Sitähän
se on elämä näillä kymmenillä. Muistelua. Eikä se mitenkään huono ajanviete
olekaan. Tuo luistelu. Tosin nilkat eivät enää kestäisi – eikä varmaan
äijäkään, pystyssä. Kolmisenkymmentä vuotta sitten on viimeksi kokeiltu. Vartin
verran. Ja se riitti. Mutta muistikuvia sen muistaminen koosti paljon kauempaa
– reilun seitsemänkymmenen vuoden takaa…
Salon
torimaisema sai viimein, ilmastonmuutosta uhmaten, tällekin talvelle
ulkoluistinradan ympyräparkkiinsa. Oiva vastine luonnonjään puuttumista
korvaavana, luistelutaitoja ylläpitävänä liikunnan lisääjänä. Keskeinen
sijainti ja loistavat olosuhteet muutoinkin, niin ylläpidon kuin ohessa
tarjottavien lisäarvojensa (mm. kioskitoimintansa) ansiosta. Kiinnostustakin
löytyy, sen olen ohikulkiessani huomannut. (Aikoina ennen sen ’Suuren
Sulatuksen’ saapumista!) Huomasin myös sellaisen luisteluun liittyvään
perinteeseen liittyvän kaipailun, jonka puuttumista hiukan ihmettelen. Vai
olisiko digiloikka loikannut senkin niskaan? Ja se on rusettiluistelu!
Minkälaisia
perinteitä sillä on Salossa olemassa, en junantuomana tiedä. Ehkä joku
kertoilisi vaikkapa kommenteissa niistä ja täyttäisi tiedostamisestani
puuttuvaa osaa talvisista harrastuksista nykyisellä kotiseudullani. Kiitos! –
Omakohtaisesti loin suhteeni niin luisteluun, kuin sen alalajiksi lukeutuvaan
rusettiluisteluun eteläisessä Savossa, rauhallisem pikkukaupungin perinteisiin kuuluvana
talvisuutena.
Luonnonjäälle,
kaupungin keskustaan – saarella kun sijaittiin – oli aurattu jokatalvinen
luistinrata. Ensimmäiset maankamaralle jäädytetyt radatkin tulivat silloin myös
pikkuhiljaa käyttöön jääkiekon viedessä harrastajia jääpallolta, mutta niillä
kentillä ei vapaata luistelua sallittu. Tuo jo ”ikiaikaisena” joka talveksi
ilmaantuva luistinrata oli päivisin narupallon perässä mutkamailan kanssa
jääpallossa kisaajia, mutta iltaisin se rauhoitettiin talvisista tunnelmista
nauttiville. Olosuhteisiin nähden oivallinen tunnelma-valaistus ja ajankohdan
hittimusiikki, jota pelkästään kerääntyi kuuntelemaan suuri joukko kaupunkilaisia
kenttää reunustavalle kävelysillalle. Vanha riimu, Lännen keltaruusu, Zambesi,
Anna, Egon, Istanbul, Pieni ankanpoikanen, Mummon kaappikello… Kyllähän Sinä
muistat! Siis jos olit silloin jo olemassa.
– Mutta
se rusettiluistelu!
Kentän
reunalle oli rakennettu tai tuotu sellainen huoltomökki, jossa sai vaihtaa
kevyempiin asusteisiin ja luistavampiin ”jalkineisiin”. Siellä sisällä
vallitseva kosteus ja viileys estivät liiaksi viivyttelemästä, vaikka
pienehköllä pystykaminalla koetettiinkin molempia torjua. Toinen pää
rakennuksesta tytöille, toinen pojille. Silloin ei sukupuolineutraaliutta
hoksattu ottaa vielä puheeksi, eikä siis tarvittu kolmatta ovea. No,
rusettiluisteluiltoina, joita ennakkoon mainostettiin ja odoteltiin, jaettiin
noissa huoltopisteissä tytöille punaiset ja pojille siniset ”rusetit”, joihin
oli kiinnitetty reilun kokoinen numeroitu lappu. Alkuaikojen järjestetyistä
”pariksi sattumisista” viisastuneina järjestäjät ottivat laatikosta jonkun
rusetin eli vuoronumeroperäistä järjestystä ei noudatettu. Näin luotiin lisää hienoista
jännitettä illan tunnelmaan. Piti näet luistella kenttää ympäriinsä ja
etsiskellä samalla numerolla luistelevaa vastakkaisen sukupuolen edustajaa. Ja
kun silloinen yhteisten rientojen innostus oli nykyistä näkyvästi
aktiivisempaa, niin tällainen kymmenkesäinen saattoi huomata ”oman numeronsa”
ikivanhalla aikuisella. Sellaisiksi tuossa iässä näet laskettiin jo viimeistään
kolmekymppiset, joskus heti täys’käisyytensä (21 v.) saavuttaneetkin.
Tällaisessa tapauksessa numerolappunsa tiukasti ”lyyssin” helman alle
piilottaneena lähdettiin hieromaan vaihtokauppoja kaveriporukan niitten
vanhempien poikien kanssa. Silloin monissa yhteyksissä kaveruuskaan ei
pysähtynyt täytettyjen vuosien eroon. Lienee jäänne Talvisodan hengestä. Siitä
kun ei ollut vielä kauaakaan. Myös silloin, kun ”juuri SILLÄ Tipulan tytöllä”,
jonka kanssa olisi ollut mukava luistella, ja jonka numeron oli käynyt
”vakoilemassa”, niin silloin kaupankäynti oli vieläkin aktiivisempaa. Kun piti
löytää sen ”oikean” kohteen (eli tämän tytön) numeroa kantava poika. Jos ikäero
oli huomattava, niin kaverilta sai lapun ihan mieluusti, mutta joskus se maksoi
parikin Sitruunasoodapulloa.
Kun
numeropari löysi toisensa, niin rohkeasti käsi kädessä kierrettiin kenttää
vastapäivään ja laulettiin taustalla soivan kappaleen mukana. Niillä
vuosikymmenillä oli yksi merkityksellinen tapa kerätä iskelmien sanoja ja opetella
ne ulkoa. Suomenkielisten. Jonkun Luis Armstrongin Kiss of firen taikka Glen
Millerin Moonlight Serenaden melodiat osattiin hyräillä, mutta tämä uusi,
kolmas kieli-vaihtoehtomme tuli lauluissakin muodikkaaksi vasta myöhemmin. Ehkä
siitä(kin) johtuen tuon Lontoon murteen puuttuminen jäi pysyväksi kohdallani.
Jos niitäkin olisi laulettu ja kirjoiteltu pieniin, vahakantisiin vihkoihin,
joita sitten lainattiin, että kaverikin sai sen uusimman iskelmän sanat
käyttöönsä, niin tiedä vaikka – tai tuskin kuitenkaan…
Siinä
rusettiluistelussahan ei sitten juurikaan jännitystä ollut enää tämän ”numeroidun”
löydyttyä. Ehkä sovittiin yhdessä menemisestä Tipulan sukkatansseihin – koulun
voimistelu-salin lattiaa säästettiin niin, ettei sinne ulkojalkineilla saanut mennä.
Mutta ne parikeskeiset jännitteet, ne ilmaantuivat vasta muutaman vuoden
kuluttua, eikä niistä tällaista julkitunnusta tehdäkään, vaikka muisteltavaa
niissäkin kyllä olisi! Takuulla… Mutta mukavalla talvi-illan tunnelmalla,
musiikilla ja isolla joukolla myötäeläjiä, saatiin jotenkin yhteenkuuluvuutta,
jota siihen aikaan haettiin monenmoisin keinoin ja jota arvostettiin nykyistä
enemmän. Ehkä siksikin me niin usein otamme puheeksi monien asioiden
vertailuissa, että oli se ennen paremmin! Aika kultaa muistot, mutta silti.
Oli!
Tätä
kirjoittaessani vallinneesta pikkupakkasesta huolimatta nämä muistelemiseni
todella lämmittivät. Jopa vielä pyrymyräkän (sen edellisen) jälkeisenä,
yllättävän sulan maan palautumisesta johtuneen hämmennyksen jälkeenkin.
Toipuminen lainehtineen luistinradan saattamiseksi käyttökuntoon on kuulemma jo
organisoitu ja heti näiltä ekoilta yöpakkasilta rataa aletaan auraamaan ja
hioman entistä ehommaksi.
Sitten,
kun vielä huomasin jonkun salolaisen kyselevän Facebookissa ympyräparkin
rusettiluistelun puuttumisesta, niin jospa Falkstedtin Pertti ottaisi
tästä(kin) asiasta kopin ja virittelisi tunnelmia siihen samankaltaiseen
suuntaan, mitä hän itse muistaa olleen joskus Urheilukentän jäällä. Ihan
oikeesti Pertti! Sinä kun olet toteuttavana persoonana niin monessa mukana!
Tehokkaasti… Uskon, että meitä menneitä muistelevia ilmestyisi runsaasti
paikalle – ainakin 50-60-lukujen vintage-musiikkia kuuntelemaan!
Tämä olisi todellakin
oikein ison peukuttamisen arvoinen asia ja teko!