keskiviikko 28. kesäkuuta 2017

POLIISI

Harvoin on poliisi saanut kiinnostukseni heräämään niin nopeasti kuin tässä  päivänä muutamana, hiukan aikaa sitten. Juur ennen juhannusta. Housuihini meinasin liritellä kun oli kiire avata isolla otsikolla oleva kirjekuori. 
Onneksi sain pidettyä housuni kuivana kaikesta huolimatta. Kas kun tuo rakko ei näin varttuneella iällä mahdottomia kestäisikään

No sanotaan, että eläkeläisillä on tavaton kiire, se pitää paikkansa hyvin monasti. Kiire minulla nytkin oli, oikein kaksinkertainen. Hämmästys pakotti nopeasti avaamaan kirjekuoren ja kova luonnollinen tarve pakotti avaamaan sepaluksen vetoketjun, kiire oli. Toisen avaaminen toi tullessaan helpotuksen tunteen ja se toinen… voi ei, voi pesä sentään, ei voi olla totta!

Totta se kuitenkin oli. Poliisi oli tavoittanut minut tekosistani. Meinasin kirjoittaa rysän päältä, mutta sehän tarkoittaa mielestäni aivan muuta. Sikstoisekseen minulla ei edes ole rysää, jonka päältä olisi voinut tavoittaa ja jos olisikin, niin sekin olisi laillani liian vanha, tuskin poliisi olisi kiinnostunut.

Puhutaan hyvin usein, tai ainakin kirjoitellaan yleisön palstalla, että poliisi ei näy riittävästi. Hyvin harvoin heitä näkeekin, autolla joskus ovat liikenteessä. Silloin ajatuksissaan tulee miettineeksi, mitenkä hyvä juttu on se kun valvovat, silloin on kaikki hyvin.

Minun tapauksessani tunsin luissani poliisin läsnäolon, niin näyttävästi postin tuoma kirje viestitti minulle. Joltakin vitamiinikauppiaalta saan harva se viikko postin tuoman kirjeen. Sitä ei voi verrata samana päivänä poliisin lähettämään kirjeeseen. Se on tunnustettava!

Jonkin verran tuota mainontaa tuntevana huomioni kiintyi kirjeen näkyvyyteen. Tietenkin lähettäjä oli sieltä erikoisemmasta päästä. Harvoin sieltäpäin kirjoitellaan. Tämän kirjeen lähettäjän tunnisti kaukaa kuoren nähtyään. 

Hiljaa hymyillen mietin; naapurin rouvakin sai havaita, että mitä se Niilo on mennyt tekemään.


Jo toukokuun puolella olin ajellut 9 km ylinopeutta 40:n rajoitusalueella. Tämä risteys piti oikein googlettaa, jotta tiedän ko. paikan. Tuttu paikka sinänsä ja aikakin piti paikkansa.

Olin saanut soiton kaverilta, että olin jättänyt rollaattorini kokouspaikalle. Olin siitä hämmästynyt, kun se ei enää tahdo unohtua. Vain keppiin tukeutuen olin lähtenyt kiireesti toiseen kokouspaikkaan. Niinpä seuraavassa risteyksessä auton nokka takaisin tulosuuntaan päin ja eikös (“pesä”) silloin oli räpsähtänyt pikavoitto, joksi sitä on joskus kutsuttu.

Mielestäni olen nopeuden seuraamisessa aika lailla säntillinen. Syynä tietenkin on esivallan pelko auton ratin takana. Muuten en heitä erityisemmin pelkää, koska mielestäni minulla on puhtaat jauhot pussissani. Jauhoissani ei ole edes tunkkaista tuoksua.

Tässä mietittyäni tekosiani, niin hieman ihmetyttää tuo rikollisen tekoni korkea hinta, 170€! Se on noin kuudesosa saamastani eläkkeestä, jotenkin se tuntuu kohtuuttomalta summalta.

Kyllä minä siitä selviän kunhan ohjaan ostoksiani kuukauden mittaan toisenlaiseksi.  Nyt täytyy olla entistä säästä-väisempi. Lääkkeet tulee ensiksi mieleen. Tämä siksi, että kuulemani mukaan hyvin monella vanhuksella ei ole varaa pakollisten hankintojen jälkeen säästää muusta kuin ruuasta ja lääkkeistä. Molemmat vaihtoehdot on pahasta. Tietenkin voin säästää ruuasta. Voin ostaa vähemmän ja halvempia tuotteita. Niistä voi valita niin sanottuja tarjoustuotteita halvemmasta päästä. On unohdettava värilliset tuotteet, osa juureksista, salaatit, tomaatit ja hedelmät. Siinä tulee jo aikamoinen säästö. Meijerituotteet, niihinkin menee rahaa kuukauden mittaan. Rahka, raejuusto, hylamaito, juustot, nämä oivat suositut proteiinituotteet, vitamiinit, hivenaineet ostokieltoon kohdaltani. Mitä tilalle? Tuo möyrivä suolenmutka kuitenkin vaatii terveellisen täytteen.

Mitä tilalle? Joskus silloin ennen vanhaan oli pakko säästää vaikkei niin haluja ollutkaan. Varsin moni sai suolen täyteen perunasta ja margariinikastikkeesta. Hyviä nämäkin olivat, mutta olivatko aivan terveellisiä? Perheen äidit saivat olla kekseliäitä, jotta lasten sääret eivät menneet mutkalle tai rintakehä jäänyt kuopalle.

Onneksi minulla on pakastin. Sieltä löytyy jos jotakin. Ei tarvitse tyytyä euron lenkkimakkaraan eikä pelkkään perunaan. Ostoksiani tämä menoerä kuitenkin säätelee. Kalliit vihannekset, mutta niin tarpeelliset tuotteet jäävät pois, jotta pääsen tasapainoon menoissani.

Poliisille

Onko ihan pakko laittaa mittauspistettä tällaiseen paikkaan? Minusta siinä oli aivan selvä sakkorysän paikka. Ensinnäkin kyseessä on alamäki, jolloin auton vauhti automaattisesti kiihtyy. Ei ole mitään järkeä hillitä vauhtia jarruja käyttäen. Voi sitten vaihtaa pienempää pykälää, jotta moottori tekee jarrutuksen. Molemmissa tapauksissa tulisi autoilijalle säästöjä. Moottorin käyntinopeus säätelee polttoaineen kulutusta ja sitä kautta päästöt vähenevät.

Jos tien osuus on liikenteen kannalta vaarallinen, niin asia on aivan toinen. Tässä tapauksessa kevyt liikenne menee omaa väyläänsä, siitä ei ole vaaraa. Jotain kertoo mielestäni sekin, että kolmenkymmenen metrin päässä rikospaikastani alkaa 60 km/h nopeusrajoitus. Eli nopeus suurenee huomattavasti.

Poliisilta toivon, ettei näitä “peltipoliiseja/tutka-autoja” laitettaisi kohtiin jossa ei liikenteellisesti vaaraa ole. Olen kuullut, että tieosuuksilla jossa on alamäki ja risteyksiä ei ole, laitetaan nopeuden valvonta. Auton vauhti kiihtyy alamäestä johtuen jonkin verran ja vaikutus on myönteinen, päästöt pienenee.  Vaikka liikennemerkki osoittaa hitaampaan nopeuteen, niin järjen käyttö on kuitenkin se parempi vaihtoehto.

Kuulemani mukaan on suunnitteilla yhden kilometrin pelivara.  Siitä sitä valtio parantaa tulostaan. Toivoa sopii, että tämä raha olisi korvamerkitty oikeaan osoitteeseen. Lisäksi toivoisin, että Salon alueella olisi jossain nopeusmittareiden tarkastuspaikka. Toivottavasti poistetut sellaiset saadaan takaisin ja vielä kalibroitua paikkansapitäväksi.

Ajelin tuolla Kuopion suunnalla.  Matkalla oli kaksi nopeuden näyttöä, jotka molemmat näyttivät eri lukemaa, kumpi oli oikeassa, sitä en tiedä, kun vain toinen oli lähinnä autoni mittarin lukemaa. Ja siitähän kuljettaja vauhtiaan kontrolloi.

Tämän pikavoitto sai aikaan sen, että nyt tarvii tarkkailla tuota mittaristoa melkeinpä useammin kuin edessä, sivuilla ja takana olevaa liikennettä. Mahtaako siitä aiheutua isompi kolarointivaara – mittarin tuijottamisesta?

Muotokuva, ensimmäinen todella ”virallinen” sellainen, on otettu oikein viranomaisen toimesta, mutta sen hintaan en ole tyytyväinen. Jo senkin vuoksi, etten ole saanut vedostakaan kuvastani.
 
Jos  muotokuva otetaan, niin asiakas saakoon sen pyytämättä ja vaikka yllättäen…
                                        Niilo














lauantai 17. kesäkuuta 2017

YHDISTÄVÄ TEKIJÄ - MIKÄ SE ON?

Monen eri asian sisältä löytyy ja etsitään yhdistäviä tekijöitä, joilla koetetaan korostaa jonkun määrätyn tuotteen taikka tilanteen erinomaisuutta juuri sinulle/minulle, ”kun teitä yhdistää myös tällainen”. Ja monien eri sektoreiden suhteen joudummekin pohtimaan onko ihan oikeasti kyse yhdistävästä tekijästä. Kuinka se sitten määriteltäisiin?


Olisiko esimerkiksi tämän kirjan löytyminen jotenkin yhdistävä tekijä tämän juuri lueskelemasi blogin kanssa, nimen perusteella? Vaiko ehkä jotenkin muutoin?

SYTYn aina aktiivinen henkilökunta pisti teoksen käteeni löydettyään sen keväisen kirjanvaihtopäivän antina. Sama nimi. Ennemminkin sattuma kuin yhdistävä. Mielenkiintoinen silti. CSI-sarjoja on esitetty meilläkin TV:ssä, vaikk’en oikein ole niihin sisäistynyt, mistä johtuen tämäkin kirjallinen tuote voinee jäädä vaille syvempää tutkiskelua, kun jo muutoinkin olen siirtynyt äänikirjoihin, joissa minulle yhdistävänä tekijänä on printatun tekstin olemassaolon tulkinta jonkun toisen lukemana saatu tutustuminen teoksen sisältöön.

Siis yhdistäviä tekijöitä löytyy kaikkialta, jos niihin keskittyy. Mahdollisuudet eivät lopu. Mutta mitä merkitystä sellaisilla on?

Historia, asuinympäristö, kieli, sukulaisuus, työ ja työttömyys, harrastukset, vähemmistöön taikka valtaväestöön kuuluminen, varallisuus tai sen puuttuminen, ominaisuudet ja niitä ilman sopeutuminen, kiinnostuksen kohteet, lomailu… Lähes loputon lista, joista löytyy luontaisesti tai hiukan soveltaen joku kohta, jonka voi osoittaa yhdistäväksi tekijäksi oman itsensä elämän kanssa. Tuskin siinä mitään pahaa lieneekään. Nyt ja tässä olen tuon saamani kirjan ja tämän blogin keskinäisyydestä rakentamassa ns. aasinsiltaa Sinua ja minua yhdistäväksi tekijäksi. Taas kerran. Kun koen SYTYläisyyden ja tämän siihen nivoutuvan muutamien blogikirjoittajiemme ajatusten merkityksen olevan yhtenä purkautumistienä menneiden ja olevien asioiden hyvien ja huonojen puolien julkituomisen yhdistäväksi tekijäksi jokapäiväisiin tekemisiimme. Kirjoittajia saisi olla muutama lisää, mutta se, että lukijatasolla (lokilaskurin mukaisien sivuston avauksien määränä) me kaikki mukanaolijat koemme ”ylpeinä” teidän jaksavan seurata julkistamisiamme jatkuvasti kasvavana joukkona. Eipä silti – melkoinen joukkohan SYTYläisistä muodostuu – mutta että avausten taso pysyttelee tasaisesti nykyisin jo tuhannen ylittävän paikkeilla, puolessatoistatuhannessa parhaina kuukausina; yltäen siis liki puoleentoista sataan viikoittaisten uusien postausparien suhteen. 


Mitä tämä yhdistävä tekijä merkitsee – Sinulle?

Tätä pyörittävä pieni joukko toivoo ja uskoo, että blogiamme ”opittaisiin” hyödyntämään yksilö- ja yhdistystaolla foorumina, jossa saa esille yhdessä koettuja asioita tai vain omakohtaisia kannanottoja – meille kynäilijöillehän se juuri tuota tarjoaa. Kirjoitamme omia ajatuksiamme nykyhetkestä taikka hetkiemme muistoja aina lapsuudesta saakka. Ihan OK, mutta kertokaapa kuinka saisimme teitä, valtaosana olevia, lukijoitakin ottamaan kantaa, kommentoimaan ja/tai ehdottelemaan kiinnostavia asioita ja aihealueita! Vai onko se peräti utopistinen yliodotus? Joka-ainoasta mukanamme elämisestä – ääneen sanottuna taikka tekstinä – me olemme onnellisia. Jo tuon laskurin lukemien kautta vaikuttavat mielipiteenne pitävät meitä hyvillä mielin ja uskossa, ettei omienkaan asioiden julkinen käsittely ole turhaa (taikka turhauttavaa), vaan joko osaamme välittää informaatiota ja tietoa tai – joskus – saamaan hiukan lisähymyä ilmeisiinne. Myös linkit ja yhteydet niin syvempäänkin SYTYläisyyteen kuin jopa valtakunnan asiatasolle ovat osana tavoitteitamme.

Aiempiin kannanottoihini tästä aihepiiristä löytyy yhdistävänä tekijänä ainakin se, että ajatuksiemme tekstinä julkistaminen on yksi merkityksellinen itseilmaisun lähtökohta ja harrastuksenakin vallan mielenkiintoinen. Että yrittäkää jaksaa lueskella kynäilyjämme ja olla siten mukana yhtenä osatekijänä meitä SYTYläisiä yhdistävässä tekijässä, vertaistuen yhtenä osasena, jota nimenomaan kuunteleminen on. Lukiessanne ”kuuntelette” ajatuksiemme kirjoa, ja siitä kiitollisena allekirjoitan tämänkertaisen postauksen

koko kirjoittajakaartimme yhteisellä puumerkillä
                                                                       
















keskiviikko 14. kesäkuuta 2017

118-VUOTIAS HALIKKOLAINEN

Halikonjoen vanha rautatiesilta valmistui vuonna 1899. Valmistuessaan se oli maamme korkein rautatiesilta, kiskojen ollessa 15 metriä vedenpinnan yläpuolella. Valtaosan sillan teräsosista toimitti Saksassa Oberhausenissa toimiva yritys. Yhä edelleen tämä paljon nähnyt siltavanhus seisoo paikallaan ryhdikkäänä. Sen kaunista kivityötä olevat tukijalat, sekä niittaamalla yhteen liitetyt teräspalkit ja metallirakenteet, uhmaavat aikaa tarkoituksenmukaisilla rakenneratkaisuillaan, mutta puiset rakenteet sekä sillan ympäristö vaatisivat jo korjaus- ja hoitosuunnitelman mukaisia toimenpiteitä.  

     Sisällissodan melskeissä siltoja räjäytettiin valkoisten, punaisten ja saksalaisten joukkojen toimesta. Halikon silta räjäytettiin myös, mutta näiden vaurioiden tultua korjatuiksi liikennöinti jatkui keskeytyksittä aina vuoteen 1932, jolloin sillan metallirakenteet saivat nykyisen asunsa. Viimeisen kerran siltaa uudistettiin vuonna 1959, jonka jälkeen liikennöinti jatkui, kunnes uusi rautatiesilta valmistui.  
 Halikonjoen 118 vuotta vanha  museoitu rautatiesilta
seisoo yhä paikallaan ryhdikkäänä.


     Vanha, mutta vankkarakenteinen rautatiesilta oli käytössä 95 vuotta, kunnes se uuden sillan myötä poistettiin käytöstä ja muutettiin museosillaksi. Tänä vuonna sillan valmistumisesta tulee kuluneeksi jo 118 vuotta. Pitkä käyttöikä kertoo, että käytetyt materiaalit ja työn laatu ovat olleet varsin korkeaa tasoa.

     Nykyinen silta valmistui 1993. Se oli valmistuessaan Suomen rataverkon pitkäjänteisin betoninen palkkisilta, jonka yli nykyisellä kalustolla ja kesäkeleillä mennään yhdessä hujauksessa, mutta talven tuiskuissa pendelöinti nykykalustolla saattaa toisinaan olla hieman takkuisempaa.

     Museosiltojen eräänä tehtävänä on palauttaa mieliimme vanhoja, kenties jo unohtuneita rautatieliikenteeseen liittyviä mielikuvia, ääniä ja tuoksuja menneestä höyryvetureiden, punalakkisten junanlähettäjien, lipunmyyjien, öisten vaihdelyhtyjen ja ratoja resiinalla tarkistavien asema- ja vaihdemiesten kadonneesta aikakaudesta, jolloin aseman kello, ja saapuvat sekä lähtevät junat määrittelivät asemapaikan elämänrytmiä.


Teksti ja kuva Jussi Malminen















lauantai 10. kesäkuuta 2017

Sota- eli pula-ajan jäätelö

Tuli Ison-Timpan muisteloista mieleen pojankoltiaisten tekoset ja yksi, sanoisinko “jäätelökesä”.   Lainausmerkit siksi, että jäätelöllä sinänsä ei ollut niinkään merkitystä tarinan muistelemiseen. kuin kaikilla muilla tapahtumilla. Tosin ilman jäätelön mielitekoa ja siitä seuranneita toimenpiteitä ei tämäkään mielijohde olisi toteutunut.

Elettiin vuotta 1945. Suomen kohdalta sota oli loppunut Neuvostoliittoa vastaan. Meillä kylän koltiaisilla oli omat tekemisemme ja riennot. Muistaakseni elimme ja nautimme lämpimästä kesästä. Mielestäni siihen aikaan ei päässyt valittamaan kesän kylmyydellä. Hellesäät vallitsivat, paarmat, hyttyset purivat ja “kiiliäiset” eivät antaneet rauhaa lehmille, pahimmillaan lehmä-raukat vauhkoontuivat niiden puremista. Siinä ei auttanut hännän huiske, jalalla potkut - kipeää teki. Voi ammu parkoja. Mahtaako nykyaikana “kiiliäisiä” olla lehmiä kiusaamassa?

Kun meni noihin sen ajan taloutemme ylläpitäjiin eli karjaan juttu, niin pitänee tehdä kysymys tähän väliin.

Mikä lintu tuolloin oli maaseudun sulostuttaja ja ilahduttaja. Kyseinen lintu muistuttaa hyvin paljon erästä lintua, joka nykyisillä omakotialueilla viihdyttää meitä laulullaan. Tämäkin lintu on musikaalisesti lahjakas ja on kuin Joppe Ruonansuu, aina matkimassa kanssaeläjiään. Mustarastas on tämä “matkija” ja kottarainen entisajan pihakoivujen koristus. Molemmat linnut kulkee tummissa asuissaan, toinen hyppelee iloisesti ja toinen juoksee saaliin perään. Kumpi juoksee, kumpi hyppelee , se jää teidän ratkottavaksi tai tiedettäväksi.

Tästä on hyvä jatkaa varsinaista aihetta. Meitä oli muutama kaveri koolla. Oli Arvo, Jaakko, Antti, Pentti, Raine, Raimo ja tietenkin minä. Meistä kolme viimeksi mainittua on enää elossa.

Kesäkuun alkupäiviä silloin elettiin. Meillä kaikilla oli joutilasta aikaa. Olin aamulla vienyt Vappu lehmän metsäiselle laitumelle ja olin päässyt livahtamaan omille teilleen. No eipä sitä juuri kyselty, että mitä teet tai saanko mennä? Lasten töitä sitä aika vapaasti sai tehdä aina silloin kun ei ollut juurikkaiden harvennus meneillään. Ei meillä itsellä juurikkaita ollut, mutta talolliset tarvitsivat työntekijöitä ja kakaratkin kelpasivat, tienestin aikaa se oli. Oma raha kiinnosti.

Uiminen ja vesileikit oli suurin kiinnostuksen ja tekemisen aihe, kyllä me vedessä polskuteltiinkin. Pojilla tietenkin kiinnostuksen kohteina oli rastaiden pesät. Siinä oli vahvana tekijänä rastaiden räkätys sekä niiden aiheuttamat tuhot marja pensaissa.  Rastaan pesien tuhoaminen oli “sallittua” aikuistenkin katsantokannan mukaan. “Hyötytyössä” oltiin. Pojat on poikia, mitä sitä nyt yksistä pihkaisista polvihousuista. Useimmiten kuljettiin kesät ilman paitaa, paljain jaloin.

Ahti puuttui sinä aamuna porukasta, mutta tuli pian joukkoon mukaan. Hänen pukeutuminen oli asiallisempaa kuin meillä pesien hävittäjillä. Ahti kertoi tietävänsä mihin voidaan mennä nauttimaan jäätelöannokset. -Kyllä sinne tähän aikaan voi mennä, mää kävin siellä äidin kanssa.

Uskoimme Ahtia. Siinä sitten tuli eteen rahojen räkninki, ei sinne rahattomana kannattanut lähteä. Ahti muistaakseni tiesi  minkälainen rahavaranto piti olla, tarkka kaveri hän oli jo silloin. Koulunkin hän aloitti vuotta meitä muita aikaisemmin.

Sitä en muista oliko meillä kaikilla edes paitaa päällä, mutta niin me arkivaatteissa menimme päiväsaikaan ravintolaan, jonka vaatimuksena oli pukeutuminen kauluspaita kravatteineen, myös pikkutakki suorine housuineen kuului asiaan. Tämä ehkä on arvailua, mutta myöhempi ajatus asiasta osuu varmasti aika lailla kohdalleen.  Saman ravintolan “sarkatakki”-osasto alakerrassa olisi ollut asia erikseen.

Sisään me kuitenkin päästiin. Ei niin siistiasuisena, mutta kuitenkin. Valkoiset  “tuukipöydät” kukkamaljakkoineen, ihmetytti sitä hienoutta, jonka kohtasimme.

Varmasti meitä oli hovi vastassa kun Ahti esitti asian minkä takia olimme tulleet. Meidät ohjattiin pyöreän pöydän ääreen istumaan. Varmasti meitä vähän jännitti aivan uusi kokemus. Salissa ei montaakaan muuta ollut. Olisiko perällä ollut parissa pöydässä asiakkaita, Mutta me, nuoret herrat, istuimme kiltisti jäätelöitämme odottaen.
En muista oliko meillä lautasliinatkin saatavilla ja mitä me niillä olisimme tehneet. Ei meillä kesäaikaan taskuissa mitään nenäliinoja ollut. Talvisaikaan asia oli aivan toinen, nuhanenille.

Hyvin tämä ravintolareissu kuitenkin sujui. Maitojäätelö annokset nautittiin ja jotenkin juhlalliselta se tuntui.  Jokainen oli hyvin tyytyväinen niin palveluun kuin jäätelöönkin. Seuraaviin vastaavan tasoisiin jäätelöihin kului varmasti jonkin aikaa.

Oli se hieno kokemus! Valkoiset pöytäliinat ja kaikki. Kyllä minulta meni muutama vuosi kun nämä “tuukipöydät” näin seuraavan kerran.

Niilo 













keskiviikko 7. kesäkuuta 2017

Kuin silloin ennen

Lapseni sai jossain vaiheessa keväällä koulutehtäväksi selvittää omien vanhempiensa ja isovanhempiensa lapsuuden leikkejä. Olipa mielenkiintoinen tehtävä! Itsekin huomasin, että omien vanhempien leikit olivat jääneet vieraiksi. Saimme mukavan muisteluhetken kolmessa polvessa, kun tätä läksyä tehtiin.
Oman lapsuuteni parhaimpia leikkejä olivat nukkekoti- ja barbieleikit. Naapurin tyttöjen kanssa leikittiin näitä leikkejä usein viikkokaupalla, jolloin leikki aina jatkui. Nukkekoteja raahattiin talosta toiseen, leikki jatkui ja kaikilla oli kivaa. Nukkekotien raahaamisen jälkeen alettiin raahata barbeja.

Muistan erään kerran, kun tulin itkien kotiin ja kannoin nukkekotia mukanani. Äiti ihmetteli, että olimmeko naapurin tyttöjen kanssa riidelleet. Vastaukseksi hän sai, että ei oltu riidelty, vaan leikitty niin surullista leikkiä, että vielä kotimatkallakin itketti. Leikissä oli pieni poika, Matti, joka oli jäänyt orvoksi ja joutui asumaan yksinään pienimmässä nukkekodin huoneessa. Hänellä ei ollut juurikaan huonekaluja. Vieressä oli naapurin tytöllä kolmekerroksinen talo parvekkeella ja sisällä kaikki mahdolliset huonekalut.

Leikin usein myös sairaalaa, koska se maailma oli minulle niin tuttu. Kaikki pehmolelut oli asetettu pahvilaatikoihin ja ne oli peitelty vanhoilla astiapyyhkeillä ja tyynyliinoilla. En osannut edes kirjoittaa, mutta paperilla oli kaikkien sairauskertomukset, jotka oli kiinnitetty paperiliittimellä pahvilaatikon päätyyn.

Vanhat kardemummaputkilot keräsin ja niihin värjäsin punaisella vesivärillä vettä, joka oli verta. Kardemummaputkiloihin liimasin etikettitarroja, joissa omalla kirjoituksellani luki potilaan nimi ja syntymäaika. Laboratorion välineisiin kuului myös neuloja, jotka silloin olivat ruiskuissa irrotettavia. Nämä neulat toimivat avoneuloina, joilla otettiin verinäytteitä pehmoleluilta. Vyö toimi kiristyksenä, jotta suoni löytyi paremmin. Olivat ne leikkejä!

Välillä leikittiin johtajaa ja sihteeriä, toinen oli toisessa huoneessa, toinen toisessa. Radiopuhelinten kautta annettiin määräyksiä sihteerille ja tehtiin jos jonkinlaisia sopimuksia, saneluja ja työtehtäviä.

Kauppaleikissä olivat kaikki vanhat viili-, jogurtti- ja maitopurkit. Ei se tuoksu aina niin miellyttävä ollut, mutta kaupassa oli todella laaja valikoima. Leikkimökki toimi kauppana, jossa tietysti oli myös kassakone. Rahaa tehtiin itse: setelit paperiin ja pullonkorkit lyötiin vasaralla kolikoiksi. Leikkimökin ikkuna otettiin pois ja siitä tuli elintarvikekioski, josta voi ostaa elintarvikkeita, pesuaineita ja mitä milloinkin sattui löytymään.

Hauskimpia leikkejä minun mielestäni oli vakoilla isoveljeä. Hän ei ollut samaa mieltä silloin, eikä ole vieläkään. Isoveli on minua 7 vuotta vanhempi, joten hänen elämäänsä kuului tyttöystävä jo minun ollessani aika pieni. Oli se hassua huomata, että tyttö ja poika kävelevät käsi kädessä ja pussaavat. Tulihan sitä sitten myöhemmin tehtyä itsekin, silloin taisivat omat pienemmät sisarukset vakoilla. 

Talvisin rakennettiin koko ojan mittaisia lumilinnoituksia, joissa sitten maattiin pitkin päivää ja iltaa keräämässä autojen rekisteritunnuksia. Äidiltä oli saatu vanha, valkoinen lakana, joka toimi lumipuvun lailla. Välillä istuttiin vakoilemassa männynoksa päässä. Taisivat nuo agenttileikit olla aika rakkaita.

Poika sitten ilmoitti muistelun lomassa, että ei kyllä jaksa kirjoittaa noin pitkiä sepustuksia läksyihinsä. No, kyllähän se vähän karkasi, kun alettiin muistella yhden ja toisenkin lapsuusleikkejä. Hyvä mieli jäi kuitenkin pojan läksystä kaikille.

                            Päivi














lauantai 3. kesäkuuta 2017

KESÄN MAKUA

Makuasioistahan ei saa eikä voi kiistellä, joten rohkenen tulla esille omine makunystyröineni näinkin kriittisellä aiheella. Mille muka kesä maistuu! Eikä tarvitse moneltakaan kysyä, kun enemmistön mielestä vastaus ei voi olla muuta kuin ”mansikalta”!
 Mutta kun muutaman kerran on riskeerannut sijoittamalla €uronsa muualla kuin Suomessa kasvatettuihin varhaiskevättalvisiin ja houkuttelevan isokokoisiin puutarhamansikoihin, saattaa ehkä myöntyä ajatukselleni, että ”jäätelössä se kesä maistuu”! Mutta ja vain juuri sellaisessa jäätelössä, jota muistaa lapsuudessaan saaneensa maistaa…

Kyseessä on vanha keksintö, alkuperäistä keksijää taikka maatakaan ei varmuudella löydy aikakirjoista, kun paljoakaan kahtasataa vuotta kauemmaksi ei niitä pystytä seuraamaan. Säilyneinä legendoina tosin jopa keisari Neron aikakauttakin tarjotaan. Joka tapauksessa sen Suomeen tulosta tiedetään jo enemmän: "Haroshii maroshii" -huudoilla sitä kaupattiin aluksi Viipurissa, mutta nopeasti makuja – joita jo silloin oli ollut useampia – alkoi saada maan eri puolilla ja muittenkin, kuin vain venäläisten valmistamana.

Yhden kuulemani legendan mukaan myös vastuksia ilmaantui herkun voittokululle, ainakin silloin kun karjalaisisännät olivat markkinoilla saaneet siitä ensituntuman nautinnokseen. Monastikaan kun markkinoille, varsinkaan kauempaa, ei otettu lapsia mukaan, niin joku keksi, että kyllä nekin herkkunsa ovat ansainneet ja niinpä konttiin laitettiin ”voipaperitruuttiin” kääritty jäätelöannos. Ei liene ihme, ettei kotiväki käsittänyt markkinaterveisten harvinaista ihmeellisyyttä sitä kontin pohjalta ja paperista nuoleskellessaan. Katkeamattoman kylmäketjun turvallisuustekijöistä ei oltu vielä päästy direktiiviasteelle. Ja jäätelö ei tunnetusti kauaa säily kiinteydessään ns. taskulämpimänä.

Omakohtaiset jäätelömuistot ensikontakteina asettuvat 1940-luvulle. Silloin jo pikkukaupunginkin kesässä liikkui jäätelövaunuja, taisipa joku sellainen olla kioskityyppisenä vakiopaikallaan, ja tarjonta toi käden ulottuville (kädestä suuhun -metodilla) ihanaa vaniljajäätelöä, jota isommasta kylmäastiasta erilaisin kauhoin ja ottimin nostettuna aseteltiin kahden vohvelin väliin. 
Ei taatusti ollut helposti opittava tekniikka, jos kohta nautinnon turvallinen loppuunsaattaminenkaan ei aina ollut ennalta taattu. Nykyisin myynnissä olevat jäätelökeksit yrittävät hiukan jäljitellä noita malliltaan, mutta sen enempää siinä kuin maussakaan onnistumatta.

Seuraavaksi ilmaantuivat annoksen käsittelyä, niin myyjäpuolella kuin nauttijankin osalta, helpottava jäätelöamme, jota oli jo tuntuvasti helpompi pidellä pudottamatta ja pystyi paremmin keskittymään nautintopuoleenkin. Varhaismuistoistani löytynyt oli jopa oikeasti kylpyammeen muotoinen ja nimeltäänkin ”Jäätelöamme”. Myös näiden nykytyylisten vohvelituuttien ilmaannuttua niissä kokeiltiin erilaisia malleja, nelikulmaisiakin, mutta ne pyöreät näyttävät säilyneen nykypäiväänkin. Ja edelleenkään makuna en muista kuin vaniljan, mutta se olikin sitä oikeaa vaniljaa, ennen esanssisääntöjä!

Myös jäätelöpuikkoja – pyöreitä, pyöreän puutikun ympärillä – olisi ollut valittavissa, mutta isompi annoskoko ja hieman pehmoisempi koostumuskin painottivat valinnan annoksen puolelle.

Joka tapauksessa siinä oli se lapsuuteni ihan oikea kesän maku. Vaniljajäätelössä. Ja kun sitä sain vain kesäisin, niin sen koki moninkertaisesti voimakkaammin noita kahta elementtiä yhdistäen. Vuosikymmenten mittaan olen koettanut löytää samaa tunnetta makumuistoistani rajattomaan tarjontaan verrattuna; ei ole onnistunut. Vaniljan makuakaan ei enää kuulemma saa tuotteesta löytyä – alkuperäisenä – tai ainakaan minä en sitä siitä löydä. 

Tosin Helsingin Jäätelötehtaan kioskilta Kaivopuiston rannassa taikka Vanhan kirkon puistossa saattaisi vieläkin löytyä vanhan ajan vaniljajäätelöpuikko, jonka mausta ei voi – eikä haluakaan – erehtyä. Olkoon sen antajana sitten minkälainen vanilja-aromi tahansa. Mutta jäätelöiden valtavirrasta se jää tavoittamatta. Paitsi – usko taikka älä, ja jos et, niin rohkaistu kokeilemaan – hiukan muokkaamalla: osta paketti vanilja-nimikkeellä myytävää perusjäätelöä, avaa se ja anna jonkun aikaa pehmentyä niin, että esim. hitaalla teholla konevispilälle pääset sitä käsittelemään. Sopivassa astiassa tietenkin. Ja sitten puserrat joukkoon hiukan valkosipulia! Ihan totta! Litran annokseen riittää yhdestä kynnestä irtoava makulisä. Sekoita hyvin ja jaa se pienempiin annosastioihin – ja seuraa pöytäseuran ilmeitä ensihämmästyksestä lähtien. Kun vastaanotto on hiukan tasaantunut, niin utelepa kuka ei löydä todella upeaa vaniljan makua – samanlaista kuin se meille ”silloin joskus, ennen” on makumuistiksi jäänyt. Ainakin minä hämmästyin ensimmäisellä kerralla Valkosipuliyhdistyksen lounaan jälkiruokana todella positiivisesti! Eikä se pieni herkuttelu jäänyt ainoaksi – vieläkään. Ennakkoluulojahan kehotetaan rajoittamaan kaikessa, että jospa…

Näin paljon tekstiä, eikä vielä olla päästy edes mansikkapuikkoihin saati kaikenmaailman muihin makumaailman arvattaviin ja arvaamattomiin ihmeellisyyksiin, mutta niistähän Sinulla on jo omakohtaisiakin kokemuksia, mitäpä sitä niin tuttuja asioita tai annoksia enää ruotimaan. 
Ei muuta kuin kioskille taikka kauppaan ja kesän makunautintoihin mukaan heittäytyen – kuten