lauantai 29. kesäkuuta 2019

Kunniapalkinto


Käynti kirpputorilla voi johtua monesta syystä. Joku hakee design-tuotetta, joka myöhemmin paljastuu todella kalliiksi ja siitä on maksettu vain muutama euro. Joku toinen etsii puuttuvaa palaa johonkin kokonaisuuteen, esimerkiksi astiastoon. Onkohan niin, että suurin osa hyllyjen välissä liikuskelevista vain kuluttaa aikaansa ja ostaa heräteostoja?

Näin kävi minulle. Vallankin vanhat esineet ovat mukavia tarkasteltavia. Muisto lapsuuden kodista saattaa nousta mieleen: ”Tuollainen meilläkin oli!”

Eräässä hyllyssä oli paljon vanhoja esineitä. Joku kuolinpesän vintti oli tyhjennetty? Otin hyllystä käteeni noin 20 cm korkean palkintopokaalin. Se oli patinoitunut messinginoloinen pytty. Pyörittelin sitä kädessäni ja havaitsin, että kyljessä oli jotakin tekstiä. Hämmästykseni oli suuri, kun luin: ”Kunniapalkinto lahj. Johannislundin Lasitehdas”.


Pokaali maksoi seitsemän euroa ja lähti mukaani. Syy oli se, että meillä on ollut parikymmentä vuotta kesäpaikka kyseisellä lasitehtaalla. Toiminta tehtaassa päättyi vuonna 1960, jonka jälkeen myöhemmin työväen asuntoja alettiin vuokrata. 

Kotiin tultuani laitoin Googlen etsimään, mikä on kunniapalkinto? Ei tullut selkeää vastausta. Tuttavani sanoi, että mikset kysynyt kirpputoripöydän pitäjältä, mistä pokaali on peräisin? Kysyinkin. Hän oli ostanut sen Kuusjoelta Vanha-Puuska-nimisen talon pihakirppikseltä. Hän ei tiennyt siitä sen enempää. Myös Vanha-Puuskan talo oli hiljattain vaihtanut omistajaa, joten ei oikein löytynyt ketään, joka olisi jotain osannut kertoa.

Sitten ajattelin kysyä neuvoa Jokisen Kello- ja Kulta-liikkeestä. Eino Jokinen oli perustanut kyseisen liikkeen vuonna 1932 ja myi mm. palkintopokaaleja vuosikymmeniä. Niitä myydään liikkeessä vieläkin. Ei varsinaista vastausta ongelmaan tullut sieltäkään. On ihan mahdollista, että pokaali on hankittu Jokiselta Salosta.

Loppupäätelmä on se, että lasitehdas on sponsoroinut, kun jostakin ”hyvästä työstä” on annettu kunniapalkinto. Arvailujen varaan jää se, onko ollut jokin kilpailu: yleisurheilu-, hiihto-, ravikilpailu tms. Vai onko kysymys maanpuolustusharrastuksesta (Suojeluskunta, lotat jne.), hevoskasvatuksesta, metsästysseurasta tms. Pokaalissa ei ole mitään päivämäärää tai saajaa. Oletettavaa on, että se on annettu 1930-40-50-luvulla.

Nykyiset lasitehtaan alueen omistajat ovat kiinnostuneita tehtaan historiasta ja esineistöstä. Tämänkin pokaalin todennäköisesti luovutan heille aikanaan sopivassa tilanteessa. Pitää jäädä vaan odottamaan sellaista sopivaa hetkeä!
                   Eero 













keskiviikko 26. kesäkuuta 2019

SISU

Takki tyhjänä kuljeksin,
vielä viimeisillä voimillani ponnistin,
tässä olen yhä vieläkin.


Leikkiviä lapsia ympärilläni katselen,
samalla mietiskelen,
montako ajatusta tänään oikeasti päässäni pyörittelen.


Ei oikein ole mitään annettavaa,
mitään enää sanottavaa.
Pelottavan hiljaista vain,
on syömmessäin ja sielussain.


Peilistä aamuisin katselee silmä ilmeetön,
hetken säikähdän,
kuka hemmetti tuo kummitus on?


Paljon matkalla pudonnut voimia on,
yhä tässä odotan, odotan
milloin mahdan olla lopullisen voimaton.


Sisu sisälläni periksi ei anna antaa,
pakko jaksaa yhä tätä taakkaa kantaa.
Sisu peritty jostain on,
ennenkin noustu,
eikä oltu onneton.

 
Tällä samalla kaavalla yhä päivään seuraavaan,
vielä näen auringon nousevan aamuun uudestaan.
Lomaa odotan ja aamuja jo lasken,
kyllä mä sitten taas tästä paremmaksi tokenen.


Kun pääni levolla lomalla paremmaksi makaisin,
sanon jälleen itselleni: 
”Tervetuloa omaksi itsekseni takaisin.”


Siihen saakka SISULLA, niinkuin ennenkin.

                                                              Tanja

lauantai 22. kesäkuuta 2019

Munkit, munkki vaiko peräti oikein hyvä ”munkki”


”Rakkaan lapsen” nimivalikoiman kerrotaan olevan laajan ja väittäisin otsikkoaiheen merkityksiäkin löytyvän myös muiltakin elämän alueilta kuin vain kahvipöydästä, mutta tuosta viimemainitusta puhutaan nyt:



Suomen parhaan (kesä)torin tittelin yleisöäänestyksessä voittaneelle kauppa-aukiollemme torireissun tehdessäni munkkikahvit ovat sen kruunaajana! Mutta mikä on tuon merkillisen kahvin seuralaisen maukkauden tausta, sitä yritän pohtia tietotekniikan hakuja hyödyntäen.

Ja vaikka ”Raholan syötävät sanat” avaa melkoiset määrät ruokatietouden ovia ja aakkostettuna munkki löytyy ”ämmän” kohdalta, niin ei sekään tälle takuuvarmaa tietoa anna syntyvaiheista saakka. Lapsuusmaisemissani munkki käsitettiin pyöreäksi, hilloa sisältäväksi ja ”rasvassa uittamalla” kypsennetyksi, sokeripäällysteiseksi palleroksi, mistä johtuen täällä nykyisellä kotiseudullani esiintyvää munkkirinkilää vierastin munkkikahvien osana, mutta… ”sana munk tarkoittaa Ruotsissa nimenomaan rengasmaista munkkia, jota meillä on totuttu sanomaan donitsiksi. Keittokirjoissa tunnetaan kuitenkin pääasiassa meikäläisen munkin näköinen, lähes pallomainen leivonnainen. Niitä varten on olemassa erityinen munkkipannu, jolla ei rengasmaisia munkkeja voida tehdäkään”! Että simmottis! Ja tuolta lännen suunnaltahan sanoja(kin) olemme käyttöömme saaneet.

Mutta, mutta… Mistä juontaa se, että munkki on munkki – kahvipullana? Edelleen Ruotsin suunnalta: ”Sanan raggmunk kohdalla munkki selitetään lyhyesti: turpeaa pullaa on verrattu lihavaan munkkiin”. Siis luostarilaitoksesta. Ilmankos jotkut koiranleuat puhuvat ”tyttömunkeistakin”!

Meillä Suomessakin on melkoinen listaus erilaisista munkeista – esimerkiksi ainakin
Iso ja pieni hillomunkki
Kolmiomunkki
Nallemunkki
Possumunkki
Munkkirinkilä
Mustikkamunkki
Viinermunkki
Pähkinämunkki
Piispanmunkki
Kerrosmunkki
Suklaamunkki
Kinuskimunkki
Berliininmunkki

Kuinka sitten maailmalla – ainakin Donitsi, joka ei siis ole munkki, vaikka ehkä sukulainen muotonsa vuoksi, tuntuu olevan varsinkin amerikkalaispoliisien lähes ainoa ravinto virka-aikana, telkkarin sarjoista nähtynä. Virka-asuihin päästään liittämään meilläkin SOTKUn munkit. Vieläkin on mielessäni 50-luvulta ”mehu ja kaksi munkkia”-tilauksen herkulliset makumuistot. Silloin tuon munkin sisällä oli vadelmahilloa, joka teollistumisen myötä on jouduttu vaihtamaan omenahilloon, kun vadelman siemenet tukkivat ”hillottajan” – mutta ”osana sotilaselämää” nekin maistuvat takuuvarmasti! Tosin Sotkun valikoimiin kuuluu nykyisin perusmunkin lisäksi possumunkki, vaniljamunkki, wienermunkki ja erilaisia makumunkkeja kuten berliininmunkki. Ja resepti on sama koko Suomessa!

Sotkunkin munkkeja koristaa ”päiväntasaajaa” muistuttava, keskikohdan raita, joka jää rasvan pinnalla kelluvia herkkuja käännettäessä…

Mutta yhä edelleen alkuperä jää selvittämättä! Kauimpana historiassa tunnetaan ”ranskalainen beignet, joka on uppopaistettu, usein neliön muotoinen taikinapala. Sana beignet on eräiden nettilähteiden mukaan sukua ranskan verbille baigner, joka tarkoittaa kylpemistä.” Tuota beignet-sanaa jäljitettäessä päästään 1700-luvulla, jolloin espanjalaiset siirtolaiset perustivat New Orleansiin ranskalaistyyppisen markkinapaikan, missä myytiin väkevää kahvia ja beignet-nimisiä leivonnaisia. Niiden leipomisen aloittivat Ranskasta vuonna 1727 tulleet ursuliininunnat. Sellaisten nimeksi on nykyisellään vahvistuneet donitsi, joten ”tyttömunkeille” lienee historiallistakin taustaa!

”Ulkonäköön” on saattanut vaikuttaa myös sellainen seikka, että muotoiltiin rengas, joka on perinteisesti tehty kietomalla taikinaa kepin ympärille. Sellainen löytyi Wikipedian tietona, sekä se, että sana munkki on ollut käytössä leivonnaisen nimityksenä ainakin jo 1600-luvulla. 

Se juontuu vertauskuvallisesta assosiaatiosta luostari-munkkeihin: ”kun nokare munkkitaikinaa pannaan kuumaan rasvaan, se pullistuu nopeasti hyvinvoivan ruskeakaapuisen munkin kaltaiseksi”.

Olipa tausta sitten minkälainen tahansa, en jätä munkkikahveja nauttimatta torilla käynnin pisteenä iin päällä. Ja kun SYTYn kesäloma sulkee toimipaikan ovet Helsingintiellä, niin KamariHerrat näette joka perjantai torilla ja nimenomaan Kurilan Kauppatorin Kahviossa! Perinnettä molempiin suuntiin, maistuvine munkkeineen! Ja kun saat vieraita – läheltä tai kaukaa – niin poiketkaa munkkikahveille; muualtatulleet(kin) tykkäävät ja sellaisesta saat mukavan makuperinteen!

Joskus – kun tässä lähellä asustan – lähden sinne aamukahvilleni, makeaksi vaihteluksi ja syystä, etten joudu juomaan niitä aina itseni kanssa kahden. Poikkeahan juttusilla, jos huomaat, että siellä kahvittelee












keskiviikko 19. kesäkuuta 2019

EI NIIN TAVANOMAINEN TYÖMATKA


Joskus päivä alkaa jo aamusta alkaen jotenkin tavan-omaisesta poiketen ilman mitään syytä. Itselläni tänään oli sellainen päivä. Aamupalasta lähtien. Mieheni sen teki ja oli jotain poikkeuksellista, mutta ei siitä sen enempää.

Olen vuodesta 2002 lähtien ajellut töihin Saloon. Kilometrejä on näiden vuosien aikana kertynyt melkoisesti tuolla 100 kilsan päiväajolla. Ja tiekin on tullut tutuksi. Aika samalla kaavalla ja rutiinilla se matka taittuu molempiin suuntiin. Joskus on sitten niitä päiviä kun on jotain poikkeuksellista. Joko muu liikenne on tavallista hiljaisempaa ja pitää oikein tarkistaa kellosta, että mihin aikaan sitä onkaan liikkeellä ja onko niin kuin lähelläkään sitä aikaa jolloin pitäisi tienpäällä olla. Vähän sama reaktio on silloinkin, kun liikennettä on epätavallisen paljon. Oma juttunsa on kaikenlaiset eläimet sekä häikäisevän kauniit maisemat, erityisesti talvella, mutta kaikkina vuodenaikoina niitä kyllä on. Ja kaikenlaista muutakin vuosiin on riittänyt.

No, tänään matka alkoi ihan hyvään kellonaikaan, eli ei kiirettä. Jokaisessa itseään kunnioittavassa kylässä on liikenneympyrä ja niin tietysti siellä meidänkin kylän keskustassa.

Siellä ympyrän äärellä mies heilutteli pysähtymismerkkiä ja eihän siinä muu auttanut kuin pysähtyä odottavana katselemaan pysäytyksen syytä. Leveän kuljetuksen ”etuauto” oli jo ympyrän tienoolla, joten jotain leväähän sieltä tietysti oli tulossa. Ja tulihan se.

Iso lavettiauto valtava kaivuri kyydissä. Sehän ei suinkaan mennyt ympyrää päästäkseen kääntymään vasemmalle menevälle tielle, vaan lyhyemmän kautta vasten kiertosuuntaa. Ahdasta näytti olevan ja vielä ahtaammaksi tuli kun edessä oli keskikoroke sillä tiellä johon piti päästä. Siinä jo liikenteenpysäyttäjä kävi kääntämässä korokkeen liikennemerkkiäkin poikittain, että tulisi edes hiukan lisää tilaa. Jonkin aikaisen ähräämisen jälkeen auto viimein oli kokonaan pois ympyrästä ja oma matkani jatkui. Tosin vain muutaman sataa metriä, kun tietä oli ylittämässä neljä oravanpoikasta, tai ainakin olivat aika pienikokoisia, niin luulen poikasiksi. 
Eihän siinä eläinrakkaan ihmisen auttanut kuin topata taas autonsa, että pääsivät turvallisesti menemään. Seuraavat kilometrit menivätkin sillä paljon puhutulla rutiinilla.


Matkallani ylitän yhden valtatien ja siinä kohtaa sieltä valtatieltä kääntyi Saloon päin iso rekka. Siinä ekassa hyvässä ohituspaikassa oli vastaantulijoita, joten jäin perään ajelemaan ja kun rekan vauhtikin siitä kehkeytyi ihan mukavaksi, niin ei sen ohittamisen kanssa sitten niin väliä ollutkaan. Jokunen kilometri meni taas leppoisasti huristellessa, kunnes rekka hidasti reippaasti ja laittoi vilkun päälle kääntyäkseen vasemmalle. Mielessäni ehti jo käydä, ettei siinä ole tulossa kuin sellainen hiekkainen pikkutie, että sinnekö se meinaa mennä. Sinne. Mutta sieltäpä olikin tulossa semmoinen iso hiekkarekka ja molemmat eivät sille tielle kyllä mahtuneet. Edessäni olleen rekan kuski ei tainnut tietää kuinka pienelle tielle oikein oli menossa ja oli jo siinä melkein risteyksen kohdilla kääntymisaikeissa. Vaan eihän se onnistunut kun peruuttaahan sitä piti, että se toinen sieltä pikkutieltä pääsi kääntymään ensin pois. Ja niin me sitten pakitettiin, perässäni tullut pakettiauto, minä ja rekka. Tilaa tuli ja rekat vuorollaan pääsivät oikeille teille. Ja taas edessä oli avoin tie. 


Seuraava tuntemuksia herättävä juttu tuli vastaan muutaman kilometrin metsätaipaleella armeijan automarssin muodossa. Niitä tulee vastaan aina silloin tällöin. Nyt oli vaan jono pelkkiä autoja, mutta joskus on myös muuta kalustoa. Se muu kalusto yleensä säväyttää mieltä. Työmatkalla vastaantuleva sotakalusto antaa kyllä ajattelemisen aihetta ja luo aika oudon olon. Jonkun matkan päässä peltoaukean kohdalla tienviertä taivalsi jossain määrin holtittoman oloisesti mieshenkilö. Nuorehkolta näytti ja oli kyllä ihan kuutamolla. Minnehän lienee hänen matkansa kulkenut.


Loppumatkasta ei sitten enää ollutkaan mitään erityisempää. Kaiken kaikkiaan minun ei pitänyt tänä aamuna suunnata ollenkaan Saloon vaan kokoukseen Turkuun. Se kuitenkin peruuntui eilen iltapäivällä. Ehdin jo suunnitella mitä tänään olisi työlistalla, mutta yksi sähköposti muutti sen listan ja työpäivän sisällön ihan muuksi. Mutta ei siitäkään sen enempää.

Juuri nyt on jäljellä kaksi työpäivää ennen loman alkua. Miten mahtaa nämä loput työmatkat sujua!

Virkistävää kesää ja hyvää juhannusta!
                                                                      Eija-Riitta

 Ja myös me kaikki muutkin Yhdistävän tekijän kynäilijät toivotamme teille itse kullekin omilla, tutuilla perinteillänne 
NAUTITTAVAA SYDÄNKESÄN JUHLAA - MITTUMAARIA!











lauantai 15. kesäkuuta 2019

Kun puukon ostin

Koulumatkan varrella oli K-merkillä varustettu sekatavara kauppa. Sieltä me pojan koltiaiset kotimatkalla asioimme aika usein. Jostakin olimme saaneet tietoomme, että hiiva oli terveellistä nautittavaksi. Viisi ja kymmenpenniset vaihtoivat omistajaa. Hiiva parantaa veren laatua ja estää keripukin saamista. Ei ne pikkupoikien ja tyttöjen tarpeet niin suuret olleet. Tätä tarvetta rajoitti huomattavasti puute vähän kaikesta, miltei kaikki oli ostokortin varassa.

Eräänä päivänä kaupan tiskille oli ilmaantunut iso laatikollinen puukkoja ilman tuppea. Oli siinä hypisteltävää kerrakseen. Useamman kerran puukkoja tuli tutkittua. Teräviltä nuo tuntuivat ja käteenkin sopivilta. Puukon kahva vähän ihmetytti. Siinä ei ollut totutun näköistä helapää muotoilua. Puulta koko kahva näytti ja sen väri oli punainen. Hintakin tuntui halvalta. Tupen puute arvelutti. Puukkoa ei saa millään kuljetettua vyötäisillä, taskusta puhumattakaan. Rahat riittävät ostoksen tekoon, mutta mitä äiti tai isä asiasta sanoo. Tokko he edes huomaavat koko asiaa. Pitkän harkinnan jälkeen tein myönteisen päätöksen ja niin olin ikioman puukon omistaja – tupettoman sellaisen. Myöhemmin, kun olin itsellinen päätöksien tekijä, havaitsin puukon olevan samaa laatua, jota kaupataan Mora merkkisenä. Jossakin vaiheessa tämä ikioma Mora katosi tielle tuntemattomalle.
Mitä sitten Moran kanssa puuhasin. Tein oikein luettelon mitä kaikkea sain aikaiseksi puukkoa käyttäen. Pauhua ostokseni ei aiheuttanut. Äiti siihen ei puuttunut ja isäkin antoi positiivisen lausunnon. Terän pituus ja kahvan muotoilu häntä kiinnosti. "Kyl tää sopivalt tuntuu pienempään käteen". Käteen sopivuus, siitä olin mielissäni. Isän puukkojen joukossa oli vähän samanlainen kapistus. Erona oli vain koko. Siihen puukkoon ei toiset koskeneet, sille oli oma hiomakivi, jossa käytettiin oljyä hiotessa. Kivellä oli oma puukehyksensä ja hiomapinta piti olla suora. Nahkahihnalla terä sai loppusilauksen - kierteet suoraksi.

Höyläpenkiltä löytyi työkaluja moneen työhön. Suorakulma, harppi, höylää moneen lähtöön - eli mitä esim. puusaavin teossa tarvittiin, myös taltat sahat ovat työkalupakin esineitä. Piilukirves tietenkin, ei hirsitalo ilman sitä onnistu. (mitähän olisin sillä tehnyt). Puukko kuitenkin minun askareissa oli hyvin tärkeä väline. Tein oikein luettelon minkälaisia esineitä sain aikaiseksi. Samaa "yrittelijäsyyttä" harrasti kylän kaverit. Matkiminen kuului asiaan, ei niitä "pelinappuloita" muuten saanut. Pelit ja leikit onnistui, kun mahdollisimman monella oli varustetaso kunnossa. Tietenkin joukossa oli esineitä, jotka olimme tehneet yhdessä talkootyönä. Urheilukenttää ei kylästä löytynyt, mutta yhteistyönä isot- ja pikkupojat raivasivat kentän yhteisvoimin. Siihen osallistui myös tytöt. Pehvapallo ja "potkupallo" kentällä onnistui mainiosti. Palataan siihen esineluetteloon, niin nimikeluettelossa oli 19 eri esinettä, jotka sain aikaiseksi ns. kotityönä. Koulun käsityöt sisälsi mm. pirttikaluston ja lääkekaapin. Käsityöt ei sisälly luetteloon, jotka ovat valmistuneet 6 - 14 ikävuoden sisällä...

Yksi esine tuli tässä mieleeni. Tätä olen kylläkin käyttänyt varhaisnuorena. Minkälaisesta esineestä on kysymys, kun puhutaan PAININpuusta? Onko se jonkinlainen puusta tehty juttu, jota käytetään voimaharjoitusvälineenä painissa?

Nyt eletään kesäkuun puolta väliä. Silloin joskus kuului tehdä pajupuusta pilli. Tekotavasta eli ilmareiästä riippui pillin sointi. Ehkä pientä kokemusta tarvitaan ja opastustakin onnistumiselle. Oli se hienoa kun koristeli "kävelykepin" pajun kuoren muotoilulla. Kuori irrotetaan niinkuin pajupillikin, pituussuuntaisesti vedetään kuoreen viillot, jotka aloitettaan irrotetun kuoren yläpäästä samasta kohtaa, viiltojen väli noin 4 milliä. Kun viillot tasasuuntaiset välit on valmiina, niin aivan pieni viilto kuoren ympäri -  senverran vain, että viillon kohta antaa periksi, kun varovasti irtokuorta lykätään molemmista päistä kasaan. Tällä tavalla saadaan ikäänkuin kruunu keppiin. 
Puukolla tuli tehtyä ritsat, kaarnalaivat, mato-ongen vavat, jousipyssyt. piilipyssyt (tukillinen jousipyssy, kaaripyssy - niillä voi vahingoittaa naapurin silmän. - varo vaaraa). Nuolten teko. Mukulalinko eli heittokeppi jolla viskattiin perunan "pampuloita". Siinä osa harrasteista, johonka puukkoa tuli käytettyä.

HAUSKA LELU

Ropelli ja laite jolla tuo ropelli saatiin ilmaan. Ohuelle pellille piirrettiin lentokoneen ropellin (potkurin) muotoinen kuvio, joka leikattiin piirroksen mukaisesti irti. Minulla ei ollut peltisaksia, mutta "äidin" sakset soveltui työhön joten kuten.

Sakset eivät olleet tarkoituksenmukaisessa käytössä. Viilalla paranneltiin tulosta. Ropelli muotoiltiin ikään kuin oikea lentokoneen ropelli olisi kyseessä. Laitteen kädensija tehtiin vaikkapa pyöreästä puun rungosta (halkaisija 3 - 4 cm, pituus 10 - 12 cm). Kapulan päähän naulattiin reiästään tyhjä, isohko lankarulla. Rullan päähän naulattiin pienet piikit. Ropelliin keskikohdalle tehtiin piikkien kokoiset reiät. Rullan lankaväliin kierretään vahvaa vetämisen kestävää lankaa. Paksumpi kalastajalanka on käyttökelpoista, mutta ns. Karhurihmallakin pärjäsi.

Kova ja nopea veto narusta. Ropelli lähtee ylöspäin lentoon ja sitä on mukava seurata. Oman liikkeensä toimenpide ehkä vaatii. Veto aloitettaan keskivartalon kohdalta ja loppuu hieman yli pään. Ehkä tässä askarteluvinkki.

POIKIEN TOIVEHARRASTUS

Lennokkien rakentaminen oli oikein ”puumi”. Niitä tehtiin kotona itsenäisesti - myös asutuskeskusten lennokkikerhot toimivat hyvin.

Ongelmana oli lennokin ilmaan hinaamisessa laitteen puute, jolla voitiin kelata hinausnaru vetorullaan. Juoksemalla lennokki yleensä ilmaan saatiin. Oli vetolaite minkätyyppinen tahansa, niin kaksin se piti suorittaa. Toinen hinasi ja "perämies" lähetti koneen ilmaan.

Siihen aikaan moni joutui tyytymään läkkipeltillä paikattuihin suksiinkin. Kärki ei ollut kestänyt ojan ylitystä taikka hankeen suistumista. Pelti muotoiltiin paikkauskohtaan sopivaksi. Pienillä nauloilla paikka kiinnitettiin mahdollisemman siististi saumakohdalta. Naulan kanta suksen pohjapuolelta. Paikkauksesta minulla ei ole suurempaa kokemusta. Katkeneen tilalle ostettiin uusi suksiseppä P.Kurjelta. Tällainen leima suksen sidekappaleen edessäö oli. Useimmiten takuu kuului hintaan. Vähän vanhempana eli nuorukaisena sitä joutui asentamaan Voitto- tai Rotanloukku nimisiä siteitä suksiin. Homma helpottui kun siteet tulivat hiihtokenkien levyisiksi. Eli varvaskappale oli yhtenäinen.

Vesirattaat, purjeveneet, kaarnalaivat yms. kuuluivat ehdottomasti leikkeihin. Purjeveneet valmistettiin yleensä laudanpätkästä, johon  muotoiltiin sahaten ja puukolla viimeisteltiin oikea muoto, yksi tai kaksi mastoa puukolla vuollen veisteltiin muotoonsa. Poralla reikä ja maston alapää sovitettiin reikään. Nauloista tehtiin puomin kiinnitystä varten "saranat". Kolmio purjeet ommeltiin kanttaamalla. Mallia katsottiin oikeista purjeveneistä.

Nykyisin lasten leikit ovat paljon enemmän kilpailuhenkisiä. Pitää pärjätä digitaalisesti. Puukkoa ei juurikaan tarvitse missään. Tietokoneet ja älypuhelimet hallitsevat niin aikuisia kuin nuoria. Maailma on aivan toisenlainen kuin mitä se oli silloin joskus. Tekninen kehitys on tuonut toisenlaiset haasteet. Höyrykoneet on museotavaraa.

Käytöstavatkin on toisenlaiset. Silloin joskus kuljettiin puukko vyötäröllä, mutta nykyisin siitä sakotetaan. Hyvä niin, sillä aseista on tullut todella suuri turvallisuusriski yleisillä paikoilla.

Nuoriso on kehittynyttä monella tavalla. Ns. urheilusuoritukset taito-tasolla ovat erilaisia, välineet sen myötä. On skeittilautaa ja monennäköistä vempainta. Tehdastekoisena niitä saa – edullisestikin. Silloin joskus, kun jotakin halusit, se piti tehdä itse tai porukalla. Vanhemmilla ei juurikaan ollut varaa ”turhuuteen”. Silloin joskus ns. perheenpää toi elannon ja äiti huolehti kodin hoidosta. Tiukkaa se oli, mutta kun säästeliäitä oltiin, niin jotenkin pärjättiin. Paremmasta ei aina ollut niin tietoakaan.

Jokainen sukupolvi elää tavallaan menneessä, olevassa ja tulevassa kehitysjaksossa. Menneitä saatetaan haikailla. ”Se oli sitä hyvää aikaa, kyllä maailmassa on tapahtunut liian paljon muutoksia ja kaikki päin prinkkalaa, toista se oli ennenvanhaan”. No joo, mutta kuka niitä muutoksia aikaansaa? Kukapa muu, kuin jokainen sukupolvi vuorollaan – kehitystä ei voi vastustaa. Tehdään oikeita sekä vääriä ratkaisuja. Jokaiselle ratkaisulle on kannattajansa ja vastustajansa. Tietotaito menee eteenpäin, hitaammin ja nopeammin. Paikallaan ei olla pysytty. Oravannahat on muuttuneet digitaaliseksi bittirahaksi, bitcoiksi. Kehityksen hallinnassa on väliinputoajia ollut aina. Olen itse siitä hyvä esimerkki. Yritän olla purnaamatta, mutta kyllä se kuitenkin hermostuttaa, kun ei osaa hyödyntää kaikkia noita avuksi kehitettyjä ”älylaitteita”. Huomaan kyllä huomaut-telemattakin, että kuulun sinne väliinputoajien joukkoon. Mutta kun ei tee mitään, niin virheetkin minimoituu. Kuitenkin ”Tarttis tehrä jotain”!

Kun olin kouluiässä, niin silloin olivat ”valmentajina” elämälle vanhemmat ja sisarukset, opettajat, nuo sen ajan ”kansankynttilät” opettivat ja ohjasivat koko kylän lapsia, sekä siinä sivussa erilaisissa muissa riennoissa. Eri yhdistysten toimihenkilöillä, eli vetäjillä oli oma merkityksensä (on edelleenkin). Minulla ei ollut ketään esim. opettamassa hiihtoa. Omilla opeilla ja matkimalla sitä piti pärjätä. Veljeni toimi rasvamestarina. Toista se on tänä päivänä. On opinkäyneitä valmentajia lajiin kuin lajiin. Kai väliinputoajillekin!
                                          Niilo












keskiviikko 12. kesäkuuta 2019

Reumayhdistyksen ostosmatka Vantaalle


Toukokuun viimeisenä lauantaina iloinen joukkomme kokoontui Salon torille. Siellä oli kolme muutakin retkikuntaa reissuun lähdössä. Löysimme meille tilatun bussin ja asetuimme istumaan. Kuljettaja muistutti istuivyön kiinnittämisestä. Matkanjohtajamme Tanja laski, että kaikki ilmoittautuneet olivat mukana, eikä kukaan muiden retkikuntien väestä ollut erehtynyt meidän joukkoon. Tasainen puheensorina kuului matkan ajan. Ensimmäinen kohteemme oli Sinelli Vantaalla Martinlaaksossa.

Linja-auto hyytyi liikennevaloihin, josta kävelimme muutama sata metriä Sinellille. Sinelli on kaikkien askartelijoiden taivas. Ja me pääsimme sinne hyvään aikaan, kun seuraavalla viikolla heillä oli muutto uuteen toimipisteeseen. Yläkerrassa meille oli varattu kahvit sekä halukkaille askartelua. Samassa kerroksessa oli varsinainen myymälä, josta meille oli tingitty 20% alennus ostoksista. 


Kiersin myymälässä ja jotain pientä tarttui mukaan. Ostin valmiin vanerista tehdun kehyksen hyönteishotellia varten. Olen jo pitkään miettinyt sellaiselle olevan tilaa takapihalla. Kirjekuorille on aina käyttöä ja muillekin korttitarpeille viimeistään joulun alla. Alakerrassa oli Sinellin Outlet-myynti. Siellä oli poistoeriä naurettavan edullisesti. Ja oven pielessä iso laatikko, jossa luki ”Ota tästä”. Tuossa laatikossa olivat tavarat, joita sai ottaa mukaan ihan ilmaiseksi. Otin mukaani neljä lasten askartelukirjaa sisareni pojanpojille. 


Aikamme Sinellisssä oli ohi. Bussi oli päässyt läheiselle pysäkille saattajanaan Scanian huoltoauto. Emme päässeet kyytiin, vaan jäimme odottamaan uutta bussia. Meitä kuljettanut ajoneuvo lähti huoltoauton saattamana Scanialle. Uusi bussi tuli pienen odottelun jälkeen ja pääsimme jatkamaan matkaa. Kävimme syömässä Ruskeasannan Shellillä. Matka jatkui Halvan tehtaanmyymälään, josta ostimme ison kasan makeaa mukaan. Samassa pihassa oli Havin ja Vallilan tehtaanmyymälät. Näistä mukaan tuli bussin alaosaan kassi jos toinenkin. Täältä lähtiessä meillä oli uusi kuljettaja, mutta autoa ei nyt vaihdettu. Poikkesimme tulomatkalla Lohjan ABC:llä, jossa vielä oli mahdollisuus kahvittelun lisäksi ostoksiin. Suunnistin kirjakauppaan, ja sieltä löysin kolme pokkaria kesälukemiseksi.


Meillä oli mukava retkipäivä yhdessä. Monenlaista kotiintuomista oli reppuuni kertynyt, vaikka piti vain käydä katsomassa, mitä tavaroita ilman pärjään. Juttelimme kuljettajan kanssa, hän kertoi viettävänsä kesää Lahnajärvellä, joten Salo on hänelle tuttu paikka. Pääsimme kotipysäkillä pois autosta ja kuljettaja vielä huikkasi ”Torilla tavataan”.
                                   Eila











lauantai 8. kesäkuuta 2019

Kesämökki ja puucee


Yksi television lempiohjelmistani on se sarja, joka kertoo rapistuneiden kesämökkien remontoinnista uuteen kuosiin. Itselläni ei ole ollut kesämökkiä, vaan 30 vuotta omakotitalossa oli ihan riittävästi tätä alituista remontointiasumismuotoa. Omakotitalo ja kesämökki ovat monen muunkin mielestä huono yhdistelmä. Muutamalla sukulaisellani on ollut molemmat, mutta nimitys kesämökistä on silloin ollut ”työsiirtola”.


Television ohjelma alkaa siitä, kun ammattilaiset tulevat katsomaan remontoitavaa kohdetta. Kysymyksessä on usein 1950-luvulla rakennettu mökki. Se on rakentanut sodan jälkeen pariskunta, joka sai ostettua hyvän järven/merenrantapaikan. Sen aikaisilla varoilla ja materiaaleilla rakennettuna se oli tosi vaatimaton kooltaan ja materiaalit huonoja. Mutta se täytti silloin pariskunnan ja lasten toiveet ”omasta mökistä rannalla, jonka saunan ikkunasta näkyi rantakoivu ja veden aallot”. Tiskattiin ulkona, jos ei satanut, vesi haettiin naapurin kaivosta, jos ei ollut omaa. Puuhellalla laitettiin ruuat, eikä aina ollut sähköäkään. Tämä riittänee olosuhteista.


Kuka on ammattilaisia vastassa? Joko ikääntyneet lapset tai lastenlapset. Kukaan heistä ei ole oikein pystynyt itse remontoimaan perintömökkiä. Se on ollut lähinnä pyhäinjäännös, kun vaari on sen omin käsin tehnyt. Sinne on rahdattu kaupunkiasunnosta kaikki ylimääräinen. Huonekaluja, työkaluja, mökkivaatteita, kuivuneita maalipurkkeja, ylijääneitä tapetturullia, keittiöön korvattomia Arabian kahvikuppeja, vanhat paistinpannut, alumiinikattilat, no niin tämä riittänee tästä. Tavaraa on niin paljon, että melkein valuu ulos, kun oven aukaisee.

Mutta nyt tapahtuu kaikki se, mistä perijät ovat haaveilleet. Kun peukalo on keskellä kämmentä, ei itse pysty kuin hätimiten pintaa raapaisemaan. Nyt ammattilaiset toteuttavat täysin kustannuksista välittämättä tämän unelman. Ainakaan ohjelmassa ei esitetä koskaan mitään kustannuslaskelmaa, eikä jälkeenpäin mitä se touhu maksoi? Edes sitä, kuka maksaa? Mutta eihän se nykyaikana ole ollenkaan tärkeää, kun korot ovat olemattomat.

Ensin kysellään, mitähän perijät haluaisivat? Teini-ikäisiä ei enää ole mökkielämä kiinnostanut. Suomessa on noin 500 000 kesämökkiä, joista huomattava osa on näitä vaarin tekemiä ”lintukotoja”. Kun toivomukset on kuultu, tehdään suunnitelma.

Ihailen niitä osaavia ammattilaisia, jotka seuraavassa vaiheessa tulevat töihin. Ensin peruuttaa kuorma-auto pihaan jättäen tarvittavan määrän vaihtolavoja. Sitten tulevat sorkkarauta- ja lekamiehet ja -naiset, jotka hakkaavat jo tyhjennetystä mökistä seinät nurin ja lattiat auki. Jos välikatto on liian matalalla, sekin puretaan. Silloin huomataan, että katto vuotaa, siis sekin on purettava. Vaari olisi haudassaan kuin muinoinen ”Hyrrä Virtanen”, jos tietäisi. Sota-ajan jälkeiset materiaalit paljastuvat eri paikoista. Viherpiipertäjät olisivat kiinnostuneita vihreistä keittiökalusteista, mutta ne ovat jo roskalavalla.

Seuraavaksi näytetään, kun ammattilaiset käyvät kaupoissa valitsemassa värejä, mattoja, kalusteita, keittiön kokonaistoimitus ja koneet sinne ja ennen kaikkea kymmenen suurta tyynyä, joilla täytetään sohvat ja vuoteet. Vielä tarvitaan kynttilälyhtyjä. Ennen niitä kuitenkin näytetään vielä sähkömies näpelöimässä kauko-ohjattavaa sähkösysteemiä. Puucee on muutettu sähkötuoliksi.

Sillä välin kaivinkone on poistanut puoli metriä maakerrosta koko tontilta ja viherrakentajat rullaavat jo uutta nurmikkoa ja puskien ja perennojen istuttajat kyykkäävät pihassa. Puolet tontista on kuorikatteen alla.

Sisätiloista näytetään, miten akkuporakoneella sujahtaa ruuvi sisään kuin tyhjää vaan. Pian on uudet kalusteet asennettu ja keittiön varusteet ovat viimeisen päälle toimivia. Ruoka melkein valmistuu itsestään, kun päältä katsoo. Vesi tulee hanasta ja saunassa on lämmin suihku mahdollinen. Oi kun ihanaa!

Ennen pihassa oli epämääräistä nurmikkoa ja polkuja. Nyt piha-alue on lämpökäsitellystä kestopuusta tehty laaja patio, josta on portaat rantaan ja grillipaikalle asti. Ei tarvitse kurassa kävellä sateella. Kesämökki onkin jo huvila, niin hieno se on ulkoakin. Kaivinkoneella on kaivettu isot kivenmöhkäleet pois haittaamasta. Ne ovat nyt rantavallina upean LIPLIP-laiturin kohdalla.

Sponsoreiden nimiä vilahtelee ammattilaisten hikisissä T-paidoissa selkäpuolella. Ne näkyvät joskus jopa 2 sekuntia kukin?

Sitten koittaa se päivä, kun kaikki on valmista. Perilliset hoipertelevat liina silmillä ylärinteessä. Heidät ohjataan pation reunalle kuohuviinilasi kädessään. Tyynyt ovat ojennuksessa, kynttilät palavat ja kukkiakin on tuotu maljakoihin. Hetken kikatus ja sitten… liinan saa avata!  Hämmästyksen kasvoilta pääsee aina se sama kummastuksen huudahdus: VAU!  Onko tämä se sama piha? Ei tämä ole se meidän mökki! Lisää ihmetystä seuraa sisällä ja saunassa. Ammattilaiset ovat loihtineet samoihin neliöihin kaksinkertaisen määrän tilaa ja säilytys- ja makuutiloja.

Ammattilaiset osaavat, kunhan hynää (=hilloa) on riittävästi!
 Eero












keskiviikko 5. kesäkuuta 2019

Karaoke


Asiasta ollaan montaakin mieltä ja arvostelijoita riittää joka lähtöön. Kuka osaa laulaa, kuka ei. Mutta sehän on karaoken tarkoitus, että jokainen saa laulaa.  

Japanista alun perin lähtenyt harrastus, amatööriviihteen muoto. Asiakkaat esiintyvät yleisölle, säestys tulee videotallenteelta ja sanat tulevat siinä mukana, korostaen vielä kohtaa, josta kuuluu laulaa. Jokainen saa olla vuorollaan esiintyvä taiteilija.

Olemme Sytyssä muutaman lauantai-iltapäivän viettäneet karaoken merkeissä. Ilmeisesti päiväaikaan on outoa laulaa vai mistä johtuu, ettei ole pahemmin laulajia ollut. Ei meillä nyt niin montaa ole noita lauluDVD-juttuja, eikä laitteetkaan ole ravintolan veroisia, mutta on matalan kynnyksen aloituspaikka. Katsotaan, jos syksyllä saataisiin netistä otettua sanat ja sävelet, siellähän niitä on vaikka kuinka paljon, jokaiselle löytyy kappale laulettavavaksi. Jospa saisimme tämänkin harrastuksen Sytyn kautta laajenemaan. 

Joskus vuosia sitten joku sai minut kaveriksi laulamaan Kotiviinin (oli siinä vissiin joku siideri otettu,,, heh)!  Sitä sitten jonkun kerran lauleskelinkin, kunhan vain sain miehen toiseksi laulajaksi.

Olin kerran yksissä juhlissa ja olin kertonut pojan tytölle, että tuota laulua olen joskus laulanut karaokessa ja hän sitten käski, että mene mummi laulamaan se. Sanoin, että enhän yksin mene, pitää olla se mies toisena. Tyttö lähti ja tuli hetken päästä takaisin yhden vieraan kanssa, että nyt voitte mennä laulamaan ja niinhän sitten menimme. Olen joskus kuullut, kun joku laulaa sen yksinkin, mutta alkuperäisessä on mies ja nainen, niin jotenkin se vaan tuntuu luonnollisemmalta näin laulettuna, mutta kuten alussa sanoin, jokainen saa valita ihan itse kappaleen ja miten sen haluaa laulaa. Mutta se oli se kerta, kun aloin luottaa itseeni, että uskallan mennä laulamaan myös yksin. Onhan siellä vielä parannettavaa paljonkin, mutta on sen kynnyksen pystynyt ylittämään.


Aiheesta on kilpailuja järjestetty joka puolella ja sieltähän niitä laulajalupauksia saattaa löytyäkin, kun muutaman kilpailun on käynyt tuolla valtakunnan tasolla. Suomella on hallussaan yhtäjaksoisen karaokelaulannan maailmanennätys monelta vuodelta. Esimerkkinä lauluaika yli 200 tuntia. Laulajia varmaan tähänkin ennätykseen riittää.

Karaoke on harrastus siinä missä joku ralliautoilu tai neulominenkin. Vaatii varmaan hiukan enemmän rohkeutta lähteä esiintymään kuin tuo neulominen.

Bandoke on vastaavaa toimintaa soittajille. Levylle on koodattu useita eri ääniraitoja, joita kitaristi tai basisti voi harjoitella.

Kirjallisuutta aiheesta löytyy monin paikoin, kirjasto on oiva paikka hakea lisätietoja ja sieltähän niitä levyjäkin voi lainata, jos on vaan soittimet kotona.

Eikun laulamaan!                t.   Sisko