lauantai 22. joulukuuta 2018

ERÄS JOULUTARINA


Jouluyön hiljaisuus on hiipinyt taloon. Pieni tyttö nukkuu huoneessaan, lämpimässä, kinkun tuoksuisessa talossa, junaradan varressa, eräässä pienessä pohjoisen kylässä. Joulun kihelmöivän jännittävä kutina vatsanpohjassa hän on yöpuulle käynyt, tietäen, että aamulla koristellaan kuusi. Kuusi, joka haettiin eilen metsästä isän ja äidin kanssa. Siellä kuusi on sulamassa kylpyhuoneessa, että oksat ehtivät laskeutua rauhassa, niinkuin isä on tytölle opettanut, pakkasen puraisema kuusi tarvitsee hetken lepoa ennen koristeita. Aattoaamu voisi tulla jo, häilyy pienen tytön viimeisenä ajatuksena, ennen unen tuloa.

Tämä pieni tyttö olin joskus kauan sitten minä. Rakastin joulua jo lapsena. Tottakai lahjojen takia, mutta myös joulun tunnelman takia. Meillä jouluisin kotona oli aina oman perheeni lisäksi isäni siskoja, perheettömiä ystäviä ja isovanhempani. Meillä pelattiin yhdessä lautapelejä, tutkittiin lahjoja, katsottiin tv:stä elokuvia sekä syötiin vuoroin makeaa ja suolaista. Joulusauna lämpesi aina ja kinkku kuten myös rieskat ja leivonnaiset paistettiin leivinuunissa. Tämän vuoksi meillä oli aina jouluisin sisälämpötila +35. Lämpöä piisasi niin, ettei mitään juhlavaatteita tehnyt mieli päällensä vetää, alusvaatteet ja yöpaita riitti todella mainiosti.

Olen näin aikuisiällä joskus miettinyt, mitä lapsuuden jouluista on jäänyt mieleeni. Joitain todella toivottuja lahjoja tietty, sekä viikkoa ennen jouluaattoa päiviä kestävät siivoustalkoot… hertsilei siinä oli juuriharjat kovilla… samoin lapsen kärsivällisyys. Mutta kaikista päällimmäisenä on tunne ja tunnelma, jonka sai aikaan kaikki edellä mainitut asiat. Kiireettömyys ja läsnäolo, siinä kaksi lapsen maailmaa heiluttavat asiat. Pätee nykyaikaan ihan yhtä lailla.

Kirjoittajan 5-vuotias tytär ihastelemassa
joulutonttuja joulun alla 2018.


Maailma on muuttunut, mutta lapsen kaipuu kiireettömään yhdessäoloon ei ole poistunut tahi millään tavalla muuttunut. Näillä taianomaisilla sanoilla tehdään hyviä muistoja. Ei kolmenkymmenen vuoden päästä lapsi muista, toteutuiko lahjatoive, mutta sen hän muistaa taatusti, mitä joulunaika sai hänet tuntemaan. Se muistijälki säilyy läpi elämän.

Jouluaatto kääntyy kohti loppuaan. Puheensorina täyttää talon ja onnellisuus pienen tytön sydämen. Lahjaksi saatu, hartaasti toivottu puhuva nukke kainalossa, hän istuu läheistensä ympäröimänä ja tietää todella hyvin olevansa onnekkaampi kuin moni muu. Kynttilät palavat, kuusenvalot loistavat yhdessä kynttilöiden kanssa, suklaa maistuu makealta suussa ja leikkikavereina omat veljet. Yksi rakkauden täyttämä muistijälki lisää muistoihin, niihin, mitä nyt jo aikuinen tyttö haluaa siirtää omille lapsilleen ja omalle perheelleen. Yhä yhtä onnekkaana saa luoda muistoja jälkipolvilleen, jotta hekin rakastaisivat joulun tuntua ja tunnelmaa, niinkuin äitinsä, joka joskus oli pieni tyttö ja ajatteli, kuinka tärkeää on Joulun Rauha.

Muistorikasta ja rakkauden täyttämää joulua kaikille toivoen

 Tanja






Kaikki kynäilijämme kiittävät lukijakuntaa kuluvan vuoden aikana osoittamastanne aktiivisuudesta, jota todistavat sivun avauslaskurin lukemat; parhaina kuukausina hipoen 5.000 kertaa – KIITOS! Myös julkaisujen määrässä rikottiin 100 postauksen rajapyykki. Jo noista syistä lienee syytä hieman hengähtää, kirjoittajain kuin lukijainkin. Saamme kaikki viettää perinteistä jouluaikaa, aina ohitse loppiaisen, seuraava postaus ilmestyy nettiin keskiviikkona 9.1. ja siitä eteenpäin tuttuun tapaan keskiviikkoisin ja lauantaisin. Näillä mennään ja…









keskiviikko 19. joulukuuta 2018

Kuvailutulkkausta teatterissa

Kuvailutulkkauslogo

Kun kerroin olevani menossa katsomaan Kirka-musikaalia teatteri Provinssiin, olin aivan innoissani mahdollisuudesta saada esitys kuvailutulkattuna. Ystäväni kyselivät, mihin oikein olen menossa ja mitä se kuvailutulkkaus tarkoittaa.

Kuvailutulkkaus on tarkoitettu sellaisille näkövammaisille henkilöille, jotka eivät itse pysty näkemään, mitä esimerkiksi teatterin näyttämöllä tapahtuu. Kuvailutulkkausta voidaan käyttää myös elokuvissa ja taidenäyttelyissä. Kuvailutulkkaus on sitä, että koulutettu henkilö kertoo, mitä nähdään.

Itse olen tässä muutaman kuvailutulkatun elokuvan katsonut ja nyt sain elävää teatteria kuvailutulkattuna. Vaikka käyn paljon teatterissa ilman kuvailutulkkaustakin, oli kokemus kuvailutulkatusta teatterinäytöksestä huikea. Miten paljon enemmän sitä saakaan irti teatterista, kun tietää, mitä lavalla on.

En tosin mene teatteriin lavastuksen tai puvustuksen vuoksi, vaan nimenomaan seuraamaan esitystä. Saadessani kuitenkin tulkkausta niin lavastuksesta kuin näyttelijöiden asusteistakin, tuli kokonaiskuva jotenkin helpommin hahmotettavaksi.

Ennen esityksen alkua kuvailutulkki jakoi kaikille niille katsojille kuulokkeet, jotka olivat ilmoittaneet halukkuudestaan saada esitys kuvailutulkattuna. Saimme langattomat kuulokkeet, joiden kautta tulkkaus suoritettiin muita teatterissa olevia häiritsemättä.

Kuvailutulkki tutustuu esitykseen etukäteen katsomalla sen tallenteena tai käymällä esityksessä. Kuvailutulkin tehtävänä on kertoa puolueettomasti, mitä hän näkee. Kuvailutulkki voi kertoa esimerkiksi: "Lavalla on oikeassa reunassa punainen sohva, jonka edessä on matala, pyöreä sohvapöytä. Sohvapöydän alla on iso värikäs matto."

Kuvailutulkki tulkkaa näkemäänsä. Kuvailutulkki istuu näytöksen ajan vaikkapa valaistus- tai tekniikkakopissa. Siellä hän voi puhua vähän normaalia hiljemmalla äänellä mikrofoniin, jota kautta puhe taas kulkeutuu langattomasti näkövammaisten katsojien kuulokkeisiin. 


Parasta kuvailutulkatussa esityksessä oli se, että näkövammaiset katsojat saivat ennen esityksen alkua tutustua näyttelijöiden ääniin. Jokainen näyttelijä puhui omalla äänellään ja kertoi, missä roolissa hän esityksessä on. Näin äänet tulivat jo tutuksi ja oli helpompi seurata esitystä.

Katsoin myös uuden ”Tuntematon sotilas”-elokuvan kahdesti viime vuoden lopussa. Ensin olin kutsuvierasnäytännössä mieheni kanssa. Kolmituntisen elokuvan aikana kysyessäni mieheltäni jotain valaistusta tiettyihin kohtauksiin, sain vastaukseksi: ”joo, kuoli”.

Käydessäni katsomassa elokuvan uudelleen isäni ja siskoni kanssa, otin kuvailutulkkauksen. Käytännössä mukanani olivat kuulokkeet ja älypuhelin. Puhelimeeni olin ladannut sovelluksen, jota kautta kuvailutulkkaus tuli. Puhelimen voi laittaa off line (= älä häiritse) -tilaan, jolloin kukaan ei voi soittaa tai häiritä sosiaalisen median tulvalla elokuvan aikana. Kuulokkeet korviin ja sovellus käyntiin, kun elokuvan musiikki alkoi. Puhelin ja elokuvan ääniraita synkronoivat keskenään, jolloin tulkkaus on oikea-aikaista.

Täytyy sanoa, että vaikka rakastankin miestäni, hän ei todellakaan ole mikään unelmien kuvailutulkki! Tuntui, kun olisin katsonut ihan toisen elokuvan, kun katsoin tuntemattoman kuvailutulkattuna. Sain niin paljon enemmän irti elokuvasta! Siskoni, joka istui vieressäni, kuuli aina välillä kuulokkeista läpi, mitä tulkki puhui. Hän sanoi, että häntäkin se auttoi, vaikka hän näki, mitä kankaalla tapahtui. Kuvailutulkkauksessa kerrottiin muun muassa näyttelijöiden ilmeistä, joita voi näkevänkin olla vaikea tulkita joskus.

Toivoisin kuvailutulkkauksen lisääntyvän ja ihmettelen, etteivät pitkän matkan ajajat vaadi elokuviin tulkkausta. Esimerkiksi Amerikassa rekkakuskit katsovat elokuvia ajaessaan pitkiä matkoja. Äänikirjathan ovat joskus maailmassa olleet näkövammaisille tarkoitettuja ja nyt niitä on kaupallisesti saatavana ihan jokaiselle. Näin ollen, korostan jälleen kerran: jos minä vammaisena saan jotain, ei se ole sinulta, vammattomalta, pois.
                             Päivi



PS. Näkövammaisten kulttuuripalvelun nettiosoitteessa


on mahdollisuus saada tarkempaa käsitystä kuvailutulkkauksesta. Siellä on myös luettelot elokuvista ja TV-ohjelmista, joihin on liitetty kuvailutulkkaus. 












lauantai 15. joulukuuta 2018

Digitalisaatio ei saa syrjäyttää


Yhteiskunnan teknologisen kehityksen vauhti on näinä päivinä huimaa. Tuo kehitys pohjaa monilta osin digitalisaatioon, joka mahdollistaa uudenlaisen yritystoiminnan ja uusia tapoja toimia. Tavalliselle kansalaiselle tämä näkyy usein siinä, että tutut palvelut siirtyvät verkkoon. Samalla henkilökohtaiset asiointimahdollisuudet heikkenevät ja palvelut karkaavat kauas.



Digitaalinen osattomuus tarkoittaa sitä, että henkilö ei pysty käyttämään niitä kaikkia digitaalisia palveluita, mitä yhteiskunnassa täysivaltaisena kansalaisena toimiminen nykyään edellyttää. Se voi tarkoittaa koulutuspalveluita, julkisia palveluita tai välttämättömiä yksityisiä palveluita, kuten verkkopankkia.

Pahimmillaan este käyttää digitaalisia palveluja voi muodostua hidasteeksi myös kasvokkain tapahtuvan palvelun varaamiselle ja saamiselle. Eriarvoistumisen tekijät voivat kasaantua tavalla, jossa ihmiset, jotka voisivat eniten hyötyä digitaalisten palvelujen käytöstä, jäävät niiden ulkopuolelle ja näin heidän pääsynsä tarvittavien palvelujen piiriin hidastuu tai estyy.

Vaikka digitalisaation ytimessä ovat palvelujen paraneminen ja niiden kustannustehokas järjestäminen, monessa mutkassa ihminen putoaa kelkasta ja palvelut tosiasiassa heikkenevät. Suomen aikuisväestössä arvioidaan olevan noin 600 000 henkilöä, joilla on riittämätön lukutaito ja/tai numerotaito ja peräti noin miljoonalla on vaikeuksia tietotekniikan taidoissa. Toinen haaste on laiteresurssien puute, joka voi seurata taloudellisista rajoitteista tai vaikka asumista tietoliikenteellisesti hankalassa paikassa.

Kaikilla ihmisillä digipalvelujen käyttämättömyys ei johdu heidän taidoistaan, halustaan tai uskalluksesta, vaan yksinkertaisesti siitä, että palvelu on esteellinen eli sitä ei voi käyttää apuvälineillä, esimerkiksi näkövammaisten ruudunluku- tai suurennusohjelmalla tai pistenäytöllä. Toisaalta monesti myös palveluiden käytettävyydessä on toivomisen varaa. Siksi olisi arvokasta, jos esimerkiksi ikäihmiset otettaisiin mukaan digipalvelujen suunnitteluun.

Digitalisaation eteneminen on sinänsä hyvä ja kannatettava asia. Voidaan arvella, että kun nykyiset digimaailmassa kasvaneet nuoret polvet ovat eläkeiässä, he pärjäävät ikäihmisinäkin digitaalisten palvelujen maailmassa. Sitä ennen meidän on kuitenkin huolehdittava riittävästä tuesta ja riittävistä palveluista heille, joilla tekniikan kanssa on vaikeuksia.

Olen erittäin iloinen, jotta SYTY:stä saa apua näihinkin haasteisiin. Järjestätte kursseja ja ohjeistusta niin ryhmille kuin henkilökohtaisesti. Meillä ei kerta kaikkiaan ole varaa syrjäyttää ketään lähimmäisistämme digitaalisuuskehityksen vuoksi.

Katja Taimela
salolainen kansanedustaja 












keskiviikko 12. joulukuuta 2018

Minne matka?

Tällaisesta matkasta on ollut aiemminkin juttua täällä eli Sokkomatkasta, kukaan ei tiedä lähdetäänkö itään, länteen vai pohjoiseen, niin se on aina uusi matka.


No nyt lähdin minäkin mukaan ensimmäisen kerran. Ei tiennyt muuta kuin ajan, milloin lähdetään, jännityksellä odotinkin mitä tulee. Eräänä torstaiaamuna sitten lähdettiin, Gigantin pihapiiristä, no ensin lähdettiin Somerolle päin, 3 vaihto-ehtoa, Turku, Helsinki vai Somero? Moottoritielle ja Helsinkiin päin alkoi matka. Ensimmäinen pysäkki oli Kivihovin kahvila Suomusjärvellä, kahvia ja syötävää...   No mihin sitten? Helsinkiin päin lähdettiin ja siellä Espoossa sijaitsevaan Tesla-sähköautojen myymälään, esittelyyn. Ja onhan ne hienoja autoja, hintahaarukka 100 000 molemmin puolin. Kiihtyvyys nollasta sataan kuulemma 2,7 sekuntia.  Säästöä tulee polttoaineen hinnassa. Kaikki ovat automaattivaihteisia ja monissa on automaattiohjaustakin, huh. Tulevaisuus on jo täällä, mm.  Falcon Wings ovet, jotka aukeavat kuin linnun siivet sivuille ja ylös, Mielenkiintoinen auto ja hyvät, istuttavat penkit ja kaikissa on isot näyttöruudut, noin 16-18 tuumaiset, joten katunäkyvyys on hyvä, kun pitää navigoida paikasta A paikkaan B. Kipinä jäi…


Autojen jälkeen menimme syömään Ravintola Pisaraan, jossa vaihtoehtoina karjalanpaisia, Kievin kanaa, tai hernesoppa, olihan torstaipäivä. Ruoka oli hyvää ja maistuvaa, No mun kohdalla loppui makaronit tai kuten kokki sanoi kun huomasi, että pasta loppui. Minusta ne oli vaan erivärisiä kierremakaroneja.

Ennen seuraavaa kohdetta tuli kuskilta kysymys, montako alaikäistä on mukana, höh, ei taida olla yhtään, mutta asia selvisi kun tulimme vatsat täynnä seuraavaan kohteeseen. WeeGee näyttelykeskukseen Espoossa, jossa näyttelyitä eri museoissa. Emma, joka on valittu vuoden 2018 museoksi. Siellä mm Outi Pieskin Lappi-aiheisia textiili-installaatioita  ja puolalaisen Alicja Kwaden aika ja materiaali näyttely. Oli siellä myös Tapio Wirkkalan ja Rut Brykin lasiaiheisia taide- ja keramiikkaesineitä. Kuuluisa Wirkkalan suunnittelema esine taitaa olla Finlandia-vodkapullo. Tämä WeeGee talohan on entinen Weilin&Göösin kirjapaino, joka oli saanut uuden elämän kirjapanon lopetettua.

Lisäksi siellä oli Lelumuseo, jossa oli koottu leluja eri aikakausilta, oli Kellomuseo, jossa oli mm satulakello, pohjanmaalla tehtyjä kaappikelloja ja Anjalan kartanon tornikello, eri muovituotteita, Futura malleista pallotuoleihin. Meille salolaisille tuttu taitaa olla Lahnajärvellä aiemmin sijainnut ”Lentävä lautanen”, joka kuuluu tähän Futura-sarjaan ja tietysti Nokia 2110.


Aika rientää nopsaan ja matka jatkuu. Joku oli kuskille leikillään ”valittanut”, että ei ole mitään ostettavaa vielä ollut. Kuinka sattuikin, oli Lumenen tehtaanmyymälä matkan varrella ja sinne siis. No, siellä pääsi kyllä rahoista eroon ja kun oli 25%:in alennus luvassa loppusummasta, niin pitihän sieltä jotain hakea. Viimeinen pysäkki olikin sitten Lohjan ABC asema, jossa oli kahvi tai tee ja sämpylä.  Sieltä kotiin.
Sisko











lauantai 8. joulukuuta 2018

Nyt puhun puusta pitkään



Painakaahan PUUTA, hyvät lukijat! Nyt ei tehdä tikusta asiaa, vaan selvitetään, kuinka PUISEVAA suomen kieli on. Kohta me suomalaiset kokoonnumme KUUSIPUUN ympärille ja laulamme: ”JOULUPUU on rakennettu, joulu…”! Sen tietää jo lapsikin, että tyvestä PUUHUN noustaan. Ei sinne kannata latvatähden suunnalta yrittää. Jokainen PUUHUN kiivennyt tietää, ettei sinne myöskään peppu edellä kannata yrittää. Parasta on ottaa avuksi TIKAPUUT.

Jos suomalaisella menee hyvin, hän saattaa päästä vihreälle oksalle. Se PUU saattaa olla hänelle LEIPÄPUU. Bisnekset voivat myöhemmin mennä PUIHIN, tai tarkemmin sanoen päin mäntyä. Joskus on jopa varottu iskemästä päätä Karjalan mäntyyn. Ei kannata ehdoin tahdoin haukkua väärää PUUTA. Jos oikein huonosti käy, saattaa joutua PUILLE paljaille. Pahasti yllätetty suomalainen sanoo, että se tuli PUUN takaa. Joku toinen väittää, että se tuli ihan puskista. Jos yllätys on täydellinen, hän on kuin PUULLA päähän lyöty. Arajärvikin saa joskus halosta. Hölmistynyt on sen sijaan kuin PUUSTA pudonnut. Ahtaalle joutunut suomalainen on PUUN ja kuoren välissä. Väitetään, että silloin roikkuu löysässä hirressä, vaikka ei nyt ihan HIRSIPUUSSA (vrt. avioliitto).

Suomalaisen poika on suunnilleen samanlainen kuin isänsä, siis kuin samasta PUUSTA veistetty. Eihän omena kauas PUUSTA putoa. Kunnon isä veisti aikoinaan pojalleen PUUHEVOSEN. Sota-aikana jouduttiin kävelemään PUUKENGILLÄ. Kun poika kasvoi, isä opetti pojan kävelemään PUUJALOILLA. Niitä ei voitu käyttää, jos asui PITKOSPUIDEN takana. Kristinuskon myötä olemme oppineet, että hedelmistään PUU tunnetaan. Muistamme raamatusta hyvän ja pahan tiedon PUUN. Silti puhumme nykyään usein PUUTA heinää. Seurassa joku alkaa kertoa jopa PUUJALKAVITSEJÄ.

Tavan takaa ihmiset valittavat, että opiskelu tai työ maistuu PUULTA. Elämässä on hyvä löytää kuitenkin olennainen, eli pitäisi nähdä metsä PUILTA. Ja vaikka näkisikin, ei usein pääse PUUSTA pitkään. Pitkälle pääsivät kuitenkin Olympian kisoissa Koivistot ja Mäntyrannat, kun he Eskojärvisillä eli PUUSUKSILLA kultaa hiihtivät. Jos haluaa välttää epäonnea, on parasta koputtaa PUUTA. Joku saattaa katua, kun tuli laitettua paperiin PUUMERKKINSÄ, eikä se ollut edes Eskon puumerkki. Jos istumme kauan, alkavat jalkamme PUUTUA. Pelkästä pitkästä tuijotuksesta (me too) voi saada PUUSILMÄN. Toiset voivat haukkua sinua pölkkypääksi. Se tarkoittaa samaa, kuin latvasta laho. Pekka PUUPÄÄ ei ollut sellainen, vaikka Justiina sanoi usein, että Pekan päässä on vain sahanjauhoa.

Urho Kekkosella oli AJOPUISTA oikein teoria. Käytännössä uppotukkeja kerättiin rannalle PUUVENEESTÄ  käsin. Urkki itse oli hongankolistaja. Ennen ei PUUTALOISSA asuneet tulleet toimeen ilman POLTTOPUITA. Emäntä kutoi mielellään KANGASPUILLA tuvan lämmössä. Mies oli usein hakemassa klapeja PUULAATIKKOON. Muun aikaa hän oli poissa jaloista PUUTARHASSA. Jos hänen tuli hiki, hän laittoi pökköä saunan PUUKIUKAAN pesään ja meni löylyttelemään.

Todella huono tilanne oli, jos joutui istumaan PUUKIRKON oven pielessä JALKAPUUSSA. Siitä ei ole pitkä matka siihen, että tarvitaan PUUSUUTARIA, joka tekee PUUPALTTOON. Sitten onkin vuorossa hiekkahoito hautuumaalla PUURISTIN alla.  Jos näin kävisi, niin häneltä ei ole voitu PUUKAUHALLA vaatia, jos hänelle oli PUULUSIKALLA annettu. Tulipahan tehtyä PUUSTA juttua. Ehkä se oli oikein JALOPUUTA.

Tämä teksti oli niin pitkä, että voisimme ottaa lohdutukseksi vaikka ryypyn tikkuviinaa! 😊

Eero



keskiviikko 5. joulukuuta 2018

TIKUSTA ASIAA…

Tehdä tikusta asiaa = keksiä hyvä syy toimittaa jokin asia.
(peräisin Juhani Ahon näytelmästä "Tulitikkuja lainaamassa")

Sellaiseltahan tämä tämänkertainen postaukseni tuntuu – ainakin itsestäni – kun en löytänyt mitään asiallisempaakaan ottaakseni sen hampaisiini. Ja sitten huomasin, että siellähän oli jo hammastikku. 
Se tapa on muuten kaukainen jäänne piipunvarren pureskelustani tilanteissa, joissa olisi vaadittu hetkittäin keskittymistä ja käsien tarkkuutta. Rapido-kynällä ohutta viivaa vedettäessä melkein valmiin originaalipiirroksen viimeistelyyn oli tilanne, jossa melko pienellä herpaantumisella pilasi helposti tuntien työn. Jännitys oli pakko saada pois käsistä ja piipun bakeliittivarsi oli sille oiva kohde. Ja aina oli oltava tehtaalta erikseen tilattuja piipunvarsia pöytälaatikossa! Eiväthän nekään sentään kaikkea kestäneet!

Mutta tuosta tikusta asiaa tehden, palaan vielä hammastikkumuistoihini. Joskus hamassa nuoruudessani, kun minusta yritettiin kouluttaa ”sotatyönjohtajaa”, olivat sen alkuvaiheissa rauhanomaisempana oppiaineena myöskin oikein toteutettavat pöytätavat. Että kuinka peruna kuoritaan lautaselta nostamatta, haarukassa, veitsen terän irrottaessa kuorta itsestä poispäin yms. joka maatiaispojasta, kourassa ikänsä ”potaatit” kuorineena, tuntui etten sanois turhauttavalta. Ja taisin sen sanoakin, kun muistelen ruokailuamme valvoneen kadettiupseerin keskeyttäneen koko parisatapäisen porukkamme aterioinnin, kiinnittäen kaikkien huomion allekirjoittaneeseen näin sanoen: ”Oppilas Luhtavaaraa kuulostaa kiinnostavan oikeaoppisuuden historialliset perinteet ruokailukulttuurissamme ja kun emme kaikki kuulleet hänen äskeistä kannanottoaan, niin oletan, että hän valmistelee koko ruokalan kuultavaksi tänään iltaruokailuun esitelmän aiheesta ’hammastikun käyttö kautta aikain Suomen Puolustusvoimissa’ – kesto kolme minuuttia. Jatkakaa!”

Että silleen, sano! Mutta pidetyksihän sekin tuli. Ei tosin ihan kolmea minuuttia täyteen. Kun heti alkuunsa esitin epäilyn, että oliskohan armeijassa siihenkin niin nuukasti määrärahaa, että vähintäänkin tuvallisen – silloisten kasarmien aikaan noin 30 miestä – on pärjättävä yhdellä yhteisellä tikulla hampaittensa kaivelusta. Aivan sanatarkasti en muista jatkoa, mutta joka tapauksessa se aiheutti huolella valmistelemani esitelmän katkaisun ennen huipentumistaan, jota sitäkään en tunnu muistavan. Mutta tikusta sitä asiaa saatiin noinkin! Ja isolle porukalle.


Tuon sanonnan Ahon tunnetussa näytelmässä alkuperäisesti lainaksi haettavat tulitikut keksittiin jo 1600-luvulla ideana, mutta pitkään käytössä olleet ”turvatulitikut” saivat patentin Ruotsissa vasta 1844 ja nähtävästi tulivat melko pian myös meille raavittaviksi. Ja kuulemma alusta alkaen puolet ihmisistä sytyttävät sen väärin. Ei koskaan saisi raapaista itsensä suuntaan, sillä sytytyskaasut saattavat heittää jotain palavaa rikkoutuvasta tikun päästä sytyttäjää taikka vaatetusta vaurioittaen. Että oppiahan sekin olisi kaivannut. Raapaisu.

Varsinaisesti yritän tehdä asiaa itse tikun raaka-aineista ja rakenteesta, mutta näköjään en meinaa millään päästä sinne saakka. Enkä edes löytää tietoa, mistä nämä nykytulitikut oikein on koostettu.  Sen me muistamme, jos olemme jo olleet luvallisessa iässä tikkuja raapimaan, että puutahan se tikku oli. Haapapuuta, ehkä aikoinaan kotimaista, mutta myöhemmin ruotsalaisomisteisten halpamaissa sijaitsevien tehtaitten kautta Venäjältä lähtenyttä sekä myös poppelia. Mitä se ”tikku” sitten nykyisin on, ei käsitystä – kai siinä puutakin on ja sen korvikkeena selluloosallahan sitä rakennettiinkin jo sota-aikana. Eikös ne sotajoukkojen hevosetkin niitä tallin sellusieniä syöneet muun rehun puutteessa? 
Kuningaskuluttaja-ohjelma, ennen päättymistään, testasi tikkuja ja kertoi, että ”Tulitikkujen valmistus Suomessa lopetettiin jo vuonna 1995. Testimme tikuista osa on tehty Puolassa, puolalaisesta poppelista tai haavasta. Jotkut tikut olivat tehty Intiassa, ja raaka-aineena on Venäjältä, Latviasta tai Kiinasta tuotu haapa. Sampo-tikut ja R-kioskin tikut on tehnyt sama ruotsalainen tehdas ruotsalaisesta haapapuusta.
Monet epäilevät, että tikkujen laatu on huonontunut sen jälkeen kun niiden valmistus siirtyi ulkomaille. Tätä on vaikea todistaa. Selvää kuitenkin on, että puun laatu vaikuttaa tulitikun ominaisuuksiin. Ja puun laatuun taas vaikuttaa se, missä se on kasvanut.
Toinen muutos tulitikuissa on se, että niissä ei enää käytetä rikkiä.
Toivoa vain siis voinee, että vastaisuudessakin saamme tehtyä tikusta asiaa – tai ainakin tikkujen lainaamisesta, vaikka uudelta naapurilta, ihan vain nähdäksemme minkälaisen kanssaihmisen läheisyydessä joka-päiväisyyttämme elämme, tosin melko vähän tulitikkuja raaviskellen. Kynttilätkin kun alkavat olla LED-liekillä!




  • ...mutta ettei ajankohdan merkitys häviäisi pelkästään turhanaikaiseen tikkujen raapimiseen, muistakaamme sytyttää kynttilät 6.12. Suomen itsenäisyydelle


Yhdistävä tekijä toivottaa
HYVÄÄ ITSENÄISYYSPÄIVÄÄ
!
















lauantai 1. joulukuuta 2018

Hah, hah haa - oliko tuo muka vitsi?


Tuurin kaupalla se Vesakin vaimon sai. Tämän tyylinen otsikko tai havainto komeili aikoinaan jossakin median julkaisussa. Pitääkö asia tai uutisen tapainen havainto paikkansa, todellisuutta ainakin on Keskisen suvun perustama kauppakeskus Tuurin kylässä. Totta on myös sen saama ja kokema valtava menestys. Jonkinlainen suositus ja merkitys lienee sillä ollut, kun Vesa Keskinen kosi nuorikkoaan ja sai myöntävän vastauksen tyttöystävältään. Turvallisuuden tunne on kuitenkin yksi tärkeä kriteeri kosinnan yhteydessä.

Tällä kirjoituksen alkurepliikillä en halua mitenkään mainostaa ko. Kauppakeskusta, mutta haluni oli osoittaa, että tiettyjen asioiden vuoksi asialle tulee huvittavia piirteitä. Tuurin kylälle sopii kaupan nimeksi hyvinkin Tuurin kauppa. Muutoinkin kuin vain tuurilla!

Kuulemani mukaan ihmisillä sattuu elämän vaiheessa kahdenlaista tuuria – hyvää ja huonoa. Molemmat ovat meillä ahkerassa käytössä. Hyväkin tuuri voi äkkiä muuttua huonoksi – tai sitten päinvastoin.

Olen kuullut jutun, jossa lottopotin voittaja alkoi mahdottomasti manaamaa. Kanssakävijät ihmettelivät tätä käyttäytymistä. Manata nyt sitä, kun saa lottopotin. Siinä miltei kaikki unelmat on helposti toteutettavissa. Kyseinen voittaja kuitenkin oli voitosta hyvinkin pahoillaan. Kokemuksesta hän tiesi aikaisemman voittonsa hyvinkin huonot puolet. "Nyt se ryyppääminen taas alkaa"! Jokainen tiedostaa kuinka vahingollista jatkuva kännääminen on. Lottovoittajan edellinen kokemus oli käydä hengen päälle.

Eräs ystävätär valitti, kuinka hänen miehensä näkö on huonontunut poikkeuksellisella tavalla pienessä ajassa. No kuinka tämä ilmenee? Siitä on tavattoman pitkä aika, kun mieheni on nähnyt selvän päivän. Kuka tämänkin jutun on keksinyt. En minä ainakaan. Ehkä tämänkaltainen huumori auttaa lähimmäistä paremmin jaksamaan

Poikani sai ensimmäiset suksensa kolmivuotiaana. Joulupukki tuppaa olemaan aika usein mukana näissä asioissa. Tontut itseasiassa ovat suurempia syyllisiä lahjojen suhteen. Pukki on kuitenkin suurin syyllinen, joka saa kiitokset tai "moitteet", kun toivottu lahja oli tai ei ollut kontissa. Aina ei tietenkään posti ehdi toivomuskirjeitä viemään Korvatunturille.

Piti kertomaan poikani toiveen toteutuneen niinsanotun yllätysmomentin merkeissä. Tonttu tai tontut tietenkin halusivat antaa jotakin todella hyödyllistä eli kovan paketin. Joulupäivänä menimme kokeilemaan lahjan käyttökelpoisuutta.  Sukset jalkaan ja sauvat käteen. Hupsista vain. Hiihtäjän suksissa ei ollut tarpeellista pitoa. Persuuksille se meni ensi yritys. Siitä kimpaantuneena sukset lensi tai paremminkin potkaistiin pois. "Tämän minä kyllä jätän kesäksi, sanoi hiihtäjän alku".  

Kyllä se hiihto lähti pikkuhiljaa luonnistamaan kiitettävästi. Pieni tähdenlento käynnistyi niistä "kesäsuksista".  Sarjan kylä- ja pitäjänmestaruuskisojen palkintoja tuli hänen kaappiaan täydentämään.

Mehevän totuuden toi esille tyttäreni 4–5 vuotiaana. Lastenhuoneen kalustukseen kuului tietenkin voimistelurenkaat. " Isä, osaavatko apinat riippua".  "Totta kai osaavat. Apinat menevät käsiensä varassa pitkiä matkoja puiden latvuksissa”, vastasin siihen.

 "Näytä sitten”, oli tyttären seuraava kommentti. Näyttämättä jäi nosturin puutteen takia. Sen avulla ”apinamannekiini” olisi voitu nostaa puuhun.

APUa, nyt tarvitaan SEURAa. Molemmat aikakauslehdet ovat halukkaita laajentamaan levikkiään. Aika ajoin molempia lehtiä on tullut tilailtua. Siitä huolimatta, vaikka molempien myyntikikat jonkin verran suututtavatkin. Tienestin toivossa sitä moni henkilö paremman puutteessa soittelee. Sääliksi käy kun yritteliäälle soittajalle pitää sanoa kiitos ei. Tällaisen kauemmin eläneen äijänkäppyrän lukuhalut laskevat kummasti. Silmistä ei tuo haluttomuus niinkään johdu. Näen ilman prillejä hyvässä valaistuksessa kohtuudella.

Eikä oikein vitsipalstan takia kannata tilausta antaa. Elämän viisauksia niissä vitseissä on vaikka muille jakaa. Pari kertaa tilasin lehden kylkiäisten takia. Molemmat kylkiäiset kiinnostivat kovastikin. Rannekello oli komea, mutta lyhytikäinen. Sen lasi kesti ehjänä pari viikkoa. Mukava olisi ollut seurata liikkumistani, mutta siinä laitteessa rannekkeen pienuus eli pituus oli voittamaton este. Luovutin sen miniäni käyttöön. Tuli vitsit kuitenkin luettua sekä artikkelit, jotka käsittelivät maailman varsinaisia tapahtumia

Tuolla jossakin maailman turuilla haastateltiin kauan elänyttä ns.  teräsvaaria. Aihe tietenkin opetusmielessä: kyseltiin pitkän iän salaisuutta. Papparainen oli tuolloin 106 vuotias. Mies oli saanut asunnon 6. kerroksesta. Varustuksiin kuului hissi, joten liikkuminen ei liikaa rasittanut. Mies selitti olleensa ikänsä ilman naispuolista kumppania. Hän kokkasi vieläkin itse tuollaista vaatimatonta perinneruokaa. Ilmeisesti kalasoppaa ja läskisoosia ruisleivän ja piimän kera. Hernesopasta ja lätyistä hän tykkäsi. Joskus sanoi niitäkin valmistavansa. Suhteestaan alkoholiin kertoi olevansa absolutisti. Ei tippaakaan. Radio-ohjelmia kuunteli mielellään. Joskus tuli unikin sen myötä.

Toisin sanoen vaatimaton poikamieselämä oli hänen ohjeet pitkän iän salaisuuteen. Koko ajan haastateltavat ihmettelivät seinän takaa kuuluvaa iloista menoa. Niinpä he antoivat kommentin siitä häiritsevästä naapuri menosta. Siihen haastateltava kertoi, että hän on moiseen jo tottunut. Siellä elää kaksoisveljeni ja ryyppää siellä naisten kanssa rällästäen. Näin tämä elämänkulku tuppaa menemään. Poikkeus vahvistaa säännöt – sanotaan.

Siirryin tässä välillä kuuntelemaan mitä Tastula kyselee haastattelussaan. Tietoviisaita aktiivinaisia oli antamassa varsinaisen sisällön ohjelmalle. Olivat muuten samaa mieltä kanssani. Elämä on vakavaa, mutta huumori auttaa jaksamaan.

Joku firman patruuna oli ohjeistanut elämään seuraavalla tavalla: ”Jos haluat vanhana olla yksinäinen, niin opettele jo nuorena olemaan tyytymätön. Näe kaikessa asioiden huonot puolet. Näin opit kiukkuisen luonteenpiirteen ja saat takuulla viettää aikaasi yksin.” Menikö tämä juttu ihan näin, mutta ainakin suunnilleen asian ymmärsin ja oikeaksi uskoin.

Varoituksen sana!  Jos ette halua pidentää ikäänne, niin älkää missään nimessä menkö katsomaan Heikki Kinnusen näyttelemää Mielensäpahoittaja elokuvaa!!!

Työ on meidän suomalaisten ilomme. Ehkä sen vuoksi meitä moititaan juroiksi, hiljaisiksi yksin viihtyviksi. Itse nostamme "häntäämme" itsekehulla kuinka ahkeria ja jämptejä olemme. Teemme sen minkä lupaamme. Tekemämme työ kestää isältä pojalle, sisko ja äitikin siitä voi nauttia siinä sivussa.

Rehellisyytemme on ollut maailmallakin tunnettua, paitsi nykytilanteessa, nyt sekin on saanut kouriintuntuvia kolauksia. Jotkut varmasti osaavat kertoa mistä muutos johtuu. Määrätyt asiat kun ovat luistaneet entisten mallien mukaan. Suomalaiset valvontanormit perustuvat vanhanaikaiseen luottamukseen. Ehkä katsotaan sormien läpi valvonnan aakkoset. Ilmeisesti asiasta ei ole tullut varsinaista hyötyä tai vahinkoa kellekään. Tämä on aikamoinen vitsi, kun tällaisia asioita pohdin.


Ennen vanhaan ei ovien tarvinnut olla lukossa. Luuta voitiin laittaa merkiksi, ettei kotona ole ketään. Ilmeisesti tämä pätisi vieläkin harvaanasutulla alueella. Kotonani kyllä lukittiin ovet aina kun kylille lähdettiin. Asia oli erikseen, kuinka moni katsoi maton alle.

                             Niilo













keskiviikko 28. marraskuuta 2018

RUUHKAISET VUODET


Aikaa ennen lapsia muistan, kuinka joku puhui ruuhkavuosista. Se mitä se tarkoitti, saatoin vain arvailla. Enää ei tarvitse arvailla, ei laisinkaan.

Arki rullaa sujuvasti, kunhan sen, jokaisen kesäloman jälkeen, saa potkaistua käyntiin. Arki rullaa sujuvan nopeaan, välillä tuntuu, että se jopa kiilaa oman ajanjuoksuni edelle. Tänään on maanantai ja taas huomenna on perjantai ja sitten taas uusi maanantai. Olikohan viikossa muita päiviä olemassakaan?

Viikot koostuu sovituista töistä, koulutöistä, päivä-kotimaailmasta, lääkärikäynneistä, neuvolakäynneistä, lasten harrastuksista ja kotitöistä. Pitää muistaa yhtä tänne ja toista tuonne. Ihmekös tuo, jos jossain kohti muistin kapasiteetti vain loppuu. Maailman paras varamuistini onkin kännykän kalenteri. Se jos joskus tilttaisi, olisi maailmanloppu lähes ovella jo.

Näiden ruuhkaisten vuosien keskelle olen kehittänyt itselleni systeemin, jolloin on päivittäin pakko pysähtyä. Muistaa hetkeksi katkaista jatkuva ajatusvirta seuraavan päivän töistä ja miettiä rakkaitaan ympärillään. Kysyä, mitä kuuluu ja miten päivä meni. Lähettää ajatuksia kauas ystäville ja rakkaille sekä kuunnella mitä minulle kuuluu.

Vuodet ovat opettaneet, kuinka tärkeää on muistaa, kuka vierelläsi seisoo ruuhkavuosissa. Ottaa pieniä hetkiä kahdestaan ja huokaista ilman, että kukaan on vailla mitään. Eikä ne hetket ole välillä muuta kuin istut hiljaisen kodin (vihdoinkin nukkuvat ipanat) olohuoneen sohvalla ja kuuntelet toisen hiljaista porinaa. Siinä kainalossa tiedät, että selvisitte tästäkin kiireisestä päivästä, sen lisäksi sinä tiedät mitä kaikille perheessä kuuluu ja sinä tiedät, ettei sinun tarvitse murhettua tulevasta päivästä, se tulee kyllä omalla painollaan ja menee menojaan, niinkuin kaikki edelliset päivät, kuukaudet ja vuodet.. Ja niin jälleen ymmärrät kuinka vuosi taas alkaa kääntyä kohti loppuaan. Yhtäkkiä, niinkuin joka vuosi.



Löysin eräänä päivänä vanhan kirjoittamani ajatelman, aihetta liki liipaten..

Muista tarttua tähän hetkeen.
Pidä ystäväsi kädestä tiukasti kiinni.
Ota heidät lähellesi aina kun voit, pidä heitä pitkään siinä.
Joka ainoa hetki on arvokas ja ainutkertainen.
Eilinen jää nauruineen ja suruineen muistoihisi, aarteeksi.
Huomisesta et voi tietää, mitä se tarjoaa.
Ole joka hetkestä, menneistä ja tulevista, kiitollinen
ja muista kertoa se ääneen.























               Lämpöisin ajatuksin: Tanja