Salkkarissa on päivittäin tekstari-palsta,
jonka kautta lukija voi tuoda mielipiteitään julki, melkein mistä vaan.
Vuodenaikojen ja ajan kulumisen mukana nuo mielipiteitten kirjoittajat vaihtuvat,
mutta harvoin niihin sisältöihin tulee mitään muutosta, samat asiat toistuvat
vuodesta vuoteen.
Palstan pitäjä voisi aivan hyvin julkaista vanhat jutut uudelleen. Siinä
säästyisi aikaa ja rahaa, tosin mille tilille tuo aika laitetaan, sitä on
“rajattomasti”, uutta aikaa tulee ihan automaattisesti. Rahaa tippuu, jos on
tippuakseen ja sen voi säästää, kuulemma. Mutta säästäpä aikaa! Tosin joskus
kuulee jonkun jotakin tehneen… aikaa säästääkseen.
Koirat, kissat ja hevosetkin on yleinen
kirjoittamisen ja huolestuneisuuden aihepiirejä, useimmiten “niinku” syrjästä
seuranneen sekä peräti itse kokeneen henkilön kannalta katsoen. Pelin
henki kuitenkin on, että Sinä väärässä ja minä oikeassa, niinku muuten olen(kin).
Harva sitä itseään syyttää, tai ihmettelee, että onko tämäkään ihan näin.
Tunsin aikoja sitten erään rouvashenkilön,
jolla oli aina asiat hyvin päin. Hänen kodissaan, vuokra sellaisessa, oli niin sanottu
juokseva vesi – mennen tullen, ämpäreillä tuotiin ja ämpärillä vietiin,
juoksujalkaa.
Siinä lapset kasvoivat ja koulutettiin,
kauniissa kodissa, rakkaudella, työtä tehden. Omat ja naapurien(kin) asiat
olivat kunnossa. Ko. rouva ei naapurien asioista ollut kiinnostunut, kerta
kaikkiaan hän ylisti naapureitaan. Vaikka ihan varmasti naapurien katit ja
rakit kävivät paskomassa ja kuopimassa hänen pihallaan ja kasvimaalla. Se ei
haitannut tätä entistä Karjalan tyttöä, kaikista asioista hän aina löysi sen
positiivisen puolen. Ehkä ko. rouvan elämänasenne oli muokkautunut
siirtolaisuuden kokemusten myötä. Kun kaikki asiat olivat hyvin, mitä niissä on
valittamista, remontit maksaa, tyydytään olemassa oleviin juttuihin. Hän oli
tyytyväinen asuinpaikkakuntaan eli kyläläisiin. Hän teki työtä ja palveli
osuuskauppaa sekä asiakaspiiriään eläkepäiviin asti.
Kun se eläkeikä koitti, tuli muutto omaan
omistusasuntoon ja samalla loppui palvelupiste kylältä. Ainoa. Nyt piti hiiva ja
maidot hakea pitkän matkan takaa. Opetus on siinä, että oli vähään tyytyvä
kaupanhoitaja, joka pienistä eikä suuristakaan asioista valitellut.
Aika usein harmitellaan kun kissat tekevät
makuukuopan keskelle porkkanapenkkiä. Appelsiinin kuoret, taikka hätistelytkään
ei auta, kolli senkun nautiskelee auringon lämmittämästä makuusijasta. Mikäpä
siinä on köllötellä, lämpimässä. Ainoa riesa on toi naapurin akka – tällälailla
varmaankin kolli ajattelee, että hävittömiä ovat!
Koirat tuli jo mainituksi. Niiden
tekemiset ja olemiset on ehkä suurimpia “tekstarien” aiheita. Varsinkin jos
kysymyksessä on jonkinmoinen häiriön aiheuttaminen. Mikäpä muu kuin paskominen
ja asiaton haukunta.
Koira on se ihmisen paras ystävä kautta
aikojen ollut. Niitä on jalostamalla kehitetty monenmoisiin
käyttötarkoituksiin, seurakoirista eri töiden ja avustamisen osaajiin. Viime
aikoina on huomattu koiran “tarkkuus”, hajuaistin ansiosta tämä paras ystävä,
löytää esim. syövän ja monia muita ”oireita” jopa ennen lääkäreitä.
Silloin joskus, kauan sitten, koira oli
pihapiireissä se varsinainen ovikello. Haukunta ilmoitti, että sen reviirille
saapui vieraita tai talon omaa väkeä. Mitä tutumpi tulija oli, niin sen
riehakkaampaa oli “ovikellon” ääni.
Talon vahti piti huolen tarkasti siitä kuka
sai tulla ovelle koputtelemaan tai sisälle asti. Kesäaikaan koirat pidettiin
kiinni ns. juoksulangassa. Moni muistanee ohjeen ”Koirat kiinni
rauhoitusaikana”! Tuohon kahden tolpan taikka tolpan ja nurkkauksen väliin
asetettuun lankaan kiinnitettiin talonvahdin pannasta alkava ketju, joka liukui
langan rajoittamalla alueella ja koira pääsi hallitsemaan pihapiiriä. Ainakin
näki (ja kuuli) kaiken!
Niin sanottuina metsästysaikoina, eli
talvisaikaan, koirat kulkivat vapaana. Kevätpuolella, hankikannon aikaan,
luonnon voimat saivat aikaiseksi koirille yhteiset karkelot. Tämä karkelointi
keräsi naaras- eli tyttökoirien luokse lauman vetreitä uroksia. Nämä talon
leidit pidettiin yleensä sisällä, vaara emoksi tulemiselle piili pihapiirin
liepeillä. Kun varsin usein tapahtui karkaamisia, niin seurauksena oli au-pentujen
lisääntyminen.
Joku voi paheksua tuota au-lyhennettä.
Koetan selittää lyhenteen merkityksen, kun niistä on tullut niin tätä päivää.
Minä ymmärrän niiden merkityksestä vai promillen verran.
Harvoin sattuu niin onnellisesti, että
tulevien pentujen siittäjä olisi samaa jaloa sukua kuin naaraskoira. Rotu
säilyisi puhtaana ja rahallisesti arvokkaaksi mitattuna. Rotukoirilla on
hintansa. Tällaisen ulkosiittoisen pennun arvo on nollan ja jonkin euromäärän välillä.
Noita pentuja jaellaan miltei ilmaiseksi ja siksi niistä tulee aina ulkopuolisina
pidettäviä koiria, siis au-koiria. Ulkona nämä uudet “hankipennut” ovat alkunsa saaneet,
siis todellisia au-tapauksia, tehty ikäänkuin salaa.
Tästä(kin) muistuu tarina. - Eräs
mies oli viemässä narttukoiraansa uroksen luokse. Matkalla hän tapasi
kaverinsa. “Mihinkäs olet menossa”, kaveri kyseli kuulumisia. Sulhon luo pitää
mennä, koirallani on nyt se aika. Jutellessa aika kului ja morsian oli pitkän
talutushihnan päässä, vähän syrjemmällä. Kuulumiset oli kuultu ja matkaa piti
jatkaa. Talutushihnan päässä oli kummasti kaksi koiraa. Piti oikein hieraista
silmiään – kaksikerroksinen koira! Varsinainen sulho ei sillä kertaa tavannut
sille valittua “tyttö”ystävää. Penteleen rakki kerkesi ennen.
Kaikki koirat oppivat erilaisia asioita,
mutta myös omistajat ovat yksilöitä, jotka saattavat oppia koiranpidon taidon.
Mielestäni omistajalta vaaditaan eniten oppimistaitoa opettamiseen. Koira
heiluttaa häntäänsä aina, oli oppiarvo mikä sitten lieneekään. Kannattaa koiran
koulutus varmaankin aloittaa ns. isännästä. Sanotaanko tätä Alfa-naaraaksi tai -urokseksi,
mutta ihminen se on joka koiraa johtaa. Lauman johtaja!
Niin piti sanomaan, että keväällä
lähetellään kiivaita kannanottoja tekstari palstoihin ystävien jätöksistä.
Vihaksi se pistää kun lastaan vetelee vaikkapa aamulla hoitoon ja pienen
kätösen ylettyvillä on aikamoinen kasa sitä itteään. Ei pitäisi itselleen ottaa
ystävää, joka iloisesti haukkuu ainakin isäntänsä. Ei se niin suuri vaiva ole,
kun sen läjän korjaa muovipussin avulla pois, roskikseen. Voi sen taskuunkin
laittaa muovipussissa, lämpöä siitä kantaja saa. Ja hyvän mielen!
Oli minulla pieni asian tynkäkin mielessä,
johon aiheen olen saanut tekstarista tuonne pääkoppaani. Tekstarista, johonka
haluaisin saada asiantuntijan mielipiteen; ja se kuuluu suunnilleen näin:
“Elintarvikkeiden riistohinnat
johtuvat teolli-suuden ja kaupan ahneudesta, nämä siitä rikastuvat ja eniten
hyötyvät. Suomi on kallis maa, miksi saksalaiset saavat elintarvikkeet paljon
edullisemmin?”
Tähän tapaan näissä kannanotoissa
todetaan. Yhdyn täysin tähän kannanottoon, mutta jokin syy, muu kuin ahneus,
asiaan varmaankin on. En puutu varsinaisesti hintojen muodostumiseen,
tuottajasta kaupan tiskille. Laskennallinen yhtälö se on, mutta mitkä
seikat, muu kuin ahneus, hinnoitteluun vaikuttaa. Kaikkien kolmen osapuolen
jatkuvuudesta kuitenkin mielestäni on kyse. Saako tuottaja, teollisuus ja
kauppa sellaisen tuoton, että pystyvät jatkamaan tekemisiään.
Verrataan nyt näitä esimerkkimaita Saksaa
ja Suomea keskenään.
Miksi meillä on niin kallista, Saksaan
verrattuna? En minä ainakaan tiedä muuta kuin ehkä tehokkuusnäkökulman. Siinäkin ehkä olemme tuotantolaitoksia verraten suunnilleen tasaväkisiä.
Tuskin saksalaisetkaan ilman henkilötyövoimaa pärjäävät. Kuulemani mukaan heidän
palkkatasonsa on meitä parempi. Vai onko? Verotus? Kiinteistökulut?
Pystyykö joku raottamaan näitä asioita.
Sen tiedän, että meitä suomalaisia hankkii
elantonsa suuressa, laajassa kotimaassamme sanotaan noin 5,2 miljoonaa henkeä, tai
siis ruokaa tarvitaan tälle määrälle ihmisiä. Ennen sanottiin Hangosta Petsamoon, mutta nykyisin tämä Petsamo jää
pois. Kuitenkin laajalle alueelle elintarvikehuollon on pelattava.
Saksanmaalla on monta kaupunkia, joilla on
asukkaita miltei koko meikäläisten nokkaluku. Pikkukyliä meillä on lukuisia ja
tämä luontainen ahneus kiihottaa ruokkimaan pikkukylätkin. On niitä kyliä Saksassakin,
ei sen puoleen. Kuvittelen mielessäni, niitä kuljetusmatkojen kustannuksia.
Tuottajalta tehdaslaitokseen, tehtaalta kauppoihin, melkeinpä Petsamoon asti. Kuljetuskustannukset,
kukapa muu ne viime kädessä maksaa, kuin kuluttaja tietenkin. Ilmaista tavaraa ei ole,
jopa ämpäritkin maksaa, ne ilmaiseksi jonotettavat! Tuon kuljetusvaiheen
kustannukset tietenkin pienenevät, tai myös suurenevat, määrien mukaisesti.
Suhteellisesti painavampi kuorma on kiloa kohti edullisempi.
Kun tekstarin laatija otti esimerkiksi
Saksan halpoine hintoineen, sekä isompine palkkoineen. Tiettävästi “sakemanni”
maksaa terveydenhoidostaan tulojensa mukaisen hinnan. Mitä suurempi
tuloluokka on, sitä isompi summa menee terveysvakuutukseen. Olen jostakin
kuullut, että mitä isompi tämä “vakuutus” summa onkin, niin sen parempi on
hoitokin. Lääkärit olisivat tämän mukaan “parempia”, ammattitaitoisempia.
Voi olla niinkin, etten ole asiaa
ymmärtänyt. Tulkoon kuitenkin juoruttua asiasta. Juoru on ymmärtääkseni asia,
jossa on vain nimeksi totta. Tässä voi olla totta se, että niin sanottuja
sakemanneja on olemassa. Jos tässä on perää, niin en halua muuttaa Saksaan.
Täällä meillä, tämä satavuotias, antaa tällaiselle tyhjätaskullekin kohtalaisen
hoidon.
Taas tuli jaariteltua. Osittain aivan
turhista asioista, mutta tuli sitä säästöäkin tehtyä. Valot eivät palaneet
moneen tuntiin. Ihan siitä syystä kun suoritin etsivän tehtävää. Mitäkö niin
monta tuntia etsin? No noita puukstaaveja tuosta edestäni, nappuloista, joiden
kirjainmerkkejä ei hämärässä meinannut erottaa. Soisin niin mielelläni, että
löytäisin ne nopeammin. On tässä tällainen systeemikin. Yhdellä sormella
haen ja loput saavat levätä. Lepoa ne kaipaavatkin – särkevät mokomat.
Toisaalta, kun etsii noita kirjaimia, niin ei tarvitse käydä pilleripurkillakaan.
Kas kun huolet tässä hommassa hetkeksi unohtuvat.
Suosittelen tätä terapiaa muillekin!
Niilo
PS. Kuulopuheiden mukaan naapurissa
päivähoidossa ollut, vaahtosammuttajan kokoinen ympäristön tarkkailija, on
todennut kavereille, että ”kattokaa, tuolla mennee Taapelokälly”
(tuollaista Taaperokärry-nimeä ei Niilon kulkuapu
ole aiemmin saanutkaan – edes ulkomailla sitä ihmetelleiden joukosta)!