keskiviikko 29. tammikuuta 2020

Tuleen tuijottelua

Meidän tupa lämpiää pääsääntöisesti puilla. Yleensä homma on miehen harteilla, hän kun on lämpötaloudellisesti tehokkaampi, mutta kyllä minäkin joskus pääsen näppejäni grillaamaan. Toisinaan onnistun mahtavasti ja pesällinen puita roihahtaa iloisesti liekkeihin, toisinaan paksu savupilvi tuprahtaa sisälle ja säntäilen avaamaan ovea ja kiskomaan paristoja palovaroittimista.

Sujuipa niin tai näin, tulessa on taikaa. Kun odotan, saanko tulen syttymään, en useinkaan lähde takan edestä vaan pysähdyn katselemaan. Tulitikun keltainen pieni liekki laajenee suuremmaksi keltaisen ja oranssin tanssiksi. Harmaana kiemurteleva savu kertoo hyvästä, vanha sananparsi “ei savua ilman tulta” tulee silmien edessä näkyväksi.

Savun leiskahtaminen tuleksi on jännä vaihe eikä savukiehkuroihin kyllästy kai koskaan. Kun puut palavat kunnolla, lämmittäjä voi hengähtää jonkin aikaa muissa puuhissa, kunhan ei kokonaan unohda mitä oli tekemässä (minulle on pari kertaa käynyt näin, jolloin harakka viihtyy piipun kyljessä innokkaasti). Tulen rätinä tuo kodikkaan tunteen ja usein takkojen edessä on joku lämmittelemässä ja lukemassa, tai tämän päivän tapaan puhelin kourassa...

Hyvin syttyneen tulen liekkien leikittelyä...

Kun sopiva määrä puita on poltettu, hiillosta pitää vahtia, jotta taloon saadaan sopivasti lämpöä ilman harmeja. Vahva oranssi hiipuu yhtäkkiä kultaiseksi kuumaksi, takan äärellä on oikeastaan vähän tukalaakin. Kullan seassa siniset liekit kurkistelevat sieltä täältä, takka humisee vielä muistuttaen kaukaisen kosken pauhua.

Hiillos, jota kannattaa tarkoin seurata ennen peltien sulkemista.

Lopulta on jäljellä enää tummanpuhuvat punertavat pienet peikkojen silmät, ja luukut voi lykätä kiinni. Tulen taika on muuttunut lämmöksi.
Auli

lauantai 25. tammikuuta 2020

Napanöyhtä?


Harvoinkos äijälle tapahtuu niin, että sitä tulee raavittua omaa kehoaan. Pakko sitä on toimia kun “täit” puree ja kirput juoksee pitkin pintaa. Se on toinen juttu tiedostaako raapija mistä kutina todella johtuu. Saattaa olla, että kyse on jonkinlaisesta ihottumasta tai niistä pienistä ötököistä, jotka tykkäävät tuoreesta lihasta. Tarjontaa kun on varsin runsaasti, niin hölmön maineen tuo rouva ötökkä saisi keskuudessaan. Tuo sivilisääty tuli mainittua syystä, että herra ötökät eivät tykkää lihasta. Tämä tieto on pelkkää kulopuheena saatua tietoa ja perustunee lähinnä itikoitten ravintotottumuksien tulkintoihin. Itselläni ei ole niin tarkkaa näköä eikä myöskään mikroskooppia, jolla tällaisia juttuja voisin tutkia.

Naisista kyllä löytyy varsinaisia vakaan käden omaavia. Heistä löytyy erittäin tarkkoja yksilöitä. Tämäkin tieto on paremminkin kuulopuhetta, mutta johonkin tieto kuitenkin perustuu, mutta luulen tietoni olevan “faktaa”. Jossakin päin Suomea on näet sattumalta kuvattu tapahtuma, jossa vanhempi pariskunta on askareissaan. Isännällä on tärkeä rooli pöydän vierellä istuessaan. Ötökälle siinä kävi varsin huonosti, siivet vispasivat ilmaa, mutta emäntä siinä lopuksi totesi; “Mutta ei lisäänny enää”. Minua jäi vaivaamaan ötökän lihansyöntikyky. Vieläkö mokoma haukkaa kilon kimpaleen ihmispoloisesta ja menee syömään sitä oksalle. Ei tietenkään näin talvisaikaan, mutta kesä on edessä päin. Ja ainakin mäkäräisistä noin väitetään!

Kimpaleen painon liioittelin, mutta minusta tunne on kuitenkin varsin kivulias. Purema hetki sekä kohdan syyhy ovat tuskaa täynnä. Ötökät ja hyönteiset on kaksi eri asiaa. Itselleni ÖTÖKKÄ on yleisnimi näistä molemmista lajeista. Aivan kuten Lapissa päin se on räkkä, joka saa ne sääsket ahistelemaan kaikkia, joissa veri virtaa. Siellä taitaa sääskien heimokuntaan sopia kaikki siivekkäät imukärsälliset, sen isommin erittelemättä.

Mitä napanöyhdällä on asian kanssa tekemistä? Eipä juuri muuta kuin kutina ja muistutus, että oman hoidon se napakin vaatii. Siinäkin puhtaus näyttelee oman osuutensa. Yritän selvittää onko navalla syntymän jälkeen mitään käyttöä. Yhdessä asiassa ainakin sillä voisi olla merkitystä. Ihminen on monessa suhteessa rajallinen. Siitä kai johtuu, että sanotaan joskus ilkeästi. Se on sellainen napaansa tuijottaja, tai sitten se ei näe napaansa pidemmälle, elää vain oman napansa ympärillä. Se siitä!

Napaan tarttuu kuitenkin jotakin mönjää, joka on kutsumanimekseen saanut "yhtä", napanöyhtä. Nykyaikaan on tehty monenlaisia keksintöjä eri asioista. Sanooko noi rapakon takana asuvat ihmiset vähän niinkuin maukuen "NOU", no, siis NO! Mää kyl sanon ihan suomeks EI, ei, eikä. Minusta ei ole minkään keksijäksi. Keksinnöt jätän viisaille.

Ehdottaa tietenkin voin, että jospa joku ottais tämän onkeensa ja ryhtyisi paremmin tutkimaan asiantilaa. Tiedä vaikka napanöyhdästä olisi muuhunkin kuin saippuan ja veden kuluttajaksi.

Maapallolla on lukumäärältään miljardien “nöyhtäkaivokset” käytettävissä. Tästä määrästä kun osa saadaan talteen, niin raaka-aineen saanti olisi työtä vailla koossa. Kaiken lisäksi pienellä vaivalla keräys onnistuu. Keräilyn tunnetuksi tekeminen luulisi olevan helpohko. Kansojen välillä on monenlaista kilpailuhenkeä. Kilpailuhenkisyys varmaankin on tekijä, jota voi käyttää hyödyksi. Kunhan ei ole tavoitteena pudottaa yhtäkään osallistujaa pois. Tämä trendi on muotia nykyisin. "Ei tanssita tähteiren kanssa”. Vaan tanssitaan ja nypitäänyhdät talteen.
Voisihan sitä kerätä laboratoriopulloihin ja säilöä alkoholiin odottamaan keksinnön läpimurtoa, ellei se tapahdu nyt heti.


Työllisyyteen kamppanjalla olisi myös parantava vaikutus. Ensinnäkin nöyhdän keräilijä olisi heti työelämässä kiinni. Varastointi? Ei ongelma. Keräyksen suhteen jokainen “kaivoksen” omistaja tekee työn itse. Palkkio tehdystä työstä voidaan toimittaa pisteiden muodossa vaikkapa raaka-aineen painon tai tilavuuden mukaan. Tämän voi määritellä minkälaiseen tarkoitukseen  nöyhtä tulee.

Mielestäni kuljetukseen on olemassa omat jo olevat laitokset. Suomessa tämä oli ennenvanhaan Kusti polki työntekijänä ja Kustille oli työstä maksavinaan Posti, että posti kulki. (Terveisiä muuten Veikko Postille sinne irän suuntaan. Olimme luokkakavereita silloin joskus. Tämä Posti teki aivan muuta kuin jakeli postia).

Kuvitelkaa mikä tulonlähde keksinnöstä on tuleva, sitten kun keksintöni toteutetaan! Niinkuin sanoin, niin minusta ei ole oikein minkään tekijäksi. paitsi nöyhtää keräämään ja napaan tuijottamaan. Löytyisikö joku joka kertoisi miksi napaa pitää tuijottaa. Nimenomaan omaansa. Ei siitä mitään hyötyä kuitenkaan ole.

Hoksaamista vailla moni idea on. Savimudasta ja tuhkasta - siinä ehkä pelastus moneen ongelmaan (toteutumassa eli koekäytössä).

Napanöyhdästä voisi kuvitella saatavan vanuvaista. hienon hienon langan raaka-ainetta, vaikkapa korvikkeeksi silkin ompeluun, taikka hyvinkin kestäviä punoksia.

Joku voi tosin havaita, että on syytä suorittaa navan pesu - jospa syyhy ja kutina siitä helpottaisi!


Lopuksi: maailma on täynnä hömppää ja ajanvietettä. Tällaisen hömpän kirjoittaminen on kohdallani jonkinlainen yksinäisyyden karkoitusversio, vaihteluksi lukemisen tai töllöttimen tuijottelun rinnalla. Älä siis tapa itseäsi yksinäisyyden tunteeseen, läppäri tekee sen varmemmin.

Niilo



keskiviikko 22. tammikuuta 2020

Robottikoira avuksi

Kuinka pitkällä mahdetaan jo olla robottikoiran kehittämisessä opaskoiraksi? Tätä mietin tässä yhtenä päivänä. Se tuli mieleeni, kun olisin halunnut päästä reippaasti johonkin.

Olisi erityisen kätevää, jos opaskoirana toimisikin robotti. Siitä ei irtoaisi karvaa, joten se sopisi myös tällaiselle siisteysintoilijalle. Lisäksi se olisi allergikolle sopiva apuväline, toisin kuin ehkä elävä koira.
ohjausvaljastetun opaskoiran silhuetti.
Allergisena ihmisenä en ole itse tottunut koiriin, joten siinäkin mielessä tuollainen robotti olisi parempi. Elävään opaskoiraan pitää pystyä luottamaan 100 %. Koska en ole tottunut eläimiin, en ehkä luottaisi koiraan. Entä luottaisinko robottiin?

Näin voisin ainakin ajatella luottavani robottiin. Senhän saa tekemään mitä tahansa, ihminen sen robotin ohjelmoi. Luotettavuus kysytäänkin siinä kohtaa, että haluaako ohjelmoija, että sokeat pystyvät liikkumaan turvallisesti. Toivottavasti haluaa!

Robottikoiran voisi laittaa yöksi lataukseen, se ei tunkisi sänkyysi tai kaipaisi omaa petiä. Aamulla ei tarvitsisi herätä aikaisin räntäsateeseen tai muuhun epämiellyttävään säätilaan koiraa ulkoiluttamaan. Robottia ei tarvitsisi ruokkia, sen kynsiä ei tarvitsisi leikata eikä robottikoira kaipaisi virikkeitä.
Ohjausvaljastettu koiran tyyliseksi rakennettu piirrosrobotti.

Itse voisin hyvinkin olla tällaisen opasrobotin käyttäjä. Mietin tässä myös sitä, että meillä on tällä hetkellä Suomessa noin 8000 sokeaa henkilöä, mutta opaskoiria, niitä eläviä, on vain noin 200. Robottikoira olisi kaikkien saavutettavissa, jotka siitä hyötyisivät. Vai olisiko? Tätä jään nyt odottelemaan. Ehkä vielä jonain päivänä saan kirjoittaa blogin robottioppaan käyttäjänä.
                                Päivi


lauantai 18. tammikuuta 2020

Ei mistään kotoisin

Siinäpä taas yksi suomen kielen monitulkintainen määre!
Peukku alaspäin emoji.
Joskus toteamme noin, pettyessämme odotuksiemme toteutumattomuuksiin ravinnon tai vaikkapa viihteen kohdalla. Aiemmin, agraariajalla, se saattoi merkitä koditonta kulkuria. Joka tapauksessa se on aina omakohtainen havaintomme, mutta olemmeko tulleet miettineeksi mistä oikeastaan olemme kotoisin?

"Perinteinen" Sherlok-piirros, joka suurennuslasilla läjhtee esi-isään etsimään.
Sukututkimuksella pystytään monen kohdalla pääsemään esi-isiin 1600-luvulle, taitavammat ja ahkerammat sitäkin kauemmaksi ulkomaisten tietolähteiden dokumenteilla. Mutta olemmeko me sieltä kotoisin, missä äitimme on asunut meidät synnyttäessään, vaiko sieltä, mistä sukumme (useimmiten isälinjaa seuraten) on alun perin iskenyt kuokkansa Suomen kamaraan?  Vai ehkä peräti… DNA-tutkimuksilla on päästy tietoiseksi nykyihmisen alkukodista – olisimmeko me sieltä kotoisin?

Sattumoisin TV-surfailussani törmäsin ohjelmaan ”Ensimmäiset ruotsalaiset” (löytyy maaliskuulle saakka YLEn Areenasta), jossa perattiin tuon Pohjanlahden länsipuolen asuttamista viimeisimmän jääkauden jälkeen sitä mukaa, kun mannerjään reuna sulaessaan jätti maisemaa elettäväksi. Ja ainakin itselleni jäi tunne, ettei se voine niin kovin paljoa erota siitä kuinka tätä, silloin vielä nimeä vailla olevaa ”Suomaatakin” on asutettu. Nimeäminen on ollut ajankohtaista vasta tuhansia vuosia sen jälkeen, kun esi-isämme olivat tänne tulisijansa rakentaneet.
Piirros kuvitellusta kivikauden miehestä nuotiolla piikipala kädessään.

Oletettavasti nuo metsästämällä eläneet kivikauden ihmiset seurasivat riistaa ja ehkä erityisesti peurojen siirtymistä jäästä vapautuneelle tundralle – he olivat metsästäjä-keräilijöitä, jota todistavat laajat ja runsaat piikivilöydökset, joita seuraamalla asutuksen edistymiselle on löydetty todisteita. Piikivestä oli opittu irrottamaan ohuita, teräväreunaisia liuskoja, joilla voitiin leikata, kaapia eläinten vuotia taikka kaivertaa luuta. Taitavissa käsissä voitiin myös muokata nuolenkärkiä metsästystä helpottamaan.

Karikatyyri tummahkoihoisesta alkuihmisestä, jolla on siniset silmät.
Eurooppalaisten esi-isät läksivät liikkeelle Afrikasta, mutta ilmasto ja geeniperimän muutokset olivat jo matkaamisen aikana tänne saavuttaessa muuntaneet ihonväriä vaaleammaksi ja silmien pigmentin määrän vähentyminen teki heistä sinisilmäisempiä. Tuon ryhmän tiedetään siirtyneen pikkuhiljaa kohti pohjoista ja nykyisen Norjan rannikkoa seuratessaan he oppivat myös liikkumaan vesillä ja saalistamaan senkin antimia. Tutkijain löydösten perusteella on todettu ihmisten siirtyneen melkoisen nopeasti pohjoiseen, jota tutkittaessa sitten havaittiin joitakin aivan outoja, uusiakin asioita. Löytöpaikoilla esiintyi todisteita mm. täysin erilaisista aseista, kuin ne, joita tuo sinisilmäinen ihmisryhmä perinteisesti käytti.

Hämmästyneille tutkijoille löytyi todisteita erilaisten ihmisten saapumisesta samoille alueilla. Löydöksien perusteella siellä he olivat kohdanneet toista jäänreunaa seuranneen ihmisryhmän, joka oli kulkenut itäisempää reittiä, jostain nyky-Venäjältä, ehkä Siperian kautta. Heidän ihonsa oli vaaleampi ja silmienkin väri vaihteli eli elinolosuhteet olivat sopeutuneet vähempään valoon ja lämpöön, kuin Afrikassa. Mutaatio (perimän muutos) oli vuosisatojen ja tuhansien aikana sopeuttanut ihmisen pärjäämään paremmin uusissa elinolosuhteissa.

Tuo kaksiosainen sarja kertoo mielenkiintoisen selkeästi ja nykytietämyksen keinoin todistaenkin sen, että molempien ryhmien ja siis kaikkien nykyihmisten lähtökohta on ollut jossain Päiväntasaajan seuduilla. Olemme siis sieltä kotoisin!

Tosin toisinkin on yritetty todistaa, tarjoten suomalaisillekin jotakin Volgan mutkaa, mutta…
Alkukoti Afrikassa on nykyisin hyväksytyin teoria nykyihmisen alkukodista. Sen mukaan kaikki nykyihmisväestöt ovat Afrikassa kehittyneen heidelberginihmisen’ jälkeläisiä, jotka lähtivät viimeisen kerran Lähi-idän kautta 60 000 vuotta sitten muualle maapallolle ja syrjäyttivät Euroopan ja Aasian alkuperäiset väestöt osin risteytyen niiden kanssa.” (Wikipedia)
Kuinka ollaan päädytty nykytilanteeseen, suomalaisuuteen ja yhä enenevässä määrin palaamaan (ainakin elintavoiltamme) takaisin sinne eurooppalaisuuden suuntaan, josta nuo esi-isistämme uteliaimmat ja rohkeimmat olivat lähteneet kohti pohjoista, se olisi aivan oman tutkimuksen ja tulkinnan aiheeksi sopiva. Lienee tehtykin. Entä kuinka yhteyden- sekä vihanpito toisin ajattelevia ja jopa naapureita kohtaan, on muuttanut maailmaamme? Nykyhetki ei tunne rajoja, mutta kuka helkkari on mennyt keksimään tällaisen käyttämämme kielen? Hyvän ja monitulkintaisen avun ajatustemme esille tuomiseksi – jota kukaan ei ymmärrä! No suomalaiset kyllä, mutta siltikin… Onneksemme digiloikka on jo kehittänyt avun siihenkin, sovelluksen, joka kääntää tekstin tai puheen kielestä toiseen – jopa reaaliajassa kaverin kanssa keskustellessa.
Kännykkä käsissä. Piirroskuva.

Se, ettemme olisi mistään kotoisin ei siis pidä paikkaansa, ei kohdallanikaan, vaikka nyky-Venäjällä syntyneenä ja melko monessa maakunnassa, läänissä, kaupungissa ja kylässä asuneena, joskus niin yritän väittääkin…





keskiviikko 15. tammikuuta 2020

Curling

Hei, etsitkö mukavaa tekemistä?  Curling on yksi harrastus, jossa ei tarvita varusteita, muuta kuin sisäkengät, niin ja tietysti sisävaatteet.

Curlingin "pesä" eli maalialue.


Olemme oppineet Curling-pelistä, että siinä on niitä isoja kiekkoja – ”kiviä” – ja sitä pelataan jäällä. Kaikkihan tai ainakin jotkut muistamme M15 eli Markku Uusipaavalniemen, joka oli Suomen joukkueessa vuonna 2006, jolloin Suomi pääsi loppuotteluun Olympialaisissa, Torinossa. Peli huumaa täydensi Voitto Liukkonen, joka kertoi suoraan, että ”punainen pois pesästä ja oma siihen nänniin, sehän on kuin rakastajan kosketus tuo hellä saatto”. Googlesta löysin tuon lausekkeen. Lempinimen M15 hän sai tuosta pitkästä sukunimestään. Silloin tuli muutamia halleja ja kansa innostui pelaamaan, mutta hallit olivat harvassa, olisi pitänyt harrastaa jäällä. Nythän on halleja joka lähtöön, myös   pyörätuoli-Curlingiakin. Lähimmät hallit ovat Turussa ja Karjaalla.

Heittäjä on juuri irroittamassa otettaan kivestä, etualalla näkyvät liukumista ohjaavien harjaajien "työvälineet" (jäällä pelattaessa).

Mutta ei sitä ole pakko jäällä pelata. Meillä on sellainen matto lattialla ja ”kivet” ovat laakeroitujen rullien päällä ja paljon pienempiä, joita sitten vuoronperään työnnetään sitä sinistä keskusta rinkiä päin. 4 punaista ja 4 sinistä. Voittaja on se joka saa omat ”kivet” tai ”kiven” lähimmäs keskustaa.

Kivet vuoron lopputulosta laskettaessa - punainen lähempänä keskustaa ja he saavat yhden pisteen.

Meitä on nyt sellainen 4-6 henkilöä, joka kokoontuu keskiviikkoisin klo 12.00-13.30 Salon urheilutalolle pelailemaan. Peli on helppo oppia ja siinä on ”kiviä”, joita voi työntää käsillään taikka keppien kanssa. Ensin arvotaan kuka pelaa sinisissä ja kuka punaisissa ja peli alkakoon. Pelaamme 10 kierrosta ja kummalla on enempi pisteitä, on voittaja. Yleensä ehdimme kaksi peliä pelata. 
                                  Pelihuumaa  t. Sisko



lauantai 11. tammikuuta 2020

Matkamuistoja: Kampaajalla

Matkalla tulee välillä hemmoteltua itseään ja mennä pesettämään tukkansa paikallisella kampaajalla.

Kampaamon mainoskyltti.

70-luvun lopulla olin matkalla Kreikassa. Menin siellä kampaamoon. Kaikki meni hyvin siihen saakka, kun piti tukka kuivata. Siinä kampaaja molemmin puolin tuoliani föönasi tukkaani kuivaksi. Keskellä kampauspöytää oli tuhkakuppi. Siinä paloivat molempien savukkeet, joista välillä imaistiin savut ja sitten taas jatkettiin föönausta. Ihan siedettävän näköinen kampauksesta tuli, mutta aah ne suloiset tupakansavun tuoksut leijaili ympärilläni. Haju oli tarttunut kosteisiin hiuksiin eikä lähtenyt  ennekuin pesin tukan uudelleen.

Vuosikymmentä myöhemmin olin lomalla Turkin Alanyassa. Menin ystäväni kanssa turkkilaiseen saunaan. Siellä levätään lämpimällä marmoripaadella ja kylvettäjä käy välillä tarkistamassa, joko voi siirtyä pesuun. Pesijä pesee asikkaan päästä varpaisiin keltaisella saippualla. Vaikka kuinka paljon itseään huuhtelisi, niin saippua ei irtoa hiuksista. Siispä menimme kampaajalle pesettämään hiukset oikein shampoolla. Kampaajat olivat kaikki miehiä ja parveilivat ystäväni ympärillä hänen punaisia hiuksiaan ihailemassa ja ihmettelemässä. Palvelu oli kohteliasta ja tukka tuli kuntoon.

Vuonna -95 toteutui pitkäaikainen haaveeni ja matkustin Kiinan pääkaupunkiin Beijingiin kahdeksi viikoksi. Eräs juuri Kiinasta palannut työkaverini kiteytti matkansa kokemukset sanoihin: tuntee todelle olevansa ulkomailla, kun ei osaa syödä eikä puhua. Yhtä seikkailua koko kaksi viikkoinen loma olikin. Varasin ajan hotellin kampaamoon. Pesu tapahtui niin, että tyttö otti shampoopullosta ainetta toiseen kämmeneensä ja hieroi toisella kädellä shampoon päänahkaani. Kun koko tukan juuret oli shampoossa, hän otti suihkupullon ja alue kerrallaan suihkutti vettä juuri senverran, että sai vaahdotettua tukan. Huuhteluun ei vettä tuhlattu. Juuri sen verran valeltiin vedellä, että  enimmät vaahdot huuhtoutui viemäriin. Mitään muotoiluaineita ei käytetty, vaan tukka kuivattiin sellaisenaan. Suurin osa shampoosta jäi päänahkaan. Seuraavan kerran, kun itse pesin tukan, ei shampoota tarvinnut lainkaan. Pää kutisi ihan sietämättömästi tuon kampaajareissun jäljiltä.

On tuttua ja turvallista mennä nykyisen kampaajani luo. Hänellä on siisti liikehuoneisto ja voin luottaa hänen ammattitaitoonsa. Tässäkin tapauksessa muu maa mustikka, oma maa mansikka.
                                         Eila

keskiviikko 8. tammikuuta 2020

Sota-ajan säännöstely


Marraskuun 30. päivänä 2019 oli kulunut 80 vuotta siitä, kun Neuvostoliitto hyökkäsi Suomeen ja alkoi 113 päivää kestänyt Talvisota. Kirjoittajan perheessä oli tuolloin kuusi lasta. Minä olen syntynyt kaksi vuotta myöhemmin.

Tuttavapiirissäni on useita vuonna 1939 syntyneitä. Perheille on varmaan ollut todella ahdistavaa tuo sodan syttyminen. Monen lapsen isä tuotiin arkussa kotiseurakunnan sankarihautaan.

Oma isäni oli syntynyt 1893. Hän oli liian vanha joutuakseen rintamalle, mutta hänet määrättiin kotikuntani kansanhuollon johtajaksi 12.10.1939. Saksa oli hyökännyt Puolaan 1.9.1939. Suomessakin ryhdyttiin säännöstelemään kolmen tuotteen saatavuutta. Ne olivat polttonesteet ja voiteluöljyt, sokeri ja kahvi.

Ostokorteista käytettiin aluksi nimitystä ”leipäkortti”, mutta oikeampi termi oli myöhemmin vakiintunut ”Valtion ostokortti”. Isäni toimi pitkälle sodanjälkeiseen aikaan kansanhuollossa. Lopulta säännöstely loppui vuonna 1954, kun kahvia alkoi tulla maahan! Yksi ostokortti säilyi vuoteen 1970 asti – viinakortti!

Löysin isäni jäämistöstä ison ruskean kirjekuoren, jossa oli sileitä ostokortteja paksu nippu. Kuoren päällä luki ”Oriveden kunnan arkistoon”. Noudatin isäni toivomusta ja vein ne saatekirjeen kanssa kunnantalolle. Kunnanjohtaja otti ne vastaan ja lupasi varata niille paikan arkistosta.

Vanhin siskoistani oli isän apuna kunnantalolla jakamassa ostokortteja jatkosodan loppupuolella. Hän kertoi, että ihmiset usein virnuilivat, että teidän perheessä varmaan kuponkeja riittää, kun voi kortteja itselleen kirjoittaa! Noista ajoista on seuraavat sanonnat peräisin: ”Musta pörssi, tiskin alta myynti ja hamstraus”.

Kirjoittajan ostokortti L, joka oikeutti vaatetuksen ja sellaisen tarpeiden hankintaan.

Valtion erilaisia ostokortteja oli kaikkiaan 53 kpl. Erotteluun käytettiin aakkostusta ja värejä.  Kaiken säännöstelyn perustana olivat kortit. Koko Suomen kansa jaettiin sukupuolen, iän ja ammatin mukaan omiin ryhmiinsä, joille laskettiin päivittäiset, viikoittaiset tai kuukausittaiset kulutusmäärät.

Kirjoittajan valtion yleiostokortti.

Noilla määrillä pysyi terveenä ja työkykyisenä mutta myös nälkäisenä. Kortit siis aakkostettiin: esimerkkinä kirjaimilla M = Maitokortti, L = Lasten vaatetus, F ja G rasvakortti jne.



Säännöstely alkoi laajentua talvisodan jälkeen:
1940
leipävilja, ravintorasvat, maito, hedelmät, saippua, tekstiilit, kengät
1941
kananmunat, marmeladit, mehu, liha, perunajauho
1942
peruna, tupakka, makeiset

Kirjoittajan ostokortti, jota tarvittiin mm. jalkineiden hankkimisessa.

Toivottavasti emme joudu koskaan enää tällaista säännöstelyä kokemaan.

Eero

Kuvissa on kolme omaa ostokorttiani sekä 1944 toukotöihin myönnetyt voiteluaineiden osto-oikeudet.

Erilliset osto-oikeutta osoittavat voiteluainekortit toukotöiden sujumiseksi.





lauantai 4. tammikuuta 2020

Kyllä kissa tietää!


Kellojen siirto on yksinkertaisuudestaan huolimatta moneen vaikuttava asia, eikä vähiten kissoihin. Kissojen mielestä aamupala-aika on silloin kun yleensä ollaan herätty, ei todellakaan vasta silloin tunnin päästä, kun kotiorja suvaitsee nousta. Koska muonasäkki ei tipahda taivaasta, kotiorjan on pysyttävä työkykyisenä myös kodin ulkopuolella. Siispä arvon herroja kouluttamaan! 

Jos havahtuu hereille, kun kissat aloittavat aamuelämän, pitää vain maata tiukasti peiton alla ja teeskennellä tuhisevansa syvässä unessa. Ei saa menettää hermojaan, kun kuulee kissaväen vaihtavan astetta järeämpiin keinoihin. Näihin kuuluvat mm. sohvan höykyttäminen, kilpajuoksu eteisestä olohuoneeseen ja takaisin sekä barbinukkejen vaatteiden penkominen. Peiton alta pilkottavan hiustupsun puhdistaminen kissamaisen karheasti vaatii sitkeyttä, mutta siitäkin on kohtalaisesti selvitty. On kuitenkin yksi keino, jolloin pyjamanhousut repeävät ja sen toinen karvaherra tietää mainiosti – pomminvarma herätys on hypätä akvaarion päälle. Siinä ei auta kymmeneen laskeminen, ei millään, koska jalat ovat jo ponkaisseet sängystä ja kiidättävät unista haamua kissan perään. Ja kun kerran tuli noustua, voihan sitä samalla antaa hiukan murkinaa, jos vaikka saisi vielä hetken nukkua...

Piirroskuvassa kaksi mustaa kissaa tuijottelevat seinällä olevan kellon taulua.

Kissat haluavat kuitenkin esittää, että ihminen vetäisi pidemmän korren, joten viikkojen kuluessa ne alkavat rauhoittaa tahtia ja antavat kotiorjalle kaivattuja aamuhetken unia. Sitä alkaa ihan kuvitella, että on saanut opetettua misseille jotain. Puolen vuoden päästä herrat eivät korvaansa lotkauta, jos ruokakuppi kolisee väärään aikaan. Ehdotankin että ainakin kissaperheissä siirryttäisiin kesä- ja talviajan sijasta puoliaikaan. Puoli tuntia sinne tänne olisi paljon helpompi kotiorjan sisäiselle kellolle, eikä aikavyöhykkeiden sekoaminen haittaisi lainkaan jos kotivyöhykkeellä säilyisi rauha!                     
                 Auli




keskiviikko 1. tammikuuta 2020

Rollaattori, verraton apuväline!

Eräs tunnettu sananikkari on muotoilut laulunsa suunnilleen seuraavasti: ”Mies kun tulee tiettyyn ikään, niin ei sillä pelaa mikään…”!  Tämä sopii kyllä mainiosti ikääntyville ihmisille. Jopa sukupuolta erottelemattakin. Ikääntyminen tahtoo tuoda tullessaan monenlaisia vikoja ja vaivoja, jotka vaativat käyttämään erilaisia apuvälineitä. Tosin niiden käyttäjiä löytyy kaikista ikäluokista – mutta lisääntyminen kiihtyy, erityisesti miehillä, vaariutumista kohti. 
 
Sain itse rollaattorin (= 4-pyöräinen kävelyteline) jokunen vuosi sitten. Syynä on alaraajojen kulumat, polvet ja lonkat lähinnä. Selkävaivat ovat seuranneet yli miesmuistin. 1970-luvun alkupuolella sain ristiselkääni vaivan, joka harjoittelulla parani likimain käyttökuntoiseksi. Suosittelen ns. lääkintävoimistelua (joka löytynee nykyään fysioterapian nimikkeen alta). Tämä auttoi elämään, mutta siitä huolimatta ei päivääkään, etteikö koskisi ristiselkään. Hiihto, pyöräily, suunnistus on ollut lääkettä jumpan lisäksi. Suunnistuksen ja hiihdon harrastuksen veivät pois lisääntyneet vaivat polvissa ja lonkissa. Pyöräily jäi vielä ohjelmaan, kunnes senkin joutui lopettamaan. Kepistä tuli “paras ystävä ja tuki”. Tarkoitukseni ei ole kirjoittaa sairauskertomusta, vaan tähdentää liikunnan tärkeyttä kokonaiskunnon ylläpitämisen vuoksi, ikääntyessäkin. Ja nimenomaan siinä!

Mies kulkee rollaattorilla edessä aukeavaa jalankulkuväylää poispäin.
Jonkun vuoden olen sinnitellyt rollaattorin kera. 

Tämä apuväline on hyvä laite sinänsä, mutta senkin kanssa pitää olla tarkka ja varovainen. 


Olin polvileikkauksen jälkeen kuntoutuksessa. Jonotin huoneeni avainta ja silloin siinä seisoskelu ei oikein maittanut. Mutta minullahan oli oma, mukana kulkeva penkki mihin istua - jarrut päälle ja tuumasta toimeen. Yhtäkkiä huomasin makaavani selälläni reseptsuunin lattialla. Kroppaani kivisti ja viilsi ja muutenkin oli tukala olo. 

Olin ihmeissäni, että miksi nyt näin oli käynyt. Olin vakuuttunut jarruista, ne oli ollut päällä.  Myöhemmin jarrujen “pettäminen” selvisi. Kasvuikäni kun on jatkunut, varsinkin vyötärön kohdalta, niin rollaattorin penkki oli hieman tiukanlainen ja siksi jarrut oli lauennut vapaalle. Istuessani rollaattori karkasi pois altani ja minä mukkelis makkelis lattialle. 

Opetus on, ettei pidä ottaa liian kapeaa laitetta. Tämä rollaattori oli kevyt nostella yhdellä kädellä autoon ja käyttöön, mutta ei riittävä lepoa tarjoavaksi istuimeksi. 
  
Käytännössä jo sen ensimmäisen oppitunnin olin saanut, kun kokeilin, minkälaista olisi tehdä ns. hölkkälenkin tapainen liikuntasuoritus aikoinaan vaimoni rollaattorilla. Aisat säätelin mittojen mukaiseksi – ja eikun menoksi. Nopeasti tutustuin rakkineen ominaisuuteen. Oli siinä eroa kävelysauvoihin verrattuna. Hikikin oli herkemmässä. 

Matka sujui kohtalaisesti, kunnes pienipyöräisen ”rollon” etummaisista pyöristä toinen osui pienehköön kuoppaan. Sain kuitenkin ylilennon estetyksi ja säästyin maantieihottumalta. Reitillä riitti kuoppia ja pari niistä oli käydä oikein kohtalokkaaksi. En silloin osannut päätellä, miksi tuollaiset tapaturmavaarat pyrkivät yllättämään. Kokemusta on kertynyt vasta sen jälkeen ja aivan tarpeeksi. 
 
Olen vahvasti sitä mieltä pienipyöräisen rollaattorin ulkokäytöstä, että se ei sovellu lainkaan sellaiseen, tapaturmavaaran vuoksi. Tämä perustuu omaan kokemukseen ja kanssakulkijoiden haastatteluun. Aika moni on kokenut ”vähältä piti” -tilanteita ja jopa päätymistä ”ihottuma-asteelle” saakka. Haastateltavat asuvat asvalttitien varrella, siis alueella, jonka ympäristön väylät ovat päällystettyjä. Ja ainakin kotikulmieni käytäntönä on, että noin päällystettyjen väylien alueella asuville apuvälineeksi luovutetaan vain pienipyöräisiä!

Kaiken lisäksi pienipyöräinen on ulkokäytössä huomattavan raskas käyttää. Kulku kokolattiamatollakin on jo raskasta sisäkäytössä, saati sitten epätasaisten pintamateriaali-laattojen ja katujen ja ”rotvallinreunojen” kanssa täristellessä ja taiteillessa, saatikka talvella! Olen kuvitellut ymmärtäväni, että hintaero pyörien ja rakenteen koosta johtuen on pienipyöräisten eduksi merkittävä, mutta luulen, että siinäkin voisi olla neuvotteluvaraa. Varsinkin, jos otetaan huomioon mahdollisuus onnettomuudesta, jonka nuo pienemmät, kovamuoviset pyörät, jonkun esteen osalta ovat vaikuttaneet niin, että kulkijaa on kuljetettu pii-paalla ensiapuun ja kipsauksen kautta osastolle!

Isopyöräinen rollaattori.

Tarjontaa on moneen lähtöön, malleista ei ole pulaa. Pienipyöräinen sopii sisätiloihin. Asvaltista löytyy ihan tarpeeksi esteitä ja pikkupyörä ei vieri siinä.  Edes kumitettuna. Soratiet ovat kauhistus! Auttaisikohan päätöksiin, jos edes osa päättäjistä saataisiin koekäyttäjinä kiertämään parin korttelin ympäri pienipyöräisellä, jonka ostoskassiosassa olisi litra-pari maitoa, leipä ja vaikka pussi perunoita, jolloin kulkuvälineen etupainoisuus lisää vielä noita mahdollisuuksia epäonnistumiseen kauppamatkalla. Jos tuollaisia rohkeita löytyisi, niin uskoisin jopa kotikaupungin tiedotusvälineidenkin tarttuvan asian informoimiseen – ennalta ja jälkikäteenkin! Sehän kohottaisi päättäjien henk.koht. imagoa!

 

En ole päässyt näkemään käytännössä rollaattoria, joka olisi tarkoitettu lenkkipoluille käytettäväksi. Niitäkin kuulemma on. Etupyörät siinä ovat peräkkäin ja sillä kuulemma pystyy menemään rappujakin ylös ja alas. Mutta jo isopyöräisillä uskoisin liikunnallisuusmahdollisuuksien lisääntyvän ja kulkukelpoisuus saattaisi jopa houkutella tekemään pidemmänkin, kuin vain sen pakollisen lenkin. Ja sellainenhan lisää hyvinvointiamme!



Reipasta alkutalvea uudella vuosikymmenellä ja näin  joulun jälkeisyyteen kohtuudella lisättyä  liikunnallisuutta 
toivotellen Niilo