lauantai 28. lokakuuta 2017

IKKU-kuntoutus

Kelan IKKU-kuntoutus on uusi vuoden 2016 alusta alkanut ikääntyneille tarkoitettu kuntoutusmuoto, joka on suunnattu työelämästä poissaoleville yli 68-vuotiaille henkilöille. Tärkeää on, että kuntoutukseen hakevalla on kuntoutuksen tarve. Kuntoutukseen hakeutuvalla on kuitenkin oltava jäljellä riittävästi itsenäistä toimintakykyä, pystyäkseen osallistumaan kuntoutuskeskuksen ryhmämuotoiseen kuntoutukseen.  Päästäkseen IKKU-kuntoutukseen on muistisaraan esitettävä vuoden sisällä tehdyn muistitestin (MMSE) tuloksen, jonka on kuitenkin oltava yli 24 pistettä. Kuntoutuksen tavoitteena on kuntoutujan toimintakyvyn turvaaminen tai parantaminen sekä osallisuuden ja aktiivisuuden lisääntyminen.

Kuntoutukseen voi hakea ympäri vuoden, mutta kuntoutushakemuksen käsittelyyn kannattaa varata aikaa kuudesta kahdeksaan viikkoon. Kuntoutuspäätös voi tulla nopeastikin, mikäli alkavalla kuntoutuskurssilla on vapaita paikkoja. Tällöin Kelasta voidaan soittaa ja ehdottaa kuntoutuskurssille menoa. Tässä tapauksessa Kela tekee päätöksen nopeasti.

IKKU-kuntoutukseen hakeminen tapahtuu lääkärin-todistuksen perusteella, joka tarkoittaa sitä, että on tilattava aika lääkäriltä ja pyydettävä lääkäriltä B-lääkärinlausunto kuntoutusta varten. Mikäli henkilöllä on alle vuoden ikäinen lääketieteellinen selvitys, jossa on suositeltu kuntoutusta ja sen tavoitteet, silloin ei tarvita toista lääkärintodistusta.

Kun lääkärintodistus kuntoutusta varten on saatu, toimita kurssihakemus liitteineen Kelaan. Kuntoutusta varten tarvitaan lääkärintodistuksen lisäksi hakemus kuntoutukseen, joka on Kelan lomake KU132. Mikäli hakuprosessi on sinulle vierasta tai et osaa käyttää tietokonetta hyväksesi, mene Kelan toimistoon, jossa opastetaan tai voidaan auttaa kuntoutushakemuksen täyttämisessä. Kelan henkilökunta on ystävällistä ja palvelualtista ja auttavat kuntoutushakemusprosessissa.

Mikäli pystyt käyttämään tietokonetta ja sinulla on Internet, voit vierailla Kelan sivuilla ja katsoa kurssitarjonnasta, missä kaikkialla IKKU-kursseja on alkamassa ja milloin. Kuntoutuksen pääsyn edellytyksenä on, että hakijalla on sellainen toimintakyky, että hän pystyy osallistumaan ryhmämuotoiseen kuntoutukseen ja liikkumaan itsenäisesti. Jos hakija on liian sairas tai huonokuntoinen, se voi olla este kuntoutukseen pääsylle.

IKKU-kuntoutuskurssilla on lääkärin-, fysioterapeutin- ja sosiaalityöntekijän tarkastus, jossa tehdään moniammatillinen kuntoutusarvio ja määritellään kuntoutuksen tavoitteet. Kurssit koostuvat kolmesta viiden päivän mittaisesta kuntoutusjaksoista ja tarvittaessa yhdestä kotikäynnistä. Kuntoutusohjelman lopussa kuntoutujan läheisellä on mahdollisuus osallistua kuntoutukseen kahden päivän ajan Kelan kustannuksella.

Kuntoutus on maksutonta ja kuntoutukseen tulevalle maksetaan matkakulut, joissa on omavastuu. Kuntoutuksessa majoitutaan kahden hengen huoneeseen. Mikäli kuntoutukseen tulevalla on C-papp laite tai avanne on mahdollisuuksia saada käyttöönsä yhden hengen huone. Kuntoutuksen aikana kuntoutuja saa kuntoutuslaitoksessa aamupalan, lounaan ja iltaruoan.

Lääkärintodistuksessa tulee käydä ilmi henkilötiedot, sairaushistoria, toimintakyvyn arvioimiseksi tehty tilannekuvaus, testi- ja koetulokset, lääkärin omat havainnot sekä diagnoosit. Myös oireet tuki- ja liikuntaelimissä, reuma, kivut, arkuus, turvotus, sekä rangan ja nivelten liikerajoitukset tai jäykkyys. Oireiden voimakkuus ja miten ne vaikuttavat päivittäiseen kotona selviytymiseen. Minkälaisia rajoituksia normaalissa kotona oleskelussa kuntoutukseen hakevalla on ja mihin kuntoutuksella pyritään. Myös rinnakkaissairaudet, uupumus, masennus, pelot, ylipaino, riippuvuudet, uni- ja muistiongelmat.

Tarkastelun kohteena ovat myös niin sanotut psykososiaaliset tekijät, kuten eri syistä johtuvat stressitilat, yksinäisyys, syrjäytymisuhka, puuttuvat vuorovaikutus- tai tunnetaidot, masennus. Ja tärkeää on myös oma motivaatio, jos ei ole omaa halua kuntoutua, sitä ei voida mistään ulkopuolelta henkilölle ammentaa.

Kaikista Kelan kursseista saa tietoa www.kela.fi tai suoraan Kelan toimistosta, opastusta kuntoutuksesta saat myös Kelan numerosta 020-692 205.


Olkaa aktiivisia ja kysykää rohkeasti lääkäriltä kuntoutuksesta.

Hyvää vuoden jatkoa!


Irma Lehtonen
sosiaalityöntekijä, Valvira
Valtiotieteiden tohtori












keskiviikko 25. lokakuuta 2017

Mihin tämä maailma on menossa?!

Tässä viime aikoina uutisia kuunnelleena en voi kuin ihmetellä. Eikö meillä Suomessa ole enää mitään tärkeitä asioita päätettävänä, kun pitää puhua lillukan varsista?!

Minua kummastutti jo alkusyksystä, kun koulussa ei ollenkaan kysytty oppilailta, missä he olivat olleet tai mitä tehneet kesäloman aikana. Aina ennen sitä kysyttiin koulussa. Vaan ei enää! Se kuulemma loukkaa lapsia ja eriarvoistaa heitä. Eihän tämä maailma nyt muutenkaan ole mitenkään reilu ja tasa-arvoinen. Hienoa on, että siitä yritetään tehdä tasa-arvoisempaa, mutta aina on niitä, jotka ovat ns. paremmassa asemassa kuin toiset. Lapsista joku on voinut olla Floridassa Disney Worldissa, toinen on voinut olla kotinsa lähellä leikkipuistossa koko perheen voimin piknikretkellä. Tässä tietysti heti ajatellaan, että Floridassa käynyt on paremmassa asemassa. Rahallisesti ehkä kyllä, mutta voihan Disney Worldin käynyt olla kateellinen toiselle lapselle siitä, että tämä on saanut viettää yhteistä, mukavaa aikaa koko perheen voimin. Mistä me olemme kateellisia ja kenelle, riippuu pitkälti siitä, miten ajattelemme ja minkälaisen roolimallin olemme kotoa saaneet.

Samoin minua on tässä tasa-arvo- ja yhdenvertaisuus-keskustelussa hämmästyttänyt se, että kaikkien pitää olla henkilöitä. Ei saa enää olla tyttöjä ja poikia. NO, ikävä tosiasia on se, että jommankumman vehkeet meillä kaikilla on. Ja joillakuilla molemmat.

Ihminen saa olla sellainen kuin haluaa, en ole tuomitsemassa kenenkään sukupuolta tai seksuaalisuutta. En vain ymmärrä, miksi jokainen pitäisi mainita erikseen? Eikö se olisi tasa-arvoa ja yhdenvertaisuutta parhaimmillaan, kun jokainen saisi olla mitä on ilman, että siitä nousee iso haloo?

Tähän aiheeseen minut sai tarttumaan se, kun luin, että nyt muutetaan liikennemerkitkin! ”Suojatie”-merkissä ei enää saa olla hahmoa, jolla on housut.
 
Näistä tulee tulevaisuudessa tikku-ukkoja. Hups, siis tikkuhenkilöitä… Ihmettelen vaan, eikö siitä taas vedetä hernettä nenään, kun tikkuhenkilö on enemmän mies kuin nainen… Ja jos oikein saivarrellaan, miksi ”Jalkakäytävän” ja ”Lapsia” merkeissä on pieni ja iso hahmo? Voihan se tuoda jonkun mieleen pedofiilin viemässä lasta tien yli! 


Kuinka paljon maksaa, kun kaikki suojatiemerkit vaihdetaan? Ei niitä merkkejä ole ihan yksi tai kaksi Suomen kaupungeissa ja kunnissa. Käsittääkseni liikennemerkki ei muutenkaan ole ihan halpa. Eikö meillä ihan oikeasti ole tärkeämpiä rahareikiä?!

Miten vessojen merkintöjen käy? Onko ne jatkossa suunnattu vain henkilöille? Se helpottaisi naisten vessan ikuista jono-ongelmaa. Pitääkö sukupuolensa ja suuntautumisensa ilmaista ja sen perusteella jaetaan vessoihin? Vai onko sitten vain yksittäisiä vessakoppeja ilman yhteistä käsienpesutilaa? Sehän ongelman ratkaisisi.

Sitten vielä joku ehdottaa, että Stockmannin hullut päivät pitää muuttaa jonkun muun nimisiksi. Kun se halventaa mielenterveysasiakkaita! Niinkö? Kuinka monella mielenterveysongelmista kärsivällä on diagnoosina hullu? En tunne ketään. Hullu on kansanomainen sana, jolla minä ainakin tarkoitan vähän hassua. Sitä meistä on jokainen! Ja jokainen on varmaan joskus tehnyt jotain hullua, kuten heräteostoksia halvalla. Ei sitten voinutkaan tuohon kirjoittaa, että älyttömän halvalla, ettei loukkaa ketään vähemmän älykästä… Voisi vaikka vahingossa nimittää toista tyhmäksi…

Herätkää nyt, ihmiset! Meidän verorahojamme käytetään kaikenlaisiin hullutuksiin… Voiko näin enää sanoa, vai loukkaako se jotakuta? Nyt olisi aika antaa kaikkien kukkien kukkia ja yrittää elää tasa-arvoista ja yhdenvertaista elämää toisten kanssa! 
                             Päivi

lauantai 21. lokakuuta 2017

Vihattu ja rakastettu…

Aika ajoittain tutustun Salkkarin tekstarikirjotuksiin. Niistä ainakin huomaa mitä vuodenaikaa eletään. Onko kevät, kesä, syys- tai talvikausi meneillään.  Ilmojen haltia saattaa hieman sotkea tuota kierron tuntumaa. Jos epävarmuutta mielessäsi ilmaantuu, niin tekstaripalstalta saatat vahvistaa oletta-muksesi todellisuuden, myötävihaten taikka rakastaen! Tietenkin lehden päiväyksessä kerrotaan tarkemmin se missä mennään.

Kerron tässä kuitenkin ohimennen ensin hiukan elostani; tällaisen mitääntekemättömän miehen, joka asuu yksikseen omissa oloissaan ja jolla joka päivä on niinkuin sunnuntai. Aamulla ei ole mihinkään kiire, kas kun on mitääntekemätön, vapaapäivien viettoon orientoitunut, joutilas. Hetken siinä menee aikaa, kun miettii mikä viikonpäivä nyt on. Toisaalta senkään kun ei ole niin väliä eletäänkö sunnuntaita vai ollaanko keskiviikossa, työkiireitä ei ole. Kiireitä kylläkin on ja niihin kiireisiin on varattava aikaa paljon enemmän kuin silloin joskus.

Heräämiseen, siihen ei mene mielestäni lainkaan tuota aikaa. Ei voikaan mennä kun tunne on sellainen, ettei ole nukkunutkaan juuri mitään. Kaikkiin muihin aamutoimiin kylläkin, niihin tuota aikaa kuluu, jopa fundeeraamiseen.

En käsitä millä äijä voi kuluttaa tuota aikaa niin paljon enemmän kuin silloin joskus. Toisaalta aikaa meillä on, joutaa sitä kuluttamaankin. Tosiasia taitaa olla, ettei aika kulu. Me kulumme, vain elolliset kuluvat ja kuihtuvat.

Tekstarista poimittua

Tämä kasvikuntaan kuuluva moitittava ja ylistystä saanut kohde oli ainakin 78 vuotta sitten jo olemassa, sen muistan varmuudella. En tiedä tämän todellista ikää, mutta tuontituotteesta on kuitenkin kysymys.  Oliko kyseessä oikea kauppatavara? Arvatenkin tämä kulkeutui Suomeen vetten päällä joko ns. kylkiäisenä tai oikeana rahtitavarana. Senkin asian varmaan saisi selville ehkä tämän rakkineen (= tietokoneen) avulla, mutta laiska kun olen, jääkööt viisaammille.

Muistan tämän kohteeni, josta pyrin kirjoittamaan, ilahduttaneen varsinkin äitiäni, isäni ei niinkään sille suurtakaan painoarvoa antanut. Perheellämme oli oma tupa ja oma lupa, niinkuin silloin joskus jo sanottiin.  Paljon on puhuttu mitä mukavuuksia asuminen sisälsi silloin. Meillä ainakin oli juokseva vesi, sisään ja ulos. Vähän kun siitä ajasta vartuin, osallistuin tuohon veden juoksuttamiseen. Silloin maaseudulla, ns. talonpojilla eli talollisilla vesi tuotiin kaivolta tupaan puusaaveissa, meillä toimenpide tehtiin ämpärin eli sangon kanssa. Pienemmät yhtä ämpäriä roikottaen ja voimakkaammat kahdella vesiämpärillä. Osa vedestä kaadettiin hellan kuumavesisäiliöön, josta saatiin tiskaamisessa tarvittava lämmin vesi. Säiliössä vesi saattoi olla jopa kiehuvaa, ja sen sekaan oli pakko lisätä joskus kylmää joukkoon. Kylmävesiämpärissä oli otin, jota kutsutaan vesikauhaksi, eli kousuksi, jona se varsinaisesti silloin tunnettiin. Saattaa olla, että täällä Varsinais-Suomessa on vesikauhalle sama nimike kuin kotiseudullani. Taikka sitten ei.

Juokseva vesi, jota kuljetettiin jalan, sai kyydin takaisin luontoon, laskiveden muodossa. Nykyisin puhutaan harmaasta vedestä, jota ju0ksutetaan suoraan säiliöön tai puhdistamoon.  En tiedä onko se oikeaa juoksuttamista, kun siinä ei ole jalkatyöllä mitään osuutta. Silloin ennen likaämpärinkin tuotokset “juoksutettiin” tunkiolle pihan perälle. Muistan sanonnan: “Vie mennessäs, tuo tullessas”. Vie laskiämpäri ja tuo puita tullessas. Miniän tullessa taloon lisättiin tuohon ohjeeseen vielä sen ”kääntymispaikan” suhteen sellainen neuvo, …”että tee siellä ollessas ja…”. Se puuCee kun usein oli liiterin takana. Meillä tuo laskiämpärin tyhjennyspaikka oli tosin tontin rajalla, metsän reunassa. Ei se ihan hoitamaton paikka ollut. Syksyisin siihen kompostoitiin osa varisseista koivun lehdistä.

Tätä kompostia koristi runsas lupiinikasvusto. Siis tämä mielestäni kaunis kukka, jota tielaitoskin käyttää maisemoinnissa. Kukka, joka on tekstaripalstalla saanut haukkuja sekä kehuja. Taitavat nuo haukut ja kehut olla aika tasan jakaantuneet. Minun mielestäni tämä rikkaruohoksi luokiteltu kasvi peittää muut rikkaruohot. Millä perusteella äitini oli siitä pitänyt, jäi kysymättä. Arvelen, että sillä ei ole yliherkkäkään kukaan, eikä se aiheuta oireilua niinkuin pujo. Saattaa olla niinkin, en tiedä, että lupiinin kasvusto estää jopa pujon leviämisen. Pujo on helpohko tuhottava omista nurkista. Latvasta hyvä ote ja kiskaisu, se on siinä.

Kuulin jo alkukesästä jutun jossa japanitar katseli kaunista kukkivaa voikukkapeltoa. Hän kyseli mistä saisi niiden siemeniä kotiin vietäväksi. 😊 – Toinen juttu, tosi sellainen, koskee juolavehnää. Suomalainen agronomi oli opintomatkalla Yhdysvalloissa. Hän teki havainnon juolavehnästä. Kasvi on runsasjuurinen ja sen vuoksi sopisi mainiosti meidän maaperään. Täällä on isot suoalueet, jotka kantavat huonosti niillä liikkujia. Agronomi mietti juolavehnän parantavan suon kantavuutta. Niinpä tuliaisena oli juolavehnä paakku, jonka levinneisyyden tiedämme ja eritoten juolavehnän haittapuolet.

Pieni kysymyssarja. Mihin asiaan, juttuun, yhdistät seuraavat sanat: vintti, vinssi ja kiulu?


Niinpä, entisempiin aikoihinhan ne liittyvät! Eikä niistä mistään näe mielipiteitä tekstaripalstalla – ”niin muuttuu mailma, Eskoseni”!


Lopuksi näin kiireisen, hitaan eläkeläisen sanomana: koetetaan olla mukana erilaisissa toiminnoissa kykyjemme mukaan. Meitäkin tarvitaan, jollei muussa, niin ainakin kuluttamassa. Mitä sitten kulutamme, ainakin omaa sekä kanssaihmistenkin aikaa - joillekin siitä jopa maksetaankin ja sehän on hyvä juttu, se.

Niilo 







keskiviikko 18. lokakuuta 2017

Bloggaaja aikamatkailijana

Yritämme olla Yhdistävä tekijä meidän kaikkien SYTYläisten ajatusmaailmassa, itse kukin kynäilijä omannäköisine teksteineen. Aivan ”oikeaoppinen” blogihan tämä ei ole siinä mielessä, että olisi vain yksi teema ja yksi kirjoittaja, ajatuksineen ja tekemisineen, etenemässä kronologisesti vain hänen elämäänsä seuraten. Koetamme kuitenkin täyttää muilta osin blogikirjoituksen periaatteita ja julkistaa uudet postaukset säännöllisesti viikoittain keskiviikkona ja lauantaina.

Aihepiirithän, seitsemällä eri kirjoittajalle, ovat hyvinkin erilaiset, mutta uskomme, että kun ne ovat henkilökohtaisia ja usein elävässä elämässä itse koettujakin, niin teistä monelle saattaa tulla mieleen oma kokemus, muisto taikka déjà vu, outo tuttuuden tunne! Toivoisimme tietenkin joskus myös palautteita, joilla ohjailisitte tekstejämme enemmän juuri teitä kiinnostaviksi. Muutoinhan me itse kukin kynäilemme vain ne aiheet, joihin ajatuksemme, kokemuksemme, muistomme ja mieltymyksemme tekstejämme johdattelee.

Itseäni on jo monta kertaa kiehtonut kokeilla osaisinko kertoa viimeisimmistä kokemuksistani teille niin, että jaksaisitte lueskella sitä loppuun saakka. Kuuntelen nykyään melko lailla äänikirjoja (ikäkaihi on sulkenut silmänsä kohdallani lukutaidottomuustasolle, vaikka ei vielä julkiselle puolelle operointiin oikeuttaviin ”osasokeusprosentteihin”) ja siinä huomannut, että jopa pariinkin kertaan lukemani teokset avautuvat aivan uudella lailla kuultuina – siinä kun ei pääse harppomaan missään kohdassa, vaikka kuulostaisikin vähempi kiinnostavalta. Oletan, että tämänkin tekstin osalta, luettuna, tuollaista saattaa ilmetä.

Siis: teossarja, jota kuuntelen, on Maan lapset (Jean M. Untinen-Auel). Omasta mielestäni tunnen sen sisällön, olenhan lukenut sen osin jopa kolmeen kertaan ja kertonut siitä kanssaihmisilleni yllyttäen heitä heittäytymään menneeseen aikaan, jonnekin sinne, missä jääkausi alkoi väistymään nyky-Euroopan alueelta. 


Eihän se ole tosi, eikä edes varmuudella todistettavaakaan, mutta kirjoitettu niin, että esivanhempiemme elo olisi saattanut kulkea jotain tuollaista rataa. Kirjoittaja – jonka kaikki omat isovanhempansa olivat suomalaissiirtolaisia – teki laajapohjaista tutkimusta arkeologiaan sekä osallistui selviytymistaidon kursseille oppiakseen tekemään kivikauden tapaan tulta ja työkaluja. Hän ”mallinsi” olosuhteita, joissa joutui elämään luonnossa, myös talviolosuhteissa. Untinen-Auel vieraili myös kirjojensa esihistoriallisilla alueilla ja eri yliopistoissa. Monet kuvaukset luonnosta, ihmisistä ja tapahtumista pohjautuvat tieteellisiin tutkimuksiin. Liekö ihme, että kirjan kokonaismyynti ylittää 45 miljoonaa ja fanit odottavat sille edelleen jatkoa, vaikka 6 paksua teosta on ilmestynyt ja suomennettuinakin.

Miksikö nyt vaahtoan jonkun kirjan perään? Monena iltana se on viihdyttänyt vielä nukkumaan mennessäkin niin, että aamulla on ollut pakko kelailla tekstiä takaisin, kun huomaa, ettei sitä tai tätä ole kuullut tai ainakaan ei muista… Istuma-asennossa kuunneltuna uni pysyy kyllä kaukana. Kuvittelen jokaisen tarvitsevan juuri tuonkaltaisen johdatuksen aikoihin ja asioihin sieltä mistä meistä jokainen lienee lähtöisin… Siihen pohjautuen on paljon helpompi – minusta – asennoitua periytyvään tietoon edellisiltä sukupolvilta.

Ulkona sataa. Normaalia syksyisyyttä ja mitä antoisin ajankohta viettää aikaa kiinnostavien teosten parissa. Vielä ei tarvitse välttämättä takkatulta, eikä torkkupeittoakaan hartioilleen ja kun alkava kaamos kuitenkin pitää valoja päällä päivälläkin, ei edes sähkölaskun ajattelu aseta esteitä nautinnolle.

Kävinhän minä Kaupungintalollakin. Ei ollut meitä kovin runsasta joukkoa osallistujina ”Esteetön kuuloympäristö Salossa”-seminaariin. Asiantuntijoiden esittämänä ongelmat tuolla elämänalueella eivät ole kovinkaan tosissaan huomioituja – ei edes Kaupungintalon Valtuustosalissa. Olihan siellä T-merkki ovenpielessä ja induktiosilmukka asennettuna, mutta kun se ei tavoittanut kaikkien sitä tarvitsevien kuulokojeita. Joku nokkela yritti löytää ”ääniaallot” kallistelemalla päätään, mutta vain paikkapaikoin salia se auttoi, vaikka niska kipeytyi jokaisessa kallistelussa. Tosin joitakin kokonaisia rivejä hellittiin häiriöttömällä kuulemisella. Vahingossa olin istahtanut sille.


Pohdittiin kuinka kaupunkimme julkisissa tiloissa ja yrityksien palvelupisteissä asiaan on paneuduttu. Paikallisen alan yrittäjän kertomana melko heppoisesti. Ja kuitenkin täällä on useita viihtyisiä vapaa-ajanviettopaikkoja, joiden viihtyisyyden hävittää tilan äänikakofonia; ei ole edes ajateltu esteettömän kuulemisen vaatimia hälyääniä ja jälkikaikuja vähentäviä elementtejä tilan sisusteuksessa. Kuinka lienee sitten sellaisia palveluita tarjoavissa paikoissa, joissa ei ehkä välttämättä haluaisi koko tilassa kaikkien kuulevan omia henkilökohtaisuuksia – jotka eivät kuulu palvelutiskin molemmin puolin kuin huutamalla, ilman induktiosilmukkaa.

Vuosi 2018 tulee olemaan Kuuloliiton esteettömän kuulon teemavuosi, joten olisi upeaa mainosta Salon seudulle, jos voisimme esitellä mahdollisimman monta tuollaiset kriteerit täyttävää paikkaa.

Niin ja olinhan minä päivähoidossakin, kun talossamme tapahtuva ikkunoiden vaihto-operaatio tavoitti viimein tämän eriön lasisuudet. Onneksi jo pari päivää etukäteen sain varoituksen ”häädöstä”, johon oli valmistauduttu jo viikkoja ennen, vapauttamalla puolitoista metriä tilaa tyhjäksi ikkunoiden edestä. 26 neliön huushollissa. Ahtaalla on asuttu, mutta lapsuusmuistoista löytyi lähes samaa kokoluokkaa ollut ”mummonmökki” kolmen ihmisen kotina. Olen koko eläkeläisaikani mallielämäntapakelvollisuuksien puuttuessa keskittynyt hiukan Lukkarinkouluun, vapaaehtoiseen vertaistukeen muutamien kanssaihmisten opastamiseksi tietotekniikan kanssa pärjäämiseen. Olin joskus uudelleenkoulutuksessa saanut sellaiseen puolentoista vuoden lisäopit kirjapaino-osaamiseen lisättynä ja kun opiskeluaikoinani sain itse vastaavanlaista ohjausta, niin olen koettanut siirtää sitä eteenpäin. Nyt sattui sopivasti, että liki Someron rajaa, Kuusjoen takamailla elelevä lukkarinkoululainen oli kysellyt koska taas olisin noudettavissa kertaamaan sitä, josta suurimman osan hän oli kesän aikana unohtanut. Kaksi kärpästä samalla pläjäyksellä – ja se ajoitettiin ikkunamiesten ilmoittamaan päivään. Useimmiten nämä tiedon kertaukset tapahtuvat tässä lähiympäristössä tai eriöni ahtaudessa, mutta tuollainen ”kauko-opiskelu” tarjoaa kanssakäymisen lisäksi myös päiväkahvin nauttimisen normaalista yksinjuomisesta poikkeavana, kaverin kanssa. Samalla näkee myös vuodenaikojen olemuksen luonnossa, kun ikkunanäkymää ei liitä luontoon kuin roskakatoksen vieressä kasvavat vaahterat. Eli ei ollut hassumpi evakkoreissu, jonka aikana uudet ruudut olivat ilmestyneet isomman ja pienemmän ikkunan aukkoon sekä parvekkeen oveenkin. Kyllä valostui elämä kerralla! Josko lienevät lasit paremmin puhdistettuina taikka sitten se, että kun miniä vei verhot pesuun, niin eivät nekään suodattaneet ulkokirkkautta. Nyt sitten odotellaan miniää miehineen urakoimaan takaisin huonekalut niin, että pääsen vuoteelta yöllisellä vessareissulla kävelemää normaalisti nokka eteenpäin, vaikka on tuohon sivuttain hiipimiseenkin melkein tottunut, tosin kolhaisee usein varpaansa sängynjalkaan.

Voisihan se bloggaaminen olla kai tällaistakin, josko se jotain kiinnosti niin, että tuli tänne saakka luettua. Jälleen kerran ilmaan jää kysymysmerkki – blogilaskuri näyttää sivun avausten määrän, mutta ei sitä luettiinko se läheskään jokaisella avauksella – että mahtoiko se kiinnostaa tai edes olla siedettävää luettavaa teistä jostakin. Mites Sinusta? Siihen voi vastata, melko pienellä vaivalla, tämän alapuolella olevasta ”Lähettänyt Timo Luhtavaara Ei kommentteja” -kohdasta, siitä kynäkuvakkeesta klikkaamalla. Olisin/olisimme todella ”onnesta mykkyrässä”, jos sinne tekstiin ilmestyisi edes ”1 kommentti”, vaikka lisäkäänhän ei tee pahaa kuin selkäsaunassa!

Esteettömästi kuulostelemaan jääden
                                                                           
















lauantai 14. lokakuuta 2017

Lapsen elämää

Nykypäivänä tulee monesti mieleen, että olisi helpompi olla lapsi. Ei aikuisten huolia, ei murheita.

Jonkun ne murheet on kuitenkin ”kannettava”, joten aikuinen ne sitten saa ”kantaa”. Eihän lapsi edes osaa ajatella kuin aikuinen.


Miksi lasten pitäisi olla kuin aikuiset?

Onneksi Suomessa lapset saavat olla lapsia.

Annetaan heidän juosta keppihevoskilpailuissa tai leikkiä nukeilla niin kauan kuin huvittaa. Liian aikaisin lapsen odotetaan käyttäytyvän ”aikuismaisesti”, nykyään tuntuu, että lapset pitää pukea kuin nuoret aikuiset, heidän pitää jutella kuin aikuiset.

Ennen syntyi lapsia, vaikkei saanut edes lapsilisää, ei ollut terapeutteja, ei kotihoitoa tms. Silti pärjättiin.

Nykyään ollaan huolissaan, kun lapsia ei synny enää ”tarpeeksi”. Onkohan syynä, että osataan tuo ehkäisy paremmin kuin ennen. Taikka sitten ei vaan haluta lapsia, kun pitää ”tehdä uraa” eli töitä.

Antaan lasten olla lapsia niin kauan kuin haluavat, ei tehdä heistä aikuisia liian aikaisin.
                                                    Sisko













keskiviikko 11. lokakuuta 2017

Vuosikymmenten takaa

Tässä itsekin vanhennuttuani päätin kurkistaa vuosi-kymmenten takaiseen runokokoelmaani. Sieltä löytyi jos jonkinlaisia sepitelmiä 9-10-vuotiaan tytön maailmasta. Tuli siinä naurettua itsensä kipeäksi. Siinäkin taas mietin, että joku muu olisi voinut lukea ne itsekseen ja hävittää runonsa kenenkään niistä tietämättä. Viittaan tässä aikaisempaan kirjoitukseeni henkilökohtaisesta avusta. Tässäkin tilanteessa avustaja pääsi koskemaan jotain niin henkilökohtaista, ettei kenelläkään toisella ole sellaiseen mahdollisuutta. Luottamus on henkilökohtaisen avun A ja O. Ja taas eksyin aiheesta…
Lukiessamme yhdessä alle 10-vuotiaana tekemiäni runoja huomasin, että riimit ovat olleet jo silloin tärkeitä. Ne ovat tärkeitä edelleen. Runoja sepittäessä on herännyt kiinnostus suomenkieleen ja se näkyy kyllä näissäkin kyhäelmissä.

Kokosin tähän alle muutamia runotytön alkutaipaleen kokeiluja. Lukekaa ja nauttikaa! Hauskaa ainakin on. Kenties myöhemmässä vaiheessa saattaa tulla lisää näitä kirjoituksia. Seuraava kausi on ollut selkeästi murrosikään liittyvä. Sieltä löytyi ontuvia riimityksiä, mutta takaa niin kipeää itsensä etsimistä ja rakastumisia, että ehkä ne teokset jäävätkin kätköihinsä…

Tämä ensimmäinen runoni on elokuulta 1987, jolloin olin juuri menossa 4. luokalle. Vielä en ollut täyttänyt 10 vuotta.

Kesä mennyt on,
se oli aivan onneton.

Kesä oli lyhyt,
ja sinä hyttysten puremisista syhyt.

Näet taas ystävät hyvät,
joilla nyt on hymykuopat syvät.

Tässä juuri 10 täyttänyt runotyttö pohtii koulun alkua. Silloin vielä kerättiin 2 litraa puolukoita kouluun vietäväksi. Niistä keittiöväki teki ihanaa puolukkasurvosta maksalaatikon kaveriksi. Voi niitä aikoja, monessakin mielessä!

Taas koulu alkaa,
pane eteen toista jalkaa.

Kuljen yksin tiellä hiljaa,
katsellen keltaista viljaa.

Nyt kypsyy sienet,
sekä puolukat suuret ja pienet.

Mä metsässä puolukoita kerään,
ja syksyn säveleen herään.

Syksy kaunis on aina,
se nyt mielees paina.

Sadepisarat ropisee,
saappaat jalassa lotisee.

Metsä soi,
nyt puolukat kypsyä voi.

Tämä seuraava riimittely on juuri 9 vuotta täyttäneen tytön ”Olipa kerran”-kaudelta. Tässä iässä lähes kaikki riimittelyni alkoivat olipa kerran tai oli kerran. Tässä on selkeästi vietetty joululomaa, sillä tekeleitä joulukuulta 1986 löytyy todella paljon.

Olipa kerran sieni,
joka oli liian pieni.

Sienessä asui mato,
 ja madon pelloista tuli aina hyvä sato.

Mato venytteli jalkojaan,
mutta koskaan ei päässyt liikkumaan.

Tämä seuraava on äitienpäiväruno vuodelta 1987. En ole vielä ehtinyt täyttää 10. Tästä runosta muistan aina, että äiti oli loukannut jalkansa liukastuessaan maaliskuussa.

Olet äiti onnellinen,
sua tarvitsen.

Sinun neuvoosi tahdon mä käyttää,
ja omilla neuvoilla täyttää.

Olet äiti mulle rakas,
 älä mene nuoruutees takas.

Olit lapsena villi ja vilkas,
mutta nyt on vanhuus nilkas.

Löytyykö omasta pöytälaatikostasi lapsuuden aikaisia tai vaikkapa myöhemminkin tehtyjä kirjoituksia? Tässäpä oiva paikka jakaa omia muistoja yhdistäväksi tekijäksi muillekin!

Päivi










lauantai 7. lokakuuta 2017

Sitä sun tätä!

Salkkarissa on päivittäin tekstari-palsta, jonka kautta lukija voi tuoda mielipiteitään julki, melkein mistä vaan. Vuodenaikojen ja ajan kulumisen mukana nuo mielipiteitten kirjoittajat vaihtuvat, mutta harvoin niihin sisältöihin tulee mitään muutosta, samat asiat toistuvat vuodesta vuoteen.

Palstan pitäjä voisi aivan hyvin julkaista vanhat jutut uudelleen. Siinä säästyisi aikaa ja rahaa, tosin mille tilille tuo aika laitetaan, sitä on “rajattomasti”, uutta aikaa tulee ihan automaattisesti. Rahaa tippuu, jos on tippuakseen ja sen voi säästää, kuulemma. Mutta säästäpä aikaa! Tosin joskus kuulee jonkun jotakin tehneen… aikaa säästääkseen.

Koirat, kissat ja hevosetkin on yleinen kirjoittamisen ja huolestuneisuuden aihepiirejä, useimmiten “niinku” syrjästä seuranneen sekä peräti itse kokeneen henkilön kannalta katsoen.  Pelin henki kuitenkin on, että Sinä väärässä ja minä oikeassa, niinku muuten olen(kin). Harva sitä itseään syyttää, tai ihmettelee, että onko tämäkään ihan näin.


Tunsin aikoja sitten erään rouvashenkilön, jolla oli aina asiat hyvin päin. Hänen kodissaan, vuokra sellaisessa, oli niin sanottu juokseva vesi – mennen tullen, ämpäreillä tuotiin ja ämpärillä vietiin, juoksujalkaa.

Siinä lapset kasvoivat ja koulutettiin, kauniissa kodissa, rakkaudella, työtä tehden. Omat ja naapurien(kin) asiat olivat kunnossa. Ko. rouva ei naapurien asioista ollut kiinnostunut, kerta kaikkiaan hän ylisti naapureitaan. Vaikka ihan varmasti naapurien katit ja rakit kävivät paskomassa ja kuopimassa hänen pihallaan ja kasvimaalla. Se ei haitannut tätä entistä Karjalan tyttöä, kaikista asioista hän aina löysi sen positiivisen puolen. Ehkä ko. rouvan elämänasenne oli muokkautunut siirtolaisuuden kokemusten myötä. Kun kaikki asiat olivat hyvin, mitä niissä on valittamista, remontit maksaa, tyydytään olemassa oleviin juttuihin. Hän oli tyytyväinen asuinpaikkakuntaan eli kyläläisiin. Hän teki työtä ja palveli osuuskauppaa sekä asiakaspiiriään eläkepäiviin asti.

Kun se eläkeikä koitti, tuli muutto omaan omistusasuntoon ja samalla loppui palvelupiste kylältä. Ainoa. Nyt piti hiiva ja maidot hakea pitkän matkan takaa. Opetus on siinä, että oli vähään tyytyvä kaupanhoitaja, joka pienistä eikä suuristakaan asioista valitellut.

Aika usein harmitellaan kun kissat tekevät makuukuopan keskelle porkkanapenkkiä. Appelsiinin kuoret, taikka hätistelytkään ei auta, kolli senkun nautiskelee auringon lämmittämästä makuusijasta. Mikäpä siinä on köllötellä, lämpimässä. Ainoa riesa on toi naapurin akka – tällälailla varmaankin kolli ajattelee, että hävittömiä ovat!

Koirat tuli jo mainituksi. Niiden tekemiset ja olemiset on ehkä suurimpia “tekstarien” aiheita. Varsinkin jos kysymyksessä on jonkinmoinen häiriön aiheuttaminen. Mikäpä muu kuin paskominen ja asiaton haukunta.

Koira on se ihmisen paras ystävä kautta aikojen ollut. Niitä on jalostamalla kehitetty monenmoisiin käyttötarkoituksiin, seurakoirista eri töiden ja avustamisen osaajiin. Viime aikoina on huomattu koiran “tarkkuus”, hajuaistin ansiosta tämä paras ystävä, löytää esim. syövän ja monia muita ”oireita” jopa ennen lääkäreitä.

Silloin joskus, kauan sitten, koira oli pihapiireissä se varsinainen ovikello. Haukunta ilmoitti, että sen reviirille saapui vieraita tai talon omaa väkeä. Mitä tutumpi tulija oli, niin sen riehakkaampaa oli “ovikellon” ääni.

Talon vahti piti huolen tarkasti siitä kuka sai tulla ovelle koputtelemaan tai sisälle asti. Kesäaikaan koirat pidettiin kiinni ns. juoksulangassa. Moni muistanee ohjeen ”Koirat kiinni rauhoitusaikana”! Tuohon kahden tolpan taikka tolpan ja nurkkauksen väliin asetettuun lankaan kiinnitettiin talonvahdin pannasta alkava ketju, joka liukui langan rajoittamalla alueella ja koira pääsi hallitsemaan pihapiiriä. Ainakin näki (ja kuuli) kaiken!

Niin sanottuina metsästysaikoina, eli talvisaikaan, koirat kulkivat vapaana. Kevätpuolella, hankikannon aikaan, luonnon voimat saivat aikaiseksi koirille yhteiset karkelot. Tämä karkelointi keräsi naaras- eli tyttökoirien luokse lauman vetreitä uroksia. Nämä talon leidit pidettiin yleensä sisällä, vaara emoksi tulemiselle piili pihapiirin liepeillä. Kun varsin usein tapahtui karkaamisia, niin seurauksena oli au-pentujen lisääntyminen.

Joku voi paheksua tuota au-lyhennettä. Koetan selittää lyhenteen merkityksen, kun niistä on tullut niin tätä päivää. Minä ymmärrän niiden merkityksestä vai promillen verran.

Harvoin sattuu niin onnellisesti, että tulevien pentujen siittäjä olisi samaa jaloa sukua kuin naaraskoira. Rotu säilyisi puhtaana ja rahallisesti arvokkaaksi mitattuna. Rotukoirilla on hintansa. Tällaisen ulkosiittoisen pennun arvo on nollan ja jonkin euromäärän välillä. Noita pentuja jaellaan miltei ilmaiseksi ja siksi niistä tulee aina ulkopuolisina pidettäviä koiria, siis au-koiria. Ulkona nämä uudet “hankipennut” ovat alkunsa saaneet, siis todellisia au-tapauksia, tehty ikäänkuin salaa.

Tästä(kin) muistuu tarina. - Eräs mies oli viemässä narttukoiraansa uroksen luokse. Matkalla hän tapasi kaverinsa. “Mihinkäs olet menossa”, kaveri kyseli kuulumisia. Sulhon luo pitää mennä, koirallani on nyt se aika. Jutellessa aika kului ja morsian oli pitkän talutushihnan päässä, vähän syrjemmällä. Kuulumiset oli kuultu ja matkaa piti jatkaa. Talutushihnan päässä oli kummasti kaksi koiraa. Piti oikein hieraista silmiään – kaksikerroksinen koira! Varsinainen sulho ei sillä kertaa tavannut sille valittua “tyttö”ystävää. Penteleen rakki kerkesi ennen.

Kaikki koirat oppivat erilaisia asioita, mutta myös omistajat ovat yksilöitä, jotka saattavat oppia koiranpidon taidon. Mielestäni omistajalta vaaditaan eniten oppimistaitoa opettamiseen. Koira heiluttaa häntäänsä aina, oli oppiarvo mikä sitten lieneekään. Kannattaa koiran koulutus varmaankin aloittaa ns. isännästä. Sanotaanko tätä Alfa-naaraaksi tai -urokseksi, mutta ihminen se on joka koiraa johtaa. Lauman johtaja!

Niin piti sanomaan, että keväällä lähetellään kiivaita kannanottoja tekstari palstoihin ystävien jätöksistä. Vihaksi se pistää kun lastaan vetelee vaikkapa aamulla hoitoon ja pienen kätösen ylettyvillä on aikamoinen kasa sitä itteään. Ei pitäisi itselleen ottaa ystävää, joka iloisesti haukkuu ainakin isäntänsä. Ei se niin suuri vaiva ole, kun sen läjän korjaa muovipussin avulla pois, roskikseen. Voi sen taskuunkin laittaa muovipussissa, lämpöä siitä kantaja saa. Ja hyvän mielen!

Oli minulla pieni asian tynkäkin mielessä, johon aiheen olen saanut tekstarista tuonne pääkoppaani. Tekstarista, johonka haluaisin saada asiantuntijan mielipiteen; ja se kuuluu suunnilleen näin:
  
“Elintarvikkeiden riistohinnat johtuvat teolli-suuden ja kaupan ahneudesta, nämä siitä rikastuvat ja eniten hyötyvät. Suomi on kallis maa, miksi saksalaiset saavat elintarvikkeet paljon edullisemmin?”

Tähän tapaan näissä kannanotoissa todetaan. Yhdyn täysin tähän kannanottoon, mutta jokin syy, muu kuin ahneus, asiaan varmaankin on. En puutu varsinaisesti hintojen muodostumiseen, tuottajasta kaupan tiskille.  Laskennallinen yhtälö se on, mutta mitkä seikat, muu kuin ahneus, hinnoitteluun vaikuttaa. Kaikkien kolmen osapuolen jatkuvuudesta kuitenkin mielestäni on kyse. Saako tuottaja, teollisuus ja kauppa sellaisen tuoton, että pystyvät jatkamaan tekemisiään.

Verrataan nyt näitä esimerkkimaita Saksaa ja Suomea keskenään.

Miksi meillä on niin kallista, Saksaan verrattuna? En minä ainakaan tiedä muuta kuin ehkä tehokkuusnäkökulman. Siinäkin ehkä olemme tuotantolaitoksia verraten suunnilleen tasaväkisiä. Tuskin saksalaisetkaan ilman henkilötyövoimaa pärjäävät. Kuulemani mukaan heidän palkkatasonsa on meitä parempi. Vai onko? Verotus? Kiinteistökulut?  Pystyykö joku raottamaan näitä asioita.

Sen tiedän, että meitä suomalaisia hankkii elantonsa suuressa, laajassa kotimaassamme sanotaan noin 5,2 miljoonaa henkeä, tai siis ruokaa tarvitaan tälle määrälle ihmisiä. Ennen sanottiin Hangosta Petsamoon, mutta nykyisin tämä Petsamo jää pois. Kuitenkin laajalle alueelle elintarvikehuollon on pelattava.

Saksanmaalla on monta kaupunkia, joilla on asukkaita miltei koko meikäläisten nokkaluku. Pikkukyliä meillä on lukuisia ja tämä luontainen ahneus kiihottaa ruokkimaan pikkukylätkin. On niitä kyliä Saksassakin, ei sen puoleen. Kuvittelen mielessäni, niitä kuljetusmatkojen kustannuksia. Tuottajalta tehdaslaitokseen, tehtaalta kauppoihin, melkeinpä Petsamoon asti. Kuljetuskustannukset, kukapa muu ne viime kädessä maksaa, kuin  kuluttaja tietenkin. Ilmaista tavaraa ei ole, jopa ämpäritkin maksaa, ne ilmaiseksi jonotettavat! Tuon kuljetusvaiheen kustannukset tietenkin pienenevät, tai myös suurenevat, määrien mukaisesti. Suhteellisesti painavampi kuorma on kiloa kohti edullisempi.

Kun tekstarin laatija otti esimerkiksi Saksan halpoine hintoineen, sekä isompine palkkoineen. Tiettävästi “sakemanni” maksaa terveydenhoidostaan tulojensa mukaisen hinnan.  Mitä suurempi tuloluokka on, sitä isompi summa menee terveysvakuutukseen. Olen jostakin kuullut, että mitä isompi tämä “vakuutus” summa onkin, niin sen parempi on hoitokin. Lääkärit olisivat tämän mukaan “parempia”, ammattitaitoisempia.  

Voi olla niinkin, etten ole asiaa ymmärtänyt. Tulkoon kuitenkin juoruttua asiasta. Juoru on ymmärtääkseni asia, jossa on vain nimeksi totta. Tässä voi olla totta se, että niin sanottuja sakemanneja on olemassa. Jos tässä on perää, niin en halua muuttaa Saksaan. Täällä meillä, tämä satavuotias, antaa tällaiselle tyhjätaskullekin kohtalaisen hoidon.

Taas tuli jaariteltua. Osittain aivan turhista asioista, mutta tuli sitä säästöäkin tehtyä. Valot eivät palaneet moneen tuntiin. Ihan siitä syystä kun suoritin etsivän tehtävää. Mitäkö niin monta tuntia etsin? No noita puukstaaveja tuosta edestäni, nappuloista, joiden kirjainmerkkejä ei hämärässä meinannut erottaa. Soisin niin mielelläni, että löytäisin ne nopeammin.  On tässä tällainen systeemikin. Yhdellä sormella haen ja loput saavat levätä. Lepoa ne kaipaavatkin – särkevät mokomat. Toisaalta, kun etsii noita kirjaimia, niin ei tarvitse käydä pilleripurkillakaan. Kas kun huolet tässä hommassa hetkeksi unohtuvat.

Suosittelen tätä terapiaa muillekin!

                                                                  Niilo

PS. Kuulopuheiden mukaan naapurissa päivähoidossa ollut, vaahtosammuttajan kokoinen ympäristön tarkkailija, on todennut kavereille, että ”kattokaa, tuolla mennee Taapelokälly” 
(tuollaista Taaperokärry-nimeä ei Niilon kulkuapu ole aiemmin saanutkaan – edes ulkomailla sitä ihmetelleiden joukosta)!