keskiviikko 29. marraskuuta 2017

Voi himpskatin pirskatti!

Minun setäni ei juurikaan noita voimasanoja käyttänyt, mutta pirskatti oli sellainen sana, joka oli joskus käytössä. Kunpa me muutkin kanssaeläjät osaisimme tuollaisen rajoitetun sanailutaidon. Mutta kun ei, niin ei. Kielenkäyttömme tahtoo olla hyvinkin rumaa. En tiedä miksi, mutta kun tuo kauniimpikin sukupuoli tahtoo syyllistyä voimasanoihin lisääntyvällä määrällä. Onko se itsensä tehostamiskeino, vai mitä se on? 


Äidinkielen kannalta se on ruma juttu. Mitä kaikkea nuo lapsikullat oppivatkaan siinä lähimpinä oppilainaan. Hyvin on oppi kuitenkin mennyt perille. Sen voi jokainen todeta tarkkailemalla ja kuuntelemalla lähiympäristöään.

Muistuu tässä aiheesta silloin joskus sattunut tapaus. Meillä oli kylässä hyvä perhetuttu puolentoista kilometrin päästä. Tällä kertaa hän oli tullut yksin, ilman hellapoliisiaan, emäntää, ”täti” minulle siihen aikaan. Tätejä olivat kaikki naiseksi lasketut henkilöt, varsinkin vanhemmat. Niin oli maan tapa silloin ennen.

Tämä ”setä” puhui vanhempieni kanssa niitä näitä maailman tapahtumia, ilmeisesti. Puhuminen käsitteli tuota kiroilua.

”Mää en paljonkaan kiroile, mutta meirän muija kiroilee niin perkeleesti”, kommentoi naapuri. Huomasin äitini suupielessä hymyn kareen. Minuakin hymyilytti tuo kiroileminen ja niinpä kuiskasin äidille, että setä itse kiroili. Käsimerkillä äiti toppuutteli minua ja minähän uskoin. Sedän mentyä sanoin tai paremminkin kysyin tuosta kiroilusta. Sain vastauksenkin siihen: ”setä ei vain huomannut kiroiluaan”.  

…mutta nyt minua kuitenkin jonkin verran suututtaa ja harmittaa hukkaan mennyt työni. Ei silti kiroiluta – kovin voimakkaasti – vaikka tämä himskatin-pirskatin rakkine hukkasi vaivoin aikaansaadusta kirjoitustyöstäni tähän kuuluneen jatko-osan. Rakkine alkoi työntää pelkkää e-kirjainta solkenaan. En onnistunut sitä lopettamaan. Jollakin konstilla sain sen koko värkin sammuksiin. Uudelleen käynnistäminen auttaa kuulemma usein. Nyt se antoi nolla tuloksen. Siitä jatko-osasta. Aika iso osa kirjoituksestani oli mennyt taivaan harakoille. Hyvä kuitenkin, että taivaan harakoille, suurempi haitta siitä olisi ollut, jos herra kansanedustaja Harakka olisi sen saanut. Ei hänelle olisi siitä mitään hyötyä ollut, tuskin olisi edes ymmärtänyt mitä siinä olin tarkoittanut kertoa.  Tasa-arvosta kuitenkin, naisten ja miesten välisestä suhteesta, oli ollut kysymys. Sen tasa-arvon ovat molemmat sukupuolet menettäneet.

Naisia toimii metsureina, sotilaina, muurareina, linja-auton kuljettajina, pappeinakin (siihen naiset ovat omiaan, luontaiset taipumukset saarnoihin takaavat onnistumisen tilanteessa kuin tilanteessa ja ilman ennalta valmisteltua käsikirjoitustakin). Onhan näitä sukupuolineutraaleita ammatteja vaikka kuinka paljon.

Käyttäytymissäännöt ovat miehiltä kuitenkin unohtuneet tuon tasa-arvon myötä. Ellei ehkä niinkään unohtuneet, mutta entisajan tapakulttuuri kuitenkin. En ole mikään sininen-Kaarina enkä muutenkaan mikään tapakasvattaja, kaukana siitä. Naisten ja miesten välinen sopusointuisa ja kaunis käyttäytyminen ei mielestäni ole samanlainen kuin silloin joskus. Kielenkäytön ja kiroilukulttuurin kohtuullistamisen lisäksi pienehkö kohteliaisuuskaan ei olisi pahasta. Kaikille, eikä ainoastaan nuoremmille opetettuna. Tuskin lienen ainoa, joka niitä ennen olleita aikoja ja tapoja joskus haikaillen muistelee!
                                                   Niilo













lauantai 25. marraskuuta 2017

Ruoka, myrkkyä vai lääkettä?

Olin vuosituhannen alussa nivelkipuisten kuntoutuskurssilla Hopeaniemessä. Siellä meidän ohjelmaan kuului myös terveellisen ravinnon opetusta. Yksi opetustuokio oli, kun lähdimme paikalliseen markettiin ryhmissä saamiemme tehtävien kanssa. Nuo tehtävät avautuivat lukemalla elintarvikkeiden tuoteselosteita. Siitä minulle jäi tapa, joka pitkittää ruokaostoksilla käytettyä aikaa. Yleensä luen tuoteselosteita etsien mikä on ko. ruokatarvikkeen suola- ja hiilihydraattipitoisuus. Nykyään tarkistan myös proteiini-pitoisuuksia. Tuon kurssin aikana päätin myös alkaa itse laittamaan ihan oikeata ruokaa voileipien ja salaattien sijaan.
                      Ostan osan ruokatarvikkeista Rekosta
                      (Salon seudun ruokarengas:

Tuo FB-ryhmä tuo tuottajien ruoka-aineet suoramyyntinä asiakkaille. Toimii periaatteella, että tuottaja luo parin viikon välein järjestettyyn FB-tapahtumaan oman ilmoituksensa siitä, mitä hänellä on myynnissä ja millä hinnalla. Asiakas sitten käy lisäämässä kommenttikenttään mitä hän haluaa ostaa. Myyjä kuittaa tilauksen tykkäämällä asiakkaan kommentista. Ruokatilaukset noudetaan Virtasenkaupan parkkipaikalta joka toinen torstai. Lisää ohjeita tilaamiseen löytyy ko. FB-sivulta.

Ostan Rekosta nykyään kananmunat, jauhelihan, vihanneksia ja juureksia, hunajaa jne. Laitan ruokaa yleensä isomman annoksen ja pakastan osan kerta-annoksina. Viime kerralla ostin keltajuuria (ihan kuin punajuuri, mutta keltainen), kuhaa ja tuorepastaa. 
Keltajuurista tein borsch-keittoa. Siitä riitti neljään kerta-annokseen, joista kaksi meni pakasteeseen. Kuhan paistoin pannulla ja söin salaatin kanssa. Pasta tarjottiin vieraille tomaattikerma-kastikkeen, karitsanlihapullien ja uunijuures-ten kanssa. Ruokaa jäi myös pakasteeseen vastaisen varalle.  

Pyrin välttämään prosessoitua ruokaa. Rasvana käytän voita ja oliiviöljyä. Nykyään tuntuu siltä, että voinlevitys leivälle on suorastaan rikos. Kuitenkin isoäitini, joka menehtyi 94-vuotiaana, söi koko ikänsä voita. Hän ei koskaan syönyt margariinia missään muodossa. Eikä hänen nauttimansa ruoka sisältänyt E-koodeja. Nyt suositellaan laittamaan leivän päälle vähintään 60% kasvirasvaa sisältävää levitettä. Ihmettelen usein mitä se loput 40% mahtaa sisältää?

Ruoka-aineiden tutkimus menee koko ajan eteenpäin ja mikä nyt on suurinta myrkkyä ihmisen elimistölle, voikin olla muutaman vuoden kuluttua suorastaan välttämätöntä. Omasta mielestäni mahdollisimman lyhyt matka pellolta pöytään on kaikkein terveellisintä. En kuitenkaan tuomitse kiireistä perhettä, joka ostaa eineksiä ja muita valmiita ruokia. Itsellä on hyvä tilanne, kun on aikaa laittaa ruokaa alusta saakka itse ja hankkia ruokatarvikkeet sieltä, mistä parhaimmaksi katsoo.
                                            Terveisin Eila












keskiviikko 22. marraskuuta 2017

Pohdintaa järjestöjen sijoittumisesta Soteuudistuksessa

Missä vaiheessa aloitetaan hyvinvointia ja terveyttä edistävien palveluiden suunnittelu Salossa niin, että yhdistykset otetaan mukaan suunnitteluun? Onko Varsinais-Suomi jälkijunassa, kun puhutaan Sote-uudistuksesta ja siihen liittyvästä valmistelutyöstä?


Salonseudulla sosiaali- ja terveysalan yhdistyksissä on havaittavissa odottelua, mitä tapahtuu tulevassa Sote-muutoksessa. Emmehän me kukaan sitä tiedä, mutta ovatko pienet yhdistykset ajan tasalla. Seurataanko yhdistyksissä Sote-muutosta ja sen valmistelua? Huoli on suuri, että tipahdetaan kärryiltä, kun ajatellaan, ettei tämä koske meitä. Tässä on peiliin katsomisen paikka nimenomaan yhdistyksillä! Emme saisi yhdistyksissä vain odotella. Meidän pitäisi mennä isoilla harppauksilla eteenpäin ja olla aktiivisena mallina muille seutukunnille. Salon Syty ry on hieno esimerkki siitä, että on yhdistetty voimavarat. Salon Syty ry on myös allekirjoittanut aiesopimuksen järjestö-Sotehanke 113:n kanssa.

Kuka saa rahoitusta jatkossa kunnalta, kuka maakunnalta? Pienet yhdistykset eivät tiedä, mihin revetä, tehdessään hyvinvointia ja terveyttä edistävää, mutta myös sosiaali- ja terveysalan toimintaa. Tämä aiheuttaa epävarmuutta ja tietämättömyyttä yhdistyksissä. Kaikki toiminta on palvelua, vaikkei olisikaan myytävää palvelutuotantoa: virkistys, vertaistuki ovat mm. palvelua, vaikka eivät olekaan myynnissä. Jatkossa maakunta voisi ostaa yhdistyksiltä erilaista vertaistukitoimintaa. Yhdistysten on eriytettävä kirjanpidossaan myytävä palvelutuotanto. Monta asiaa, ja montaa asiaa on tekemässä vain vapaaehtoisten joukko. Saadakseen toiminta-avustusta, pitääkö yhdistyksen tehdä jatkossa pyydettyä toimintaa, voiko kunta tai maakunta vaatia jotain? Näin annettiin ainakin ymmärtää keskustelutilaisuudessa, jossa järjestöt ja päättäjät kävivät keskustelua soteuudistuksesta.

Kolmas sektori tekee jo nyt sellaista, mihin kunta tai maakunta ei koskaan pysty. Miten nämä hyvät käytänteet ja palvelut taataan tulevaisuudessa? Nyt yhdistyksillä on suhteet paikalliselle tasolle, jatkossa tarvitaan suhteita myös maakuntahallintoon. – Pienet yhdistykset tarvitsevat toisiaan. Ennen kaikkea on tehtävä yhteistyötä, jotta yhdistysten ääni nousee kuuluvammaksi. Verkostoituminen eri alan toimijoiden, kunnan ja maakunnan kanssa on meidän kaikkien vapaaehtoistoimijoiden etu.

Salossa on jo hyviä käytänteitä, hyvät yhteistyökuviot ja hyvät suhteet yhdistysten ja päättäjien välillä. Näiden jatkuminen on taattava jatkossakin. Salon kaupunki suhtautuu kolmanteen sektoriin hyvin, on tehty kumppaneina erilaista yhteistyötä. Näistä voisivat muut seutukunnat ottaa mallia. Salo on erittäin edistyksellinen ja on allekirjoittanut aiesopimuksen järjestöSotehanke 113:n kanssa.

Mitä tapahtuu kumppanuudelle Sote-uudistuksen myötä? Tiivistyykö se entisestään vai leviääkö kokonaan? Voidaanko edelleen suunnitella, toimia ja toteuttaa yhdessä paikallisia projekteja? Pelkona pienillä yhdistyksillä on, että suurentuessaan organisaatio myös kangistuu. Nyt on tunnettu toimijat sekä kentällä että päättävissä elimissä. On ollut helppoa edetä organisaatiossa vaikka kaupungin-johtajan tasolle asti. Kuinka käy maakunnassa?

Osallisuuden lisäämiseksi yhdistyksissä olevan asiantuntemuksen käyttäminen erilaisissa projekteissa olisi suotavaa. Kokemusasiantuntijuus on mittaamattoman arvokasta, kun suunnitellaan esimerkiksi palveluketjuja. Kunnalle jää yhdistysten ja kansalaisten osallistaminen: miten se aiotaan hoitaa?
                                               Päivi












 

lauantai 18. marraskuuta 2017

Kalevalan ”onnekas” kansa

Seurasin Nenäpäivän ohjelmaa televisiosta. Juontaja kehotti auttamaan Kolumbian lapsia. Hän sanoi monen monta kertaa, että meidän pitää auttaa heitä, koska olemme ONNEKAS kansa. Me saamme asua maassa, missä kaikki on hyvin!

Siis onnekas kansa. Meidän tulisi jopa tuntea huonoa omaatuntoa siitä, että olemme niin onnekkaita. Meitä suomalaisia onnekkaita moititaan usein jurottaviksi, puhumattomiksi ja suorastaan nipottajiksi. Me emme osaa olla iloisia, emmekä osaa ”relata” kunnolla. Esimerkkeinä relaajista ja aina iloisista ihmisistä mainitaan usein sambarumpuja paukuttavat salsaajat, jotka osaavat ja joita meidän tulisi auttaa. Ihmeellistä (     …       ) suluissa oleva tunnetilasana on sensuroitu. Onkohan tässä asiat jotenkin väärinpäin – ns. kääntäen verrannollisia?  Nyt, kun on Suomi 100-juhlavuosi, on minulle jäänyt aivan toisenlainen kuva Suomen menestystekijöistä.  Siitä on pelkkä onni tosi kaukana.


Aloitetaanpa hieman kauempaa. Kansalliseepoksessamme on luku ”Sammon taonta”. Taonnan päämääränä oli saada aikaan SAMPO, joka jauhaisi hyvinvointia lakkaamatta. Pohjan Akka asetti tämän haasteen.
Akseli Gallen-Kalelan käsitys Sammon taonnasta

Sammon ainekset olivat vaatimattomat. Se piti takoa ”Joutsenen kynän nenästä, maholehmän maitosesta, ohran pienestä jyvästä, kesäuuhen untuvasta”. Eipä ollut rapeat materiaalit Seppo Ilmarisella!

Valmiissa Sammossa olisi:         ”Laitahan on jauhomyllyn,
                                                        toisehen on suolamyllyn,
                                                        RAHAMYLLYN kolmantehen.”

Aivan loistava ajatus!! Myös 100 vuotta sitten Suomen mahdollisuudet olivat todella vaatimattomat. Miksi Suomi oli niin ”onnekas”, että sen kohdalle osui tämä lahja, mutta esim. Kolumbialta se meni sivu suun? Oliko se muka joku lahja? Kirjoittajan mielestä se oli ahkeran ja järkevän sekä sisukkaan kansan oma innovaatio, joka on KUNTA.

Kunta on jauhanut hyvinvointia kaikille melko tasapuolisesti ”kehdosta hautaan”. Kun lapsi syntyy, alkaa kunnan palvelut neuvolasta, sitten kotihoidontuki, päiväkoti, eskari, peruskoulu, lukio, ammatillinen koulutus, terveydenhoito jne. jne. jne. En voi luetella kaikkea tässä. Lukija voi tutustua esim. ”Asukkaan Salo, Palveluopas”-esitteeseen, jossa on 67 sivua, jos kiinnostaa.  Luettelo päättyy elämän ehtoopuolelle vanhuspalveluihin.

Kunnalle on siirretty valtaisa määrä erilaisia toimintoja jotka eivät yksityisellä puolella kata kulujaan. Niitä löytyy mm. museo-, taide-, urheilu-, virkistysalue-, kuntoilu- ym. alueilla. Perusteluna sille, että kunnan tulisi hoitaa ne on, että se olisi ”yleisen edun mukaista tai kokonaistaloudellisesti edullista”.

Kirjoittajaa huvitti jo koulupoikana se, että jotkut lauloivat marssiessaan: ”Verot kansan verta juo”! Olen tiennyt jo silloin, että ilmaisia lounaita ei ole ja että veroilla pyöritetään kunnan toimintaa. Jo laskennon tunnilla kansakoulussa sanottiin, että ”Jos ei ole, ei voi ottaa”. Se on valitettavasti totta. Nyt vasta vuonna 2017 seitsemän ihmistä kymmenestä sanoo, että veroja maksetaan siksi, että palvelut ovat mahdollisia. Esimerkiksi Kreikassa ei saada veroja kootuksi, koska siellä ajatellaan toisinpäin. Myös velat ovat siellä saatavia. Tällaiseen taikatemppuun ei pystyisi edes Kalevalan Sampo.

Vaatimustaso nousee meilläkin. Suorastaan surkuhupaisaa on, kun joku yleisön osastossa kirjoittaa: ”Jalkapallokentällä on kuoppia. Kunnalle olisi halvempaa tasoittaa ne, kuin maksaa minun polvieni nivelkierukoiden leikkaukset ja sitä seuraava sairasloma, jos puulaakiottelussa sattuisin kaatumaan noihin kuoppiin!”

Samaan syssyyn toinen: ”Työmatkallani on kadun asfaltissa kuoppa. Se pitäisi tasoittaa ennenkuin autoni pyörä osuu siihen ja kunta joutuu korvaamaan iskarin, kierrejousen ja aluvanteen murtuman!”

Kolmanneksi: ”Kompastuin jalkakäytävällä laatan reunaan. Kaupungin pitäisi korjata ne kaikki suoriksi!”

Ja vielä: Keräilijällä on 3.000 kahvikuppia kokoelmassaan. Kun hän kyllästyy niitä järjestelemään, hän saa idean. Minä lahjoitan ne kunnalle! Lahjakirjaan tulee ehto, että kunta järjestää pysyvät näyttelytilat ja oppaan. Esimerkkejä löytyisi keräilijöiden puuvillamekoista, radioista, maamoottoreista, Pappa-Tunturi mopoista, rautatievaunuista jne.

Urheilutoiminnasta olisi laaja kattaus tilanteita, 
mutta niihin ei tässä ole tilaa.

Lopuksi havainto siitä, mihin Kunta-Sampo on myös vaikuttanut. 7.11.2017 uutisoitiin tutkimuksesta, jonka mukaan suomalaiset 8-luokkalaiset ovat maailmassa huippuluokkaa, kun kysymyksessä on tietämys yhteiskunnallisista asioista. Ettei vaan koululaitoksella olisi osuutta asiaan. Kärkipäätä ovat myös Tanska ja Ruotsi. Mistähän syystä? Suomalaiset nuoret eivät saman tutkimuksen mukaan lähde barrikadeille osoittamaan mieltään kovin innokkaasti.  Jätän lukijan oman ajattelun varaan sen, miksi eivät lähde?

Sammon ryöstö

Kalevalassa on myös luku ”Sammon ryöstö”. Väinölän miehet lähtivät hakemaan Sampoa pois Pohjan Akalta. Käydyssä taistelussa Sampo hajoaa ja painuu meren aaltoihin.

Me suomalaiset olemme luonteeltamme rehellisiä ja hyväuskoisia, jopa sinisilmäisiä. Meille on myös tyypillistä myydä kansallisomaisuuttamme surutta, kun ne kerran ulkomaalaisille kelpaavat. Olemme jopa ylpeitä siitä, että kelpasivat. Menemme kehumisesta pyörryksiin. Se on hyväuskoisen kirous. Sinne menivät sähköverkot, digiverkot, UMTS-oikeudet, kaivosoikeudet, lannoitteet jne. jne.

Hyväuskoisia yrityksiäkin sahataan linssiin surutta. Esimerkiksi sellaiset keksinnöt, kuin Xylitol ja stanoliesteri (Benecol), menivät sen siliän tien. Monen maan kansanluonteessa on aina piirre etusijalle pettää ja valehdella joka käänteessä. Siitä johtuu, että luottavainen suomalainen tulee ulkomailla niin helposti narratuksi. Pitäisi jo oppia se viisaus, että ”tyhmä erotetaan rahoistaan ulkomailla nopeasti”.  Tämän on moni ”sijoittaja” karvaasti kokenut. Käy helposti ”Elopit”. Pitäisi varoa kaikenkarvaisia puliveivareita.

Voidaanko Kunta-Sampo ryöstää meiltä? Kyllä voidaan. Sotessa otetaan käyttöön uusi raha. Sen nimi on PalveluSETELI.  Käy niin, että vaurastuneet suomalaiset ottavat Kunta-Sammolta mieluusti tätä uutta rahaa ja maksavat sillä yksityisten – usein ulkomaisessa omistuksessa olevien – palveluntarjoajien palveluja. Esimerkiksi yksityiset lääkäriasemat, yksityiset päiväkodit, yksityiset palveluasumistalot jne. jne. keräävät rahat ja voitot. Sampo ryöstetään kuivattamalla rahamyllyn tulopuoli. Kohta nähdään taistelu, jossa Sampo hajoaa palasiksi ja vajoaa Soten aaltoihin! Palataan aiheeseen sitten, kun on uutta kerrottavaa eli sitten, kun Sampoa on pyöritetty tarpeeksi kauan velaksi ja kiinalaiset hymyilevät ovella!
                 Eero


PS. Ylläpitäjänä totesin tämän kirjoituksen lähestyvän niin paljon päivänpolttavia Sote-keskusteluja, että en voi olla lisäämättä tänne loppuun linkkiä viime keskiviikkona Salon Kaupungintalolla pidetyn JärjestöSotehanke 113:n paneelikeskustelusta taltioituun videoon – ole hyvä: https://www.youtube.com/watch?v=jEhal573vVc













keskiviikko 15. marraskuuta 2017

Laulamassa
















Voi kun oli taas mukava viimeviikon torstai-iltapäivä Sytyssä 
Meitä oli varmaan 35 ainakin. Se on aika paljon Sytyn Salissa Nicke haitarineen  ja kuoro malttamattomana odottaa, että ensisävelet raikaa.  

Laulamista on harrastettu varmaan ainakin 5 vuotta, välillä säestys on kitaralla, mutta pää-asiallisesti Nicke on laulattamassa.  
On laulettu iskelmää, mm. Myrskyn jälkeen, Sininen huivi (= mun suosikki) välillä Rautavaara -Helismaa linjalla , eilen olimme Lapin lumoissa. Lumiperhonen, Lapin Tango, Inarinjärvi tuplasanoituksella, eli oli myös uudet sanat,  ym ym.  

Tunnin verran kun on laulettu, onkin aika siirtyä ansaitusti kahvipaussille. Maksu on vapaa-ehtoinen.  
Ehtii vessassakin käydä. Ja eikun jatkamaan toinen tunti.  
Yleensä saa esittää toivomuksia mikä seuraavaksi lauletaan, mutta Lapin laulut mentiin numerojärjestyksessä.  

Aika usein Nicke soittaa myös ”viimeisen valssin” , joka on Säkkijärven polkka, Lapin laulujen jälkeen kuulimme kuitenkin Myrskyluodon Maija tunnus- sävelen  
Menee vaan aina niin pian tuo kaksituntinen. 
Sytyssähän on vuoroviikoin pelipäivä, välillä jotain harrastusta. Laulaminen on joka kuun toinen torstai klo 12-14. 

Isokiitos Sytyn väelle. 



- SISKO


lauantai 11. marraskuuta 2017

Iha vaa kahestaa…

Kyl se vaa o silviisii, jot ite kullekii tekis hyvvää olla jollokii iha vaa kahestaa ommii ajatuksiisa kans. Ja siin siitte rehellisest puntaroija, jot mite puoli se tää maalima miu ihtein ympäril oikijast onkaa. No, ainaskii luulis, jot itellee ei ossaa valehellakkaa, mut jo iha omalt kohaltain tiijjän, jotta ainakii sitä monast selittää asjoit niinku ommaa puoltaa pitäväst, vaikk’ei iha varma ookkaa, jot oiskoo varmast oikiissakkaa. Niij jo senniitautta. Jotta tulis ies itele selväks, mite tää on nyt ja milviisii pitäs sitte sej’jälest tehä. Kyl siin arssinoimist piisaakii!

Mie oon koittant monelkii erviisii saaha aikaseks semmosii hetkilöit, joist tuommoseekii tarvittavvaa rauhaa sais ja jot pääsis sin oma pääsä sissää iha luontojaa pitämää haastii vaa itellee.

Iha parraita hetkii ajallisest onkii se, jos pääsee aamuvarahi yksinää istumaa venneeperäl kesäauringo nousuaikoloihi. Ja jos viel oliskii siin järves semmone lahukka, mihi eijoo viel kukkaa älynt mökkijää rakennel. Siin ruohiko rintuuves sitt vaa istuksii ja kahtelee ongekorkkii, eikä aattele mittää. Sielt se avvautuu, kesäpäivä. Lintui laululoihe joukost jollokii vaa huomaat, jot täshä tätä oliskii hyväst mahollist pistää ommaakii elovaa oortrinkii. Eikä siin sitt muuta tarviikkaa, ko antaa ajatuksillee vappaat käet tehä ommaa työtääsä.

Toine, mis oon pääst lähel ihtijäin, ol ko mie pijin ”jäniksevuottain” tuol Lapi raukoil rajoloil – iha siel itäpuole eteläisimmäl laijal. Mänin sin Ison Kirko kiireist jo elokuul ja just sillo sil talvel ’85 sit tulkii niit pitkii pakkasii vähä koko maaha – sielkii kolmatta viikkoo pit mittaris neljääkymment. Lumetkii tulliit jo syyskuul, jot ko miul ol vuitillain ain aamupäiväl pittää huushollii pystys, ko isäntäväk ol arpeettii tekemäs, nii mukavaaha siel ol piisinkulmal istuu lämpöses. Mut sitt ko ilmat millo olliit kelvollisempii ja miul alko oma aika päiväsyömiselt, nii usjast mie hiihteli piene harju toisel puolel, suo reunal ja maakeloloist värkkäsi kynstulet, nosti nokipannu siihe keitisalkohoo ja istuskeli isomma kaatunee kelon tyve pääl. Siin ko ei kuulunt mittää muut, mitä nyt revviiriisä tarkistannee korpi ronkasu, niij jo ol helppoo haastella itellee ja puntaroija ommii asijoitaa. 
Miul ko ol sillo mieles, jot lähenkö viel uutee elämää vai heittäyvynkö jo waarina olemissee. Ja ko mie siel lähel PääKallenkii maisemiikii olin, nii ”entiijjaa” tul pelattuu puolest ja vastaa monel kerral niilläkii tulil istuissain. (Mut kylhä mie sit jo seuraaval vuojel aloi kulettammaa hammasharjaa tän ’Harvinais-Suome’ suuntahe. Mut se on ihan muu asja, se viimene isomp moka, mikä tul tehyks. Ja kylhä nää kolmkymment vuotta täälkii on antant reilust hyvvää eelleenkii elettäväksein.) Koko siint siel olemisestain jäi kyl nii paljo mukavii muistelemissii, jot vaik ei ennää pohjose suuntaakaa oo kulkijaks, nii ko tuotakii kuvvaa katseleep, niij jo saap herkäst kiin siitäkii kahestaa olemisestaa…

Se tuo kaksistaa itellee haastaamine, se se löytää kyl usjast paremmi oikijoi perusteluit päätöksil ja suunnitelmil, ko mikkää muu kaver, vaik joihekii kans vois heilkii haastaa. Tärkijäähä se on kertoo ja kyssyy semmoselt kanssaihmiselt, joho o oppint luottamaa. Ainha se toinen näkkee samas asijas iha erilaisiikii lähestymistapoloi mitä ite. Niitä ko vertaileep ja arssinoip, jotta mite ois paremp, nii siinthä se usjast löytyyki, se paremp pohja päätöksilöil. Mut jos siul eijoo oman kantanais semmost, mille oot ehtint puntaroija mielestäis hyvät ja huonotkii puolet, ja sit vaa niihe kaverloihi osviital ko lähtee, nii saattaa männä niinkii, jot jälestkäsi harmittaa. Mut ko on kaikelviisi ommii ja muilt saatui ajatuksii ja jos niist saap viel kevollise keskiarvo syntymää, niiv vot!

Kyl myöntää pittää, jot ainaskii miul, tääl cityelämäs ei meinaa saaha haastettuu itellee samal viisii. Ei, vaik mite ois hiljast ja rauhallistkii. Mut sillo mie aukasenkii luuku niihe elettyihi muistoloihi; lähen kalal taik sinne suon reunal ja ko hetkeaikaa annan näihe entisii kiivetä päällimmäiseks sielt pääkopa kovalevylt, nii kohtikkää ja huomaamattaa onkii iha oikiist niis entisis. Enkä ies usko, jot pittää olla mittää tementijjaa tahi muut pahempaa muistisa tautiikaa, ko näkkee siulusa silmilöil sen samase maisema, mis jollokii on saant olla ja pittää haastii iha kahestaa ihtesä kans. Hyvä, jottei käet ala haista kalalt taik nokipannukahvi haju käyvä nokkahaa – mikä ainakii sit jo pistää painamaa kuumav vee kuleksimaa suodatinpussi poroloist läpi laskannuu; vaikk’ei se maku ennää mielkuvvaa vastaakkaa… 

Kyll tuo ihmise taito mielkuvvii yhistämisest muistoloihe, se on toinperrää hieno ominaisuus, niinku sekkii olemas oleva tieto, jot kyl muistoloit piisaa – sitä ko on elänt niij, jotta niit onkii iha valillapannen valkkaamal esil otettavis. Ja kui mont kanssaihmistkii sielt saap mukkaa muistoloihiisa. Semmosiikii, joitte olemassaolost on pääst häviämmää ne jokapäiväsyyvet, mutt sitte yheäki löyvät kaverinkii uuvestaa, taik pijät näihe tutumpii kans tehtyi muistoloit lämpösin, tääl kaamokse synkäst ja koleast ilma-alast huolimattakii. Sehä se on elämää!

Tehhää muistoloit vastakii ja elellää entisiinkii keral, niinko



PS. Anteeks nyt sit vaa, jot mie taaskii aloin kirjuttaa täl sekakielelläin, mutt ko tää irtovvaa niinku kaike helpommast ja on silviisii miu ommii ajatuksiloihein kanssa samast puust veistettyy. Ko miul viel jääp usjast mietityttämää, jotta pitäskö se kirjuttaa, jot …tten vaiko …den -loppusest; ja paljo muitkii, mist saattaap saaha kielihmisilt jälkikättee pyyhkeit! – Mutt tähä ko ei saa kukkaa iskettyy kiin, jott nythä se sie vast väärälviisii sanoitkii, ko tälle eijoo olemassakaa kieloppiloit tehtyn.  – Eihä nää murteit muistuttavat käyttökielet oo olna helppoloit millokaa; kertoit jott Tuntematontkiii pit olla korjaamas kirjuttaja ja kustannustoimittaja lisäksi viel usjampii kielihmisii erj murrealuveilt. Niij, ko näit miu juttuloitain ei oo kukkaa muu pääst tarkistammaa taik korjaamaa, niin älä siekää pahota mieltäis. Tämmönehä se mie oon! Jot saattaa näit tulla viel vastakii…














keskiviikko 8. marraskuuta 2017

Muistojen kapula

Sävelin kerrotaan monenlaisia asioita. Osaavat henkilöt löytävät kuin luonnostaan eri aiheista laulun sanoin, erilaisia asioita elämän polulta. Kuulija samaistuu, riemastuu, tulee surulliseksi, muistaa, osallistuu, päästää tunteet valloilleen; silloin on sävel tehnyt tarkoitetun vaikutuksen. Kuulia viihtyy musiikin avulla itsensä kanssa.

Kun tuli jostakin syystä puheenaiheeksi musiikki, joka ei mene minun tajuntaani siten, että kuulisin milloin soitetaan nuotilleen tai sen vierestä.

Nuotista soittamiseen tarvitsen näköhavainnon soitetaanko nuotin vierestä, sen havainnon tekemiseen auttaa, jos näen nuottitelineet ja siinä olevan nuottikirjoituksen. Voin sanoa, että nyt lauletaan tai soitetaan nuottien vierestä. Tämän asian selkeytti eräät kuoron johtajat. Minäkin opin siinä samalla jotakin. Eri asia onko tällä opilla mitään käytännön hyötyä, tuskin.

Puuseppää aina tarvitaan

Tästäkin on tehty oma laulunsa, eli “rinkutus” ja samalla muistutus hyvinkin tärkeästä ammatista. Tämäkin ammatti on koneiden-  ja ihmisten suunnittelutaidon ansiosta palapeli ongelmaksi. Ongelma ei ole puusepän vaan henkilön, joka kokoaa niistä lukuisista osista uuden “mööpelin” kotiinsa eli “huusholliinsa”.

Hermojen menetys alkaa jo siinä vaiheessa kun lukutaitoa vaaditaan. Monet ovat niin rutinoituja, että ohjeet luetaan vasta sitten kun ne huomataan ja todetaan, että jäipä paljon varaosia ja ruuvejakin.

En missään nimessä moiti konepuuseppiä. Tarkkuutta ja ammattitaitoa vaativa työ, ei siihen kaikki pysty opettamallakaan. Nykyäänkin on osaavia puusepän taidon omaavia henkilöitä, jotka saavat käsityökaluilla taidokkaita esineitä aikaan. Työkaluina käsihöylät, sahat, taltat “eli näverit” niinkuin ennenvanhaan kutsuttiin. Siinä vaaditaan työn ostajalta paksumpaa lompakkoa, mutta hankitaan siinä samalla tuote, joka kestää polvesta polveen.

Minä olin hankkivinani  mäntyisen keittiökalusteen, mutta vuosien varrella pettymykseni oli suuri, kun huomasi hionnan alta paljastuvan lastulevyn pinnan. Kuvittelin, että olin hankkinut massiivipuusta tehdyn kalusteen. Ne oli tehty hienosti mäntyviilua käyttäen. Hintakaan ei ostohetkellä paljastanut todellista raaka-ainetta. Saattaa olla, että tämä materiaali pysyy ryhdissään paremmin. Eivät mene kieroon.

Monella, ellei kaikilla, on olemassa tällaisia muistoja elämästä. Niitä voi hyvin kutsua muistojen kapuloiksi. Näillä kapuloilla on merkityksensä tapahtuman putkahtamisesta esille. Kun sellaisen kapulan näkee tai siihen peräti koskettaa, niin muisto muuttuu konkreettisella tavalla uudelleen elettäväksi. Varsinkin sen elää uudelleen ja uudelleen silloin, jos kokemus on ollut merkittävän myönteinen.

Kapulajuttu antoi minulle virikkeen kertomaan tapahtumasta vuosien takaa. Poikani auttoi minua selvittelemään nurkkiin kertyneistä jutuista. Olin hänelle sanonut hyllyköistä, jotka lojuivat tyhjän panttina nurkissani. Hän voisi käyttää niitä itse niitä aivan vapaasti vaikkapa ison autotallin kahtia jakajana. Samalla tulisi lisää hyllytilaa “rojujen” keräämiseen. Hänelle, siinä hyllyjä kerätessään, sattui käteen 26 cm kapula, joka viritti muistojen virran pääkopassani.
Vuosia sitten menimme lomailemaan Rodoksen saarelle. Tuttu lomakylä, tai paremminkin koko saari, on tullut aikoinaan tutustuttua. Matkaa kun suunniteltiin, niin muistui mieleen pyöräretket, joita teimme kaupungin lähituntumaan. Polkupyörän selässä näkee ja kokee mukavalla tavalla lomakylän sykkeen. Siitä kun viimeksi oltiin nauttimassa kreikkalaisesta menosta, oli kulunut aikaa. Mielestäni liikenne oli muuttunut kaikkein eniten. Emme rohjenneet vuokrata polkupyöriä menopeleiksi.

Lomakohde oli tällä kertaa kaupungin  ulkopuolella. Matkaa keskustaan oli noin viisi kilometriä. Motellihuoneistot toimi apartamentos -periaatteella, laitoimme päiväruokailun useimmiten itse ja illalla nautimme tavernojen antimista. Ensi kertaa mm. kiinalainen ravintola tuli tutuksi.

Samoin tuli tutuksi itse laaja motellialue. Tutustuin muunmuassa puuseppään ja hänen valtakuntaansa. Mielenkiintoinen tuttavuus joka on pysynyt mielessä. Yhden hengen miehitys tässä koneellisessa verstaassa näytti olevan. Sillä kertaa tasohöylä ulvoi lauluaan. Vanhemmanpuoleinen viiksekäs mies, tosi kreikkalaisen näköinen, ohjasi ikkunapuitetta koneella. Kun puuseppä huomasi minut, kone lakkasi ulvomasta, hiljaisuus täytti verstaan. Ei miehen tarvinnut edes kuulosuojainta riisua, ne oli riisuttu jo aijemmin. Käsi kävi kuitenkin paidan rintataskussa, oli savukkeen aika, lastujen keskellä.

Minä tervehdin miestä tietenkin kreikaksi ja hän vastasi. Samalla olisin saanut henkoset itsekin, mutta en halunnut ryhtyä oppipojaksi tupakkamiesten joukkoon. Ouzo olisi ehkä kelvannut, mutta itselläni ei ollut ja kreikkalainen ei tarjonnut.

Tehtyjen, valmiiden osien muodosta tajusin, että verstas palveli motellin omia tarpeita. Ikkunapoka siinä oli valmistumassa. Valmiina näytti olevan parvekkeen ovi. Olin utelias mitä puuta niihin käytettiin. Elekielen tulkitsin varmasti oikein.

Puuseppä näytti pihalla olevaa männyn tapaista “känkkärää”, jota mies Pinjaksi kutsui.  Samalla mestari näytti minkälainen Pinja oli työstettynä.

Vannesahan vierestä hän otti puunkappaleen, sahasi siitä riisteen. Seuraava vaihe, sytkäri taskusta ja tuli riisteeseen.  Ei siinä tulta tarvinnut sytkärillä kuin näyttää, niin musta savu nousi riisteestä. Samalla hän antoi ymmärtää, että puu on öljyinen - oil, oili hän mainitsi.

Olin vähän ihmeissäni hänen tulenkäytöstään, lattialla oli ihan tarpeeksi palaavia aineksia. Näytös oli ohi, mutta hän antoi tuliaiseksi kappaleen Pinjaa. Tämä puunkappale on säilynyt nurkissani, ikäänkuin viestikapulana muistojen herättämisessä.

Koetin siinä esitellä meidän Pinjoja. Ilmeisesti “kertomukseni” meni mukavasti perille kun kynän avulla kuvasin millä korkeudella puumme latvat ovat.  Enkä liioitellut, kun näytin numeroin latvuksen heiluvan 20 - 30 metrin korkeudessa.

Käyntini aika modernissa verstaassa oli antoisa. Varmasti kreikkalainenkin jotakin sai minunkin kuvakielestäni. Ainakin sen, että olipa suomalaisäijä huono piirtämään. Lepotauko miehelle oli varmasti paikallaan, minusta hänen ikänsä oli saavuttanut ns. eläkeiän aikoja sitten. Mutta niinhän olin minäkin…

Niilo