lauantai 29. heinäkuuta 2017

“Kravustamaan”, silloin joskus!

Omalla, tutuksi tulleella murteella, eli äirin kielen mukaan puhuttiin rapujen pyynnin olevan kravustamista. Hyvin tämä puhemuoto ymmärrettiin ja ymmärretään varmaan tänä päivänäkin.

Lueskelin Salkkarista, että jälleen kerran alkoi ravustus. Uutinen tuotti mieleeni entisen, niin sanotun hyvän ajan, jolloin ei suuremmin huolet painaneet tressiksi asti. Silloin annettiin aikuisten omia huolet ja murheet, ainakin ravustuksen alettua. Koulun aloittamiseen menisi vielä viikkoja. Tosin sitten kouluviikot olivatkin kuusipäiväisiä, myös lauantaisin oltiin koulussa.

Silloin joskus, kauan sitten, elämäntapa poikkesi muutenkin nykyisestä rytmistä. Silloin vanhaan aikaan, äiti teki kotona niin sanotut kotityöt ja perheen pää, eli isä hankki perheen tarvitseman elannon muualta. Lapset osallistuivat kykyjensä mukaan kesäisin myös työelämään, oikein palkkatyöhönkin. Oli eletty ja elettiin edelleenkin aikoja, jolloin kynnelle kykenevien osuus koski myös lapsukaisia. Ei ollut päiväkoteja huolehtimassa kakaroiden hyvinvoinnista, vaan heidän hoitonsa suoritettiin siinä sivutyönä. Kakaraväki oli itseasiassa toinen toistensa hoitajia, yhdessä oltiin ja tiettyjä sääntöjä noudatettiin. Varsinaista pahantekoa vältettiin. Samalla vältyttiin kurinpitotoimelta, eli koivuniemen herra sai olla sille määrätyllä paikalla.  Tuo koivuniemen herrasta puhuminen on lähinnä kuvanollista, mutta sen esiintuominen ei ollut mitenkään mahdotonta. Pelkkä puhe riitti mahdollisella arestilla tehostettuna.

Kiinnostuksen kohteita

Aina on nuorilla ollut erilaisia kiinnostuksen kohteita. Kohteet on vain muuttuneet ns. kehityksen myötä. Silloin joskus kaikki oli paljon yksinkertaisempaa, jopa kalastus, johon ravustaminenkin myös lasketaan – vaatiihan sekin ’kalastuskortin’.

Tuo ravustusajan alkaminen toi mieleeni lapsuuden. Eritoten sen kun me kolme kaverusta, luokkakavereita, päälle kymmenvuotiaita, päätimme lähteä illalla ravustamaan. Tuo samainen kolmikko kävi aika usein ongella. Siihen antoi tilaisuuden seudulla olevat useat järvet ja lammet. Onginta kuului kolmikon lempiharrastuksiin, sen parissa viihdyimme.

Kaikki eivät kulkeneet järvi-nimityksen alla. Erotuksen nimissä tekee joet, jotka niihin laskivat ja niistä lähtivät. Tietämäni mukaan järvessä täytyy olla tulo- sekä laskujoki. Lampeen laskee yleensä ja sieltä lähtee alaspäin vain oja tai puro. Järveen taas laskee tai lähtee yleensä joki.  Eli virta tuo ja virta vie, sitten vielä oli eräs Virta, hän elää joukossamme muistoina tangon merkeissä.

Sontiainen, on kotimme lähistöllä oleva lampi, jota ympäröi melko korkea kallioinen mäki, korpimaisema sekä vetinen suo. Laskupuro lammelle johti läheisestä Kalaton-nimisestä pienestä lammesta. Muistuu mieleeni, että tästä lammikosta olen saanut suurimman körmyniskan, tummasävyisen sellaisen, kuin koskaan. Tämä lampi, siitä ei saalista saanut, taisin onkia teollani sen tyhjäksi.

Sontiainen oli jyrkän rannan ansiosta kylän nuorten uimarantana suosiossa. Isommat pojat oli rakentaneet jyrkänteelle hyppytelineen ponnahduslaudan kera.

Soistuvan rannan tuntumassa oli laituri mattojen pesua ja uintia silmällä pitäen. Laituri toimi hyvänä onginta paikkana myös. Venettä lammella ei ollut. Laiturista käsin olimme monesti seuranneet saksiniekkojen toimintaa. Se ei selvinnyt miksi ravut pystyivät syöksymään takaperin melkeinpä salamannopeasti. Toisaalta tunnettuahan on, että peruutusmatkat ovat halvempia! 😊  Tämä laituri ja sen lähiseutu oli tulevan saalistus- eli ravustusreissun tarkka kohde.

Pimenevää iltaa varten piti varustautua ravustuksen onnistuminen vuoksi. Varustuksiin kuului pari myrskylyhtyä eli öljylamppua, piti pimenevässä illassa nähdä ravut lammen pohjalta. Oli meillä taskulamput myös varusteena. Parhaiten ravun näki taskulampun valokiilassa. Sitä en ole ajatellut miksi menimme illalla rapuja pyytämään? Varmaankin ravut liikkuivat pimeään aikaan parhaiten. Reppuun pakattiin vähän lämmintä vaatekertaa, evästä ja juotavaa.

Myös matoja eli lieroja tunkion reunasta kaivettiin. Piti sitä syöttikalat alkuun saada. Muistan kuinka yleinen keskustelu oli kissan tai kananlihan hyvistä ominaisuuksista syöttinä. Tämä taisi olla sitä rehvastelua aiheen parista. Kuka sitä kissaa olisi hengiltä ottanut, hyötyeläintä, joka piti hiiret ja rotat loitolla. Siihen aikaan näitä isompia jyrsijöitä riitti aivan rottasotaan asti. Tietysti itse kuolleen kanan olisi voinut syötiksi ottaa, mutta sellaista ei omasta takaa  ollut, niinpä luotettiin kalaan saantiin syötiksi.

Haavit ja onki mukana lähdettiin ravustamaan. Oli siinä mukana pärekorissa pari itse tehtyä rapumertaa. Katajaiset kaaret ja kalastaja langasta kudottu verkkoliina peitteenä. Mertaan piti laittaa sopivan painoinen kivi pohjalle. Näin merta vajosi lammen pohjalle.

Varsinainen pyydys tehtiin pajun tai lepän kepistä. Sen päähän 50-60 senttinen kalastaja langan pätkä, joka piti sitoa pysyvällä tavalla. Tämän langan päähän kiinnitettiin syöttikalan kappale. Uskomuksen tai oliko peräti kokemuksen pohjalta tämä katkaistu kalankappale houkutteli parhaiten rapuja syöttiin.

Kun kaikki hommat oli hyvin tehty, niin sitten alkoi mertojen veteen laiton jälkeen varsinainen ravustus. Tietenkin oli ensiksi ongittu ne syöttisärjet. Laiturin päähän ja sivuille rähmälleen katselemaan rapujen olemassaoloa. Kepin päähän laitettu houkutin, eli syötti laskettiin pohjaan. Tiirailu tuotti tulosta. Nähtiin mitenkä rapu lähestyi kohti saalista. Kun se oli hyvällä otteella tarttunut syöttiin, niin sitten hitaasti nostettiin keppiä ylöspäin ja rapu tuli tällä hissillä ylöspäin. Se ei luopunut otteestaan kun nosto oli sopivan hidas. Haavi oli jo puolittain vedessä odottamassa saaliin varsinaista ylös nostoa. Joskus saattoi yhdellä nostolla tulla parikin rapua, mutta harvemmin kuitenkin.

Ilta kun hämärtyi tarvittiin tiiraamiseen lisä valaistusta. Tarvittiin myrskylyhtyä vaikka paras väline kuitenkin oli taskulamppu. Sen kiilamainen valaistus oli paras. Valokeila tavoitti kauempana olevat ravut hyvin. Tämä keppiravustus oli mielestäni sitä oikeaa ravun pyydystämistä.

Ainakin silloin kakarana, tai niinsanottuna pojanviikarina, siinä oli oma viehätyksensä ja jännityksensä. Keskellä korpea, tummavetisen lammen rannalla, metsän ääniä kuunnellen, myrskylyhdyn kajossa, siinä sitä tunnelmaa. Ei siihen pelkurit kyenneet. Ehkä yksinäinen poika olisi nähnyt peikot ja menninkäiset ympärillään, mutta mehän oltiin “miehiä”, mitään pelkäämättömiä koltiaisia ja porukassa.

Ei ravut kooltaan suuren suuria olleet, mutta ilmeisesti täysmittaisia kuitenkin. Metrin mittaan niitä mahtui varmaankin kymmenkunta kappaletta. Jos rapujen koko olisi ollut suurempi, niin tuskin nämä yksilöt olisivat joutuneet omiin kattiloihin punastumaan. Niillä olisi tienattu taskurahaa omaan käyttöön. Vanhempi veljeni kävi äidin kotimökin tuntumassa viikonloppuisin joesta merroilla pyydystämässä rapuja myytäväksi. Nämä ravut eivät joutuneet äidin laittamana kattilaan. Siihen nämä saksiniekat olivat liian arvokkaat.
Kylmän kellarin lattialla niitä joskus ryömisi tulijaa vastaan. Iso pärekori keskellä kellaria, siinä rapuja oli kuhisemalla. Minun saaliini niihin nähden oli kooltaan poikasia.

Oli sekin elämys kun äidin opastamana päästiin rapukesteihin omassa kodissa. Varmaankin se oli elämys meille kaikille. Äidille ravustus ja saaliin laittaminen oli tuttua hommaa nuoruudesta lähtien. Heidän kodin tuntumassa virtasi rapurikas joki. Se laski vetensä läheiseen järveen, jonka raputilanteesta minulla ei ole tullut minkäänlaista havaintoa, varmasti siinäkin rapuja oli. Siihen aikaan joki virtasi, mutta nykyisin ei voi puhua kuin purosta…

Niin ne ajat muuttuvat, mutta hyvä kun on muistot jäljellä. Siihen aikaan muistaakseni rapumerrat keitettiin saunan muuripadassa, syynä pidettiin sitä, että ravut pyydystivät paremmin. Tämä voi olla vain muistikuva, joka olisi tullut myöhäisemmässä vaiheessa rapuruton myötä. Olisi kiva kuulla aiheesta lisää. Sillä tuo miesmuisti on niin lyhyt, pari kolme päivää kuulemma. Mutta sillä olisi pärjäiltävä!

Niilo

keskiviikko 26. heinäkuuta 2017

OODI KESÄTORILLE - kertavilkaisulla

Kesätori seutuun Salon
kuuluu niinkuin nenä päähän;
torstaisin se merkkivalon
sytyttelee joka säähän.

Iltatoriin ihmisille
laajemmalle kutsun soittaa,
kauppiaille, ystäville,
viikon juhlapäivä koittaa.

Tuotetta jos jonkinlaista,
jotain jopa tarpeellista,
useimmiten kotimaista,
tarjontaan ei moittimista!

Tuoretuotteet lähimailta
näyttävätkin komehille,
hankintasi huolta vailla:
haiskahda ei homehille! 

Makua jo mustikassa,
sininenkin väri saatu –
torikaupan tuoksinassa
tutkinnankin kestää laatu.

Marjain kirjo monenlainen
täyttänyt on toripöydät.
Laadukkaasti kotimainen –
taatusti ne sieltä löydät!

Muutkaan herkut ryytitarhaan
jääneet ei, ne täältä löytää,
valikoiman tuoreen, parhaan,
täydentämään ruokapöytää.

Kahvioita joka makuun
löydät jopa sunnuntaina:
paahtimoiden laatutakuun
kera munkin, saat sä aina!

Terveelliset, kaiken muunkin,
suolaista tai makeana,
nautinnot myös löydät suunkin.
Kansaa tosi sakeana

ympärillä, kaikkialla
nauttimassa kanssas tätä.
Muistelet viel maailmalla
Salon torielämätä!
                                                
                                                                                 
Kaikkia pöytälaatikkokirjoittajia(kin) kannustamaan














lauantai 22. heinäkuuta 2017

Oma pieni porukka

Olen ilokseni saanut kutsun osallistua pienen harrastaja-ryhmän näytelmään. On ollut aivan mahtavaa olla mukana! 

Näkövammaisten yhdistys täytti viime syksynä 30 vuotta ja juhlan kunniaksi pyysimme erästä yhdistyksemme jäsentä kirjoittamaan pienen näytelmän. Näin syntyi ”Tuoksujen maailma”. Näkövammaisyhdistyksen neljä jäsentä osallistui näytelmän esittämiseen.
Harjoituksissa oli aina kova meteli, nauru raikui ja muutenkin oli ääntä. Pitihän sitä näyttelijöiden oppia ääntään käyttämään. Näytelmän käsikirjoitus pohjautui elettyyn elämään ja tositapahtumiin. Näytelmä kertoo siitä, miten näkövammaiselle tuoksut ovat tärkeitä. Mukana on paljon vinkkejä, miten kohdata näkövammainen, mutta pääasia on huumori. Pitäähän sitä ihmisellä olla hauskaa, näki tai ei!

Syksyllä ensi-iltansa saanut ”Tuoksujen maailma” sai uuden esityksen erään eläkeläisyhdistyksen kesäpäivässä. Kyllä oli näyttelijöillä itselläänkin taas hauskaa! Kuinka voikaan näytelmä reilussa puolessa vuodessa muuttua niin paljon, sitä ei voi kuin ihmetellä. Punainen lanka pysyi samana, mutta vuorosanat saivat uutta hehkua. Tämä on niin parasta tällaisessa harrastajaporukassa, kun saa improvisoida. Hyvä yleisö antaa näyttelijälle lisäpotkua. Itse ainakin nautin esiintymisestä ja toivon, että katsoja saa mahdollisimman paljon irti. Siksi hyvän yleisön läsnäolo välittyy myös itse näytelmään ja sitä antaa parastaan.

Jos haluat oman yhdistyksesi johonkin tilaisuuteen pientä hauskuutta, ole rohkeasti yhteydessä! Tältä porukalta löytyy muutamiakin pienoisnäytelmiä, joita porukka eri kokoonpanoissa mielellään esittää.
                                                                            Päivi














keskiviikko 19. heinäkuuta 2017

Kesä

Joka vuosi odotetaan, että se saapuu, Kesä, isolla kirjoitettuna. No tuleehan se kesä, joskus hiukan viileämpää, joskus kuumempana.

Suomessahan on neljä vuodenaikaa, talvi, kevät, kesä ja syksy.

Miksi se kesä on niin odotettu?

No onhan silloin kesälomat, vaikka nykyään on myös syys- ja talvilomatkin.

Itse odotan kevättä, olen syntynyt toukokuussa, onko sillä merkitystä, tiedä sit?

Kevät on kuitenkin ihana aika, menemme valoon päin, toisin sanoen valoisammat yöt. Kaikki ns. herää viheriöimään, kukat tekevät nuppuja, lehdet alkavat ”herätä” ja ah mikä tuoksu.

Nyt on taas sellainen kesä, olemme hyvän matkaa heinäkuuta menneet ja muutama päivä ollut tosi lämpimiä, ei liikaa kuitenkaan. Kylmää ja sateista, no mihin vertaa kylmä/lämmin. Onhan näitä viileitä kesiä ollut ennenkin, mutta kun ihmisen muisti on lyhyt, ellei ole sitten laittanut kaikkea paperille, niin ei niitä lämpimiä päiviä tahdo muistaa.

Mutta kun talvetkin ovat alkaneet lämmetä, pahus vieköön.

Kaikki yli 50 vuotiaat muistavat vain ne lämpimät kesät ja lumiset, pakkasella maustettuna olevat talvet.

Mutta se kesä, senhän pitäisi olla lämmin, pitäisi ja pitäisi. Niin miksi? No siihen on totuttu, että kesä on lämmin. Ja talvet pakkasen kyllästämänä, lumihangessa rämpiessä.

Kesä on kuitenkin aika, kun tulee jäätelökioskit, toripäivä on joka arkipäivä nykyään, vihannekset alkavat valmistua, saa kotimaista vaikka joka päivä.

Ja ne uintiretket avovedessä, ei se vesi ikinä ole silloin kylmää, kun sinne pääsee. Mutta otapas kotona suihku 18-23 asteessa vedessä! Ei se olekaan niin lämmintä kuin uintivesi. Tai ei tunnu niin lämpimällä.

Olis kyllä hyvä ottaa aamuisin viileä suihku, saa sen kortisoli annoksen itselleen, mikä pitäisi olla hyvä omalle keholle.

Kesä on myös mattojen pesuaikaa. Voi sitä Mäntysuovan tuoksua, vaikka minusta siinä ei olekaan sitä tuoksua kuin ennen, vai tuntuuko se vaan? Matot nyt saa ainakin puhtaan tuoksun talven pakkasia odotellessa.

Kesä on myös näiden, minun mielestäni, inhottavien ötököiden aikaa, on punkkeja, hirvikärpäsiä, peruna-tuholaisia ja mitä muuta vielä. En tiedä, mutta kun aina sanotaan, että kaikilla on joku tarkoitus, näille en ole kuullut vielä mitä varten ovat.

Lämmintä kesää odotellessa
                                                    Sisko














lauantai 15. heinäkuuta 2017

Kesäretkellä

Miltä tuntuisi lähteä bussiretkelle, josta et tiedä muuta kuin lähtöajan ja -paikan sekä matkan hinnan? 190 rohkeaa henkilöä lähti kauniina kesäaamuna neljällä bussilla sokkomatkalle tietämättä mitään matkanpäästä tai päivän ohjelmasta. Salon Tilausmatkat ovat järjestäneet sokkoretkiä ja mainonta toimii suusta suuhun. Onhan heillä matkoista toki nettisivuillakin lisää tietoa. Itsekin olin ystäväni kanssa ensimmäisellä sokkomatkalla huhtikuussa. Koimme matkan järjestelyineen sen verran hauskaksi, että ilmoittauduimme uudelle matkalle.

Tälläkin kertaa yksi hauska ohjelmanumero on arvuutella, minne matka tällä kertaa suuntautuu. Virtasen kaupan pihalta lähdimme kuljettajamme Tomin ohjaamalla bussilla Somerontietä. Mukana meillä oli Salon Seudun Sanomien toimittaja tekemässä työtään hieman erilaisena työpäivänä. Saamme lukea hänen matkakertomuksensa myöhemmin lehdestä. Kun emme kääntyneet Turun moottoritielle, seuraava arvaus oli kakkostielle päästyämme, että Poriin mennään. Pysähdyimme Humppilassa Lasikellossa aamukahville ja sämpylälle. Siellä oli myös aikaa ostoksiin ja tapani mukaan pistäydyin Kirjapörssissä katsomassa valikoimaa.

Matka jatkui, mutta ei Poriin saakka, vaan käännyimme Tampereen suuntaan. Vähän ennen Tamperetta käännyimme 3-tielle ja niin saavuimme ensimmäiseen tutustumis-kohteeseemme Visavuoreen. Olin ilahtunut tästä kohteesta, sillä minulla oli aukko sivistyksessä, kun en ole täällä aiemmin vieraillut. Visavuori on kulttuurikohde, josta voi lukea lisää täältä (Visavuori). Kyseessä on kuvanveistäjä Emil Wikströmin taiteilijakoti. Hänen ateljeessaan oppaamme kertoi paikan historiaa ja Emil Wikströmin taiteesta. Ateljeessa oli nähtävänä taiteilijan töitä eri kausilta. Itse rakennus on myös näkemisen arvoinen. Erityisesti kiinnitin huomiota joka huoneessa uuneihin. Taiteilija oli itse suunnitellut ja osin polttanut tiiliä rakennettaviin uuneihin. Myös Visavuoren puutarha on näkemisen arvoinen. Taiteilija on ollut ahkera mies ja yksi hänen mielenkiinnon kohteitaan on ollut puutarhan rakentaminen.

 Ateljeen uuni
Talvipuutarhan uuni
Yksityiskohta ateljeen tornissa

Ateljeen ja taiteilijakodin jälkeen siirryimme Kari-paviljonkiin, jonne on kerätty Kari Suomalaisen taidetta ja pilapiirroksia vuosien varrelta.

Visavuoresta mukaamme tuli opas ja hän kertoi Sääksmäen ja Valkeakosken historiaa ja nykypäivää. Seuraava pysähdys oli Hotelli Valtikka Valkeakoskella ja siellä söimme maittavan lounaan. Keräännyimme taas bussiin, mutta nyt olikin lyhyt siirtyminen seuraavaan kohteeseen. Laiturissa meitä odotti Suvi-Ellen.  
Suvi-Ellen ja henkilökunta

Suvi-Ellenin matkassa risteilimme kauniissa auringon-paisteessa Mallasvedellä. Katselimme maisemia, kauniita kesämökkirantoja ja ennen kaikkea nautimme lämpimästä auringonpaisteesta. Kapteeni kertoi näkymistä ja veneen historiasta.

Jatkoimme matkaa bussin kyydissä ja nyt alkoi arvuuttelu, että Hämeenlinna on seuraava kohde. Se sitten oli oikea arvaus ja pysähdyimme Aulangolle kahville ja raparperipiirakalle. Mikäs siellä oli kahvia nautiskella kauniilla terassilla mukavassa seurassa.

Kello oli jo siirtynyt näyttämään iltatunteja, joten Aulangon jälkeen lähdimme kotimatkalle. Meillä oli taas hauska reissu. Nyt vaan ilmoittautumaan seuraavalle sokkomatkalle, joka tehdään 26.10.
                              Eila














keskiviikko 12. heinäkuuta 2017

Kesäteatteria kesällä

Paljon on tänä kesänäkin suunnitelmissa ollut kesäteattereihin meno. Osassa on jo oltu, osaan ollaan vielä menossa. Onhan kesää vielä jäljellä!

Se on kyllä sellainen kesän kohokohta, kun pääsee kesäteatteriin. Tarjontaa on todella paljon, niin lähellä kuin kaukana. Jokaisen makuun löytyy varmasti jokin mieleinen kesäteatteri.

Omasta mielestä kesäteatterin tulee olla kevyttä, hauskaa ja viihdyttävää. Talvella on sitten aikaa istua pohtimassa elämän syvintä olemusta vakavassa teatterissa. Tosin, sinne tulee harvoin mentyä. Kesäteatteriin ei kuitenkaan sovi liian vakava meno, vaan pitää olla viihdyttävä elämys katsojalle. 

Yhdistyksissä parasta on, kun joku järjestää kesäteatteriretken ihan valmiiksi. Aina on seuraa, on hyvät paikat ja kyytikin on usein järjestetty perille asti. Väliajalla on joku, jonka kanssa vaihtaa ajatuksia ja kokemuksia nähdystä ja kuullusta kappaleesta. Väliaikakahvitkin on usein varattu valmiiksi ja niitä nauttiessa löytyy ajatuksen vaihtajia.

Tänä kesänä ohjelmassa ovat Samppalinnan Eloheinäkesä, Paimion Rosvo-Roope, Mathildedalin Tukkijoella ja Jokioisten Oi kallis Suomenmaa. Tästä löytyy vähän joka sortin kesäteatteria, mutta ainakin tähän asti on nautittu ja uskon, että jatkossakin.

Päivi













lauantai 8. heinäkuuta 2017

JOLLEI VIINA, TERVA JA SAUNA AUTA, NIIN…

Kuinka tuttu tuo yllä oleva hokema onkaan meille suomalaisille, ainakin vähän kauemmin eläneille.

Sanoisin näin äkkiseltään, että totta ainakin toinen puoli, mutta sekin vain osittain. Karsittavaa on tästä hokemasta tuo viina ainakin, sen terveellisyydestä en mene vannomaan. Se sopii paremminkin tuohon neuvoa antavaan ryhmään. mutta vain oikein käytettynä. Siitäkin on esimerkkejä menneiltä ajoilta. Minulle tämä tieto perustuu vain kuulopuheisiin, joihin kyllä olen uskonut, presidenttimme Urho Kaleva näytteli suurta osaa siinä. Kertovat, että ainakin saunalla oli suuri merkitys hyvien ratkaisuiden teossa. Tämä niistä neuvoa antavista.

Oikein supisuomalaiseen saunaa kuuluu ehdottomasti vihta, tai toiselta nimeltään vasta. Molemmat nimitykset ovat tälle koivun oksistosta kootulle teokselle oikeita. Joku joka vihtaa tai vastaa ei ole omaksunut saunaan kuuluvaksi, on ehdottomasti jäänyt paljosta paitsi.

Kehoa lempeästi hivelevä löyly, siihen saadaan vihdalla tarvittavaa tehoa. Tunnet miten iho eli nahka vaatii vaatimalla kohdistamaan vihtomaan vähän alempaa, sieltä, sieltä lapaluiden alta, sieltä kutiaa niin mukavasti. Huomaat kuinka jäsenet tuntuvat raukeilta ja notkeilta, mielesi tekee lisää ja lisää.

Tämä vihdan käyttö vaatii tietenkin siihen tottumusta, mutta olen aivan varma, että mestari tulee harjoituksen kautta. Vanhaa perinnettä pitää ylläpitää ehdottomasti, siitä saat kroppaasi notkeutta ja sitä myöden terveyttä.

Eräs Teuvo niminen mies, kertoi minulle miten hänestä tuli vihdan ystävä. Nuorukaisena, neljätoista vuotiaana, hän harrasti ja treenasi tosissaan juoksua. Osallistui eri matkojen kilpailuihin. Kasvava miehen alku kun oli, niin jalat kipeytyivät. Varsinkin tuosta sääriluiden etupuolelta. Lääkärille vaiva pojan ajoi, kipu otti vallan. Teuvo kertoi, että hän on ollut kiitollinen sen aikaiselle kunnanlääkäri  Kerttu Laajasuolle, hän antoi oikeat ohjeet jolla kivut hävisivät.

Ohjeeseen kuului vihdan eli vastan käyttö. “Seuraavan kerran, kun menet saunomaan, käytä vihtaa. Sinulla on kasvavan pojan kipuja, jotka lähtevät vihdan avulla”. Niin siinä kävi, Kerttu oli oikeassa, kivut lähti ja Teuvo jatkoi juoksu harjoituksia.  Vuodet ovat vierineet, aika ja tavatkin ovat muuttuneet, mutta vihta kuuluu yhä Teuvon sauna varustuksiin.

Valitettavasti tuo saunakulttuuri on muuttunut ajan myötä. Samoin on muuttuneet saunatkin, kiukaita myöten, niitä on moneen lähtöön, monen näköisiin saunoihin. Viimeisimpiin villityksiin on kuulunut löylyhuoneen “tervaaminen” mustan sävyisiksi. Ilmeisesti sen vuoksi, että löylyhuone näyttää siistiltä. Vaaleassa kun näkyy käytön jälki helpommin. Kuulemani mukaan ollaan kuitenkin menossa takaisin vaaleampaan sävyyn. Minulle se on sivuseikka. Paitsi, että tuli tuo tervakin mainituksi.

Mutta sivuseikka mielestäni ei ole kun kunnon vihtoja ei suvaita saunomiseen. Kotioloissa tämä on yhtä yleistä kuin kerrostalo saunoissakin. On se vihta roskaava kapistus. Se aiheuttaa lauteiden tummumista, ylimääräistä työtä siivoojille. Vastapainona on kuitenkin vihdan terveyttä edistävä vaikutus, kivut hellittävät, koko kehomme rentoutuu, saamme hyvät yöunet. kaikin puolin on hyvä olla. Tietenkin sauna on hyvä juttu rentoutumiselle, ilman vihtaakin.

Sauna on meille eräänlainen pyhättö. Sielä viihdymme, kokoamme voimia tulevaan, mietimme, teemme suunnitelmia, keskustelemme. Ennen kaikkea puhdistaudumme, ihomme orvaskesi vaihtuu.

Silloin ennen vanhaan, sauna toimi synnytys laitoksena. Lasketun ajan umpeutuessa, mentiin saunaan ja siellä pyöräytettiin tytön tylleröt ja pojan pallerot. Näin peräkamarin poikana en ymmärrä miksi juuri saunaan mentiin synnyttämään, eikö peräkamari ollut yhtä sopiva paikka synnyttämiseen. Olen kuullut sellaisen väittämän, että saunaan mentiin koska katsottiin synnytyksen olevan likaista puuhaa. Onhan siellä lämmin vesi lähellä ja lattiakin on helppo siistiä, mutta miltä mahtoi äidistä tuntua sen ajan saunan kalustus, kapea penkki, lauteet suhteellisen korkealla.

Tosin silloin ei tunnettu erillisiä pesutiloja, saunat olivat suurempia.

Saunassa kävi anoppinikin pyöräyttämässä tulevan morsiameni. Aikoinaan peräkamarin poika sai vaimon tuolta Karjalan kulmilta. Voisiko sanoa, että hyvän, saunapuhtaan, vastalla kylvetetyn vaimon sainkin.
  
Nyt alkaa olla kiire!

Kaikkiin toimintoihin on nykyisin liian kiire. Kiireestä on tullut tuttu juttu miltei juttuun kuin juttuun. Niinpä minäkin yritän osaltani teitä kykeneviä kiirehtimään viipymättä.

Vasta-aloittelijat, koittakaa kiirehtien mennä kysymään metsän tai sanoisinko koivikon omistajilta lupaa vihtojen tekemiselle. Ilman lupaa ei oikein ole soveliasta mennä taittelemaan koivun varpuja. Tätä lupaa ei anna nimismies eikä poliisi, mutta nämä viranhaltiat voivat toimeksiannosta laittaa sinut vastuuseen teostasi. Jos kuulut näihin koivikkojen omistajiin ja annat luvan naapurin tehdä vastoja eli vihtoja, niin anna ainakin yksi opastus: “ÄLÄ SITTEN TAITA KOIVUN LATVAA, SILLÄ SEN JÄLKEEN PUUN KASVU HAAROITTUU”. Tätä neuvoa eivät ehkä kaikki tiedä. Monihaaraisen pihapuun voit kehitellä omalle pihallesi, mutta toisen metsään se ei varmaankaan ole suotavaa. 

Nyt on vihdan tekoon sen vuoksikin jo kiire, että tietämäni mukaan viikko juhannuksesta on parasta vihdan tekoaikaa.

Sanotaan, että paras vihta tulee rauduskoivusta. Tämän tunnusmerkkinä on karkeahko lehden pinta ja myös itse oksa on karkeampi. Valinnan varaa ei aina ole. Olen tehnyt myös niinsanotusta hieskoivusta hyvin lehtensä pitäviä vastoja. Parhaan, näyttävän vihdan saat kun oksa on monihaarainen, eli sivuttaisia oksia on runsaasti. Sulkamainen oksa ei paljoakaan vihtaa tuuhenna, lopputulos ei ole näyttävä.

Kun alat koota vihtaa, poista lehdet, jotka ovat ns. varressa. Jos varteen jää lehtiä niin tekeleestä tulee paksu sekä kömpelö. Lado alkuvarpujen eli “sydämen” jälkeiset oksat niin, että lehden kiiltävä puoli tulee ulos päin. Tämä kasvattaa vihdan tuuheuden tuntua. Vihdan sitomiseen tulisi direktiivien mukaan käyttää samaa raaka-ainetta kuin vihta on.

Valitse sopivan mittainen, eli pitkä oksa, jossa ei ole mahdottomasti haarautumia. Poista oksa lehdistä vapaaksi. Aloita latvapuolelta kiertämään oksaa. Huomaat miten kuori alkaa rakoilemaan ja kierretty kohta muuttuu narumaiseksi, kestäväksi siteeksi. Näin toimien jätä loppu kiertämättä, kädessäsi on vitsas, jonka tyvipään pujotat vihdan varsiosan lävitse, kierto varren ympäri ja näin syntyneen lenkin yli-ali systeemillä tehtynä voit kiristää varsin kestävän ensimmäisen tyvisiteen. Jatkat tuomalla sidevitsaksen lähelle varren päätä. Jälleen sama toimenpide. Pitelet kädessäsi ehkä ensimmäistä omatekoista vihtaa.

EU:n direktiivi ei salli kuulemani mukaan käyttää polkupyörän kumirengasta tai muuta sideainetta vihdan tekemiseen. Olen myös kuullut, että valmiissa vihdassa pitää olla kaksi kusiaista mukana. Nämä ohjeet kun täyttyvät, niin sanktiota ei ole odotettavissa. Terävällä puukolla tasoitat varren pään. Vihtametsään ei kannata lähteä ilman teräasetta, tähän aikaan koivun oksa ei tahdo totella kuin terävää puukkoa.

Jos itse et kerkiä tai jostakin muusta syystä et kykene tai halua olla omatoiminen, niin käy torilla. Sieltä saatat löytää maksua vastaan hyviäkin tuotteita. Kuulopuheiden mukaan vihta maksaisi viisi euroa, mutta vastasta saat pulittaa kuusi euroa. Kuulostaa siltä, että tuo vasta on valmistettu ulkomailla – Itä-Suomen suunnalla – ja siksi siihen on tullut kuljetuksen lisämaksu.

Äidit ja isät. Viekää pienet vauvanne saunaan, “hossotkaa” heitä vihdalla. Sopivan lämmin vesi paljussa. Huomaatte miten mukavaa löylyn otto on. Lapsi on suorastaan innoissaan kokemuksesta. Punaposkista lasta on mukava katsella. Yö unet maistuvat.

Menkää ihmeessä vihtametsään, saatte hyvän vasta-aineen flunssaa vastaan. Sellaisen kävi hankkimassa myös
                                                                                               Niilo
















keskiviikko 5. heinäkuuta 2017

VEROEUROJA PALAUTUU…

...eikä tarvinnut odotella joulukuulle. Havainto lämmitti tällaisen autottoman, pienellä eläkkeellä liikenteessä pysytteleväksi pyrkivän mieltä. Kävely on (kai) se edullisin kulkutapa, jossa niistä veroeuroista saamme nautiskella; on asvalttia ja kevyen liikenteen väylillä kulkuoikeus myös jalankulkijalla, onpa hiekkateilläkin hyväkuntoiset kulku-reitit. Verorahoillahan ne pidetään kunnossa.

Mutta nyt törmäsin todelliseen veroeurojemme havaittavaan hyötykäyttöön – Salon sisäisessä kesäliikenteessä: kaupunki on satsannut niitä alueen ostoliikenteeseen – likimäärin 150.000 €, niin uutisoitiin – ja sen hyödyt kuittautuvat sekä paikallis-, että seutulinjoilla. Vakiovuorojen lisäksi on kokeilussa mukana myös kutsuliikenne Teijon ja Mathildedalin kautta Kansallispuistoon, hyötykäyttö-vaihtoehtoja siis on.

Onhan noista asioista uutisoitu ja kerrottu, mutta kun en juurikaan pysty paikkuria hyödyntämään, niin ei ollut näppituntumaa ennen kuin nyt, kun päätin hyödyntää kesäliikennettä Terveyskeskukseen mennessäni. Eli Halikko – Linja-autoasema – Sirkkula, linja 8, jonka arkien aika-taulussa on huomioitu aamun ja ilta-aikojen työmatkalaisia tiheämmillä vuoroväleillä. Kun koululaisia ei liiku enää suurena joukkona, niin pikkubussiin mahtunevat kaikki hyötyliikenteen tarvitsevat; ainakin matkustusaamunani.  Mutta se yllättävin mieltä lämmittänyt oli tällainen:
Paikallisbussilla yhdellä eurolla paikallisliikenteen alueella (n. 5 km Salon torilta)! Siinä niitä veroeuroja kompensoidaan mahdollisimman selkeästi asiakkaan kukkaron suuntaan! Ja kun TK-käyntini ei vienyt tuntia kauempaa, niin  2 tunnin vaihto-oikeudella pääsin takaisin keskustaan sillä kerran maksamallani eurolla! Kyllä siitä täytyi olla onnellinen – vaikka tietää, että lyhyen kesämme loppuessa, päättyy tuokin euron etuisuus! Mutta siltikin!

Kiinnostukseni kaikenlaisien nykyaikaisten hyödyntämisien anteihin pisti kaivelemaan asiaa hiukan syvemmin. Kaikki se, mitä selvisi, on jo tässä tullut lueteltua: päättäjät päättivät palauttaa keräämistään veroeuroista hippusen tukemalla alueen paikallisliikennettä. Ei se sen kummempaa ollut! Mutta hatunnosto heille, jotka tällaiseen kokeiluratkaisuun päätyivät. Kiitos!

Se mainitsemani kiinnostus ohjautui sitten mobiilipuolelle, jossa matkan voi ostaa ennakkoon Salokyyti-mobiilimaksulla – mukana kulkevalla älypuhelimella taikka tabletilla. Tuo sovellus on hankittavissa sovelluskaupastasi ja rekisteröi-tymällä pääset sen näppäryyksistä nauttimaan. Eikä se pääty kesän loppumiseen. Suositeltava hyödyke Salon joukko-liikenteeseen!
Jos Sinulle(kin) kaikesta tästä avautui uutta tietoa, niin nettiä apuna käyttäen löydät sekä taustatietoja, että aikatauluja ja ohjeita esimerkiksi hakusanoilla ”Salon joukkoliikenne” (ilman lainausmerkkejä) – ja avautuvilla tiedoilla kyllä pääsee jo pitkälle – tuetuilla kesäliikennekyydeillä!

IsoTimppa












lauantai 1. heinäkuuta 2017

Johannislund – Kiikalan Helmi

Kiikalassa – liki lentokenttää – on toiminut lasitehdas vv. 1813 – 1960. Itse tehdasrakennusta ei enää Pruukinjärven rannalla ole, mutta paikka eli Lasikylä elää. Tehtaan perustaja on Johan Bernd von Torcken. Hänen vaimonsa peri Perniöstä Aimontapon tilan, mutta von Torcken kiinnostui enemmän Hidoisenbölen kylän polttopuumetsistä ja kvartsihiekasta. Näin ”raaka-ainelähteille” lasitehdas perustettiin. 

Kun tuotanto loppui, hakeutuivat tehtaalla olleet lähinnä Saloon uusiin töihin. Maineeltaan ahkerat johannislundilaiset saivat helposti uutta työtä.

A. Ahlström Oy:n hävitettyä tehdasrakennuksen, jäivät muut rakennukset odottamaan tulevaa. Osa rakennuksista ehdittiin purkaa, ennen kuin Lakkosten perhekunta sai kylän haltuunsa v. 1967. Entiset työntekijät ja heidän perheenjäsenensä alkoivat sitten kysellä mahdollisuutta viettää vuokralaisena etenkin kesäaikaa tutuissa huoneistoissa.

Ratkaisevaa oli Jorma Lakkosen (kuollut 25.4.2017 lähes 87-vuotiaana) innostus herättää kylä elämään. Kohta oli kaikissa huoneistoissa vuokralaiset. Rakennusten nimet ovat ”Ylipykninki, Alipykninki ja Toimisto”. Asukkaiden pyynnöstä otettiin sauna yhteiseen käyttöön ja laituri rakennettiin. Viimeisen 10 vuoden aikana rakennuksia on jatkuvasti korjattu niin, että kylä näyttää nyt ryhdikkäältä. Asukkaiden toivomuksia on otettu myös huomioon mm. vesijohdon muodossa.  Asuminen edellyttää omatoimisuutta ja yhteisöllisyyttä sekä yhdessä tekemistä.

Johannislundin tuotteista saa helposti tietoa netistä. Muutakin on tehty kuin olutpulloja. Lasin väri on vihreä tai ruskea.  Oikeita taideteoksiakin on: esimerkiksi pullon sisään muotoiltu kukko. Lasitehtaasta on kirjoitettu useampia historiikkeja, joten tässä ei enempää tehtaan historiasta.

Italian Jussi eli Giovanni Albertelli


Juhannusaattona 2015 Johannislundin Sketsiteatteri esitti III:n osan sarjasta ”Pojat olivat poikia – elämää Pruukissa ennen vanhaan”. Siinä yksi tarina liittyi ”Italian Jussiin”. Moni vanhempi kiikalalainen muistaa tämän jäätelökauppiaan. Jussi eli Giovanni  Albertelli syntyi Italian Antonionin kylässä 5.7.1884 ja kuoli syntymäpäivänään vuonna 1967. 

Hänen hautakivensä löytyy helposti Kiikalan kirkon seinän läheltä pääoven vasemmalta puolelta.  Pieni punainen mökki Kiikalan Myllykulman tien laidassa, jossa Jussi asui, on yhä paikallaan.


Miksi Jussi tuli Suomeen? Tästä on monta tarinaa. Yhden mukaan hän olisi tehnyt henkirikoksen ja lähtenyt pakoon? Toisen mukaan hän halusi elättää itsensä posetiivin ja marakatin avulla? Kolmannen mukaan hän kosi tyttöä, mutta tytön isä ei kelpuuttanut sulhasta? Jussi saattaa olla tullut Venäjän kautta ja ollut jopa Venäjän armeijassa? Osasipa Jussi jonkun verran ruotsinkieltäkin.  Joka tapauksessa 1900-luvun alkupuolella Jussi on tullut Suomeen. Hän on ollut ”putkassa” Salossa TähtiKino elokuvateatterissa, josta hän on ollut kovin otettu… Asettunut sittemmin asumaan Kiikalaan.

Jussin elämää
Giovanni Albertelli oli yritteliäs mies ja suorastaa hyvä tenori.  Oppi suomenkielen niin, että selviytyi jokapäiväisestä elämästä. Hänellä oli taito valmistaa yksinkertaisilla välineillä hyvää jäätelöä. Hän myi jäätelöä mm. Johannislundin pihassa vuonna 1935. Kun Suojeluskunta piti arpajaisia, myi Jussi jäätelöä. Eräs johannislundilainen kertoi, että Jussi myi arpajaisten jälkeen sulanutta jäätelöä 50 pennillä annoksen.

Kun Lotat alkoivat myös myydä jäätelöä arpajaisissa, tehtaan johtaja Bjarne Silven kielsi Jussia tulemasta Johannislundiin. Jussi siirsi myyntipaikkansa sen verran maantietä Kitulaan päin, että uskalsi laittaa myyntipaikan pystyyn.

Korttipeli

Kiikalan miehiä kokoontui usein Jussin mökkiin pelaamaan korttia rahasta. Panokset saattoivat olla huomattavia rahasummia. Eräästä johannislundilaisesta hän on sanonut: ”Hen juva mees, kakspaha imo, viina imo, kortti imo”. (Hän on hyvä mies, kaksi pahaa himoa, viinan himo ja kortin himo). Jussi käytti hyväkseen kortinpelaajia. Hän lainasi rahaa panttia vastaan ja teki kalliita voileipiä nälkäisille pelaajille, jotka saattoivat pelata päiväkausia.  Korttisakki pelasi myös Jussin mökin lähellä metsässä.

Kerran eräs isä oli pantannut poikansa taskukellon, joka oli sitten lunastettu kalliisti takaisin Jussilta. Isä oli vielä sanonut, että ”jos Jussilla on hyvät kengät, niin osta ne!”





Jussi ei ollut Suomen kansalainen. Hän lienee ollut naimisissa, mutta vaimo osoittautui huikentelevaksi ja hävitti Jussin omaisuuden. Hänellä ei tiettävästi ollut lapsia kenenkään kanssa.

Tämän kirjoittaja kuuli usein juttuja Jussista ja Sketsiteatterin käsikirjoitusta tehdessä syntyi seuraava tarina, joka ei ole totta!


”Pontikankeittäjä Hermanni käryää!”

Nimismies oli usein yrittänyt käräyttää Hermannin pontikankeitosta. Italian Jussi joutui tahtomattaan välikädeksi Hermannin käryämisessä. Hermannin pontikkatehdas oli Särämäen vaikeakulkuisessa metsässä. Särämäki on Lounais-Suomen korkein kohta.

Jussi oli kuullut hyvistä mustikkametsistä Särämäen maastossa. Jussi elätti itsensä myymällä jäätelöä ja uudet makuvivahteet kiinnostivat häntä.  Hän oli kiivennyt kalliojyrkänteen päälle ja kun hän oli erinomainen tenori, hän kajautti ilmoille ”O sole mio”! Kaiku vastasi. Hän kokeili kaikua viheltämällä voimakkaasti oikealle, keskelle ja vasemmalle jyrkänteen reunalla.

Kolme vihellystä sattui olemaan Hermannin asiakkaiden merkki, jos Hermanni oli ”tehtaalla”. Jonkin ajan kuluttua Jussin vihellyksistä tulee Hermanni puskat ryskyen kontti selässä paikalle ja kysyy Jussilta ”Mitä herralle saisi olla?”  Jussi kysyy ”Ollako sine yks laukkuryssä?” Hermanni arvasi heti, että mies ei ollut pontikanostaja ja alkoi syödä mustikoita Jussin seuraksi jonkin aikaa ennen kuin palasi verstaalle.

Seuraavana päivänä Jussi myy mustikkajäätelöä Kiikalan kirkolla. Nimismies ja poliisikonstaapeli poikkesivat jäätelölle. Kehuivat oikein Jussin uutta mustikkamakua. Jussi sanoo, että eilen Johannislundissa hänelle sattui kummallinen tapaus Särämäen jyrkänteen luona. ”Mine olla Särämäki pääl ja mine laula O sole mio ja viheltä kolme kerta! Kohta tule mies puska pois ja kysy mite saisi olla?”

Nimismies ei muuta vihjettä tarvinnut. Suoraa päätä Särrämäkeen ja poliisipilliin kolme tiukkaa puhallusta! Ei kestänyt kauaa, kun Hermanni ilmestyy paikalle ja jää kiinni. Tehdas hävitetään ja Hermanni saa sakot. Vain sakot, koska paikkakunnan napamiehet kaikki olivat Hermannin asiakkaita!! Tähän päättyi keksitty juttu.

Eero


(Kopioidut kuvat on ”lainattu” Salon Seudun Sanomissa
  aiemmin julkaistusta lehtiartikkelista.)