Tulevan kalastuskauden alkuun valmistaudutaan Lapissa koukkuja teroittelemalla ja uusia sekä vanhoja erä- ja kalastuskirjoja lueskelemalla. Menneen kesän saaliita ja saaliitta jäämisiä muistellaan ja monen moisia sankaritarinoita kerrotaan varsinkin silloin, jos joku sattui saamaan kalan heti ensimmäisellä heitolla. Poikani Matti, innokas perhomies pistää paremmaksi, ja vakuuttaa saaneensa viime kesänä Naruskajoesta elämänsä suurimman harjuksen jo ennen ensimmäistä heittoaan… juttu pitää paikkansa, sillä olin yksi paikalla olleista kateellisista kalamiehistä.
Mutta pistämättömimmän kalajutun luin äskettäin Yrjö Kortelaisen kirjasta Entistä Enontekiötä.
Tässä huikeassa kirjassa vuonna 1948 Enontekiölle saapunut opettaja Yrjö Kortelainen kertoo 1900-luvun alkupuolella eläneistä persoonallisuuksista, muun muassa Mäntyvaaran Oskarista, joka tunnettiin pitäjän luotettavimpana miehenä. Oskari oli nuorena yrittänyt opetella valehtelemaan, mutta kun Enontekiöltä ei löytynyt pätevää opettajaa, oli Oskarin pakko luopua aikeestaan.
Armas Niemelä oli edistyksellinen poro- ja kalamies. Hän hankki kylään ensimmäisen traktorin, jonka moottorissa oli yksi pytty ja hevosvoimia vähän. Televisionkin hän hankki jo paljon ennen, kuin Näkkälään oli saatu sähköt ja katseli sitä akun virralla. Armas oli myös aktiivinen politikoitsija, puoluekokouksissakin käynyt.
”Niemelän Armaan poistuttua elävien kirjoista, ei kukaan ollut enää tuvassa makoilemassa sohvan kannella ja tuhraamassa piippunsa kanssa. Vähitellen talo autioitui, ja polut ja pihat umpeutuivat. Tuntuu kummalliselta, miten niin pienikokoinen mies voi jättää poistuessaan niin suuren ja avaralta tuntuvan aukon sydämeen”, totesi Kortelainen läheisestä ja pitkäaikaisesta ystävästään.
Kortelainen tutustui Hetan ja myös muiden kylien poromiehiin, koskenlaskijoihin sekä kalamiehiin, ja muistelee hänelle kerrottuja tarinoita, höystämällä niitä sydämellisellä huumorillaan, sekä varsin vauhdikkailla ja retevillä tilannekuvauksillaan.
Yrjö Kortelainen kertoo Laakson Simonin ja Hetan-Aleksen tuulastusreissusta, joka lienee tapahtunut 1900-luvun ensimmäisten vuosikymmenien aikana Ounasjoen Haarakoskella:
Laakson Simonin lohi
”Simoni Laakso lienee aikanaan ollut Enontekiön paras venemies. Sanottiin, että hänellä oli ”hyvä jokisilmä”. Hän näki veden pinnan liikkeistä, missä väylä kulkee. Simonilla oli salaman nopea reaktiokyky, rajaton itseluottamus ja sopivasti rohkeutta.
Nykyisin tällaisia miehiä ei taideta enää tehdä, eikä venemiehiä edes tarvita, kun linja-autoilla pääsee jokaiseen kylään”, oli Hetta-Ales todennut Yrjö Kortelaiselle.
Siihen aikaan nousi lohi vielä Ounasjokeen, ja Simonista oli hauska pyytää niitä. Haarakoskessa Simoni oli tehnyt nuorena miehenä sellaisen tempun, johon kukaan muu ei olisi pystynyt. Silloin lohenpyynti ei ollut sellaista turhan tuntuista edestakaista soutua ja uistimella naaraamista, kuin nykyisten urheilukalastajien. Meno oli reipasta ja saaliit sen mukaisia.
Veneen keulassa atraimen varressa oleva Simoni oli tiiraillut alla soljuvaa pohjaa, eikä ollut uskoa silmiään, kun valopiiriin ilmestyi melkein miehen mittainen kojama. Polvet pyrkivät tutisemaan jännityksestä, kun vene lipui hiljaa lähemmäksi. Simoni viittoi suuntaohjeita sauvovalle Alekselle, ja kohotti sitten atraimensa iskuun. Vesi roiskahti korkealle, kun hän ätkäisi atraimen kohti kojaman niskaa!
Kun kojama tunsi atraimen piikit selässään, se heilautti valtavaa pyrstöään ja tempaisi atraimen ja miehen mukaansa. Taas roiskahti vesi, mutta paljon korkeammalle, kun Simon suistui veneestä lohen perään. Onnettomuutta pahensi vielä se, että Simonin jalka potkaisi parilan jokeen ja samassa tuli säkkipimeää.
Simonille ei tullut mieleenkään hellittää atraimen varresta, vaan puristi sitä yhä lujemmin ja sai lopulta toisen jalkansa heitettyä lohen selän yli ja pääsi istumaan sen selkään. Atrain törrötti pystyssä kuin masto ja Simoni piteli sitä kaksin käsin rystyset valkeina. Samalla hän koetti puristaa polvillaan kalan kupeita, ettei putoaisi liukkaasta selästä, ja vesi halkesi kohisten Simonin yläruumiin keikkuessa pinnan yläpuolella.
Nyt oli aikaa syljeskellä liiat vedet suusta ja huutaa venemiehelle: ”Tule hopusti, ennen kuin kastun”. Ei tainnut apu ennen kastumista paikalle ehtiä, mutta samaan veneeseen nousivat kotvasen kuluttua sekä Simon että lohi.
Simonin leuat tärisivät kylmästä vielä pitkän aikaa, kun oli päästy rantaan ja saatu tulet palamaan. Joessa kalan selässä ei Simonilla ollut ollut aikaa tuntea veden kylmyyttä”, muisteli Hetta-Ales Yrjö Kortelaiselle.
Jos olivat kalat suuria, mahtava oli myös kalamiesten nälkä, jonka suuruus ilmenee alla olevasta reseptistä ja ateriointiohjeista:
TAURO KUUDELLE HENGELLE
Otetaan 12 kiloa juuri pyydystettyä siikaa, perataan ja paloitellaan tulitikun mittaisiksi muruiksi. Isohkon kattilan pohjalle pannaan kilo perunoita, jotka kiehuessaan puhdistuvat. Näiden päälle ladotaan kalat, sitten vettä niin paljon, että ape peittyy, sekä pari kourallista karkeaa suolaa.
Keitellään puolisen tuntia ja kootaan liemen pinnalle nouseva moska pois. Kypsyneen ruoan liemi kaadetaan pihanurmelle, josta kalapalat nostellaan pesuvatiin, joka kannetaan pöytään. Aterioitsijat ottavat yhden murun kerrallaan sormiinsa ja nauttivat sen hyvällä halulla, ja jatketaan, kunnes vati on kaloista tyhjä.
(Perunoista, jotka unohtuivat vadin pohjalle, ei välitetä, sillä ylläkuvatun siikamäärän tultua syödyksi, ei kukaan halua kuulla mitään niistä perunoista, eikä liiemmälti muustakaan syötävästä).
Yrjö Kortelaisen kirja Entistä Enontekiötä sisältää useita vertaansa vailla olevia kuvauksia Enontekiön erämaiden originelleista vaeltajista niiltä ajoilta, jolloin kehitys ei ollut vielä ehtinyt turmella erämaita, järviä ja jokien kalakantoja.
Kuin yhdestä suusta Simoni Laakso ja Hetta-Ales totesivat kirjailija Yrjö Kortelaiselle: ”Ettei elämä silloin entiseenkään aikaan aina helppoa ja hauskaa ollut, mutta Enontekiön joille, järville ja tuntureille väärtit sanoivat yhä ikämiehinäkin kaipaavansa”.
Muisteli lukemaansa kirjaa
Jussi Malminen
