torstai 29. tammikuuta 2015

Maailmanmatkalla Aasiassa osa 6

KIINA


Laosin puolella rajaa oli pieni rakennus, joka toimi passien tarkastuspisteenä. Sinnekään ei päässyt sisään, piti vain jonottaa vuoroaan pienen ikkunan edessä.


Meitä jo odotti kiinalainen reittivuorolla oleva linja-auto, kun omaa linja-autoamme ei päästetty Kiinaan. Kiinalainen kuljettaja jo hieman hermostui meihin suomalaisiin, aikataulu pettää, eikä ehditä Kiinan raja-asemalle ennenkuin sulkevat sen.
        

Pääsimme kuitenkin Kiinan rajalle, viimeisinä asiakkaina, siellä tuli kaksi sotilashenkilöä tarkastamaan kaikkien matkatavarat, olimme jonossa vierekkäin matkalaukut edessämme ja laukkujen kannet auk. Siinä sitten alempiarvoisempi sotilashenkilö tutki kaikkien laukut, jonka jälkeen saimme mennä sisälle passintarkastukseen. Kun laukkumme vielä läpivalaistiin, niin sen jälkeen raja-aseman ovet sulkeutuivat siltä päivältä.

Kiinalaiset kuljettajat (2) - toinen oli ilmestynyt jostakin - olivat hoputtamassa meitä autoon, ja sitten alkoi 11 tuntinen matkanteko.

Tiet Kiinan puolella olivat hyvässä kunnossa, jos vertauskohtana pidetään edellisiä maita. Auton jousitus taas oli nähnyt jo parhaat päivänsä, eikä muutenkaan ollut mukavaa matkustaa niin pitkään. Siellä kyllä näkyi ihan huippuautojakin, en ymmärrä miksi meidän kohdalle tuli se huonoin, no, seikkailun kannaltahan sekin oli riittävä.

Aikataulu taisi olla tiukka, taukoja ei olisi tullut, jollei meitä olisi pysäytetty kolme kertaa. Ainakin minulle jäi epäselväksi mitä etsittiin. Kaksi kertaa pysäytti poliisi, kerran sotilaspukuiset miehet ja auton ikkunasta näin, että joitakin laukkuja pengottiin, myös omaani.

Nanningissa vietimme eurooppalaista uutta vuotta, Kiinassa uusivuosi tulee myöhemmin.

Kalle, joka asuu osan vuotta Kiinassa, päästi ystävällisesti meidät matkalaiset asuntoonsa, jossa vietimme illan, ja mikä parasta, saimme KAHVIA.

Päivällä muutamat kävivät ruokamarkkinoilla. Siellä olivat käärmeet, koirat ja apinat vierekkäin omissa häkeissään. Siitä sitten plokattiin asiakkaan haluama eläin, joka teurastettiin, joten varmasti oli tuoretta.


Pankkikorttini meinasi jäädä automaattiin sisälle, kun en ymmärtänyt kieltä, jolla selvästi sanottiin automaatin olevan pois käytöstä. Avukseni riensi aseistettu vartija, hän paineli parista nappulasta, ja taas pankkikortti oli minulla.

Tämä paikka sijaitsee korkealla, joten yöt olivat kylmät, vaateostoksillakin piti käydä, jos halusi pysyä lämpimänä. Asusteet olivat halpoja, mutta en halunnut tuoda niitä mukanani Suomeen, joten reisuni lopuksi lahjoitin ne Pekingin lentokentällä pois.

Seuraavaan kohteeseen lähdimme taas reittibussilla, matka kesti 15 tuntia, kuskeja oli kaksi, jotka vaihtoivat ajovuorojaan vauhdissa, ja vauhti oli hurja. Totuus kyllä on, että minä pelkäsin hieman.


Hostelli Humpissa yövyimme retkeilymajoituksessa. Seinällä olevien kuvien perusteella oletimme sen olleen aikanaan amerikkalaisten lentäjien majoituspaikka 50-luvulla.

Kiinalaisten lomakohde, Hainan, erikoinen lomasaari

Hotellissa, jossa yövyimme, oli kyllä mainostekstit englanniksi, henkilökunta sitä vastoin ei osannut englantia. En tiedä miksi, huoneeseeni tuli virkailija, ja penkoi laukut, sängyn ja patjanalustan. Tiedusteltuani miksi, hän toisti vain ’wifi, wifi’ vieläkin on epäselvää mitä haettiin.

Seuraavaksi koostan pienen pätkän Hongkongista, jossa jouduin tekemään päätöksen matkani lopettamisesta, vaikka olisi tarjolla ollut mahdollisuus jatkaa Etelä-Korean Busaniin.



JuPe

perjantai 23. tammikuuta 2015

Kuume ja sen "vanhanajan" lääkitys

Kuumepotilaan hoito, silloin joskus...

Sanotaan vanhassa sananlaskussa: joka vanhoja muistelee, sitä tikulla silmään. Minäpä tähän: vanhoja muistelen ajankulukseni ja herättääkseni jonkinlaista mielenkiintoa menneistä ajoista.

Me kauemmin elänneet helposti kehumme noita nuoruuden aikoja. "Kyllä silloin oli kaikki paremmin"! Voin itsekin todeta, että niin oli, se pitää paikkansa. Vaikkei ollut sitä eikä tätä, mutta ainakaan kolotuksia ei ollut. Askelkin oli kevyt, kepeä. Juosten, kävellen tai polkupyörällä matka sujui nopsasti. Nykyään pääsee autolla sujuvasti kauppareisulle, pidemmällekin silloin tällöin, mutta tuo postilaatikolla käynti tahtoo rasittaa liiaksi. Kyllä silloin joskus........

Samat mukavuudetkin asumisen suhteen oli kuin nykyäänkin. Vesi meni ja tuli oikein juosten joka huusholliin. Käyttövesi tuli kaivolta sinkkiämpärissä, juosten, ja käytetty vesi lähti "juosten" pihan prälle, eri sinkkiämpärissä kylläkin. Samassa likaämpärissä kulkeutui myös lasten pissat ulos.  Aika monta juoksuaskelta siinä sai ottaa, jotta kaikki asiat ennätti päivän mittaan tekemään. Iltakyläänkin piti vielä ehtimään tai ainakin ottamaan vieraita vastaan. Tai oliko nuo sitten vieraita. Naapureita sitä oltiin ja maailmaa paranneltiin. Nyt samat asiat näkee ja kuulee TV:stä, naapureita harvemmin.

Nyt poikkesin vähän niinkuin muille maille varsinaisesta asiasta, mutta kun silloin ennenvanhaan hoidettiin lasten sairaudetkin melkein kotikonstein.  Pitää sitä kertoa näille "uusavuttomille", että mitenkä sitä ennen asuttiin ja toimittiin. Perheetkin olivat silloin pääluvultaan keskimäärin kuudesta kahdeksaan henkeen. Äideillä riitti hommia myös sairaiden kakatroiden hoitamisessa. Taitaa tuo "uusavuton" nuori kansa olla eri mieltä tuosta avuttomuudestaan. "Eiväthän nuo kääppänät osaa laskujaankaan maksaa, aina pitää meiltä kysyä neuvoa. Tietokoneen peruskäytöstä puhumattakaan..."

Maruna kaffee

Siinä vastaisku kuumetauteihin. Siihen aikaan kerättiin ja kuivatettiin tuota lääkekasvia, jonka nimi oli maruna. Muistan, että se oli pujoa muistuttava kasvi, mutta ei läheskään niin yleinen. Kirjanoppineet kuitenkin ovat luetteloineet marunan lääkekasviksi. Tiedän myös, että se on tunnettu myöskin täällä Halikon suunnassa kuumepotilaiden hoitokeinona. Tämä ilmeni minulle, kun juttelin kymmenkunta vuotta itseäni nuoremman naisen kanssa asiasta. Hän vielä oikaisi minua siinä, kun epäilin onko pujo ja maruna sama kasvi. Ei ole, ne vain muistuttavat toisiaan. Ehkä siksi, että maruna on pujon sukuinen kasvi.

Äitini tuon marunan keräämisen aina suoritti. Myöskään pujoa en muista lapsuuden kodin läheisyydessä olleen.

Itse sairastuin yhtenä talvena kovaan kuumeeseen. Oli yskää, kuumetta ja muutenkin oksentelin, mikä lie epidemia silloin niillä nurkilla kaatamassa kakaroita sänkypotilaaksi. Sen muistan, että vaikeaa oli elon tie. Olin mielestäni tarpeeksi kipeä.

Pitäjässä oli kyllä lääkäri ja pieni sairaalakin, mutta ei kakaroita kuumeen takia lääkäriin viety, kotona heidät hoidettiin aivan yleisesti. Olisiko yksi lääkäri pärjännytkään, jos "pikkuvikojen" takia vastaanotolle olisi menty. Aikansa kun sairasti, eikä mustaherukkamehu auttanut, siirryttiin vähän rankempiin hoitimuotoihin. Tämän lääkityksen aloittaminen oli kylläkin potilaasta itsestään kiinni - ainakin minä olen niin ajatellut - kun ko. lääke oli senverran vastenmielistä nautittavaksi, että siinä vaaditaan luonteen lujuutta sen juomiseen.

Maruna haudutettiin kaffeessa aikansa. Kun juoma oli valmista, niin se piti myös saada menemään alas lämpimänä. En muista laitettiinko siihen mitään makeutus ainetta. Tuskinpa, sokeri kun oli kortilla. Muistan kun olin saanut annoksen eli mukillisen, vajaan sellaisen,  juotua oli vuorossa peittojen alla oleminen. Hetken päästä oli kova hiki, paita ja housut hiestä märkiä. Seuraavaa vaihetta olin kuullut ylenannaksi nimitetyn. Siinä tuli kiire kumartua pesuvadin kanssa kyykkyyn, eikä aikaakaan, kun potilas seurusteli kyökkäämällä oksennuksen sakanssa. Oi sinä autuas "Ylen Anna", kun helpotuksen toit. Tunne oli suuremmoinen.

Saman päivän illansuusta teki mieleni jo ulkoilemaan. Ulkoiluvaatteet päälle ja raittiiseen pakkasilmaan hengittelemään. Olisinko ollut pihalla kymmenisen minuuttia kun tulin jo sisälle. Kuume oli vienyt voimat, mutta kun ruoka alkoi maittamaan ja siitähän se olo koheni. Tauti tipotiessään ja kakara taas kunnossa.

Olisiko kellään kerrottavaa samoista aiheista? Sehän nähdään kommenteista. Ehkä!

Niilo Henell

keskiviikko 14. tammikuuta 2015

Maailmanmatkalla Aasiassa osa 5

Kampodza

Rajamuodollisuudet hoituivat ripeästi, heti kun aseman päällikkö, tuli päiväuniltaan, ja rupesi antamaan alaisilleen toimintaohjeita. Kampodza on tullut kuuluisaksi, hirmuhallinnasta (punakhmerit), joka siellä vallitsi paljon ennen meidän tuloa.

Ensimmäinen kohteemme oli Angor Wat, temppelialue, jonka temppelit kuitenkin olivat hajotettu, hirmuhallinnon jälkiä näkyi heti maahan tultua.

Sihanoukville siellä yövyimme, koska autosta hajosi iskunvaimentimen kiinnike. Kippari sai jostain järjestettyä paikallisen autoinsinöörin hitsaamaan rikkoutunutta kohtaa, jälkeenpäin totesimme, että meistä jokainen olisi pystynyt samaan tulokseen, niillä työkaluilla.

     
Minulla on tapana, uuteen ryhmään tutustuakseni, testata myöskin rehellisyyttä, tämä ryhmä sai kokeilussani todellakin huonon arvosanan.                                                     

Jätin pöydälle 5riel (KHR) rahan (5 senttiä) ja menin käymään vessassa, raha oli hävinnyt, eikä kukaan ollut tietävinään mitään, joten se siitä ryhmähengestä.

Kävimme myöskin paikallisilla markkinoilla, siellä olivat työkalut, vaatteet ja sianpäät sulassa sovussa 30c lämpötilassa, mitähän se liha mahtoi olla iltapäivällä?

Pääkaupunki Phnom Penh oli kaupunki, joka aikanaan tyhjennettiin, ja asukkaat joko tapettiin tai lähetettiin keskitysleirille. (Minä en voinut mennä katsomaan keskitysleiriä, olen sellaisen kokenut Puolassa, natsien Auschwitz leirin, täällä oli kuulemma vielä epäinhimillisempää.)


Kippari järjesti meille ohjelmaa, saimme vartioida linja-autoa, koska viimeksi siitä vietiin akut 10 minuutissa. Nyt ei viety, vaikka ympärillämme pyöri enemmän ja vähemmän kauniita houkutuslintuja.

Ennen poistumistamme Kampodzasta linja-auto hyytyi maaseudulla pienen kylän eteen, syynä tukkeutunut suodatin, heille taisi alkaa uusi ajanlasku vierailustamme, senverran outoa porukkaa olimme.

Kampodzan ja Laosin raja oli kuin markkinapaikka, porukkaa tuli ja meni eikä rajamuodollisuuksilla tuntunut olevan niin väliä, me kyllä jouduimme tullijonoon, siitäkin selvittiin, aikaa kyllä kului.

JUPE

JK. seuraavaksi palataan Thaimaan ja Kiinan rajalle, jos haluaisitte tietää miksi emme menneet rajan yli Laosista, teidän pitäisi ottaa yhteys auton kippariin.

Paha yskä

Yskimällä yskä lähtee...

Luin lehdestä, että infulenssa-aalto on vielä tulevaa tautia, odottamassa nurkan takaa, vaanimassa meitä poloisia. Rokotekkaan ei ihan saata antaa täyttä suojaa, mutta toiveita on, että se tulee lievempänä.

En ole kuulut tai lukenut, että se olisi kaatanut varusmiehiä vuoteeseen, ninkuin sillä on tapana ollut. Tavallista flunssaa kuitenkin on joka vuosi, yskä ja nuha tunnusmerkkinä. Eipä silti, siinäkin on ihan tarpeeksi kestämistä. Nokka juoksee, perässä ei meinaa pysyä, vähän viluttakin ja yskittää niin harmittavaisesti. Kurkku kutisee ja köhä ei meinaa antaa periksi. Kuuma juoma helpottaa, varsinkin perinteinen mustaherukkamehu. Siinä on sitä C-vitamiinia. Siitä muistuu mieleeni, että C- vitamiinipurkilla minä yritin flunssaa torjua, silloin joskus.

Eäs tuntematon terveydenhoitaja apteekin edustalla kertoi mitenkä varusmiehiä estettiin Riihimäellä sairastumasta.  Vaiva kun tahtoi kaataa miehiä vuoteeseen urakalla. Komentajan käskystä kaikki terveet miehet komennettiin ulkomajoitukseen, telttoihin. Terveydenhoitaja kertoi, että ulkomajoitus tepsi hyvin. Yhtään uutta sairastumista ei tullut ja potilaatkin paranivat. En mene veikkaamaan mikä siinä tilanteessa auttoi, mutta kaiketi basiliskot pysyivät kylmän ansiosta loitolla.

Tervahöyry, vanhan ajan lääke?


Muistan kakaraajoilta ne monet yskät ja flunssat jopa ns. hinkuyskän, joka oli kauhea podettava. Tämä hinkuyskä kaatoi sänkyyn. Yskänpuuskat kestivät ja kestivät, yskiminen oli kamalaa. Mustaherukkamehu ei enään oikein maistunut, mahahapot olivat sekaisin, kuumaa piti kuitenkin juoda. Apteekista sai jotakin apteekkarin tekemää lääkettä, joka ehkä vähän helpotti.

Tervahöyy! Kysymyksessä ei ole kuitenkaan se kuuluisa Lappeenrannan tervahöyry, josta laulukin kertoo, että "Ja sen Tervahöyryn nimi...". Kysymyksessä on yskän ja sen aiheuttaman liman irroittaminen keuhkoputkista. En tiedä mitenkä laajalti tämä konsti oli tiedossa, mutta ilmeisesti kotriseudullani siihen uskottiin. Minäkin siihen opin uskomaan.

Tervahöyryn ottamiseen tarvittiin noin litran kokoinen kannellinen peltipurkki. Muistini mukaan purkin pohjalla, tilavuudeltaan yksi kolmasosaa, oli puhdasta puutervaa. Samaa tervaa millä suksetkin kunnostettiin.  Purkki laitettiin hellan päälle,  kansi poistettuna. Odotelttiin kunnes purkista alkoi nousta höyryä ylös. Sanomalehdestä tehtiin kartion muotoinen tötterö, joka asetettiin höyryävän tervapurkin päälle. Tötterön päähän oli leikattu saksilla sopivan kokoinen sisäänhenkitysaukko, nenän kautta sisään ja suun kautta ulos. Tätä tervahöyryä kun näin henkitti, johan alkoi tapahtua. Siinä tarvittiin iso "räkäliina" eli nenäliina. Tämä höyry laittoi yskimään toden teolla ja samalla lima lähti liikkeelle. Nuuskimista toistettiin useampaan kertaan. Toden totta, tämä lääkitys tehosi, tuli hetkessä helpompi olla.

En oikein varmaan muista, missä vaiheessa tämän parannuskeinon hyödyntäminen loppui, mutta isona poikana ei muistaakseni tähän konstiin niinkään turvauduttu. Tervassa on tärpättiä, jota myös tervankeitosta saadaan sivutuotteena. En tiedä mitenkä vaarallista tämä "imppaaminen" oli silloisille lapsille. En ainakaan ole huomannut, että olisin jäänyt siihen koukkuun.
Tämmöstä juttua tällä kertaa. Seuraavalla kerralla yritän kertoa kuumepotilaan hoidosta silloin siihen vanhaan aikaan. Omat konstinsa siinäkin oli.

Niilo Henell


sunnuntai 4. tammikuuta 2015

Aitaa kaatuu, kun...

Oppipoikana - jälleen kerran


Aika oli tehnyt tehtävänsä metsäisellä laitumella. Hevonen ja mullikat olivat päässeet omille teilleen, riukuaita oli pettänyt. Piikkilankaa ei ollut saatavilla, sillä se oli käytetty "parempaan ja tarpeellisempaan" käyttöön tuolla idän suunnassa. Olihan sinne joutunut paljon tekijöitäkin ympäri kotimaatamme, he rakensivat työvelvollisena piikkilangasta esteitä ja myös kunnostivat "polkuja sinne jonnekin”.


Isäni, joka auttoi naapuria, yksin asuvaa naista, otti tehtäväkseen tuon laidunmaan aidan korjauksen. Tämä alue oli ko. talon "takapihalla" eli nurkalla. Elikoilla oli navetan seinämällä oma juottopaikkansa ja katoksensa, jossa saivat yöpyä tarvittaessa.  Aitaa oli ajoittain uusittukin, mutta korjausta se vaati. Minulle aivan outoa puuhaa, mutta olinhan kuitenkin tarpeellinen apupoika, joka ei aivan vastentahtoaan hommaan ryhdy. Miksi olin isän apupoika, johtuu meidän veljesten ikäjaosta eli syntymä ajankohdasta, minä olin vapaa työntekoon kotona, mutta liian nuori kuitenkin.

 Riukuaitaa, pikkupoika apumiehenä.


Ei minusta varmaankaan vielä voimiltani niin suurta apua ollut, mutta kiilapoikana kirveen kanssa sain touhuta ja myöskin oppia. Taas kerran vitsaa väännettiin ja opittiinkin.

Olen tässä elämäni varrella nähnyt aitoja monenlaisia omakotialueiden kaunistamiseksi ja rajojen merkeiksi: "tämä on minun aluettani"! Siihen rajaamiseen on käytetty pensas-, lauta-, ripa,- ja joskus riukuaitaakin.

Riukuaidoista useimmiten näkee tehdyksi pyöreistä kuorituista riu’uista naulaamalla pykättyjä rakennelmia. Ei niissäkään mitään vikaa ole, sopivat hyvin tällaiseen tiheään asutulle alueelle. Varmasti maaseudun hengen mukaista olisi vanhan ajan riukuaitakin hyvin näyttävä. Ehkä tätä jutusta on jonkinlaista apua jos ja kenties, joku haluaa kokemusta vailla olevana tehdä ko. aidan.

Lähdetään vittasten teosta, niillä saat aidan kasattua. Otat ja valitset tiheästä taimikosta noin 70 - 80 cm näreitä, eli kuusen taimia. Karsit puukolla oksat pois, mutta älä katkaise latvakasvua, se on mielestäni tärkeä juttu.   Karsimisen jälkeen pistä "runko" kainaloosi, latvus ulospäin. Nyt halkaiset latvuksen kasvuhaarasta varovasti terävällä puukolla. Sen jälkeen alat raottamaan tätä aukileikattua halkaisukohtaa käsin, puukkoa voi jonkinverran myös käyttää apuna. Kun olet saanut 5 - 10 cm avattua tätä latvaa, vedät tasaisesti auki kummastakin "haarasta", äläkä kiirehdi, tarkkaile koko ajan aukivetoa. Jos toinen puolisko alkaa jäädä ohuemmaksi, eli molemmat "haarukset" eivät ole tasapaksuja, tee korjausliike. Anna mennä ohuempi puoli suoraksi ja vedät ainoastaan tästä paksummasta puolesta – huomaat mitenkä korjausliike auttaa. Ellet tätä tee, niin työ menee hukkaan ja "haarus" katkeaa, et saa koko närettä kahteen osaan. Halkaisematon vittas ei taivu kahdeksikoksi aidan pystyseipäiden tueksi.

Tämä työvaihe aloitettaan vitsaksen latvapuolelta ja lopetettaan työntämällä tyvipää tekeleen alle. Kun sidos kuivuu, se pysyy myös paikallaan. Kokemusta minulla ei ole, mutta jos aidan tekoon menee pidempi aika, niin varmaankin "vittakset" on hyvä pitää tuoreuden säilyttämiseksi kosteassa, vaikkapa saavissa.

Aidan seipäät ja riu´ut


Aidan pystyseipäät karsittuasi teroita ne. Ennenvanhaan teroituksen jälkeen nämä maahan upotettavat päät poltettiin pienelle karrelle lahoamisen estämiseksi. Kuori kannattaa myös poistaa, sillä se pitää tolpat kuivina, eikä lahottajat pääse tekemään pahojaan. Aisauskin eli kuorinta saattaa riittää.

Varsinaisessa aitariukujen teossa tarvitaan kaksi henkilöä, toinen varsinaisesti kirveellä halkaisee puun ja toinen on, ikäänkuin "kiilapoikana", raottamassa halkaisua. Eli apuri iskee myös kirveensä halkeamassa olevan puun rakoon. Kirvellä voi raottaa tätä rakoa myös suuremmaksi. Puut eivät halkea suoraan, halkeama kiertää puun syyn mukaisesti. riu’uista tulee korkkiruuvia muistuttavia tekeleitä.  Kannattaa ottaa oksakohdat huomioon, sanotaan, että oksasta havupuu halkeaa, pitää paikkansa.

Lopuksi


Työ tekijäänsä neuvoo, sanotaan. Minä voin sanoa, että isä poikaansa neuvoi ja opetti. Teoreettinen työ muodostui kohdallani myö käytännön kokemukseksi. Näin ja koin mitenkä riukuaitaa tehdään. Ehkä nyt menisi peukalo suuhun jos joutuisin tekemään näytetyön. En tiedä oliko tästä "oppityöstä" mitään varsinaista hyötyä elämän varrelle. Naapurin aita tuli korjattua ja elikot eivät karkailleet. Jäihän minulle siitä työstä hyvä muisto. Isä ja poika, he tarvitsevat tänä päivänäkin toisiaan.

Niilo Henell 

perjantai 2. tammikuuta 2015

Työtä puunkin juurella

Työnteon opettelua

Kansanviisauksiin kuuluu sanonta."Nuorena on vitsa väännettävä". Tarkoittaa varmasti, että nuorena sitä on opittava, myös työnteko.

Ajat ovat muuttuneet ja niin on myöskin käytännön tavatkin. Edelleen sitä vitsaa väännetään, mutta ei niinkään työnteon merkeissä. Nykyään kun tuo lapsityövoiman käyttö on kielletty, jopa rankaistuksen uhalla. Tämä laki koskee tietenkin palkallisia työmaita. On nuo työnteon muodotkin kehityksen myötä muuttuneet. Koneet ja vehkeet on tulleet tilalle, niissä tarvitaan ammattitaitoista väkeä.

Kun muistelen omaa elinkaartani, niin ei voi verrata "vanhaa" ja nykyaikaa keskenään. Silloin joskus työnteko oli ruumiillisesti paljon raskaampaa. Työpäivän jälkeen tiesi, että lapio oli väline joka antoi hyvät yöunet. Ehkä jäsenet olivat jäykät aamurupeamalla, mutta kun antoi "saman koiran karvoja", johan notkistuivat. On kuitenkin todettava ettei jokaisen selkä lapionvarresta, pokasahasta, viikatteesta tai muista vastaavista työkaluista tykänneet. Teollisuudessakin oli raskaita töitä enemmän.

Justeeri

Tämä oivallinen työkalu tehosti järeiden puiden kaatoa, sillä kun ylettyi paremmin ja oli muutenkin tehokkaampi kuin pokasaha. Vanha navettamme, lautarakenteinen, oli täyttänyt tehtävänsä. Niinpä sen tilalle tarvitsi rakentaa uusi pytinki. Vanhempani oli päättäneet tehdä navetan sementti tiilestä, kun jo rakennustarpeita alkoi saada kaupoista rahalla. Sodanjälkeinen teollisuus oli läpäissyt suurimmat ongelmat raaka-aineiden suhteen, nauloja ja sementtiä oli saatavilla.

Puutavaraa, parrua, pattinkia, lautaa sai kun sahautti ne itse. Kylässämme oli vuosikaudet toiminnut niinsanottu Kraamisaha, joka toimi sähkävoimalla. Meillä ei ollut omaa metsää, mutta kyselemällä isä sai hankittua palstan, josta puut hankittiin. Oma apu oli paras apu ja myöskin halvin.

Me perheen "miehet" olimme tottuneet pienestä pitäen jonkinlaisiin maatöihin, harvennusta, juurikkaan nostoa ja riihen alasajoa eli puimista. Heinätyöt jopa viikatteen varressa onnistui 15 - 16 vuotiaana. Muistan mitenkä kaadoimme illalla pari sarkaa kauraa luo'olle 8 vuotta vanhemman veljeni kanssa.  Aamu kun koitti, niin kaurat laitettiin seipäille kuivumaan, isän oli tarkoitus itse kaataa kaurat. Vanhempi veli oli tehtaalla töissä ja siksi tämä vapaaehtoinen "talkootyö" omaksi hyödyksi.

Olin neljäntoista kun suuntasimme kohti jylhää korpea.Yksi rotevan sitkeä, aika voimapesäkin ja toinen, liian nopeasti kasvanut sota-ajan kasvatti. Isästäni voin kertoa, että hän jo kolmetoistavuotiaana oli hevosella puunajossa. Silloin oli torpparien pojat pakon edessä tekemään raskaita miesten töitä. Hänen kohdallaan oli erinomainen juttu, että raskaista töistä (valuri tehtaalla) huolimatta hänen selkänsä kesti. Olimme melko varhain aamulla liikkeellä. Isällä oli kiire ansiotyöhön yhdeksi tehtaalle, sulan raudan ja mustan hiekan pariin, hän teki kylpyammeita.

Olin minä aikaisemminkin ollut puun kaadossa justeerilla mukana. Harjoittelua se kuitenkin aluksi oli. Apusahuri kun muisti ainoastaan pitää sahan mahdollisimman suorassa ja vetää sen takaisin. Painaa ei saannut juuri nimeksikään. Oli siinä oma tahtinsa, jotta työ sujui jouhevasti. Ei siinä aikailtu kun seuraavan leimatun  puun  juurelle mentiin.  Isä lovesi puun ja minä poistin lumen edestä pois, samalla ylimääräiset näreet katkaisin jotta tilaa oli sahata. Niistä saatiin kotitarvepuut ja jonkin verran polttopuitakin. Isäni piti muutenkin huolta, että puuliiterissä oli aina klapeja poltettavaksi. Olen nähnyt maatalojakin, jossa  polttopuut tehdään tarpeen mukaan.

Tästä muistuu vaimoni kertomana aika, jolloin Hän oli harjoittelijana maaseutumyymälässä, jossa oli ns. pystyuunit. Hänelle kuului lämmitys. Aikansa hakattuaan lapit, hän meni "lakkoon". Kun myymälänhoitaja tuli töihin hän oli vihainen, kun valkiaa ei ollut pesässä. Eikä tulekaan jollet itse laita tai liiterissä ole valmiiksi pienityt puut, oli tullut vaimoni vastaus. Se auttoi, puunhakkaaja tuli työnantajan puolesta. ja lämmintä alkoi riittämään kun oli kuivat klapit.


Paras tunti työnteossa on tietenkin ruokatunti tai paremminkin ruoka-aika. Metsätöissä ei niin kiirettä saa olla, ettei tulia ehtisi tekemään. Kaikista ei ole tulentekijäksin, ei minustakaan siihen aikaan, isäni sen taidon kyllä osasi. Lumen peittämiä tervaskantoja löytyi helposti sytykkeiden saantia varten. Hakkuupalstalla kuitenkin oli puu, joka oli latvastaan kuiva. Mikä lie latvaoksan katkonut, ehkä lumen paino. Tästä kuivanneesta ja pihkaisesta latvuksesta saatiin hyvää nuotiopuuta. Pihka oli oivallinen sytyke tulen tekoon. Oman  tunnelmansa nuoren "miehen" eväiden kuluttamiselle antoi juuri tämä nuotio. Ja äidin laittamat eväät osasivat maistua. Joskus keittää kisautettiin nokipannukahvit. Särvintä oli otettu palvatun possun reisiosasta ja juotavana oli usein pulloon laitettua kahvia. Termospulloja ei saannut, mutta pullo sukansisään sanomalehdellä vuorattuna, oli ihan oiva patentti kuumalle eli lämpimälle eväsjuomalle.

Ylimääräistä villapaitaa tämä työ ei vaadi. Kyllä siinä lämpimän sai nousemaan iholle, kun justeerista veteli - mutta vain takaisin päin. Työ tekijäänsä neuvoo ja isä poikaansa. Näin voi sanoa tässäkin tapauksessa.

Kun tässä muistelen näitä kotoa opittuja "taitoja" ja kokemuksia tulee mieleen aika monta työtä, joita tällä tavalla opettelin ja tein. Ei silloin kakarat ihan laiskana saaneet olla. Varsinkaan kun oli vähänkin maata itsellä. Kuljin isäni mukana myöskin naapureita auttamassa Työnteko oli pääsääntöisesti niitä "lapiohommia", jossa selkäkin oli koetuksella.

Tämän justeeriomman jälkeen, saman vuoden kesällä, hakkasin suurimman osan sementtitiilistä uutta navettaa varten. Betonin sekoitimme lavalla lapiotyönä yhdessä isäni kanssa. Se kävi meiltä hyvin koska olimme "eri kätisiä". Isällä lapionvarressa oli oikea käsi alempana, (häneltä kävi lapiohommat molempi kätisyytenä) ja minulla vasen käsi alinna. Eli oikea ponnessa ja vasen varresta kiinni. Tällainen pari pystyy laatikolla työskentelemään naamat vastakkain, jolloin rytmi säilyy ja työ luistaa.

Olin päästä samana kesänä tekemään tiilet yhteen maataloon. Mies, jonka piti alunperin tulla näitä tiiliä hakkaamaan, oli viime tinkassa perunut tulonsa. Yhtenä maanantaiaamuna sitten meninkin tähän taloon tiilenteko mielessä. Tämä alkuperäinen, aikamies, oli kuitenkin luvannut tulla seuraavana aamuna töihin. Niinpä minua ei tarvittukkaan siihen hommaan. Sensijaan minusta tuli talon "renkipoika" isännän apumieheksi. Talolla oli oma sorakuoppansa, josta tiiliin tarvittava sora otettiin. Sontarattailla isännän kanssa hiekka kuskattiin navettatyömaalle.  Se oli oikeata työntekoa. Hiki lensi otsalta ja hiekka kuopasta rattaille. Sen sanon, että monikaan neljätoistavuotias ei siinä olisi isännän tahdissa pärjännyt. Palkasta, kolme markkaa päivä, hän olisi tinkinyt. Ruoka sen lisäksi kuului siihen. Aamulla, päivällä ja illalla vankka oikea ruoka ja iltapäiväkahvit hiivaleipineen. Ruuat olivat maistuvaisia ja tosi vahvoja. En kuitenkaan tinkinyt palkkani. Tällaista päiväpalkkaahan maksettiin juurikkaan harvennushommistakin.

Justeerihommasta aloin kirjoittamaan siksi, että nuoret, miltei lapsina ja ainakin varhaisnuorina, joutuivat suoriutumaan raskaistakin töistä. Justeerilla ei tänä päivänä ole mitään tekoa. Nuo hommat tehdään moottorisahoilla ja ennenkaikkea metsätyökoneilla. Niisäkin hommissa saa selkänsä telottua.

Tämän tarinan voi hyvillä mielin lopettaa seuraavanlaiseen juttuun. Onkohan joltakin savottatyömaalta alunperin lähtöisin, kenties, mutta justeerista on kysymys. "Jos ensivetäisyllä tulloo leikkoa kämmenen leveyttä, repullinen mehän roskia ja kaverin rukkaset, silloin voip sanoa, jotta siinä on pirra ja mies kunnossa"!

Niilo Henell