perjantai 16. huhtikuuta 2021

Muisteluita keväältä 1960-luvulta


Otan tähän apuhenkilöiksi aikoinaan hyvin tuntemani Aapon ja Juhanin. Ei, he eivät olleet Jukolasta, eikä edes eteläisestä Hämeestä (jota sitäkään ei taida enää nykypaikannuksissa nimenä mukana olla). Heidän elinympäristönsä sijoittui Suomen itäisimmälle laidalle, jossa silloin elettiin uudisrakennusaikaa ja yhä vielä odoteltiin sähköjäkin useaan syrjäkylään. Ja nämä ”veljekset” tietojeni mukaan elävät yhä.





Elettiin 1960-lukua, tarkennettuna sen loppupuolta. Toinen jutun henkilöistä hankki elantoaan kiertävänä kodinkonekauppiaana ja toinen toimi tällaisten edustajien myynnin edistäjänä, siis kouluttajana. Sinne Suomen itäisimmälle laidalle ja juuri tuota sähköistämistä hyödyntäen, olivat useat kodin sähkölaitteita myyvät tahot; valmistajat ja maahantuojat; pikakurssittaneet kylillä liikkuviksi tuote-esittelijäiskuryhmiksi innokkaita ”kaupparatsuja”, saadakseen näin etulyöntiaseman. Jokainen halusi tuoda saataville nämä sähkökäyttöiset kodin apulaiset samanaikaisesti, kun kylä saa sähköt.

Aapo ja Juhani liikkuivat parina, siis vielä, kunnes Aapo osaisi asetella sanansa juuri Amerikoista maahantuodun metodin mukaiseen ”ongensyöttijärjestelmän hyväksikäyttöön”. (On muuten käytössä vieläkin!) Myyjän on luotava tuotteen toiminnan esittelyllä ja puheillaan asiakkaalle tarve eli käsitys, kuinka paljon etuja ja hyötyä tälle olisi, jos… ei jos, vaan kun tämä sellaisen hankkisi! Ja sitten seurailla pienintäkin ”myöntymisen merkkiä” – niin kuin ongella kohon liikkeitä tarkkaillen – ja heti kun! Sitten vain täytyy asetella kysymyksensä niin, että asiakas saa harkintaansa ja vapaasti päätettäväkseen parikin vaihtoehtoa. Ja valitsisipa hän kumman tahansa, vastaus olisi myönteinen – kyllä – ja ei kun nimi sopimuspaperiin! Osamaksulla, ei syrjäseuduilla ollut muuhun mahdollisuuksia. Ja siinä osassa maata satoihin koteihin jäi jo samalla käynnillä, taikka toimitettiin Postin kautta, sähköteknisen kehityksen senhetkisiä huippuinnovaatioita, mukana seuraavien kuukausimaksulappujen kanssa.

Ei kannata tässä lähteä erittelemään laitteita ja/tai niiden hyötyjä; useimmiten kuitenkin talojen emännät näyttivät tyytyväisemmiltä, kuin vain maksumiehiksi jääneet isännät. Heistä tuskin monikaan tulisi käyttämään ompelukonetta, sen enempää kuin yleiskonetta tai teho- taikka sauvasekoitintakaan. Enkä muutoinkaan puutu tuohon todella aggressiivisen päällekäyvään kauppatapaan. Se osui vain tähän – ehkä mielestäsi turhankin kaukaa haettuna johdatteluna – ajankohtaan, jonka nämä tämänkeväiset hanget ja nykyisten tuttavien lomailu hiihtokeskuksen ”mutkamäessä” nostattivat muistikuvia tuolta 1960-luvun loppupuolelta. Ja palautti mieleeni juuri sinne osuvana Aapon ja Juhanin ensikokemuksia moisesta ajanvietteestä. Käytännössä. Melkein tuntuu kuin itse olisin ollut mukana…

Tuo sähköistäminen toi siis syrjäseuduillekin sellaista ajanvieteyrittelijäisyyttä, jossa sähköä hyödynnettiin. Yksi tällainen näillä seuduilla oli Jurttivaaran Hiihtokeskus. 1967 sinne avattiin hiihtohissi, joka avusti rinnettä ylöspäin pyrkijöitä ja jos onnistui siitä irrottautumaan mäen huipulla, niin painovoima auttaisi alaspäin laskemista. Sehän ottaa ohjakset, jos se on paikallapitävää voimaa suurempi ja varsinkaan suksilla seisojaahan ei paikallaan pitele mikään. Toivoa vain sopii, että on ennättänyt kääntää suksien kärjet alamäen suuntaisiksi.

Kun ”veljekset” olivat kierrelleet Pielisen rantamaisemissa jo jokusen kevättalvisen päivän, poikenneet sekä Lieksan, että Nurmeksen soittoloissa kaupparatsujen suosikki-iltoina ja majoittuneetkin hotelliin, niin joku aurinkoinen aamu tuli jommankumman mieleen, että jos! Jospa mekin! Oli ehkä edellisenä iltana kuultu joltain hiihtolomaturistilta, kuinka siellä olisivat rinteet kunnossa ja riittävästi tilaa, kun se ei vielä ollut kovin laajalti tunnettu. Ja kun se sijaitsikin näiden kahden – silloisen kauppalan – välimaastossa, ettei turhaa mutkaakaan tulisi sinne mutkamäkeen matkaamisesta.

Tukevan aamiaisen; huoneen hintaan sisältyvänä; nautittuaan he suunnistivat kohti Jurttivaaraa. Lieksasta vaiko Nurmeksen suunnalta, ei tietoa, mutta ei merkitystäkään. Mitään laskettelurinteiden tekstiiliurheilija-asuja ei silloin vielä kovin laajalti suosittu siellä periferiassa, melkoisen korven keskellä. Kaikilla ollut edes hiihtohousuja, ei ainakaan näillä kaveruksilla. Juhanilla sentään oli sukset mukana, firman Peugeotin katolle asennetuissa telineissä. Melko uudet Lampiset! Ja monotkin sitä kokoa, että sopisivat molemmille.

Juhani oli ensin vuorossa. Hänenhän olivat suksetkin ja jo hotellilla oli monotkin puettu valmiiksi. Sen kummempaa hiihtoasua ei ollut, mutta yhdistelmäpukuun lisättiin sentään kaulahuivi näkymää urheilullisemmaksi korjaamaan. Ja ei kun hissiin…





Kai sitten siihen aikaan vallan muodikkaan kapulahissin tangolle; kapula jalkojen välissä ja tukeva ote toisella kädellä pystytangosta. Sauvat olivat toisessa kädessä ja sukset kiinni monoissa! Ja sitten mentiin.

Ei ollut Juhani aivan pienistä säikkyvää sorttia, joten ilman isompia ääniefektejä tunnetilastaan julkituomatta (vaikka hiukan hirvittikin) hän pääsi poistumistasanteelle, jossa hissikapulavaijeri kiersi ison pyörän ja lähti takaisin alaspäin. Samoin Juhani. Turhia miettimättä hän suuntasi sukset kohti alempana näkyvää huoltorakennusta ja painovoima auttoi liikkeelle sekä hoiti loput. Pitkäkö rinne oli, jäi Juhanilta arvioimatta, eikä vauhdistakaan saanut vertailukelpoista tuntumaa, kukaan ei kuitenkaan ohittanut, jonka Juhani – kilpahenkisenä – katsoi ensikertalaisena ansiokseen. Jokunen kanssalaskija kyllä vilahti silmissä, mutta onneksi heitä oli melko harvassa. Mäen alla Juhanista tuntui, ettei vauhti hiljentynyt riittävästi pysähtymisen onnistumiseksi, eikä ollut mihin tarttua, niin hän käänsi sukset hiukan sivussa olevaan loivempaan rinteeseen, jossa matka sitten päättyi. Sananmukaisesti.



Juhani horjahti melko kovaksi tallautuneeseen hankeen, suksiensa vierelle ja yritti nousta ylös, mutta suksien kanssa se tuntui tosivaikealta. Perisuomalaisuuteen kuuluvaa avuliaisuutta ei sovi vähätellä, sillä melko pian paikalle saapui kaksikin mieshenkilöä, ojennellen käsiään häntä kohti. Vauhdin viimako lienee vienyt kuulosta sen herkimmän kärjen, mutta miesten puheita hän ei kuullut. Ei vaikka näiden molempien ilmeestä näki, että volyymiakin oli lisätty. Miehet kiskaisivat Juhanin ylös ja häntä kahtapuolta tukien auttoivat kulkemaan kohti huoltorakennusta, josta myös rinneliput myytiin. Sieltä ilmestyi vielä kolmaskin mies, ja nuo kolme neuvottelivat jotain keskenään. Juhanin kuulokin oli alkanut palata ja niinpä hän alkoi saada myös puheesta selvää; selvää kiroilua? Minkälaista asiakaspalvelua alueella, jonka väestöä pidetään yhtenä Suomen vieraanvaraisemmista kulmakunnista? Aapokin oli ilmestynyt siihen paikalle, mutta ennen kuin tämä ennätti sanomaan mitään, selvisi, että nuo kolme henkilöä olivat rinteen työntekijöitä ja heidän voimalliset ilmaisunsa tarkoittivat elinikäistä porttikieltoa Jurttivaaralle. Molemmille. Eivät toivottaneet edes kesällä näköalapaikkana toimivaan kohteeseen saapuvina turisteina.

Juhanin ja toistenkin hetken rauhoituttua, hänelle perusteltiin päätöstä, jonka pääkohdat olivat

· koko rinteen kaikkia käyttäjiä vaarantanut holtiton lasku

· hiihtosuksilla, joiden siteissä ei ollut varmistuslukitusta, ja

· läpi kiellettyjen rinnealueitten,

· muita laskijoita väistämättä ja

· täysin suoraan, valtavan kovalla vauhdilla, sekä

· laskua lainkaan hallitsemattomasti hurjastellen

mäen alle, josta vielä

· kääntynyt lasten pulkkarinteeseen,

missä onneksi ei ollut ketään juuri silloin.

· Myös lasketteluasussa oli jotain huomauttamista.

Joka tapauksessa Aapo ja Juhani liukenivat melkoisella kiireellä koko vaaran alueelta, jatkaen samalla vauhdilla Aapon kotiin Joensuuhun, kun päivän myyntivire tuntui jääneen jonnekin sinne 250 metriä merenpintaa korkeammalle. Illan mittaan ja Aapon kotisaunassa kylpemisen jälkeen, jompikumpi herroista loihe lausumahan, että kaikkeen uuteen täytyy suhtautua positiivisella asenteella ja yrittää omaksua se mukaan jokapäiväiseen eloonsa.

Ehkä tuosta kavereitten kunnostautumisesta jäi allekirjoittaneelle kammo mutkamäkiä kohtaan, enkä ole niistä käynyt laskettelemassa. Suksilla. Rukalla olen laskenut kilometrin mittaisen kesäkelkkaradan ja Teijon rinteen mäkiautolla, sekä molemmilla kerroilla antanut sähköistetyn konevoiman kiskoa sinne ylös, lähtötasanteelle.






Ei kommentteja:

Lähetä kommentti