keskiviikko 31. tammikuuta 2018

RUSETTILUISTELUJEN MUISTELUA

Sitähän se on elämä näillä kymmenillä. Muistelua. Eikä se mitenkään huono ajanviete olekaan. Tuo luistelu. Tosin nilkat eivät enää kestäisi – eikä varmaan äijäkään, pystyssä. Kolmisenkymmentä vuotta sitten on viimeksi kokeiltu. Vartin verran. Ja se riitti. Mutta muistikuvia sen muistaminen koosti paljon kauempaa – reilun seitsemänkymmenen vuoden takaa…

Salon torimaisema sai viimein, ilmastonmuutosta uhmaten, tällekin talvelle ulkoluistinradan ympyräparkkiinsa. Oiva vastine luonnonjään puuttumista korvaavana, luistelutaitoja ylläpitävänä liikunnan lisääjänä. Keskeinen sijainti ja loistavat olosuhteet muutoinkin, niin ylläpidon kuin ohessa tarjottavien lisäarvojensa (mm. kioskitoimintansa) ansiosta. Kiinnostustakin löytyy, sen olen ohikulkiessani huomannut. (Aikoina ennen sen ’Suuren Sulatuksen’ saapumista!) Huomasin myös sellaisen luisteluun liittyvään perinteeseen liittyvän kaipailun, jonka puuttumista hiukan ihmettelen. Vai olisiko digiloikka loikannut senkin niskaan? Ja se on rusettiluistelu!

Minkälaisia perinteitä sillä on Salossa olemassa, en junantuomana tiedä. Ehkä joku kertoilisi vaikkapa kommenteissa niistä ja täyttäisi tiedostamisestani puuttuvaa osaa talvisista harrastuksista nykyisellä kotiseudullani. Kiitos! – Omakohtaisesti loin suhteeni niin luisteluun, kuin sen alalajiksi lukeutuvaan rusettiluisteluun eteläisessä Savossa, rauhallisem pikkukaupungin perinteisiin kuuluvana talvisuutena.

Luonnonjäälle, kaupungin keskustaan – saarella kun sijaittiin – oli aurattu jokatalvinen luistinrata. Ensimmäiset maankamaralle jäädytetyt radatkin tulivat silloin myös pikkuhiljaa käyttöön jääkiekon viedessä harrastajia jääpallolta, mutta niillä kentillä ei vapaata luistelua sallittu. Tuo jo ”ikiaikaisena” joka talveksi ilmaantuva luistinrata oli päivisin narupallon perässä mutkamailan kanssa jääpallossa kisaajia, mutta iltaisin se rauhoitettiin talvisista tunnelmista nauttiville. Olosuhteisiin nähden oivallinen tunnelma-valaistus ja ajankohdan hittimusiikki, jota pelkästään kerääntyi kuuntelemaan suuri joukko kaupunkilaisia kenttää reunustavalle kävelysillalle. Vanha riimu, Lännen keltaruusu, Zambesi, Anna, Egon, Istanbul, Pieni ankanpoikanen, Mummon kaappikello… Kyllähän Sinä muistat! Siis jos olit silloin jo olemassa. 
– Mutta se rusettiluistelu!

Kentän reunalle oli rakennettu tai tuotu sellainen huoltomökki, jossa sai vaihtaa kevyempiin asusteisiin ja luistavampiin ”jalkineisiin”. Siellä sisällä vallitseva kosteus ja viileys estivät liiaksi viivyttelemästä, vaikka pienehköllä pystykaminalla koetettiinkin molempia torjua. Toinen pää rakennuksesta tytöille, toinen pojille. Silloin ei sukupuolineutraaliutta hoksattu ottaa vielä puheeksi, eikä siis tarvittu kolmatta ovea. No, rusettiluisteluiltoina, joita ennakkoon mainostettiin ja odoteltiin, jaettiin noissa huoltopisteissä tytöille punaiset ja pojille siniset ”rusetit”, joihin oli kiinnitetty reilun kokoinen numeroitu lappu. Alkuaikojen järjestetyistä ”pariksi sattumisista” viisastuneina järjestäjät ottivat laatikosta jonkun rusetin eli vuoronumeroperäistä järjestystä ei noudatettu. Näin luotiin lisää hienoista jännitettä illan tunnelmaan. Piti näet luistella kenttää ympäriinsä ja etsiskellä samalla numerolla luistelevaa vastakkaisen sukupuolen edustajaa. Ja kun silloinen yhteisten rientojen innostus oli nykyistä näkyvästi aktiivisempaa, niin tällainen kymmenkesäinen saattoi huomata ”oman numeronsa” ikivanhalla aikuisella. Sellaisiksi tuossa iässä näet laskettiin jo viimeistään kolmekymppiset, joskus heti täys’käisyytensä (21 v.) saavuttaneetkin. Tällaisessa tapauksessa numerolappunsa tiukasti ”lyyssin” helman alle piilottaneena lähdettiin hieromaan vaihtokauppoja kaveriporukan niitten vanhempien poikien kanssa. Silloin monissa yhteyksissä kaveruuskaan ei pysähtynyt täytettyjen vuosien eroon. Lienee jäänne Talvisodan hengestä. Siitä kun ei ollut vielä kauaakaan. Myös silloin, kun ”juuri SILLÄ Tipulan tytöllä”, jonka kanssa olisi ollut mukava luistella, ja jonka numeron oli käynyt ”vakoilemassa”, niin silloin kaupankäynti oli vieläkin aktiivisempaa. Kun piti löytää sen ”oikean” kohteen (eli tämän tytön) numeroa kantava poika. Jos ikäero oli huomattava, niin kaverilta sai lapun ihan mieluusti, mutta joskus se maksoi parikin Sitruunasoodapulloa.
Kun numeropari löysi toisensa, niin rohkeasti käsi kädessä kierrettiin kenttää vastapäivään ja laulettiin taustalla soivan kappaleen mukana. Niillä vuosikymmenillä oli yksi merkityksellinen tapa kerätä iskelmien sanoja ja opetella ne ulkoa. Suomenkielisten. Jonkun Luis Armstrongin Kiss of firen taikka Glen Millerin Moonlight Serenaden melodiat osattiin hyräillä, mutta tämä uusi, kolmas kieli-vaihtoehtomme tuli lauluissakin muodikkaaksi vasta myöhemmin. Ehkä siitä(kin) johtuen tuon Lontoon murteen puuttuminen jäi pysyväksi kohdallani. Jos niitäkin olisi laulettu ja kirjoiteltu pieniin, vahakantisiin vihkoihin, joita sitten lainattiin, että kaverikin sai sen uusimman iskelmän sanat käyttöönsä, niin tiedä vaikka – tai tuskin kuitenkaan…

Siinä rusettiluistelussahan ei sitten juurikaan jännitystä ollut enää tämän ”numeroidun” löydyttyä. Ehkä sovittiin yhdessä menemisestä Tipulan sukkatansseihin – koulun voimistelu-salin lattiaa säästettiin niin, ettei sinne ulkojalkineilla saanut mennä. Mutta ne parikeskeiset jännitteet, ne ilmaantuivat vasta muutaman vuoden kuluttua, eikä niistä tällaista julkitunnusta tehdäkään, vaikka muisteltavaa niissäkin kyllä olisi! Takuulla… Mutta mukavalla talvi-illan tunnelmalla, musiikilla ja isolla joukolla myötäeläjiä, saatiin jotenkin yhteenkuuluvuutta, jota siihen aikaan haettiin monenmoisin keinoin ja jota arvostettiin nykyistä enemmän. Ehkä siksikin me niin usein otamme puheeksi monien asioiden vertailuissa, että oli se ennen paremmin! Aika kultaa muistot, mutta silti. Oli!


Tätä kirjoittaessani vallinneesta pikkupakkasesta huolimatta nämä muistelemiseni todella lämmittivät. Jopa vielä pyrymyräkän (sen edellisen) jälkeisenä, yllättävän sulan maan palautumisesta johtuneen hämmennyksen jälkeenkin. Toipuminen lainehtineen luistinradan saattamiseksi käyttökuntoon on kuulemma jo organisoitu ja heti näiltä ekoilta yöpakkasilta rataa aletaan auraamaan ja hioman entistä ehommaksi.

Sitten, kun vielä huomasin jonkun salolaisen kyselevän Facebookissa ympyräparkin rusettiluistelun puuttumisesta, niin jospa Falkstedtin Pertti ottaisi tästä(kin) asiasta kopin ja virittelisi tunnelmia siihen samankaltaiseen suuntaan, mitä hän itse muistaa olleen joskus Urheilukentän jäällä. Ihan oikeesti Pertti! Sinä kun olet toteuttavana persoonana niin monessa mukana! Tehokkaasti… Uskon, että meitä menneitä muistelevia ilmestyisi runsaasti paikalle – ainakin 50-60-lukujen vintage-musiikkia kuuntelemaan!

Tämä olisi todellakin










oikein ison peukuttamisen arvoinen asia ja teko!








lauantai 27. tammikuuta 2018

Neuvosto neuvomassa

Vammaisneuvosto toimii myös Salossa, tiesitkö sinä sen?
Vammaisneuvoston tarkoituksena on seurata kaupungissa tapahtuvaa päätöksentekoa ja ottaa kantaa sellaisiin asioihin, jotka koskettavat myös vammaisia kaupunkilaisia. Tosiasiassahan näitä päätöksiä ovat kaikki! Millään ei riitä aika ja resurssit kaikkien päätösten tarkastelemiseen vammaisten kaupunkilaisten näkökulmasta, mutta hienoa olisi, jos vammaiset henkilöt itse toisivat esiin niitä asioita, joihin vammaisneuvoston pitäisi ottaa kantaa.

Vammaisneuvostolla, kuten vanhusneuvostollakaan, ei ole päätösvaltaa. Nämä molemmat neuvostot ovat neuvoa antavia. Neuvostot voivat laatia lausuntoja erilaisista asioista ja toimittaa niitä edelleen virkamiehille ja tarvittaessa myös kaupunginhallitukselle ja -valtuustolle.

Pitääkö aloitteen aina olla neuvostojen käsissä? Ei mielestäni. Tärkeää olisi myös, että kaupungin virkamiehet, asioiden valmistelijat ja päätöksentekijät olisivat tietoisia vammais- ja vanhusneuvostosta ja olisivat yhteydessä niihin, kun asiat niin vaativat.

Kun esimerkiksi suunnitellaan palveluita, ei juuri koskaan kysytä vanhus- tai vammaisneuvoston mielipidettä asioista. Meillä olisi paljonkin sanottavaa, kunhan sitä myös kysyttäisiin. On turhauttavaa, kun usein liian myöhään vaikuttamisen kannalta kuulee asioista. Ei ole helppoa seurata kaupungin päätöksentekoa, koska päätöksen-tekomme ei ole esteetöntä. Päätösten kirjaaminen, esityslistojen ja pöytäkirjojen metsästäminen kaupungin kotisivuilta on haastavaa, mahdotontakin. Meillä ei ole ajateltu saavutettavuutta tiedonsaannin näkökulmasta. Kotisivujen käyttö on sekä vammaisille että vanhuksille usein mahdotonta. Tässäkin asiassa neuvostot voisivat tehdä yhteistyötä ja kaupunki suuressa viisaudessaan voisi kysyä tai edes selvittää esteettömyysasioita ennen kotisivujen uudistamista. Onhan se ihan älytöntä, että sivut uusitaan isolla rahalla eivätkä ne sitten edes toimi esimerkiksi näkövammaisen apuvälineillä…

Hassua on myös se, että julkisia tiloja rakennettaessa tai korjattaessa ei välttämättä kysytä vammaisneuvoston lausuntoa asiasta. Onhan se aina halvempaa tehdä muutokset rakentamis- tai korjausvaiheessa, ei valmiiseen rakennukseen. Toivottavasti edes joku päättäjä taas heräisi tähänkin asiaan!
                                    Päivi












keskiviikko 24. tammikuuta 2018

Caribia hotelli ja

Kevätpuolella 2017 kävin oma lääkärini luona valittamassa vaivojani. Niitä on iän mukana kertynyt vaikka jaettavaksi asti. Nuo raajat lähinnä tällä kertaa oli huolenaiheeni. Kuljen oman määritelmäni mukaan “neliraaja” kävelyä. Kulkemisen apuvälineenä on keppi, mutta tosiasiassa mieluiten rollaattori.

Rollaattorin sarvista erittäin tukeva ote. Tällä tavalla koetan keventää alaraajojen rasitusta. Hartian seutu siinä menossa rasittuu ja kipeytyy väkisin.

Kepistä saa tukea kun esimerkiksi polvesta vihlaisee, mutta tällä kävely tyylillä tehty matka on hyvin lyhyt. Sisu ei riitä taivaltamiseen. Rollaattori on hyvä apuväline, mutta niiden pyörät ovat halkaisijaltaan useimmin liian pienet. Pieni kuoppa tai muunlainen este pyörän edessä on tosi vaarallinen. Sellaiseen kun törmää, niin voltti pää edellä on mahdollinen. Seuraukset saattavat olla kohtalokkaat luiden murtumisen takia.

Olen ihmetellyt miksi pienipyöräisiä rollaattoreita valmistetaan. Ovat kuulemma paljon edullisempia. Potilaiden kunto saattaisi pysyä parempana kun pystyy paremmin tekemään reipasvauhtisia lenkkejä, lihaskunto säilyisi paremmin.

Näiden tutkimustulosten omalääkäri  teki B-lausunnon Kelan kuntoutusta varten. Varsin nopeasti Kelalta tulikin myönteinen päätös. Syyskuussa olisi ollut Karina Hotellissa mahdollisuus  päästä Petrea kuntoutuskeskukseen.

Samanaikaisesti sattui kauan odotettu silmätutkimus. Otin yhteyden Kelaan ja sain siirrettyä kuntoutusjakson marraskuun  lopulle. Kelassa oltiin joustavia, kiitos siitä. Olisko ollut ite Anssi, joka ratkaisi asian. Olen joskus kuullut jotakin Anssi Kelasta, mutta en tiedä voiko hän päättää tällaisia asioita.


Joka tapauksessa suuntasin auton- ja oman nokkani kohti Caribiaa, sinne palmujen alle loikoilemaan, meren ääreen. Tai ainakin ’isohkon ankan’ silmäilyn alle…

Raahasin itseni ja matkatavarat vastaanottoon, reseptsuuniin. Ihastuin heti herttaiseen virkailijaan. Ihmeekseni hän puhui erittäin selvää Suomea, ilmeisesti hänen äidinkielensä oli äidiltä opittu jokunen vuosi sitten. Toinen vaihtoehto tietenkin on, että hän on niin paljon joutunut tekemisiin suomalaisten kanssa, puhekielemme on siten tarttunut häneen. Joka tapauksessa täydet kymmenen pistettä hänelle.

“Pitkän” matkan ja mahdollisen huonon kelin takia varasin huoneen jo edelliseksi päiväksi. Caribialle mielestäni on pitkä matka. Ajattelin käydä uimassa ja muutenkin tutustua hotellin meininkiin. Entuudestaan tuttu paikka oli aivan vieras. Aikaisemmat kerrat olin mennyt kylpylän puolelle eri ovesta. Hotellin puolelta mentynä pukuhuonetilat oli aivan outoja. Hotellivieraat kulkevat kylpytakit päällä omaa reittiä. Hissillä alas kylpylä osastolle ja sitten pujotellaan pukeutumispaikkaan, jossa on pienet lukittavat kaapit. Pyyhkeet ja kylpytakkiavoimeen naulakkoon. Hissit toimivat ylöspäin avainkortilla.

Minua kehotettiin pukemaan kylpytakki päälleni hotellihuoneessa, epäilin niiden sopivuutta tai paremminkin kokoa. Sopivia olivat, mutta olisin tarvinnut jonkinlaisen sovituskappaleen etupuolelle. Sillä olisin voinut verhota tuon fasaadi puolen. Jätin takin huoneeseen ja taapersin kylpylään verkkari asussa.  Mielelläni siirtyisin isojen poikien asusta pienten poikien asuun. Oma häpeäni on tuo yhden koon ylitys.

Sitä se sohvaperunana olo aiheuttaa. Jotkut venkoilevat jalkineistani: “Tarvitset torin kokoisen aukion missä pääset kääntymään”.

Armeijan ensipäivät meni ilman sopivia saappaita. Eli “kusiluikkareilla” sisäpalveluhommissa meni pari eka päivää. Silloinkin jalan lisäksi mahtui jalkarätit tai villasukka.

Vasta viisikymppisenä kauppoihin tuli yleisesti isompia hiihtojalkineita. Mukava hiihdellä kun jalat pysyi lämpiminä.
Aamulla herätys, klo 7.00 - 9.30 aamiainen, herkullinen, monipuolinen puurosta - nakkeihin. Ei laadussa moitteen sijaa, mutta heikko luonne, voi voi sentään.

Maanantaina 27.11 klo 8.30 se sitten alkoi. Rääkkikö, ei suinkaan, piti sitä ensiksi tutustua talon tapoihin ja ennen kaikkea toisiimme, vetäjiin ja kuntoutettaviin.

Tutustuttiin TULES-kursilaisiin yli 68 vuotiaisiin. Olen toiseksi vanhin osanottaja. Mainittakoon, että ikääntyneiden kuntokurssille IKKU, luultavasti korvaa Tules kurssin. Suosittelen hakemaan lääkärin B-todistuksella tähän IKKU-kurssille. Esteenä saattaa olla muistihäiriö.

Selvitimme taustojamme, mitä odotetaan kurssilta, mistä olemme tulleet ja mitä teet tai olet tehnyt työksesi. Lempiväriä kysyttiin. Se oli tosi vaikea kysymys. Siitä on niin kauan aikaa kun siihen olen paneutunut, vaimo sellaiset asiat hoitaa kaikkein luonikkaammin. Lesken täytyy muistella vanhoja juttuja, noissa värihommissa. Onko sen värihomman niin tärkeää. Musta tuntuu, (aika usein saa havaita, että mustaa sen olla pitää, musta mä viis veisaan), että eri paria olevat jalkineet kelpaavat tallusteluun - puhumattakaan rikotut housut.

Voi niitä aikoja kun tytöillä oli kellohameet ja saumalliset sukat.


Taas kerran poikkesin vähän sivuraiteille, mutta kymmenen meitä osanottajia alunperin oli, viisi kumpaakin sukupuolta, mutta naisista yksi joutui jättämään tämänkertaisen leikin kesken. Toivottavasti hän selviytyi pikaisesti vaivasta. Varmaankin hän on seuraavalla kurssijaksolla mukana - 3.4 - 7.4 2018.

Hanna-psykologi meitä evästi tuntemaan toisemme ja mikä tulee tavoitteeksemme kurssin suhteen. Kyllä se niin on, että tuota “henkistä” vahvuutta tarvitaan koko olemassa olon aikana. Sitä tarvitaan kaikissa toiminnoissa, levossakin. Rentoutuminen auttaa parempaan uneen ja lihasten jännitystilan laukaisuun. Rentoutus äänitteitä on saatavilla alan yrittäjiltä ja liikkeistä

Aika laajalta alueelta meitä osallistujia oli, Turku kuitenkin vahvimmin edustettu. Potretti meistä otettiin. Siitä muistamme huhtikuussa kun tavataan ken oli mukana. Olihan meitä Jaakko, Riitta, Ritva, Leena, Sirpa, Aimo, Teuvo, Kalevi ja Niilo.

Ei eka päivä ihan istumiseksi ja oppitunneiksi mennyt. Iltapäivä aloitettiin fysioterapeuttien toteuttama pieni tuoli jumpan ja pallottelun merkeissä. Eija ainakin oli ohjaksissa.

Toinen päivä, uudet kujeet: Päivi veti rentoutuksen, hengityksen kautta ryhdikkääseen asentoon. Mielestäni nämä ainekset oli kyseessä. Kaipaamani allasryhmän veti Eeva. Vallitseviin olosuhteisiin ei voi mitään, mutta altaan syvyydet voisivat olla nousujohteisia, toinen pää nykyinen syvyys ja syvempi parin metrin verran. Tulevaisuudessa se on ehkä välttämättömyys. Pituuskasvu on jo kohonnut menneiltä ajoilta. Eli paljon puhutun suuren ikäluokan jälkipolvi on vain kasvanut pituutta enemmän. Ehkä monipuolinen ravinto ja fyysisesti kevyemmät työt on auttanut näitä nuoria venymään kohti tähtiä paremmin.  Itse olin aikalaisiani keskimääräistä pidempi. Tosin kasvuni nousi uuteen kukoistukseen vanhemmalla iällä. Pituuskasvua tämäkin on. Maapallonkin pituus mitataan vähän saman suuntaisesti kun minä mittaan tuosta navan kohdalta, navasta - napaan, suuntaisesti.

Maapallon pituus on ihmiseen verrattuna kantapäästä kaljun kukkuloille. Tästä “pittuuskasvusta” valitettavasti kärsii niin monet. Me emme vain voi uskoa sitä, että siitä syystä työllistämme liiaksi lääkäreitä. Tämä antaa tilaisuuden niin monelle kepulikonstin keksijälle. Konsteja joukossa voi olla hyviäkin, mutta kun ne konstit tuppaavat heikon luonteen takia lipsumaan. Lipsumisia kun tapahtuu, niin konstit hupenee.

Vesijumppa ja vesijuoksu on tämän päivän juttuja. Vesijuoksu suoritettaan sitä varten kehitetyllä vesijuoksu liiveillä. Uimahalleissa niitä on saatavissa eri kokoja. Itse valitsen niinsanotun patukan. Pitkä matomainen styrox “mato”. Tämä pujotetaan jalkojen välistä. Siinä ikäänkuin istutaan patukan päällä. Pienen harjoittelun jälkeen tasapaino säilyy ihan hyvin. Vesijuoksussa pyritään matkimaan oikeaa juoksua pitkin askelin käsiä apuna käyttäen. Ikäänkuin sprintterin juoksuasentoa pyritään matkimaan.  Matalat altaat ovat esteenä oikean asennon saamiselle. Sen voi korvata juoksemalla altaan pohjalla. Vedellä ei tällöin ole kantavaa vaikutusta, mutta patukan ansiosta juoksu asennon saa pysymään ja vesi on kuitenkin nivelille ystävällinen ja vesi antaa vastuksen.  Tämän ohjeen sain tässä muinoin eräältä rouvalta. Suosittelen. Käytän tätä hyväkseni paikkakuntani uimahallissa. Näin on mukava mennä allas päästä päähän. Minusta suorituksien mitta laitteena toimii kello parhaiten.  Aikoinaan Martti Vainion kanssa kun lähti kilpasille oli kohtalaisen helppo tavoittaa sama aika kun Martti sai. Kyllä sekin voimille kävi, mutta starttipistoolin laukaus ilmoitti kaikille tunnin menneen lähtö hetkestä.  Sama aika, mutta saman pituista matkaa Martin kanssa harvempi saavutti.

Ninan tapaaminen oli kuin vanhan tutun luokse olisi mennyt. Selvisi, että hän on työskennellyt sairaanhoitajana Aivoliitossa, joka on minulle tullut tutuksi vaimoni saatuaan aivoinfarktin. Verenpaineeni oli kohdallaan, mutta ongelmana on tuo kasvuiän jatkuminen. Se rasittaa ennenkaikkea niveliä.

Tämän viisipäiväisen viikon aikana pohdimme yhdessä ja erikseen tavoitteita, jotka ihan itse laadimme ohjeistuksen mukaan itsellemme. Tavoitteissa etenemme pienin askelin. Lihasvoiman ja sen kautta tasapainon ylläpitäminen, on päämäärä, johon pyrimme. Lihakset tukevat nivelten toimintaa, kannattaa tutustua ohjeista miten siihen päästään.

Muistuu tässä eräs sotaveteraani ja työnkin veteraani hän oli, nimittäin eli aktiivista elämää koko ikänsä. Hän kävi samankaltaisessa kuntoutuksessa kuin mekin.  Kertaakaan hän ei moittinut kuntoutus ohjelmaa, mutta kuulemani mukaan joka kuntoutuksen jälkeen liikkuminen oli vaikeaa. Se johtui siitä, että kilpailuvietti oli kuntoilua vielä kovempi. Toisen veteraanin tunnuslause oli, että jos mottimetsässä paikat kipeytyy, niin siellä ne myös lähtee. Eli on annettava saman koiran karvoja. - Ehkä kokemus on näin opettanut, mutta toistuvalle liikeradalle (työssä) on annettava vastakkaisliike lihaksille vapaa ajalla.

Kuntoutujien pitää näillä kursseilla olla omatoimisia. Tarkoittaa sitä, että huolehtii itse paikalle saapumisesta. Käy aamiaisella ja muutenkin ruokailuissa omin avuin. Minulla kun oli tuo ’taaperokärry’, jolla on monta muutakin nimitystä = Ferrari, HarleyParkinsson j.n.e., sen ohjaaminen yhdellä kädellä ruoka-astian kera on jotenkin hankalaa. Avuliaita henkilökunta on, mutta työt heilläkin on esteenä auttamisen suhteen.

Caribialla kuntoa tuli ylläpidettyä ikään kuin pakosta. Pitkät käytävämatkat toimivat kuntoratana vähän liiankin hyvin, polveni kipeytyivät, lonkkani samoin. Varsinaiset ohjatut tuoli- ja vesijumpat olivat erinomaisia. Liikunnallisia ja osin ohjeistettuja kotiläksyjä pitää tehdä. No minulla oli heti kotiin pääsyn jälkeen Salon tasapaino- ja liikuntaryhmä jäljellä.

Kaihileikkaus oli kolmen viikon este liikunnalle. Sitä olen tässä “potenut”, mutta kotiläksyt ja tuo niinsanottu töllötin näkyy erinomaisesti. Mikäs sitä nyt on sohvaperuna ollessa. Valkeus koitti maailman. Ainakin ilotulitukset sekä kuuluivat, että näkyivät alkaessaan, paukkeesta päätellen.

Lääkäri- ja muutenkin seurantaa varten olimme täyttäneet kyselylomakkeen. Siinä kyseltiin tuntemuksiamme ja pyydettiin lupaa antaa tietoja KELAN toimesta omalle lääkärille. Mielestäni tällainen yhteistyö on ihan OK. Eri asia kuinka lääkärimme ehtivät paneutumaan palautteeseen. Uskon kuitenkin siitä olevan vastaanotoilla jotakin annettavaa.   

Kurssilla arvelin verenpaineeni varmaankin olevan koholla, mutta suorastaan olin yllättynyt hyvistä lukemista. Sydänäänetkin olivat kuulemma kohdallaan.

Tuossa vuoden viimeisessä postissa oli liikuntatoimen ohjelma, siitä pitää ottaa irti minulle tarpeellinen lihasvoiman parannus ohjelma.

Hyvää meneillään olevaa vuotta 2018!

                                                                    Niilo Salosta











lauantai 20. tammikuuta 2018

Aikuiset miehet vaateostoksilla

Aikuisella miehellä tarkoitetaan tässä yli viisikymppistä, täysin oikeustoimikelpoista miestä, joka elää sinkkuna tai on avo- tai avioliitossa.

Kuulin taas kerran sen jo vanhan toteamuksen, että suomalaiset miehet ostavat todella vähän vaatteita. Ehkäpä vähiten Länsi-Euroopan maista. Periaate heillä lienee vanhan sanonnan mukainen: ”Rumat ne vaatteilla koreilee”. Jos istuu tunnin seuraamassa suuren kauppakeskuksen käytävän asiakasvirtaa, voi helposti tehdä aiheesta epätieteellistä tutkimusta siitä, millaisissa kuteissa aikuiset miehet ovat?

Siististi, kunnon vaatteisiin pukeutuneen miehen näkee arkipäivänä aika harvoin. Jos joku on kunnon kuteissa, saattaa tuttu kysyä: ”Oletko menossa juhliin?” Selittele siinä sitten syy, ettei mene!

Kirjoituksen aihe on tietyllä tavalla humoristinen. Vain yksin elelevät miehet joutuvat hankkimaan vaatteensa ihan itse. Kumppanin kanssa elävät lähtevät lähes poikkeuksetta yhdessä valitsemaan ja ostamaan päälle puettavaa.  Kun seuraa miesten vaateosastolla asiakasvirtaa vaatetankojen välissä, on yleensä näky sellainen, että nainen kulkee edellä hypistelemässä tottuneesti vasemmalta ja oikealta. Mies kulkee nolpeana perässä. Materiaali on tärkeä! Ei keinokuitua, vaan sen pitää olla puuvillaa tai villaa! No, sekoitekin käy, kun muuta ei ole. Pelkkä keinokuitu hylätään heti.                                                                                                                                 
Edellä kulkeva sanoo tottuneesti myyjälle, joka tulee häiritsemään, että ”me katselemme tässä itseksemme ensin!” Moni mies on suorastaan ”sovituskoppi-kammoinen”. Jotkut jopa niin ahdistuneita, että vaimo hakee kaupasta viidet housut kotiin sovitettavaksi. Tutusta kaupasta näin voi tehdä vielä nykyäänkin.  Sitä ei voi kieltää, että onhan siinä hyvätkin puolensa, kun kumppani juoksuttaa sovituskopille tangosta sopivaa kokoa niin kauan, että vaate on sopiva. Sinkkumies menee mieluusti marketin vaateosastolle, missä myyjä ei häiritse..

Kerran eräässä turkulaisessa isossa vaatekaupassa keskustelin kokeneen myyjän kanssa kirjoituksen aiheesta. Hän sanoi olevansa mielellään miesten osastolla töissä. Perusteluna oli se, että miehelle on helppo myydä, koska hän melkein aina ostaa sen, mitä hän tarjoa! Siis yksin tulleelle miehelle! Tässä kaupassa on yläkerrassa naisten osasto, jossa myyjät hakevat ja juoksuttavat naisasiakkaille sovituskopille yhä uutta sovitettavaa – edestakaisin – jos vaikka löytyisi ”jotakin KIVAA päälle, kun on se menokin lähellä…”  Sovituskopin lähellä saattaa istuskella mies lukemassa kaksi vuotta vanhaa Tuulilasi-lehteä pitkästyneen oloisena vilkuillen silloin tällöin kelloansa.


Nyt ei ole puhe naisten vaatteista. Naisille on tarjolla vaikka mitä. 80 % tavaratalon vaatetarjonnasta on naisille.  Siis 20 % jää miehille. Tässä toteutuu se vanha 20 – 80 sääntö. Mitä miehille on tarjolla, siis niille miehille, jotka kansainvälisessä vertailussa ostavat todella vähän vaatteita? 

Ainakin puolet osaston vaatteista on suorissa riveissä olevia tummia pukuja. Sitten on bleisereitä monenlaisesta kankaasta ja paljon. Myös mustat housut ovat tangossa suorissa koon mukaisissa jaksoissa. Kun katselee miehiä kaupungilla, eivät he kulje tumma puku päällä eikä edes siistit housut jalassa ja bleiseri päällä. Ei sinne päinkään. En kuvaile mitä heillä on päällään – käykää katselemassa!

Nuoret miehet jätettiin tarkastelun ulkopuolelle, koska vaatetus on kaikilla samanlainen. Lenkkarit, farkut ja T-paita hupparin alla. Ei muuta. Keski-ikäisillä neuleen tai collegen päällä pusero, mutta tietenkin jalassa on farkut.

Palataan miesten osastolle. Siellä on hyvä valikoima kauluspaitoja ja solmioita. Niitä tarvitsevat jotkut jopa työpaikalla. Muut oikeastaan vain ”häissä ja hautajaisissa”. Sitten on miehille vielä villatakkeja. Mutta jos etsit jotakin muuta sisällä pidettävää vaatetta, on tarjonta olematonta. Ulkoilupuseroita ja takkeja löytyy – suurin osa mustia. Pappamallia myyjä tarjoaa aina ensiksi. Se on sellainen, jossa on resorit hihansuissa ja helmassa. Päällä se näyttää yleensä pallolta, koska vatsa on alla jo muotoillut sen. Ei hyvältä näytä.

Miesten vaatteiden tarjonta ja menekki on niin huonoa, että monilla paikkakunnilla ei enää ole miestenvaatekauppaa. Elämä jatkuu kuitenkin farkut jalassa ja neule puseron alla. Aika yksitoikkoista, mutta totta. Se on miesten ittensä syy! Vai olisiko kuitenkin niin, että kysyntä ei luokaan tarjonta! Ei luo, kun kysyntää ei varsinaisesti ole!
                                                                    Eero











keskiviikko 17. tammikuuta 2018

PORSASTELUA…

…voinee muistella vielä näin kauempanakin joulun jälkeen. Meinaan kun omakohtaisia elämyksiä joku joulun ruokavaliossa kaiveli esille entisyydestä. Ja tarina alkaa!

Joskus, kauan sitten, kun maassamme oli vain yksi Messuhalli, jota ei suinkaan silloin vanhaksi sanottu, vaikka ikäähän sillä oli ja kuluneisuutta 40-vuotisesta käytöstä niin, ettei se nykyaikana kelpaisi enää kuin korkeintaan putkaksi taikka selviämisasemaksi.

Tuolla Messuhallissa oli tapana, nimensä mukaisesti, järjestää näyttelyitä ja messuja (enempikin kaupallisessa kuin kirkollisessa mielessä) ja meitä mainosmaailman orjatyöläisiä juuri sellaisilla oli tapana ylityöllistää (ilman erilliskorvauksia). Vuosikausien kanssakäymisessä porukka tuli tutuksi ja juuri tuon erilliskorvauksen puuttuminen antoi sysäyksen tehdä jotain – yhdessä. No, jos tuolta alalta leipänsä (ainakin silloin ennen) tienanneita tunnet taikka olet kuullut, niin töiden jälkeiseen yhdessä tekemiseen liittyi ongelmitta ravintola. Emmekä mekään ongelmia aiheuttaneet, sillä tämä yhdessätekemisryhmämme oli jotenkin kokonaisuudessaan ennemminkin hyvän ruuan kuin juomapuolen ystäviä. Eli alkoholiongelmia ei ollut; ei, vaikka useammankin kerran vuodessa kokoontuessamme saatoimme istua pikkutunneille saakka salin puolella, useimmiten Messuravintolassa, perustamispaikassamme. Porukasta ei juurikaan huudeltu, pikkuhiljaa siihen kuiskaillen kasattiin koolle samanhenkisiä alan ihmisiä ja jokaisella oli tunnuksenaan jonkinlainen elefantti-koru – ronsu, jolla on kärsä kohotettuna!
Ja muistelen mukavaa olleen, vuosikausia, ”nimiäkin” mukana, elokuvamiehistä lähtien…

Mutta kyllä me porsasteltiinkin – kerran. Vuosien kuluessa olimme alkaneet vaihdella ”ruokailupaikkoja” ja sitten kerran joku oli kuullut sellaisesta erään ravintolan erikoisesta annoksesta kuin maitoporsas. Tiedättehän, sellainen alle 2 kuukauden ikäinen vaaleanpunainen possu, joka ei ole vielä saanut muuta ravintoa kuin emänsä maitoa! Etelämpänä Euroopassa sellaisella herkutellaan paljon enemmän ja monella tapaa valmistettuna, tämän hotellin ravintolan erikoinen oli uunissa kauan ja hiljaisella lämmöllä hauduttamalla kokkailtu ja kokonaisena pöytään kannettu, pinnalta rapeaksi kypsytetty, arviolta 4-5 kiloinen pikkusika. Tarkempaa paikkaa en kerro, ettei mene mainostamiseksi, mutta sen hotellirakennuksen ylin kerros on ikään kuin torni, jonka baaritilan ikkunoista näkee yli kaupungin. Mutta se on nyt sivuseikka se.

Eikä vielä silloinkaan missään helissyt hälyttäviä kelloja!

Kas, kun ronsujen tapoihin kuuluu, että itse kukin kustantaa omat juomansa ja syönnöksensä, me emme tilatessamme viitsineet vaivata henkilökuntaa laskemaan mitä tuo porsastelu maksaisi jaettuna kahdellatoista, mikä määrä meitä sitten koolla oli. Mutta kaikkihan selviää aikanaan. Selkeä fanfaari, kaksi tarjoilijaa ja heidän välissään tuo ihanan ruskea asteriamme – en muista oliko suussa omenaa, mutta perästä asteli kokki mahtava paistiveitsi kourassaan ja hän annosteli meille mahtavat annokset vieläkin mahtavammalta maistunutta maitopossua!

Kun olimme tuosta pienessä sisäpiirissä (= 3 kaverusta) pohtineet ja päättäneet tilata sellaisen – mahtoiko olla oltava peräti viikkoa ennen – ja yllättää se kauempaa tullut muu ronsu-porukka, niin varmistelimme vain kuinka monta sinne siksi illaksi saataisiin. Kun, kuten mainitsin, keskityimme ruokaan enemmän kuin… niin kokoonnuimme jo viiden maissa alkuillasta. Sali, jonka keskiosaan meidät ohjattiin, oli muutoin vielä aivan tyhjä, mutta joku keskieurooppalainen trio silti jo musisoi ja istuuduttuamme & aperitiivit saatuamme, siirtyi orkesterin viulisti pöytämme viereen haikeine unkarilaistyylisine sävelineen lyhentämään odotusaikaamme.

Turhaa tilanhaaskausta olisi setviä se ateriointi ruokajuttuineen, mutta kun kahvi ja illan ainoa konjakki oli jo menossa, niin kulman takaa tarjoilija vinkkasi meidän ”seremoniamestarin valtuuksilla” luotetulle kaverille, että hällä olisi asiaa. Kohta tämä puolestaan vinkkasi vielä meistä pari kaverikseen ja kuulemaan tarjoilijan kysymyksen, että koko laskuko jaetaan kahdelletoista, jolloin se tekee sen ja sen verran per capita. Ei enää kuulostanutkaan niiiiiiiiiiiin mahtavalle! Ja hetken pohdittuamme päätimme, että itse kultakin laskutettakoon juomiensa lisäksi ravintolan varsinaisen à la carte listan normaaliannoksista kalleinta hintaa vastaava summa. Ja loppulaskulle jätimme yhden ison firman maksukortin vakuudeksi plus kerroimme tulevamme lunastamaan sen huomenissa. Ja menimme kanssa. Paljonko lasku oli, en edes halua muistaa, mutta kolmeen mieheen me maksoimme (sen oman edellisiltaisen laskumme lisäksi) yhteensä enemmän kuin kaikki kaksitoista illastaa olivat yhteensä maksaneet! Erilaisten ja erikoisten sanallisten ilmaisujen päätökseksi kelpuutettiin pitkäksi aikaa asiasta harvoille ja valituille kertoessamme yhden perheenisän toteava kooste, että kesälomarahavarastojen lisäksi piti sijoittaa perheen kaikki lapsilisätkin siihen omaan osuuteensa, mutta kyllä se oli sen arvoista!

Ja mitä opimme tästä? Aina kannattaa kysyä, että paljonko…













lauantai 13. tammikuuta 2018

Lahjojen ostoa lapsen näkökulmasta

Tässä taannoin osteltiin joululahjoja, muistatteko vielä? No, oma 5-vuotiaani halusi myös osallistua lahjojen hankintaan. Eräänä päivänä avustajani tullessa töihin, poika kysyi, ehdittäisiinkö käydä kaupassa jouluostoksilla. Onneksi pikkumiehelle riittää paikallinen päivittäistavarakauppa, ei tarvinnut lähteä merta edemmäs kalaan.

Poika lähti intoa puhkuen lahjaostoksille avustajani kanssa. Äiti jäi kotiin. Oven käytyä ja ostosmatkalaisten kotiuduttua kuului isolla äänellä eteisestä:

-         Äiti, et saa tulla ylös! Täällä paketoidaan lahjoja.

Äitihän pysyi alakerrassa hommissa. Kun lahjat oli paketoitu, sai äitikin luvan tulla ylös. Pojan kadottua omiin leikkeihinsä avustajani kertoi heidän ostosmatkastaan.

Oli ollut pokassa pitelemistä, kun poika olisi halunnut ostaa äidille villalankaa. Äitihän rakastaa villasukkia! Voi, kunpa se olisikin niin helppoa! Ostaisi vain kotiin villalankaa ja yön aikana langasta olisi tullut valmiit villasukat. Tämä oli poikani ajatus.

Poika olisi halunnut ostaa isälleen paprikan. Ja hyvä syykin siihen löytyi! Isä kasvattaa kesäisin paprikoita kasvi-huoneessa ja on pahalla päällä, kun niistä ei ole tullut valmiita siihen mennessä, kun ilmat jo jäähtyvät. 


Ajatus siis oli lahjahankintojen takana todella oivallinen! Ja voi sitä riemua aattona, kun lahjoja sitten avattiin… 

Äiti sai sampoota, jossa on jotain kiiltävää. Isä sai appelsiinilimua, koska pitää siitä. Isoveli sai Aku Ankan taskukirjan, koska lukee niitä mielellään. Hienoja oivalluksia pikkuiselta! Ja edullisia, sen hän myös muisti sanoa.
Päivi












keskiviikko 10. tammikuuta 2018

Halpuuttaja?

En tiedä aivan varmasti, mitä tuo halpuuttaja sana, varsinai-sesti tarkoittaa, mutta minusta se merkitsee hintojen alenemista. 


Halpuutus merkitsee asian, esineen edullisempaa hintaa. Eli samalla rahasummalla tuotetta saa käyttöönsä enemmän, isomman pläjän, sanoisin. Tuote itseasiassa voi olla ihan missä muodossa tahansa. Materiaalinen tuote on paremmin havaittavissa. Sen tuntee kosketuksesta, painosta, silmillä nähtynä.

Maailmassa on paljon asioita joista pitää toimittaa sen tekijälle korvaus menetetystä ajasta. Aika usein tällä periaatteella toimittaessa, maksu on vapaaehtoista. Useimmiten tekijä hyväksyy suoritukseksi ison summan silmää räpäyttämättä. 1/10 tunnin toimituksesta saturainen kelpaa ihan varmasti. Tällaisia vapaaehtoistyön tekijöitä on pilvin pimein - toivottavasti kukaan ei mene halpaan, niillä markkinoilla ei ole halpuuttajia.

Halpuuttajat!  Niihin kuuluu ehdottomasti niin sanottu kolmas sektori. Joku muukin mainostaa halpuuttavansa. Tosiasia kuitenkin on, että kolmas sektori eli vapaaehtoistyö on varsinainen halpuuttaja. Siinä ei ainakaan iso raha pyöri, mutta tulokset ovat mittavat, isolla rahalla mitattavissa.

Näitä vapaaehtoistyön tekijöitä on lukematon joukko, joka pyyteettömästi toimii milteipä joka sektorilla. Kohteena on lapsista vanhuksiin. Esimerkkinä on varhaislapsuus. Jotkut vanhemmat ovat ryhtyneet ohjaamaan naapurin- ja omiakin tenavoita liikunnallisiin harrastuksiin urheiluseuran riveissä.  Joskus siinäkin on tullut esteeksi ns. luokkaero. Uskon, että tänä päivänä se ei ole suurikaan este terveelliseen harrastukseen.

Esteenä on paremminkin vapaaehtoistyön tekijän saaminen, sekä tarvittavat toiminta tilat. “Kakkosvalmentajiksi” eli sen suuntaisiin tehtäviin voi ryhtyä mielestäni lapsistaan pitävä vanhempi. Siinä yksi halpuuttajaryhmä, jolla on iso merkitys hyvinvoinnin kasvatuksessa.

Toinen harrastepohjainen ja yhteiskunnalle suuren säästön tekijä on potilas- ja vammaistyöyhdistysten vapaaehtois-voimat. Näissä yhdistyksissä toimivat yhdistyksen varsinaiset jäsenet sekä heidän lähin piiri – omaiset. Paljon on toimivina yhdistysten jäseninä myös eläkeläiset, jotka hakevat sisältöä elämälleen. Halu auttamiseen on suuri.
Meillä Salossa on näiden yhdistysten kokoonpanevana voimana yhteistyöelin SYTY. Eri potilasryhmät ja vammaiset hakevat vertaistukea kanssaihmisiltä. Ihmisiltä, jotka potevat samaa tautia ja ovat näin ollen samalla lähtöviivalla. Sama lähtökohta, kuinka siitä on selvitty, mistä saatu apua ja kuinka jatkossa?

Vammat ja sairaudet ovat hyvin usein katastrofin ainekset hyvinkin suurelle ihmisryhmälle. Varsinkin lähiomaiset masentuvat tapahtuneesta. Tapaus saattaa aiheuttaa uudelleenjärjestelyitä laajalla alueella. Suunnitelmat saattavat mennä kokonaan uusiksi.

Lääketiede, josta en juurikaan mitään ymmärrä, on muutamassa vuosikymmenessä mennyt isoin harppauksin eteenpäin. Parannuskeinoja on olemassa enemmän  ja parempia kuin joskus. Aivoverenkiertohäiriöön on tullut liuotushoito avuksi. Tärkeää on nopea hoitoon pääsy. Kuntoutuksella on kuitenkin iso merkitys potilaan kuntoon saamiseksi. Potilasjärjestöllä AVH-yhdistyksellä on suuri merkitys potilaan mielialan ylläpitämisessä. Kerhossa hän tapaa vertaisiaan. Näiden kanssa / kautta hän huomaa, että tästä on mahdollista selvitä. Heiltä saa tukea ja uskoa siihen, että vammasta tai sairaudesta huolimatta elämän rikkauksista voi nauttia ja olla mukana. Ei kannata jäädä kotiin murehtimaan.

Salo on edelläkävijä kolmannen sektorin suhteen. Kolmekymmentä kuusi erilaista potilas- ja vammaisyhdistystä kaikkiaan takaa sen, että vertaistukea löytyy vaivaan kuin vaivaan. Yhdistykset antavat kokemuspohjaisesti neuvoja ja opastaa mitenkä tulee toimia, jotta saat avun pulmiisi. Käytännön asiat tuntuvat monesti ennakkoon hieman ongelmallisilta, mutta vertaistukihenkilöt ovat saattaneet käydä saman jutun henkilökohtaisesti läpi aikaisemmin. Yhdistysten toiminta näkyy tiedon levittämisessä paikkakunnalla. Esitteitä saa terveyskeskusten infon lisäksi SYTYn toimitilasta, Helsingintie 6:sta.. Esitteestä näkee mihin voi ottaa yhteyttä tarvittaessa.

Yhdistykset tekevät myös ennalta ehkäisevää työtä. Aivo- sekä Sydän- ja Diabetesliitot ovat järjestäneen yhteistuumin kampanjia, joissa mitataan valtakunnallisesti verenpaineita. Mittaajina on alojen yhdistykset. He huolehtivat viime vuoden lokakuun loppupuolella mittauksen toteutumisen. Salolaisella AVH-kerholla oli onni saada pätevät mittaajat, jotka ongelman sattuessa ohjasivat “potilaan” jatko-tutkimuksiin. Tämä oli jo kolmas kerta kun tapahtuma järjestettiin. Joka kerralla löytyi henkilöitä. joille suositeltiin jatkotoimenpiteitä.

Verenpainetauti ei juurikaan näytä oireilua. Ellei henkilö ole ollut jostain syystä terveystarkastuksessa, niin hän ei saata tietää kohonneesta verenpaineestaan mitään. Yllätyksenä saattaa tulla verenkiertohäiriö, joka lamaannuttaa toiminnot. – Jos puheesi muodostuu epäselväksi, suusi menee vinoon, kädessä ei ole otetta, näkösi hämärtyy ja kaikin puolin olet ikäänkuin muissa maailmoissa. Joku voi luulla, että olet humalassa. Silloin on parasta ottaa yhteyttä 112. – Tämä neuvo kaikille kanssakulkijoille, poliisikin voi olla tarpeen avunannossa, mutta parhaan avun saa ensihoitajilta. Nopea apu pelastaa ihmisen.

Nämä uudet älypuhelimet ovat todella hyvä keksintö. Kun siihen asennettu 112 Suomi-sovellus paikannustunnisteella, niin apukin tulee oikeaan paikkaan. Henkilö joka ei saa aikaiseksi puhetta ja vielä kykenee soittamaan, saa avun tulemaan – uskoisin näin olevan  kun  hälytyksen mukana kulkeutuvat myös hälytyspaikan koordinaatit.

Minulla on tässä tilaisuus kiittää verenpainemittaus-tempauksen varsinaisia suorittajia. Salon Ammatti-korkeakoulun sairaanhoitajaopiskelijoita sekä Salon Ammattikoulun opiskelijoita lähihoitajalinjalta. Kiitos Kuninkaantien Apteekki, Salon Vanha Apteekki, Yliopiston Apteekki, Halikon Kuiron leipomon kahvila, sekä Lääkäriasema Mehiläinen. Annoitte tukenne järjestämällä tilan mittauksen suorittamiselle.
                                                                                   Niilo