perjantai 15. lokakuuta 2021

Naruskan pölyä



Naruskajoki virtaa Sallan kunnan pohjoisosassa. Niko Rytilahti, joka on tutkinut Sallan saamelaisperäistä nimistöä, otaksuu nimen olevan koltansaamea ja tarkoittavan Narukoskea. Sillä vielä saamelaisaikaan vedettiin veneitä ylös pauhaavia koskia köysien avulla. Sittemmin tukinuittajat kesytti-vät upeat kosket. Nyt joessa oli vain ykkösluokan koskia.

Kohti Naruskajoen tammea Melontaretkemme piti alun perin alkaa Naruskajoen tammelta ja päättyä Naruskan kylälle, Karhutunturin tien sillanpieleen. Matalalla ollut vesi muutti suunnitelmia.

Mikko Malminen toimi koskiveneen kipparina. Mukana oli Mikon kumppani Ann Le Louarn, sekä heidän 10-vuotias tyttärensä Amelie. Minä, kipparin isä, kökötin myös paatissa.

Päällystetyn tien vaihduttua soratieksi, peittyi auton takaikkuna pian paksuun keltaiseen pölykerrokseen. Naruskajoen tammelle tultuamme pystytimme leirin.




Itä-Lapin ylle asettunut helle hemmotteli meitä Lieneekö pitkä hellejakso vaikuttanut siihen, että vesi oli niin alhaalla, ettei edes kokenut kipparimme löytänyt veneen mentävää aukkoa koskista. Siksi koskissa tuhraantui turhan paljon aikaa ja energiaa.

Kippari ratkaisi ongelman keventämällä koskissa kumiveneen elävää lastia, ja laski yksin kosket. Meidän kävellessämme koskien ohi, alkoi matkantekokin sujumaan.

Onneksemme Naruskajoessa on pitkiä suvanto-osuuksia, joissa etenimme soutaen. Saimme nauttia täysin siemauksin erämaisen joen rauhasta, sekä ihailla suurenmoisia jokimaisemia.

Iltanuotiolla pähkäilimme, miksi pois näkyvistä kaartuva maisema viehättää silmää. Liekkeihin tuijotellessamme pohdiskelimme myös, että elämän pitäisi olla yksinkertaisempaa, fyysisesti jonkin verran kuormittavampaa ja henkisesti helpompaa.




Joki ja rantametsät kuhisivat elämää. Pohjahiekkaa vasten näimme runsaasti kalanpoikasia, mutta myös mitat täyttäviä isoja harjuksia, jotka veneen varjo ja airojen loiske karkottivat. Yhtenäkään päivänä eivät harjukset osoittaneet vähäisintäkään kiinnostusta perhoihimme. Pysähdyimme seuraamaan myös Afrikasta juuri palanneiden, erittäin uhanalaisten törmäpääskyjen vauhdikkaita sujahduksia pesiinsä. Jokivarren rantametsät kuhisivat lintuja. Useiden lintulajien äänekästä sirkutusta kuului joka puolelta.

Hyvää ruokaa ja uusia reissusuunnitelmia. Retkipäivien kohokohtia olivat herkulliset ilta-ateriat. Hyvä retkiruoka valmistetaan mainioista, maistuvista ja energiaa sisältävistä raaka-aineista. Sillä mieluisan seuran ja hyvänmakuisen ruoan lisäksi aterioilla täydennetään kehon energiavarastoja.

Kiireettömillä aterioilla puhuimme matkan tapahtumista, ja aloimme suunnitella jo seuraavan kesän reissua. Ehdotin, että tekisimme seuraavalla melontareissullamme saman matkan, jonka kansallismaisemiemme valokuvaaja I. K. Inha teki vuonna 1892, lähtiessään Atelier Apollon ja Suomen Matkailuliiton rahoittamalle kuvausmatkalle Lappiin. Vuonna 1892 tie päättyi Kemijärven kirkolle. Josta matka jatkui täyteen lastatulla pitkällä ja kapealla kruunun jokiveneellä. Into Konrad Inhan venematka päättyi Kuolajärven kirkonkylään, jonne päästiin kääntymällä Kemijoelta Tenniölle, ja siltä Kuolajoelle. Näitä jokia myöten matkattiin ennen tieyhteyksien valmistumista vanhan Sallan kirkolle eli Kuolajärvelle.

Niko Rytilahden mukaan kuola-nimen alkuperä juontuu sanasta ”guelle”, joka jo kuolleen kuolajärvensaamen kielellä tarkoittaa kalaa. Metsäsaamelaiset puhuivat kieltään aina 1900-luvun alkuvuosiin asti Sallan pohjoisimmissa osissa.

Me tekisimme matkan myötävirtaan. Soutaisimme Kuolajokea ja Tenniötä myöten Kemijoelle asti. Päätimme palata ehdotukseeni syksyn ja talven aikana.

Täysi vatsa ja pitkän helteisen päivän rasitukset alkoivat iltaisin jo ramaisemaan. Tässä vaiheessa makuupussi tuntui kaikkein mieluisimmalta vaihtoehdolta.

Keidas erämaassa Naruska ja sen naapurikylä rakensivat matkailijoille takavuosina uimarannan rakennuksineen. Yllätyimme erinomaisista telttapaikoista ja erittäin hyvin varustetusta keittokodasta. Oli pukukopit miehille ja naisille, ja siisti wc.

Aamulla hinasimme painavan, ammattikäyttöön tarkoitetun kumiveneen joesta rantatörmän päälle. Pakkasimme paatin muiden retkikamppeiden kanssa peräkärryyn ja lähdimme ajelemaan kohti Rovaniemeä.

Kotiin päästyäni löysin rinkasta ja vaellushousujeni taskuista Naruskan keltaista pölyä, jonka talletin viimeistä murua myöten pienenpieneen lasipulloon.




Jussi Malminen

keskiviikko 13. lokakuuta 2021

Opiskelijaelämään




Niin se elämä tuo yllättäviä asioita eteen. Aina välillä on käynyt mielessä, mitä haluan ” isona” tehdä. Viime aikoina nämä ajatukset ovat pyörineet päässä enemmän ja vähemmän. Korona aika on pistänyt tällaisen duracell-pupun koville, kun en ole yhtään laakereilla lepäävää sorttia, vaan nautin kiireestä ja ihmisten kanssa yhdessäolosta. Silloin olen parhaimmillani. 

Nyt syksy toi tullessaan mahdollisuuden tarttua haasteeseen ja lähteä jatkokouluttautumaan. Työnantajani näytti asialle vihreää valoa, joten perheen kannustuksella ja pienen harkinnan jälkeen päätin tarttua mahdollisuuteen. Nykyisessä työssäni olen saanut tehdä töitä ihanien asiakkaiden kanssa ja pieni murhe sekä pahamieli on siitä, että en nyt kerennyt hyvästelemään ja kertomaan asiakkaille lähdöstäni.

Intoa täynnä uusiin tuuliin ja mielenkiinnolla odotan, mitä tämä uusi elämänvaihe tuo tullessaan. Eli reppuostoksille. Viimeiset päivät töissä ovat olleet haikeita ja hiljaisen tiedon siirtäminen sijaiselleni on ollut haasteellista. Muistanko kaikki mitä pitää ja osaanko kannustaa häntä tarpeeksi? Mutta Ikäkeskus Majakka saa upean emännän ja uskon että kaikki menee hienosti.

Työni Majakassa on ollut äärettömän rakasta sekä antoisaa. Olemme yhdessä upeiden asiakkaiden ja yhteistyökumppaneiden kanssa luoneet toimivan konseptin. Kiitos siitä kaikille asiakkaille ja yhteistyökumppaneille. Nyt on aika avata uusi ovi ja uteliaana odotan, mitä sen takaa löytyy… 

Terveisin Minna