perjantai 30. huhtikuuta 2021

Omatoimikirjastossa

 

Olen ehkä joskus maininnut, että olen suuri kirjastojen ystävä. Jos minulta kysyttäisiin, kirjastoja olisi joka maan- ja maailmankolkassa, aamusta iltaan avoinna, asiantuntevalla ja ystävällisellä henkilökunnalla höystettynä. Aineistoksi kelpaisi elämää reilustikin nähnyt paperituotos, ja uutuuksia tulisi tasaiseen tahtiin vanhojen rinnalle. Levyjä, äänikirjoja ja sähköistä aineistoa olisi tarjolla sitä janoaville, eiväthän kaikki enää tänä päivänä jaksa tai halua kanniskella perinteistä kirjaa mukanaan. Olisin valmis maksamaan kohtuullisen kirjastomaksunkin vuosittain, ettei kirjastoverkkoamme enää yhtään harvennettaisi tai pidettäisi enempää suljettuna.

Palataanpas haavemaailmasta tähän päivään. Korona kovistelee vielä kokoontumispaikkojamme, kirjastot mukaan lukien. Varattuja kirjoja saa onneksi käydä noutamassa, mikä on sentään iso plussa viime kevääseen verrattuna, jolloin ovet pysyivät pitkään lukossa. Ja juuri varausjonoa katsellessa tajusin, että omatoimikirjastossa saa käydä kuka vaan näinäkin aikoina!

Maaliskuussa olisin halunnut lainata erään kirjan, mutta varausjono oli niin pitkä, että kirjan olisi saanut mahdollisesti jouluun mennessä. Siinä selaillessa huomasin, että kirja on kuitenkin Muurlassa paikan päällä jokerina, eli uutuuskirjana, jota ei voi varata. Muurlan kirjasto on yksi omatoimikirjastoista. Sinne siis! Lähdimme esikoisen kanssa ilta-ajelulle kirjastoon, ja kirjasto ylitti kaikki odotuksemme.


Muurlan kirjasto alkukevään iltahämärissä

Muurlan kirjasto alkukevään iltahämärissä



Kirjastossa ei ollut muita samaan aikaan. Tilassa saa toistaiseksi olla enintään kymmenen henkilöä yhtä aikaa, ja kävijät huolehtivat itse, ettei määrä ylity. Valot syttyivät osastoille automaattisesti, kun liikuskelimme tiloissa. Kirjasto oli pieni ja kodikas, hyllyt pullollaan mielenkiintoista tutkittavaa. Koska olimme tulleet paikalle melko lähellä omatoimiajan loppumista, säännölliset kuulutukset pitivät meidät ajan tasalla kirjaston sulkeutumisesta. Oli mukava kulkea hyllyjen välissä ja vain katsella kirjojen selkämyksiä. Pienemmässä kirjastossa kirjat tulevat paremmin esiin, ja myös eri aihealueet ovat lähempänä. Saattaa löytää sellaistakin luettavaa, mitä ei olisi edes tiennyt tarvitsevansa! Sylillinen luettavaa, myös se himottu uutuus, löytyi. Jännittäviäkin hetkiä koettiin...lainaaminen jäi niin viime minuuteille, että kuulutus kirjaston sulkemisesta tuli toistuvasti noin minuutin välein ja alkoi jo tuntua, kuin olisimme ratkaisemassa mahdotonta tehtävää. Ehdittiin kuitenkin ajoissa ulos!

Nyt kirjastossa on käyty jo toistamiseen, ja luulen että omatoimikirjastossa vierailu jää satunnaiseksi käytännöksi tulevaisuudessakin, vaikka kirjastot toivottavasti jo piakkoin saavat avata ovensa kävijöille vapaammin. Jos lähistölläsi on omatoimikirjasto, suosittelen kokeilemaan!

Kirjat odottavat lukijaansa kirjastossa.
Kirjat odottavat lukijaansa


Kirjastoon päästäkseen tarvitset kirjastokortin ja siihen liitetyn tunnusluvun. Jos tunnuslukua ei ole, sen saa mistä tahansa paikalliskirjastosta, tarvitset mukaan kirjastokortin ja henkilöpaperit tunnuksen luomista varten.

Korttia näytetään oven vieressä olevaan kortinlukijaan ja näppäillään tunnusluku. Lukko surahtaa auki ja sitten vain sisälle. Tiskiltä löytyy käsidesiä, jota on hyvä laittaa, kun kirjoja tekee kuitenkin mieli hypistellä ja lehteillä. Jos tilassa on muita, kannattaa laskea, ettei henkilömäärä ylity.

Jos lainaat tai palautat, seuraa lainauslaitteen ohjeita. Ohjeet ovat helpot, ja rauhallisesti toimimalla selviät varmasti!

Tarkista ennen vierailua, mikä on kyseisen omatoimikirjaston aukioloaika, ettei sinulle käy niin kuin meille ja saat asioida rauhassa!

Kannattaa vielä ennen kirjastolle menoa selvittää, onko kirjasto esteetön, jos sinulla on apuväline etkä ole käynyt nimenomaisessa kirjastossa aiemmin.

Muurlan kirjasto ei ollut esteetön. Ovelle johti portaita eikä ovi avautunut itse vaan se piti vetää, joten erilaisten kulkupelien kanssa liikkuessa avustaja on siellä tarpeen. Sisätiloissa sähköpyörätuolin kanssa olisi varmasti tullut ahdasta. Rollaattorin ja keppien kanssa pärjäisi hyvin, ja pyörätuolikin tilaan mielestäni mahtuisi. Rappusten nousu tosin olisi hankalaa ja oviaukko on melko ahdas.

Kevätauringon paistetta ja hyviä lukuhetkiä!

Toivottaa

Lukutoukka-Auli


perjantai 23. huhtikuuta 2021

Kuudenkymmenen kahdeksan vuoden takaa!

 

Aika on tehnyt tehtävänsä. Vuodet ovat vierineet ja ympäristö muuttunut ja siinä samalla ihmisten työnteko koneellistunut - se on sitä kehitystä ”ressin kera” ja sen hoitoineen. Suo, kuokka ja – mutta kuka siihen kuokkaan nykyisin enää tarttuu?

Itse opettelin kolmatta vuotta Högforsin Konepajakoulussa käsinkaavaajaksi. Tuolloin uskoin, että koneen äärellä en joutuisi työtä tekemään. Haaveeksi se jäi. Liukuhihnalle olisin joutunut, mutta alan vaihto pelasti siitä.

Elettiin sitä metsäkämppien “romanttista” aikaa se. Maaseudulla hevonen oli vielä yleinen vetojuhta talon töissä. Pokasahalla ja justeerilla kaadettiin metsien puut. Rakennustyömailla betoni kärrättiin myllyltä edelleen kohteeseen. Raskaita töitä löytyi ja ammattinsa osaavia henkilöitä tarvittiin. Työviikot olivat kuuspäiväisiä. Koulut aloittivat toimintansa syyskuun ekana arkena.

Haaveita pitää olla ja on yritettävä toteuttaa niitä!




Muslammin rantamilla oli rantaviivalla jo pari kesämökkiä. Minä ja vanhempi veljeni vuokrasimme tontin, jossa oli rakenteilla keskeneräinen kalamökki. Se oli jo vesikattovaiheessa. Ulkoseinät pystyssä. Ostimme tämän puolivalmiin tekeleen ja jatkoimme yläpohjan ja sisäseinien tekoa. Eristeenä oli tervapaperi ja sahanpuru. Keittiö sai Högforsin pienoislieden. Se oli erikoisen tehokas. Liedessä oli myös uuni, jossa muhi aika usein patakukko. Kalat pyydystämme mato-ongella ja verkolla.

Olimme kuulleet, että patakukko on hyvää. Ei ollut minkäänlaista ohjetta. Käytössä oli ns. lasitettu saviruukku, johon latasin lihaisia kylkisiivuja ja perattuja kaloja, ahventa ja särkeä. Ruisjauhoista tein taikinan, jonka laitoin kanneksi. Arvelin, että tämä vaatii jonkinlaisen suurustuksen. Niinpä laitoin joukkoon munamaidon jauhoilla suurustettuna. Vesi kielellä sen valmistumista odotettiin.

Joku Vesa on saanut ”tuurin kaupalla” kotikomentelijan itselleen. Kyllä tuollainen kalamökkikin mielestäni vaikuttaa myönteisesti tyttöseuran saamiseen, (ehkä)? Tuurilla se tämä ensimmäinen patakukkommekin valmistui!




En muista olisinko edes kuullut näköradion olemassaolosta. Myöhemmin, kun näitä “Näköradioita” varakkaimmilla alkoi olemaan, se oli ihan kauhistelujen paikka. “Oletkos huomannut, silläkin on katolla konkurssiharava”! Aika monen kohdalla ”ihmettely” jatkui: “Mistä lienee rahat kotoisin”? Vaikken tunnusta, niin ehkä jossakin asiassa olen syyllistynyt samaan kateuteen ja syntiin.

Vuosi 1953 toukokuu 17 pv. Pohjanmaan Isojoella tapahtui veriteko eli murha, raaka sellainen. Siitä tuli koko maan puheenaihe. Kuka? Miksi? Mielipuoli! Tapahtumaa pohdittiin lehdissä ja yksityisesti.

Yhden asian olin jo unohtanut tästä kauhutapahtumasta. Tämäkin juttu voinee todistaa, kuinka laajasti asiaa tutkittiin, sekä miten paljon viranomaisia oli liikkeellä. Niitä oli paljon. Käsitykseni mukaan poliisi ei rikosta tutkiessaan tule yksin. Sitä ilkeästi letkautetaan, että toisen on oltava kirjoitustaitoinen, turvallisuudesta siinä kuitenkin on kysymys.

Jostakin syystä joku oli antanut vihjeen, että menkää sinne, hän se voi olla. Helsingin poliisista sitä lähdettiin ilmiannon, tai epäilyn, vuoksi tutkimaan. Vanhempi veljeni oli kohteena. Siihen aikaan oli niin sanottuja kyläpoliiseja. Hän sanoi hesalaisille, että aivan turha matka, ei tule tuottamaan minkäänlaista tulosta.

Oli sillä vaikutusta. Äidin mielipaha oli käynnin tuloksena, eikä mikään ihme. Hattuherroihin ei oltu niinkään arkipäivinä totuttu. Kyllä oikea käsi oli merkkinä mielipahasta, oikea käsi, sillä äiti ”hakkasi” reittään. Se oli merkki mielen pahoittamisesta.

Itse asianomainen asetti vastakysymyksen: ”millä ajalla olisin tehnyt edestakaisen matkan Isojoelle, töissäkin olen ollut”. Vastaus riitti ja se oli helppo varmistaa. Veljeni oli sitä mieltä, että vihjeet on tutkittava, mutta kyllä hän sitä vihjeen antajan tekoa varmasti ihmetteli. Vaikka se olisi tehty pilanpäiten.

Silloin joskus olin myös kovasti ihmeissäni. Veljeni oli ennättänyt järjestämään ”vapautumisensa” tervetuliaistilaisuuden uteliaille kyläläisille. Sauna oli lämmin ja kaffeet juotiin. Riukupallo sai kyytiä - mestaruudesta siinä oli kysymys. Hän oli sosiaalinen luonne ja tälläkin teollaan osoitti sen.

Tämä juttuni sai aiheensa TV-ohjelman katselusta. Ikävä tapahtuma toi mieleeni nuoruuteni siltä vuosikymmeneltä. Professori Saari oli Flinkkilän haastateltavana. Siinä oli yhtenä osana myös Kyllikki Saaren murha. Tutkintaa sekoittivat ilmiannot ja kuvitteelliset henkilöt, joita oli nähty niillä nurkilla liikkuvan. Näissä “näköhavainnoissa” oli kuulemma usein kaksi miestä, lihava isokokoinen ja laiha pienikokoinen.


Niilo



perjantai 16. huhtikuuta 2021

Muisteluita keväältä 1960-luvulta


Otan tähän apuhenkilöiksi aikoinaan hyvin tuntemani Aapon ja Juhanin. Ei, he eivät olleet Jukolasta, eikä edes eteläisestä Hämeestä (jota sitäkään ei taida enää nykypaikannuksissa nimenä mukana olla). Heidän elinympäristönsä sijoittui Suomen itäisimmälle laidalle, jossa silloin elettiin uudisrakennusaikaa ja yhä vielä odoteltiin sähköjäkin useaan syrjäkylään. Ja nämä ”veljekset” tietojeni mukaan elävät yhä.





Elettiin 1960-lukua, tarkennettuna sen loppupuolta. Toinen jutun henkilöistä hankki elantoaan kiertävänä kodinkonekauppiaana ja toinen toimi tällaisten edustajien myynnin edistäjänä, siis kouluttajana. Sinne Suomen itäisimmälle laidalle ja juuri tuota sähköistämistä hyödyntäen, olivat useat kodin sähkölaitteita myyvät tahot; valmistajat ja maahantuojat; pikakurssittaneet kylillä liikkuviksi tuote-esittelijäiskuryhmiksi innokkaita ”kaupparatsuja”, saadakseen näin etulyöntiaseman. Jokainen halusi tuoda saataville nämä sähkökäyttöiset kodin apulaiset samanaikaisesti, kun kylä saa sähköt.

Aapo ja Juhani liikkuivat parina, siis vielä, kunnes Aapo osaisi asetella sanansa juuri Amerikoista maahantuodun metodin mukaiseen ”ongensyöttijärjestelmän hyväksikäyttöön”. (On muuten käytössä vieläkin!) Myyjän on luotava tuotteen toiminnan esittelyllä ja puheillaan asiakkaalle tarve eli käsitys, kuinka paljon etuja ja hyötyä tälle olisi, jos… ei jos, vaan kun tämä sellaisen hankkisi! Ja sitten seurailla pienintäkin ”myöntymisen merkkiä” – niin kuin ongella kohon liikkeitä tarkkaillen – ja heti kun! Sitten vain täytyy asetella kysymyksensä niin, että asiakas saa harkintaansa ja vapaasti päätettäväkseen parikin vaihtoehtoa. Ja valitsisipa hän kumman tahansa, vastaus olisi myönteinen – kyllä – ja ei kun nimi sopimuspaperiin! Osamaksulla, ei syrjäseuduilla ollut muuhun mahdollisuuksia. Ja siinä osassa maata satoihin koteihin jäi jo samalla käynnillä, taikka toimitettiin Postin kautta, sähköteknisen kehityksen senhetkisiä huippuinnovaatioita, mukana seuraavien kuukausimaksulappujen kanssa.

Ei kannata tässä lähteä erittelemään laitteita ja/tai niiden hyötyjä; useimmiten kuitenkin talojen emännät näyttivät tyytyväisemmiltä, kuin vain maksumiehiksi jääneet isännät. Heistä tuskin monikaan tulisi käyttämään ompelukonetta, sen enempää kuin yleiskonetta tai teho- taikka sauvasekoitintakaan. Enkä muutoinkaan puutu tuohon todella aggressiivisen päällekäyvään kauppatapaan. Se osui vain tähän – ehkä mielestäsi turhankin kaukaa haettuna johdatteluna – ajankohtaan, jonka nämä tämänkeväiset hanget ja nykyisten tuttavien lomailu hiihtokeskuksen ”mutkamäessä” nostattivat muistikuvia tuolta 1960-luvun loppupuolelta. Ja palautti mieleeni juuri sinne osuvana Aapon ja Juhanin ensikokemuksia moisesta ajanvietteestä. Käytännössä. Melkein tuntuu kuin itse olisin ollut mukana…

Tuo sähköistäminen toi siis syrjäseuduillekin sellaista ajanvieteyrittelijäisyyttä, jossa sähköä hyödynnettiin. Yksi tällainen näillä seuduilla oli Jurttivaaran Hiihtokeskus. 1967 sinne avattiin hiihtohissi, joka avusti rinnettä ylöspäin pyrkijöitä ja jos onnistui siitä irrottautumaan mäen huipulla, niin painovoima auttaisi alaspäin laskemista. Sehän ottaa ohjakset, jos se on paikallapitävää voimaa suurempi ja varsinkaan suksilla seisojaahan ei paikallaan pitele mikään. Toivoa vain sopii, että on ennättänyt kääntää suksien kärjet alamäen suuntaisiksi.

Kun ”veljekset” olivat kierrelleet Pielisen rantamaisemissa jo jokusen kevättalvisen päivän, poikenneet sekä Lieksan, että Nurmeksen soittoloissa kaupparatsujen suosikki-iltoina ja majoittuneetkin hotelliin, niin joku aurinkoinen aamu tuli jommankumman mieleen, että jos! Jospa mekin! Oli ehkä edellisenä iltana kuultu joltain hiihtolomaturistilta, kuinka siellä olisivat rinteet kunnossa ja riittävästi tilaa, kun se ei vielä ollut kovin laajalti tunnettu. Ja kun se sijaitsikin näiden kahden – silloisen kauppalan – välimaastossa, ettei turhaa mutkaakaan tulisi sinne mutkamäkeen matkaamisesta.

Tukevan aamiaisen; huoneen hintaan sisältyvänä; nautittuaan he suunnistivat kohti Jurttivaaraa. Lieksasta vaiko Nurmeksen suunnalta, ei tietoa, mutta ei merkitystäkään. Mitään laskettelurinteiden tekstiiliurheilija-asuja ei silloin vielä kovin laajalti suosittu siellä periferiassa, melkoisen korven keskellä. Kaikilla ollut edes hiihtohousuja, ei ainakaan näillä kaveruksilla. Juhanilla sentään oli sukset mukana, firman Peugeotin katolle asennetuissa telineissä. Melko uudet Lampiset! Ja monotkin sitä kokoa, että sopisivat molemmille.

Juhani oli ensin vuorossa. Hänenhän olivat suksetkin ja jo hotellilla oli monotkin puettu valmiiksi. Sen kummempaa hiihtoasua ei ollut, mutta yhdistelmäpukuun lisättiin sentään kaulahuivi näkymää urheilullisemmaksi korjaamaan. Ja ei kun hissiin…





Kai sitten siihen aikaan vallan muodikkaan kapulahissin tangolle; kapula jalkojen välissä ja tukeva ote toisella kädellä pystytangosta. Sauvat olivat toisessa kädessä ja sukset kiinni monoissa! Ja sitten mentiin.

Ei ollut Juhani aivan pienistä säikkyvää sorttia, joten ilman isompia ääniefektejä tunnetilastaan julkituomatta (vaikka hiukan hirvittikin) hän pääsi poistumistasanteelle, jossa hissikapulavaijeri kiersi ison pyörän ja lähti takaisin alaspäin. Samoin Juhani. Turhia miettimättä hän suuntasi sukset kohti alempana näkyvää huoltorakennusta ja painovoima auttoi liikkeelle sekä hoiti loput. Pitkäkö rinne oli, jäi Juhanilta arvioimatta, eikä vauhdistakaan saanut vertailukelpoista tuntumaa, kukaan ei kuitenkaan ohittanut, jonka Juhani – kilpahenkisenä – katsoi ensikertalaisena ansiokseen. Jokunen kanssalaskija kyllä vilahti silmissä, mutta onneksi heitä oli melko harvassa. Mäen alla Juhanista tuntui, ettei vauhti hiljentynyt riittävästi pysähtymisen onnistumiseksi, eikä ollut mihin tarttua, niin hän käänsi sukset hiukan sivussa olevaan loivempaan rinteeseen, jossa matka sitten päättyi. Sananmukaisesti.



Juhani horjahti melko kovaksi tallautuneeseen hankeen, suksiensa vierelle ja yritti nousta ylös, mutta suksien kanssa se tuntui tosivaikealta. Perisuomalaisuuteen kuuluvaa avuliaisuutta ei sovi vähätellä, sillä melko pian paikalle saapui kaksikin mieshenkilöä, ojennellen käsiään häntä kohti. Vauhdin viimako lienee vienyt kuulosta sen herkimmän kärjen, mutta miesten puheita hän ei kuullut. Ei vaikka näiden molempien ilmeestä näki, että volyymiakin oli lisätty. Miehet kiskaisivat Juhanin ylös ja häntä kahtapuolta tukien auttoivat kulkemaan kohti huoltorakennusta, josta myös rinneliput myytiin. Sieltä ilmestyi vielä kolmaskin mies, ja nuo kolme neuvottelivat jotain keskenään. Juhanin kuulokin oli alkanut palata ja niinpä hän alkoi saada myös puheesta selvää; selvää kiroilua? Minkälaista asiakaspalvelua alueella, jonka väestöä pidetään yhtenä Suomen vieraanvaraisemmista kulmakunnista? Aapokin oli ilmestynyt siihen paikalle, mutta ennen kuin tämä ennätti sanomaan mitään, selvisi, että nuo kolme henkilöä olivat rinteen työntekijöitä ja heidän voimalliset ilmaisunsa tarkoittivat elinikäistä porttikieltoa Jurttivaaralle. Molemmille. Eivät toivottaneet edes kesällä näköalapaikkana toimivaan kohteeseen saapuvina turisteina.

Juhanin ja toistenkin hetken rauhoituttua, hänelle perusteltiin päätöstä, jonka pääkohdat olivat

· koko rinteen kaikkia käyttäjiä vaarantanut holtiton lasku

· hiihtosuksilla, joiden siteissä ei ollut varmistuslukitusta, ja

· läpi kiellettyjen rinnealueitten,

· muita laskijoita väistämättä ja

· täysin suoraan, valtavan kovalla vauhdilla, sekä

· laskua lainkaan hallitsemattomasti hurjastellen

mäen alle, josta vielä

· kääntynyt lasten pulkkarinteeseen,

missä onneksi ei ollut ketään juuri silloin.

· Myös lasketteluasussa oli jotain huomauttamista.

Joka tapauksessa Aapo ja Juhani liukenivat melkoisella kiireellä koko vaaran alueelta, jatkaen samalla vauhdilla Aapon kotiin Joensuuhun, kun päivän myyntivire tuntui jääneen jonnekin sinne 250 metriä merenpintaa korkeammalle. Illan mittaan ja Aapon kotisaunassa kylpemisen jälkeen, jompikumpi herroista loihe lausumahan, että kaikkeen uuteen täytyy suhtautua positiivisella asenteella ja yrittää omaksua se mukaan jokapäiväiseen eloonsa.

Ehkä tuosta kavereitten kunnostautumisesta jäi allekirjoittaneelle kammo mutkamäkiä kohtaan, enkä ole niistä käynyt laskettelemassa. Suksilla. Rukalla olen laskenut kilometrin mittaisen kesäkelkkaradan ja Teijon rinteen mäkiautolla, sekä molemmilla kerroilla antanut sähköistetyn konevoiman kiskoa sinne ylös, lähtötasanteelle.






perjantai 9. huhtikuuta 2021

Ajattelemisen aihetta

 



SYTY järjesti luontaiset taipumukset-luennon. Siellä oli asiaa meidän jokaisen luontaisista taipumuksista ja siitä, miten ne vaikuttavat ajatteluumme ja toimintatapoihimme. Ilta oli erityisen mielenkiintoinen!

Oletko koskaan edes ajatellut, kun ristit kätesi? Et, teet sen luontaisesti. Toisilla on vasen, toisilla oikea, peukalo päällä. Yritäpä tehdä käsien ristiminen toisin päin, kun luontaisesti sen tekisit. Mitä tapahtuu? Jep, joudut ajattelemaan asiaa. Sama tapahtuu, kun laitat kätesi puuhkaan eli ristit ne rinnallesi. Kokeilepa!

Ryhmässä pohdimme myös, mitä yksi sana tuo mieleen. Kaikilla oli sama sana ja ryhmänä piti päättää, montako samaa sanaa löytyy kaikkien papereista. Tämä se vasta oli mielenkiintoinen harjoitus! En paljasta asiasta enemmän, ettei mene harjoitus pilalle, jos joskus olet itse sitä tekemässä.

Illan aikana saimme tietää, että yleensä ihmisen luontaiset taipumukset jaetaan neljään pariin. Näistä pareista löytyy kaikkiaan 16 erityyppistä ajattelijaa. Ajatteluanalyysin teettämällä saat tietoosi, minkälainen sinä olet luontaisten taipumustesi perusteella.

Moni meistä luulee tuntevansa itsensä, mutta tosiasia on, että toimimme usein opittujen mallien mukaan tai käyttäydymme yleisesti sovittujen sääntöjen mukaisesti. Toimisimmeko luontaisesti niin?

Näitä luontaisia taipumuksia ei näy päälle. Toinen ei pysty sanomaan, minkälainen toimija tai ajattelija sinä olet.

Erityisen mielenkiintoista on se, että vahvassa olevat toimintatavat usein määräävät käyttäytymistämme ja se syö meistä valtavasti energiaa. Kun saamme toimia meille luontaisesti paremmin soveltuvissa työtehtävissä, jaksamme paremmin ja voimme hyvin. Tällaiset työtehtävät antavat meille energiaa sen sijaan, että veisivät voimavarojamme.

Oletko ajatellut, että ristiriitatilanne ei välttämättä olekaan ikävä asia, vaan se voidaan muuttaa voimavaraksi, vahvuudeksi? Kun ensin ymmärrämme, että me olemme erilaisia, voimme hyväksyä toisten erilaisuuden ja sen jälkeen erilaisuudesta voidaankin saada voimavara. Ristiriitatilanteet yhdistyksissäkin voidaan muuttaa vaikka toiminnan kehittämisen vahvuudeksi.

Haastakaa itsenne, haastakaa toisenne ja hyödyntäkää erilaisuus myös yhdistystoiminnoissa, omassa elämässänne tai parisuhteessanne ja työssänne! Uusia oivalluksia kohti! Kun ajattelemme, miten ajattelemme, voimme ajatella uudella tavalla. 

Päivi

 

torstai 1. huhtikuuta 2021

Leipäkone ja leppoisa lepopäivä

 

Meillä oli jo lapsuudenkodissani leipäkone. Se tuli meille todella aikaisessa vaiheessa. Isoäitikin hankki sen. Miksi olimme näin innokkaita, johtui keliakiasta.

Siihen maailman aikaan gluteeniton leipä oli harvinaisuus. Valikoima oli onnettoman pieni. Itse leipoen gluteeniton leipä leivottiin kahden öljytyn ruokalusikan avulla ja sämpylät olivat kakkaroita. Oli huikeaa, kun leipäkoneessa voi tehdä gluteenittoman leivän ilman temppuilua. Se onnistui aina (jos muisti laittaa vatkaimen pohjaan) ja maistui tuoreena erittäin hyvältä.



Leipäkone on tuonut legendojakin meidän perheeseen. Erään kerran oli tosiaan unohtunut vatkain leipäkoneen vuoan pohjalta ja lopputuloksena oli paahtunut jauhoseos. Kerran vatkain ei jostain syystä ollut pyörinyt, liekö laitettu huonosti paikalleen. Silloin leipäkoneesta tuli ulos huonosti sekoitettu leipä, jonka päällä oli paistettu kananmuna.

Leipäkone on kuulunut meidän perheeseemme pitkään. Nyt käytössämme oleva on jo meidänkin aikanamme toinen. Niitä ennen oli isoäidin vanha kone meillä, kunnes se teki itsemurhan putoamalla eräänä yönä työtasolta lattialle.

Laittelin lauseita leipäkoneesta lukijoille leppoisuudeksi:

Loikoilin lakanoissa. Lemu leijaili lätissämme. Lohduttava lemu! Lämmin lemu! Lepopäivä lukeutuu lempipäiviini. Lakkasin loikoilemasta. Löntystelin lähemmäksi lemua. Leipäkoneesta leijaili loistava lemu! Leipäkone leipoi leivän. Lapoimme lämmintä leipää lasten luvalla leipäläpiimme. Lämmintä leipää lattella. Loistava lepopäivä, lähellä lomailua!

Päivi