lauantai 28. tammikuuta 2017

LAURI VIITA JA MUSTA KUULA -SANAPELI?

Kirjassa Luojan palikkaleikki, kerrotaan runon ja proosan taitajasta Lauri Viidasta. Hänen runojaan on sanottu suuhun sopiviksi, sillä ne soveltuvat erittäin hyvin ääneen luettaviksi ja lausuttaviksi. Kirjan nimi on peräisin Moreeni-romaanista, jossa nämä sanat kuvasivat vanhan Pispalan asemakaavaa – tai sen puuttumista.

Viidan kielellinen palikkaleikki on sangen monivivahteista. Viita oli rakentaja, ja kielen kirvesmies. Hän uudisti kieltä, työsti sanojen sävyjä ja veisti niiden muotoja ja merkityksiä kulloisenkin tarpeen mittaiseksi. Tekstejä lukiessa kokee yllätyksiä, sillä Viidan tyyli muuttuu äkkiä paatoksellisesta ironiseen, traagisesta lakoniseen tai päinvastoin.

Teksteissään Viita käsittelee kansallisia ja historiallisia voimavirtoja, tai tavoittelee laajenevan avaruuden avaria ääriä samalla luontevuudella, millä hän kuvaa pispalalaisen perheen arkea ja kanssakäymistä kodissa ja pihapiirissä.

Uusi elämäkerrallinen aineisto on tuonut lisää tietoa Viidan kehityksestä nuoresta ylioppilaasta kirjailijaksi. Hän kirjoitti yli 200 kirjettä ja korttia pispalalaiselle tyttöystävälleen, sittemmin vaimolleen Kertulle vuosina 1938-1944. Tarkkanäköisen ja älykkään nuoren miehen into ja kiinnostus kieleen ja kirjoittamiseen tulee niissä jo varsin voimallisesti esille.

Viidan myöhemmät sanaleikit ja kielen muotoutuminen ovat läsnä jo varusmiesajan ja sotavuosien kirjeissä. Hän jopa kehitteli sanapelin, jossa yhden suomen kielen sanan kirjaimista oli luotava mahdollisimman monta sanaa. ”Vammelsuunjoesta” tuleva kirjailija sai muodostettua 71 sanaa. Aila Meriluoto on myöhemmin kertonut, että lasten tultua leikki-ikään, koko perhe harrasti innokkaasti sanapelejä ja riimileikkejä, ja ratkoi sana-arvoituksia.

Ne jotka nykypäivänä pelaavat Mustaa kuulaa kotona, muistiryhmissä tai muistikerhoissa, ja osallistuvat Musta kuula -turnaukseen, kehittävät siis aivojensa kielellisiä alueita oivallisen ja tehokkaan sanapelin avulla. Rohkenisiko siis hieman kieli poskessa heittää läppää ja retostella sillä, että jo Lauri Viita pelasi Musta kuula -sanapeliä, tullakseen kirjailijaksi?

Kielellistä akrobatiaa osoittaa myös Viidan laatima salakieli, jolla hän kirjeissä kiersi sotasensuurin määräyksiä, ja kertoi vaimolleen kulloisenkin asemapaikkansa. Yliviivauksella merkityn (±) kohdan jälkeen vaimo saattoi ryhtyä muodostamaan sanojen alkukirjaimista paikkakunnan nimeä. ”Kun aika uusi koittavi, onnen lemmen ankkuri, taas pintaan isänmaan lujaan, syvään kaivetaan”. Oltiin siis Kaukolassa, ei vain siellä jossakin.

Tästäkin ”salakielestä” saattaisi joku muistiryhmien vertaisohjaajista kehittää nokkelan ja mielenkiintoisen tehtävän muistiryhmien käyttöön.

Toivotan sytyläisille hyvää alkanutta vuotta 2017 ja hyviä Musta kuula -pelihetkiä!

Jussi Malminen
Jussi on toinen Musta kuula -pelin keksijöistä,
salolainen, kuten keksijäkaverinsakin.

PS. Lisää ajankohtaisuutta tämä Jussin postaus saa siitä, että nyt maanantaina 30.1.2017 ovat juuri SYTYn perinteisen Musta kuula turnauksen välierät käsillä ja seuraavana lauantaina, 4.2. vuorossa se tämänvuotisen turnauksen Grande Finale! Molempina päivinä passaa tulla katsomaan, kuulemaan ja kannustamaan – sekä myös omakohtaisesti kiinnostumaan!









keskiviikko 25. tammikuuta 2017

JOS KAIPAAT MUUTOSTA ELÄMÄÄSI -otsikolla pohtii postauksessaan Eija-Riitta


Tämä kuva osui silmiini tuolta Facebookin loputtomasta tulvasta ja jotenkin se nyt osui ja upposi herättäen oitis monenlaisia ajatuksia. Ensimmäisenä tietysti sen, että näinhän se on. Mutta kun hetkeksi pysähdyin mietteisiini, niin………

Noin äkkiä katsomalla tämä voisi olla lähes tällaisenaan vaikka SYTYn ilmoituksessa, jossa ihmisiä innostetaan lähtemään yhdistysten toimintaan mukaan. Rohkeasti ja avoimin mielin.

No, niistä mietteistäni. ”Jos kaipaat muutosta elämääsi….” – se on jo hieno tilanne kun itse tiedostaa muutoksen tarpeen, siinä on hyvä alku. Monen kohdalla se myös konkretisoituu ennen pitkää jollakin tavalla. Toisilla sitten taas käy niin, että sitä muutoksen tarvetta ei jotenkin osaa tiedostaa tai ajatella omalle kohdalleen. Elämä ei ole sellaista kun haluaisin, mutta tämmöstä se nyt minulla vaan on. Minusta tässä on monen kohdalla se yksinäisyyden ja joissain tapauksissa myös syrjäytymisen juurakko. Erilaiset elämän muutos-tilanteet, niin hyvässä kuin pahassakin, asettavat meidät jokaisen tarkastelemaan omaa eloa  ja oloa. Olenko siihen tyytyväinen, kaipaanko jotain muuta, tyydynkö tähän? No, useimmiten ei sohvalle ainakaan kannata jäädä odottelemaan.

”Ole rohkea”. Rohkea mihin? Tässä ajatellaan ainakin rohkeutta mennä muiden ihmisten pariin. Tai voisiko se olla rohkeutta lähteä vaikka SYTYyn johonkin tilaisuuteen. Kaikki eivät ole niin rohkeita. Ainakaan yksinään ei moiseen uskallus riitä. Jos sinulla taas on sitä rohkeutta, jaa sitä vähän. Nappaa mukaasi se arempi ystäväsi, naapurisi, entinen työkaverisi, hyvänpäiväntuttusi….. Hänet, joka ei ehkä ole niin rohkea tai ei tiedosta mahdollista tarvetta muutokseen. Saatat avata hänelle oven uusiin kokemuksiin, rohkaista muutokseen, vaikka vain pienin askelin. Pikkuhiljaa se yksinäisyyden juurakko voi hyvinkin näivettyä ja usein se rohkeuskin kasvaa.

Asioilla on tapana olla kaksi puolta. ”Jos kaipaat muutosta elämääsi” –  tarkoittaa toisille ihan päinvastaista kuin mitä tuossa kuvan tekstissä sanotaan. Juuri sitä mahdollisuutta käpertyä sohvannurkkaan, ei hälinää, ei menemistä sinne ja tänne, ei aikatauluja, ei jatkuvia kontakteja. Voi nauttia omasta olostaan ihan kaikessa rauhassa. Ja silloin kun se tuntuu hyvältä sille on myös yleensä tarvetta.

Molemmilla näkökulmilla on siis aikansa ja paikkansa. Tärkeintä on tiedostaa muutoksen tarve silloin kun tilanne niin vaatii, eikä tyytyä tai alistua siihen kun elämä ei tunnu hyvältä. Toki täytyy muistaa, että aina on asioita joihin ei elämässään voi olla tyytyväinen eikä tilannetta voi itse muuttaa, esim. sairaus, mutta silloinkin on voi elämästä yrittää tehdä niin hyvää kun se niissä puitteissa on mahdollista. Muutosta voi tehdä hyvinkin pienin askelin, kunhan suunta kuitenkin on eteenpäin vaikka välillä pienin peruutusaskelin höystettynä.  Rohkeasti tai arkaillen.
 Eija-Riitta













lauantai 21. tammikuuta 2017

SAIRAS, SAIRAAMPI, HENKILÖKOHTAINEN APU

Lapseni sairastui oksennustautiin kesken hoitopäivän. En päässyt häntä itse hakemaan, koska pienempi lapsi nukkui juuri päiväunia enkä saa häntä mukaan kuin kantorinkassa. Sitä paitsi, kipeä lapsi ei olisi jaksanut kävellä kotiin.

Jouduin soittamaan läpi kaikki isovanhemmat ja sitten sain erään ystäväni hakemaan lapsen kotiin. Oksentaminen jatkui kotona. Pienempi lapsi tunki itseään seisomaan oksennusämpäriin ja sai kamalan hepulin, kun jouduin nostamaan hänet pinnasänkyyn siivotessani jälkiä.

On erittäin hankalaa hoitaa lapsia, kun ei näe. Kaikki on tehtävä käsikopelolla. Oksennusta oli kaikkialla, enkä saanut isommasta lapsesta apua, koska hän oli niin kipeä.

Sitten lapsen päätä alkoi särkeä, enkä voinut antaa lääkettä, koska en nähnyt mitata sitä. Jouduin soittamaan taas apua paikalle, enkä saanut sitä. Mieheni joutui sitten lähtemään töistä aikaisemmin.

Tällainen tilanne olisi vältettävissä, jos minulla olisi avustaja enemmän käytettävissä.

Näin kirjoitin henkilökohtaisen avun hakemukseeni kesäkuussa vuonna 2014. Tällainen tilanne tosiaan olisi vältettävissä, jos avustaja on käytössä. Joulun jälkeen mietin, että pitäisi olla turvaverkoston turvaverkko, jotta olisi varasuunnitelman varasuunnitelma. Aina ei henkilökohtainen apu ole läsnä, vaikka sitä onkin myönnetty.

Kävipä tässä taas niin, että lapset sairastivat ja itsekin olin puolikuntoinen. Tietysti avustaja oli lomalla ja sijainen sairastui. Miten sitä onkin niin tumpelo, että kun joutuu pitkän ajan jälkeen toimimaan yksin tällaisissa tilanteissa, tuntuu, ettei osaa enää mitään. Jos ennen avustajaa olisi ollut tällainen tilanne, olisin pärjännyt siinä omasta mielestäni hyvin hammasta purren. Nyt, kun olen tottunut henkilökohtaiseen apuun, tajusin, miten korvaamatonta tuo apu on. Yllättävissä tilanteissa henkilökohtaisesta avusta on käsittämättömän suuri apu!

Mielenkiinnolla odotan tulevia ratkaisuja henkilökohtaisen avun saralla, kuten myös muiden vammaispalvelujen saatavuuden ja myöntämisen saralla. Elämme jännittäviä aikoja!

                         Päivi

keskiviikko 18. tammikuuta 2017

Vierailevana kirjoittajana kansanedustaja Katja Taimela

Tammikuu on istuntovapaakuukausi kansanedustajan lainsäädäntötyöstä. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että me kaikki 200 edustajaa kirmaamme etelän lämpöön tai kuukaudeksi golf-viheriöille.

Joulun pyhinä ladataan akkuja, mutta tammikuu on jo täynnä kokouksia ja tapaamisia eri yhteistyöverkostojen kanssa. Omalla kohdallani se on koko tämän neljän vuoden erissä hoidetun pätkätyön ajan sisältänyt myös perinteikkäästi työelämäjakson, joka on koostunut vähintään kolmesta peräkkäisestä työpäivästä eri toimipaikoissa.

Tuossa lyhyessä ajassa pääsee edes jotenkin kiinni arjen sujumisesta, iloista ja kipukohdista. Näistä kokemuksista on helppo ammentaa konkretiaa kansanedustajan työhön. Samalla säilyy tuntemus ihmisten arkeen palveluissa ja työpaikoilla. Vuosien saatossa olen saanut toimia apukätenä mm. koulussa, ikäihmisten hoivalaitoksissa, päiväkodissa ja kehitysvammaisten parissa.

Tänä vuonna vuorossa oli Salon potilas- ja vammaisjärjestöjen yhteistyöjärjestö, SYTY ry. Sain kokea yhden huikeimman kolmen päivän putken elämässäni!

Sytyn toiminta on ollut itselleni jo vuosikaudet tuttua, mutta sain toiminnanjohtaja Eija-Riitan ja muun henkilökunnan toimesta tiivistetyn päivityksen laajasta toiminnasta. Ja mikä tärkeintä, ihmiset sytyn tiloissa. Useilla jotka Helsingintien oven avaavat, on useita eri diagnooseja, on särkyjä, kipuja ja erilaisuutta, mutta ne eivät juuri sytyn tiloissa näy. Railakas nauru, hurtti huumori ja puheensorina täyttävät koko kodinomaisen tilan lähes maksimaalisesti. Sain itse osallistua funteeraajien ja näkövammaisten tapaamisiin.

Talossa vertaisuus on kokoava ja se on käsin kosketeltavissa. Sosiaalinen kontakti, vertaistuki ja yhdessä oleminen on monelle se elämän liekki! 

Sytyn tilat mahdollistavat 35 jäsenyhdistyksen kokoontumiset ajanmukaisissa ja esteettömissä tiloissa. Osaava ja lämmin henkilökunta auttaa kaikessa, jopa atk-taidot kehittyvät intensiivisesti henkilökohtaisen avun kautta. Oli ilo huomata, jotta kun ulko-ovi kävi, tuttujahan sieltä pääsääntöisesti tuli. Itselläni oli kerrankin oikein kunnolla aikaa kuunnella ja puhua, kelloon katsomatta, mihinkään kiiruhtamatta. Pääsin myös kotoisiin askareisiin eli pullan leipomiseen, mikä onkaan upeampaa kuin täyttää koko tila kotoisalla uunituoreen voisilmäpullan tuoksulla.

Kolmas sektori tekee mittavan työn meidän monen arjen mahdollistajana. Ajankohtaisessa sosiaali- ja terveyden-huollon uudistuksessa hyvinvoinnin ja terveyden edistäminen jää edelleen kuntien vastuulle. Tässä työssä me tarvitsemme jatkossakin SYTY:n kaltaisia paikkoja!

 Katja Taimela, kansan edustaja













lauantai 14. tammikuuta 2017

Turun murre


on ruma – kuulemma – koirana, mutta ainakin minusta kuultuna vallan sukkelaa. Kaikkeahan siitä ei, edes asiayhteyksissä, itäsuomalainen ymmärrä, ja kirjan-oppineiden vakuuttelujen mukaan se ”ei ole mikään Turussa asustava hauveli, vaan alueen dialekti, kielimuoto”. Koiran nimenäkään ei tuolta lapsuusmaisemistani sellaista tullut tietooni. Myöskään parin vuoden takaisessa Kennelliiton suosituimpien nimien listalla se ei päässyt top sataseen. 

Siispä unohdan tuon koiruuspuolen ja keskitän ajatuksen-juoksuani murteisiin. Rajallisesti, kun sitä ei 8/8 kansa-koulupohjalla kovin liene kanttia pröystäillä oikein millään tiedon alueella, eikä kielitieteellisesti sitäkään vähää. Mutta omakohtaisuuksilla ehkä hiukan kuitenkin.

Jos olet seurannut tätä Yhdistävää tekijää aiemminkin, tiedät, että lapsuuteni ”kielimuoto” paikallistui Savo-Karjalan puhekielten rauhanomaiseen rinnakkaiseloon. Vallinneesta sota-ajasta huolimatta! Savolaismurteen intonaatiosta, tai intonaatiosta yleensäkään, ei siihen aikaan ollut tietoa kansan syvien rivien keskuudessa. Kukin kiekaisi sanottavansa sellaiselta äänenkorkeudelta, johon omat äänihuulet olivat sen luontaisesti asettaneet. Ja tietynlaista väritystä kielelliseen ilmaisuumme saimme kylälle muuttaneitten karjalaisten ”haastamist” jäljitellessämme. Eikä varmasti jäänyt mikään asia sen vuoksi selvittämättä, etteikö olisi tullut ymmärtäneeksi, mitä toinen tarkoitti. Paitsi silloin harvoin, kun se tarkoituksella jätettiin huomioimatta. Naapurisopujen säilymiset muistaen sellaisia tilanteita lienee ollut melko harvoin.

Täällä maan länsipuolella, Varsinais-Suomessa, olen nyt asustellut kolmisenkymmentä vuotta. Seutukunnan murretta en, matkimisyrityksistäni huolimatta, hallitse. Vielä. Vaikka melko lailla monessa tilanteessa sitä koetankin käyttää. Jossain vaiheessa tosin jo kuvittelin saaneeni otteen siitä, mutta mitä vielä. Kun Salkkari julkaisi kesän alussa Salon murresanakirjan, niin kuvitelmat kuivuivat täysin. Paksuhko painotuote täynnä sanoja, joista puoliakaan en osaisi pistää oikeaan kohtaan puheessani ja sitten vielä ne, joita en lainkaan ymmärtänyt. Eikä niitä ollutkaan vähän.

Joka tapauksessa olen tähän saakka kyllä ymmärtänyt kanssaihmisiä ja tullut myös ymmärretyksi – pääosin puheitteni suhteen. Ajatusmaailmani, asenteeni ja tapani ovatkin sitten luku erikseen, enkä siihen vielä ota hiukkaakaan mukaan ns. savolaista huumoriani, josta en saa itseäni irti. En tosin ole varma, haluaisinkokaan!

Itä-Suomen yliopistossa tehty väitöskirja tiivistää tuon kuuluisan savolaisen vääräleukaisuuden jopa sellaiseksi, jonka ulkopuoliset voivat kokea piikittelynäkin. Itseminäni todellakin olettaa, tai ainakin toivoo, sen tavoittavan puhekumppanin positiivisuutena ja jopa arvostuksen osoituksena, kun se lähtee nimenomaan ja vilpittömästi siltä pohjalta.

Melko lailla tämän kotimaan murrealueilla kiertelyni kautta olen saanut jonkinlaista tuntumaa käytettyihin paikallisiin arkikieliin. Ja varsinkin siihen, kuinka eri kielialueen ihmiset suhtautuvat poikkeavuuksiin nimenomaan puheilmaisuissa. Jollakinlailla koen myös onnistuneeni löytämään muutamien murteitten ”nuotteja” ja päässyt niitä matkimalla jopa häivyttämään lapsuuden murretaustani tunnistamisen. Silloin, kun aloin kokeilla tuonsuuntaista ilmaisua, ei vielä puhuttukaan imitoinneista, vaikka olisihan sitä voinut sellaiseksikin nimittää. Vaikkei ketään tunnettua henkilöä jäljiteltykään, vain eri murteita.

Selvimmät havainnot ja erot ”kuullun vastaanottamisessa” (ei välttämättä siis ymmärtämisessä) sain kokemuksena kiertäessäni jo edesmenneen tavarataloketjun myynti-pisteissä Helsingistä maan itälaitaa seuraillen Kajaaniin ja sitten Oulun kautta kohti etelää ja Turkua. Kyseessä oli kyseisten kauppojen markkinointi-iskupäivien juontajan (lue pellen) rooli. Eihän silloin vielä juontaja-sanakaan ollut käytössä. Roolikseni olimme valinneet laiskanlupsakan savolaisen mehtätyömiehen (ei suinkaan metsureita mollaten)
ja tuo Tahvon nimellä esiintyjä koetti sitten sekä hauskuuttaa kauppaan sinä päivänä eksyneitä asiakkaita, että lisätä myyntiä (noiden viikkojen havaintojeni mukaan erityisesti niistä tuotteista, jotka olivat pölyttyneet liian kauan hyllyillä). Oiva esimerkki lienee tätä luokkaa, että määrätyllä kellonlyömällä tietyssä pisteessä tavarataloa oli joko muutama ostoskärry tai peräti kuljetushäkki täynnä viime hetkellä kuulutuksella ilmoitettua tuotetta, mikä myytiin nopeimmin sieltä niitä noutaneille lähes olemattoman halvan tuntuisella hinnalla. Paljon alle totutun siis. Kerrottiin myös, että kärryt ovat paikalla esim. vain 4 – 5 minuuttia. Ja vilskettä riitti!

Useimmiten kärryt tyhjenivät ja ne poistettiin varaston puolelle. Joskus, muistan, myyntikasassa oli sukkahousuja – silloin vielä melkoinen uutuustuote – aivan pilkkahinnalla. Ja kun kaikki nopeimmat olivat saaneet ”sylintäydeltä” saalista, joidenkin jäädessä ihan ilman, ja kärryt poistettiin, hoksasivat useimmat katsoa tarkemmin onnensa kohdetta omassa ostoskorissaan. Kaikki tummanvioletin värisiä! Kiirehtiminen palauttamaan niitä kärryyn oli aivan turhaa – kärryt olivat poissa. Ja nyt korostan, ettei idea ollut omani, eikä läheskään kaikissa kaupungeissa kaupattu mitään epäkuranttia. Tuo vain kuulostaa yhä mieleen jääneeltä.


Kiertueen antina, esiintymispalkkion lisäksi, oli runsaasti kokemusta tuollaisen Tahvon vastaanottamisesta maan eri kulmakunnilla. Pääkaupunkilaiset olivat tottuneet nimekkäisiin esiintyjiin, eikä sitä päivääkään mainostettu muutoin kuin erikoistarjouksien määrillä ja hinnoilla. Ja itäsuunnassa huomasi selvästi väen olevan myös Tahvoa tarkastelemassa – ehkä pettyenkin – sillä Pakarisen Esakin vielä eläkeläisenä kierteli yhä keikkailemassa. Kajaanihan kuuluu savolaismurteiden kielialueeseen, ja Oulukin, vaikka onkin keski- ja pohjoispohjalaisaluetta, otti vastaan niin kuin vanhan tutun. 

Mutta kun Keski-Suomen kautta päädyttiin Turkuun, niin johan tuli stoppi! Tavaratalon henkilökunta oli ystävällistä ja järjesteli asiat reilaan (kun ”kuljettajanani” oli ketjun sisäänostoista vastaava henkilö). Olipa liikkeellä asiakkaitakin, joista jokunen pysähtyi rakennetun esiintymiskorokkeen kohdalla. Hetkeksi. Katselivat aikansa ja jatkoivat matkaansa, vaikka Tahvo yritti parhaansa ja vieläpä ylittää kaikki oppimansa esiintymistaidot. Ei pienintäkään hymyä, naurahtelusta puhumattakaan – ja niihin olin ennättänyt tottua jo niin, että luulottelin itseäni oikein viihdyttäjäksi, kun kaikissa muissa kaupungeissa olin ympäröity iloisin ja hymyilevin ilmein, jopa naurunpyrskähdyksinkin! Olisi saanut jäädä se keikkarundi kesken ja viimeistä päivää vaille. Mutta opissahan se on variksenpoikakin tuulessa, sanoivat ennen vanhat ja viisaat. Vähempi on tullut sen jälkeen tahvoiltua ja vain lähipiireissä, eikä enää viimeiseen kolmeenkymmeneen vuoteen lainkaan. Varmuudeksi! Ja asusteet + muukin rekvisiitta palautettiin MTV:n puvustoon…
                                  














keskiviikko 11. tammikuuta 2017

DIGITALISAATIO – PAINAJAINEN VAI APU?

On se vaan mukavaa tänä päivänä yrittää toimia itsenäisesti vaikka postissa, apteekissa tai terveyskeskuksessa. Jokaisessa paikassa sinua on ensimmäisenä vastassa jonotusautomaatti. Siinä sitten sokkona yrität keksiä, miten laite toimii. Kosketusnäyttö on lisääntynyt valtavasti ja se se vasta hauska apuväline sokealle onkin…


No, saat sen jonotuslapun ehkä itse tai joku ystävällinen sielu auttaa sinua. Ehkä tuo ystävällinen sielu myös kertoo numeron, joka lapussa on. Itsehän sitä ei näe. Kun sitten seisot se jonotuslappu kädessä ja odotat omaa vuoroasi, ei kukaan huudakaan numeroita ääneen. Yrität sitten laskea piippausten mukaan, milloin on sinun vuorosi. Ei aina ole ihan helppoa sekään!

Ei luulisi olevan kovin kallista lisätä puheominaisuutta noihin laitteisiin. Nyt nimittäin näyttää siltä, että jonotusautomaatit lisääntyvät jatkuvasti joka paikassa, eikä ihmistä ole enää missään. Joissain pankkiautomaateissa jo on puheominaisuus, jolloin sokeakin pystyy korvakuulokkeita käyttämällä itsenäisesti nostamaan rahaa. Huippua!

Mihin on unohtunut tasavertainen ja yhdenvertainen yhteiskunta? Automaatteja lisäämällä ja eläviä ihmisiä vähentämällä palveluiden saavutettavuus heikkenee niin näkövammaisilla kuin ikäihmisilläkin.

Minusta on jotenkin huvittavaa, että mennessäni Salon sairaalan laboratorioon, otan jonotusnumeron, jota en näe. Sen jonotusnumeronkin saan vain, jos joku auttaa. No, sitten se numero kerrotaan sille tädille, joka mahdollisesti istuu siinä ilmoittautumisluukulla. Ja tuo kyseinen hoitaja sitten jonottaa minun puolestani. Ihan hullua! Hoitajan työpanos kuluu siihen, että hän työaikanaan jonottaa minun vuoroani, koska en itse näe numeroa taululta. En myöskään näe, mihin näytteenottohuoneeseen minun tulisi mennä. Ennen oli paremmin, kun näytteenottaja tuli ovelle, painoi nappulaa, joka vaihtoi jonotusnumeron ja huusi samalla tuon numeron ääneen. Silloin pystyin äänen perusteella suunnistamaan oikealle ovelle. Nyt joku toinen jonottaa puolestani, hakee minut ja vie minut oikeaan näytteenottohuoneeseen. Sitten näytteenottaja taas palauttaa minut takaisin penkille. Kun kysyin, miksei näytteenottaja enää voi huutaa ovelta numeroa, minulle vastattiin, ettei se kuulu hänen toimenkuvaansa. Omituista! Ilmoittautumisluukun takana olevan hoitajan toimenkuvaan se siis kuuluu. Tässäkin kohtaa on viety mahdollisuuteni toimia itsenäisesti, koska aikaisemmin pystyin odottamaan itse vuoroani ja nousemaan ylös kuullessani sen numeron, joka omassa jonotuslapussani oli ja jonka joku näkevä oli minulle kertonut. Kumpi tapa siis on parempi? Ja kenen kannalta parempi?

Nykyään ei enää pääse esimerkiksi terveyskeskuksen ilmoittautumisluukulle ilman, että ottaa jonotuslapun. Sitten pitäisi tietää, mikä numero on omassa lapussa, mikä taululla. Vaikeaa! Kun pääset luukulle, ei ongelmia enää ole. Niitäkin varmaan tulevaisuudessa on, jos asiakkaita ei enää kutsuta sisään nimellä. Kai sekin rikkoo jotain ihmisen yksityisyyttä, kun huudetaan etu- tai sukunimellä asiakas sisälle vastaanotolle. Tulevaisuudessa varmaan annetaan jokin koodi, jolla ihmiset pyydetään vastaanotolle.


Kuinka moni palvelu on jo siirtynyt sähköiseen hakemiseen? Tämäkin on sellainen maailma, joka hirvittää. Aina eivät hakulomakkeet ja sähköiset palvelut toimi näkövammaisen apuvälineillä. On sitä ennenkin tarvinnut näkevän ihmisen apua paperisten lomakkeiden täyttämisessä, mutta digitalisaation ja sähköisen hakemisen lisääntymisen myötä luulin, että myös oma itsenäinen pärjäämiseni lisääntyisi. Ei pitäisi nuolaista ennen kuin tipahtaa!

Digitalisaatio on monessa asiassa hyvä, mutta ei se oikeaa, elävää ihmistä korvaa. Varsinkin vammaiset tarvitsisivat usein elävän ihmisen apua, kone ei hoksaa kyseessä olevan esimerkiksi näkövammainen asiakas. Kun nämä laitteet tosiaan kovaa vauhtia yleistyvät, ei luulisi hankintahinnan kovin paljon nousevan siitä, että laitteet olisi varustettu myös puheominaisuudella. Ja onhan meillä muitakin ongelmia kuin pelkkä näkeminen. Kaikkien kädet eivät toimi, joten jonotusnumeron ottaminen voi olla vaikeaa monestakin syystä. Laitteet ovat lisäksi usein erilaisia eikä niiden sijoittelussa ole käytetty mitään yhtenäistä logiikkaa.

Ilman kanssaihmisiä ei yksikään ihminen pärjää tässä maailmassa, se on selvä! Olen erityisen kiitollinen kaikille niille kanssakulkijoille, jotka ovat hoksanneet avuntarpeeni tai vastanneet avun pyyntöihini. Teidän ansiostanne maailma on parempi paikka elää!
                                                  Päivi










lauantai 7. tammikuuta 2017

Junalla sukuloimaan

Poikani soitteli marraskuussa ja kysyi, miten vietän tulevan joulun, voisitko tulla tänne Varkauteen. Kun kuulin, että heidän poikansa Saksan maalta on myös tulossa kotiin jouluksi, niin totta kai lupasin mennä joukon jatkoksi, mutta millä pelillä, omalla autolla, junalla vaiko onnibussilla.

Kolmesta vaihtoehdosta valitsin junan. Mielestäni siinä ei tule ahtaan paikan kammoa. Junassa on penkkien välit jonkin verran etäämpänä kuin linja-autossa. Minulla kun on tuo kasvuikä aika haitallinen tekijä, en tahdo mahtua kovinkaan helposti esim. bussin penkille istumaan. Edessä oleva selkänoja on ahdinkoon asti liian lähellä polvilumpioitani, niihin tahtoo sattua ja muutenkin olo on tukalan ahtaan oloista.

Omalla autolla meno ei myöskään kovinkaan mielekästä. Pitkä matka, 430 km, ja keliolosuhteet arvelutti niin paljon, joten päätin turvautua junan kyytiin. Niinpä tuumasta toimeen, päätin hankkia liput ärrältä.

Sitä ennen googlasin itse aikatauluja sekä veljeni ja poikani olivat samalla asialla. Heidän ohjeiden mukaan ostin lippuni ennakkoon.
Pieleen hiukan sekin meni, kun haluni olisi ollut saada turvavakuutus, jos olisin ollut esteellinen matkustamaan, vakuutus olisi korvannut hukkaan menneen lipun hinnan.

Junalipun olisi saanut myös lippuautomaatilla, mutta olisinko voinut luottaa itseeni, olisiko pienet sormeni osuneet juuri oikeaan näppäimeen? Pelkään pahoin, että olisin epäonnistunut siinä! Toisaalta itseluottamukseni olisi varmasti kohonnut toimenpiteestä aika lailla, nimittäin jos suoritus olisi ollut hyväksytty. Olisiko automaatti antanut pienintäkään hymyä, joka olisi parantanut elämäni laatua, tuskin! 

Nykyään mennään kohti yhä täydellisempää robottipalvelua, koneet syrjäyttävät ihmiset, halvalla täytyy saada, jopa palvelut. Kuinka onnellisia ihmiskunta tuleekaan olemaan, kun robotit tekevät työt. Ihmistyötä tarvitaan vain koneiden keksimiseen ja niiden ohjelmien valvontaan.

Tarzan, tämä poika-aikainen, villi viidakon kuningas, hänen poikansa seikkaili Mars planeetalla – muistaakseni. Tämä tarina jollakin tavalla ennakoi avaruuden tulevasta ”valloituksesta”.  Robottien tekemä teollisuuskin on täysin mahdollista – sitten joskus.

Liput saatuani, tämä herttainen ärräläinen neuvoi minua avun saannista sitten kun se ajankohta koittaa. ”Lipussa on numero mihin voit soittaa, jos tarvitset apua matkan aikana”. Siitä avuntarpeesta olin aivan varma, joten soitin ja minulle luvattiin apuvoimia. Ajattelin, että nyt tulee matka kalliiksi, soitto kesti mielestäni liian kauan. Olin ymmärtänyt, että puhelusta veloitetaan 1,95 € minuutilta plus paikallispuhelun hinta. Luulin, että puhelu olisi maksanut vähintään 19.50 € + paikallispuhelun hinnan. Todellisuudessa se maksaa 1.95 + paikallispuhelu.  Tämä on google-tietoa.

Varsinainen junamatka alkoi 21.12.2016 Salon asemalta. Junaan meno onnistui hyvin naapurini nostettua matkatavarani junan ”sillalle”. Löysin ihan itse numeroidun istuinpenkin. Kyllä siinä Niilo vähän hermoili, kun Pasilassa oli vaihto seuraavaan junaan. Kelloa sitä piti vilkuilla, jotta kerkiän valmistautua junasta lähtöön.  Näin jo ikkunasta avustusmiesten paikalla oloon. Minun ei tarvinnut edes nimeäni sanoa kun rollaattorini nostettiin ulkopuolelle. Apu oli tarpeeseen, sillä junan oviaukon ja laiturin väli oli 15 – 20 cm. En olisi itse selvinnyt siitä.

Matka jatkui, minä kävelin nuorten miesten rinnalla rollaattori lastattuna. Reitti, jota kuljimme; tuskin osaisin sitä toistamiseen. Menimme hissillä ylös ja toisella, kävelyn jälkeen alas, lähtölaiturille. Oli siinä vielä matkaa lähtöpaikalle. Huono selkäni, siihen otti kovemmin, mutta myös koko alaraaja tuntui varsin rasittuneelta. Lopulta helpotti, aikaa oli junan lähtöön kolme minuuttia. Miehet kantoivat matkatavarani varaamalleni paikalle. Tavarat hyllylle ja äijä istumaan; kiitokset ja matkanteko alkoi. Tavoitteena oli Jyväskylä, jossa poikani olisi vastassa.

”Matkaliput Pasilasta tulleilta”, näin sanoi hyväntuulinen konduktööri. Olin lähtenyt puolilta päivin, joten tunsin tarvetta saada evääni hyllyllä olevasta repusta. Siinä kun lippuani leimattiin, kysyin konnarilta, saanko samaan hintaan reppuni tuolta hyllyltä, auliisti hän sen alas lupasi toimittaa. Olin kertonut sen, että mahdollisesti kerron matkastani tähän Yhdistävään tekijään.

Toistin pyyntöni ja häntä nauratti ”hyvä” muisti; ”kerro terveisiä konduktööriltä, jonka muisti on hyvä, mutta niin lyhyt”. Terveisiä konduktööriltä, matkustakaa junassa, on minun mielipiteeni. Tämä iloinen ja eloisa viranhaltia, lupasi auttaa, kun poistun kyydistä.

Apua sain eräältä miesmatkustajalta. Hän kantoi tavarani ja minä pääsin rollaattorini kera ulkoilmaan. Konduktööri oli ulkona vastassa, niin kuin oli luvannut. Hän ihmetteli, missä matkatavarani ovat, kerroin niiden olevan tämän herrasmiehen tuomana jo ulkona. Samalla vastaanottajakin oli ottamassa tavaroitani autolle vietäväksi. Olin erittäin kiitollinen saamaani kohteluun. Aivan vieraat kanssamatkustajat VR:n henkilökunnan lisäksi, ansaitsevat kiitokseni


 Joensuun Emmi

Joulunvietto meni perinteiden mukaisesti, löhöillen, syöden ja taas löhöillen. Tuli sitä tietenkin jotain keskusteltuakin, mutta sekin oli sellaista löhöämistä. Ulkoiluilmat eivät olleet parhaita mahdollisia – varsinkin rollaattoriin tukien meno oli varsin hankalan puoleista. Nuorempi väki hankki punaposket pihapiirin tuntumassa.  Leuto, sateinen keli oli tehnyt tiet liukkaiksi ja niin ollen oli hyvä tekosyy jättää ulkoilu väliin.

Miesmuistini mukaan ei tällaisia jouluilmoja ole ollut kuin joskus viimeksi, mielestäni hyvin usein kuitenkin. Taitaa kuitenkin olla niin, että nuo sateiset kelit jäävät paremmin mieleen. Lunta sitä aina toivotaan jouluksi, mutta vain sillä lailla sopivasti, ei liikaa kuitenkaan. 

Koitti kotiinlähtöaamu, 27.12.2016. Lämpömittari näytti nollakeliä, sateetonta, mutta pilviverho peitti koko taivaan.

Taas kerran koitti se aika kun sai ihmetellä miksi olin tuonkin vaatekappaleen ottanut mukaani. Kai se johtuu siitä, että jos kuitenkin?  Osa riippui siististi vaatepuissa ja osa lojui laukun pohjalla. Koskemattomina. Tietenkin olin ujuttanut osan alusvaatteista ”lahtiskan” syöväreihin, eli pesettänyt ne minijäni avustuksella. Järkevillä vaatevalinnoilla olisin hiukan keventänyt kuormaa. Sitä ajattelee, että kyllä polle vetää kuorman, mutta miettimättä jää se kantohomma, niiden itse raijaaminen.

Autossa matkatavarat kulkevat kevyesti. Vaunuun nostelu jo tuotti vähän vaikeuksia. Osan vaikeudesta aiheutti väkimäärä, joka pyrki Varkauden asemalla samaan pieneen henkilöjunaan. Tungos junan rappusilla oli tällaiselle vaarille hieman likaa. Toisaalta poikani, joka oli saattamassa, nosteli tavarat junan sillalle. Kiire siinä oli. Juna pysähtyy vain pariksi minuutiksi. Siinä ajassa pitää matkustajien vaihto tapahtua, ulos ja sisään.

Minulla oli täysi työ, että pystyin junaan nousemaan. Tuntuu usein muutenkin, että raput ja muut nousutkin, niitä on korotettu selvästi. Ei se niin vaikeaa ollut muutama vuosi sitten. Kyllä osaa harmittaa kun vuosi vuoden jälkeen noin estetään tuota kulkemistani; minkä takia, kysyn vaan?

Polvi siinä ponnistuksessa kipeytyi pahimman kerran. Oli siinä ja siinä, että sisuni riitti ponnisteluun, jo ensimmäinen askelma teki tiukkaa. Olin tosi pahasti tien tukkeena, vaikken saanutkaan molemminpuolista käsiotetta. Nousu oli siihen liian leveä.

Seuraava vaihe oli kantamusten pakkaaminen rollaattorin päälle. Katsoin, että niin sanotulla sillalla ei ollut tilaa tavaroiden jättämiseksi. Ajattelin, että rollaattorin päällä saisin tavarat vaunuun.  Ensimmäinen este tuli puolen metrin päästä. Pulmana oli se, kun piti ahtaa 60 sentin kuljetus 55 sentin ovesta sisään, yhtälö ei oikein toiminut, stoppi siitä tuli ja vielä pahanlainen. 
Onneksi pelastavana ”enkelinä” toimi terhakas nuori nainen, hän huomasi heti ongelmani, jonka olin saanut aikaiseksi. Hän ponnahti istumapaikaltaan auttamaan, nopeasti tavarani oli vaunun puolella ja vielä hyllylle nostettuna. Minusta olin siinä kulkuväylän tukkeena hirvittävän pitkän ajan, ainakin minusta tuntui siltä.

Tämä hymyilevä Joensuun Emmi oli pirteä neitokainen, hänelle saan olla kiitollinen, kun pääsin pälkähästä. Hänen vierellään oli tyhjä istuinpaikka, johonka Emmi nosteli ensiksi matkatavarani. Onneksi rollaattorini on sivuttaissuunnassa kasaan menevä, jotenka oviaukko oli kululle vapaa.

Tarkoitukseni oli kertoa joulu matkastani, ja niinpä otin nuoren 19 vuotiaan neidon henkilötiedot muistiin. Kerroin, että tämä julkaistaan Yhdistävässä tekijässä joskus tammikuun aikana. Toivoisin, että hän laittaisi kommentin jutustani.  Nuoria miehiä, nuorukaisia, istui vastakkaisella penkillä, mutta Emmi oli henkilö, auttavainen, joka oli pelastamassa tilannetta. Ehkä joskus myöhemmin hekin huomaavat tällaisen tilanteen.

Vähän toista tuntia siinä meni kun olimme Pieksämäen asemalla. Lipun tarkastusta ei suoritettu Varkauden ja Pieksämäen välillä. Johtuiko tämä ruuhkasta, sitä en tiedä, mutta lipun voi ostaa myös konduktööriltä. Kerran telkkarista tuli kysely oliko tehty oikein, oliko se lain mukaista, kun matkustaja ei ollut antanut leimauttaa lippuaan. Hän oli vetänyt päiväunet siinä kohtaa kun konduktööri oli mennyt ohi. Seuraavat lipun pyytäjät olivat tarkastajia. Vaikka ko. matkustajalla oli näyttää leimaamaton lippu, niin hän sai maksaa matkan tuplana. Hänet poistettiin junasta, kun siihen ei suostunut ja sai haasteen kaupan päälle.   VR voitti jutun. Kalliiksi tuli sekin reissu. Jokainen voi päätellä, että ei kannata nukahtaa ennen lipun tarkastusta.

Pieksämäellä minua oltiin vastassa. Junan vaihto ja istuinpaikan hakeminen kävi kätevästi. Saattaja sekä konduktööri opastivat minut paikalleni. Matkatavarat menivät hyllyille saman tien. Konduktöörin järjestelyn ansiosta sain ”privatti”paikan, eli tilavamman yhden penkin ”looshin”, siihen mahtui melko hyvin myös rollaattori, muuten se olisi ollut kanssamatkustajien edessä.

Ilokseni tein havainnon, että Emmi, auttajani oli samalla penkillä kuin minun lippuni edellytti. Minä sain viereiseltä puolelta tilavan paikan ja nämä kaksi nuorta naista saivat olla valitsemillaan paikoilla. Sen verran häiritsin Emmiä, että pyysin antamaan minulle henkilötietonsa tätä kirjotelmaa varten.

Aurinko paistoi silmille ja matka joutui kryptoja täytellen (mukamas). Yritin kyllä sitäkin tehdä, mutta Varkaudesta junaan nousemisesta lähtien polveni vihoitteli. Millään ei löytynyt hyvää oireetonta asentoa sille. Tilaakin oli, mutta kun ei niin ei, särky ei tahtonut antaa periksi. Olin ottanut ohjeiden mukaan tabletin särkyä vastaan.

Kouvolan asemalla konduktööri vaihtui, komeasta kauniiseen. Tälle kauniille selitin, että minua ovat avustavat henkilöt tulossa vastaan. Kuulin, että edellinen virkakumppani oli kertonut sen hänelle. Pasilan asemalla tämä kauniimpi virkailija tuli vaunuosastooni oikein henkilökohtaisesti saattamaan minut ulos. Hän myös hihkaisi vastaanottajilleni, että täällä ollaan. Olin taas hyvissä käsissä. Tunnin päästä olin jo matkalla kohti Salon kaupunkia.

Yhteenvetona voin sanoa, että matkanteko oli melko onnistunut. Junassa matkustaminen on suhteellisen mukavaa ja erikoisen kunniamaininnan ansaitsee tämä niin sanottu rantarata.  Minusta tämä osuus, Helsinki–Turku, on menon tasaisuuden johdosta viihtyisä. Vaunu ei paljoakaan huljunut ja heilunut ja vielä plussana menon äänettömyys. Kaiken lisäksi junaan pääsee myös pyörätuolilla kulkevat. Tosin en sen käyttäjiä nyt nähnyt. Bendolinot eivät sovellu pyörätuolin käyttäjille, ellei niissä ole erikseen sellaista vaunua. Sitä en tiedä.

Pohjoiseen suuntautuvalla radalla matkaa häiritsee junan heilunta. Jos esimerkiksi on tarvetta päästä vessaan, niin tukea joutuu hakemaan penkkien selkänojasta. Rollaattorilla liikkuminen ehkä onnistuisi, mutta ahtaus tulee siinä esille. Se ei ole kuitenkaan ihan voittamaton este, mutta penkin ja kepin antama tuki on mielestäni turvallisempi.

Pasilassa näin junanvaunun jonka kyljessä oli inva-merkki. Kuulemani mukaan vaunun oven kohdalla saadaan ulos vedettyä nousuluiska. Tästä pääsee pyörätuolien ja lastenvaunujen kanssa vaunuosastolle.

Onnibussilla ehkä pääsee helpommin ovelta-ovelle, siinä mielessä matkustus on mukavaa, mutta minua pelotti se liian tiivis tunnelma penkkien välissä. Tällaisella pitkällä matkalla se on mielestäni rasite, ellei sitten saa vähän väljempää penkkiä käyttöön.

Junassa koin vaikeimmat hetket junaan nousun yhteydessä. Varsinkin henkilöjunaan nousu tuntui hyvin vaikealta. Näissä muissa bendolinoissa sai hyvän otteen käsille, joten nousukin onnistui.

Täytyy kehua kanssamatkustajia avuliaisuudesta, varsinkin naisia. Poistuessani Salon laiturilta, takaani kuului naisen äänellä; ”Voinko auttaa matkatavaroiden uloskanta-misessa?”  Minulle apu kelpasi ja niin tämä nainen toi laukkuni ulos saakka.  Minä kiittelin häntä ja toin julki sen, että naiset ovat tosi huomaavaisia ja auttavaisia. Kerroin, että suurin osa auttavista käsistä on ollut naisia.  ”Mukava kuulla”, hän vastasi. 

Huomaavaisuus ei paljon maksa, kunpa minäkin kuuluisin siihen joukkoon, joka huomaa. Ehkä meillä suomalaisilta miehiltä puuttuu tapakasvatus, tai olemmeko niin juroja omaksumaan kohteliaan käytöksen ja sen huomaa-vaisuudenkin, häpeämmekö itseämme? Katsomme ihmeissämme, kun näemme etelänmaan miesten kaulailevan toisiaan!

Niilo













keskiviikko 4. tammikuuta 2017

Vanhassa vara parempi...

…vaan passanneenko sitä tuollaista ilmaisua käyttääkään näin heti alkuvuodesta, kun juur ollaan saatu alkuun tämä sadas itsenäinen. Joka tapauksessa, kun se se minä, sain joltain tonttuilijalta joulukuoressa tällaisen
tiskitrasun, vai oliskohan se sieniliina vaiko sienipyyhe. Kas siinä pulma. Saattaapi olla vaikka siivouspyyhe. Biohajoava joka tapauksessa, enkä siksi raaskikaan ottaa sitä tiskiainehyötykäyttöön. En kyllä hylkääkään, sillä tuo sen toiselle puolelle painettu teksti alkoi kiinnostaa ja kuljettamaan miesmuistiani sinne vanhaan. Vertaamaan, että mahtoikohan se sittenkin olla parempi?

Esimerkiksi tuo keittiösanasto. Se on kyökkiruotsin peruja ajoilta, kun frouvilla oli erikseen taloudenhoitajat, sisäköt ja kyökkipiiat ja kun nuo frouvat puhuivat mielellään vain ruotsia, niin keskinäistä ymmärtämistä varten, varsinkin siellä ’kyökin puolella’, kehittyi erillinen sanasto – se ei ollut suomea, eikä kyllä ruotsiakaan, se kun rakentui ääntämysten ja kuullun perusteella. Eipähän syrjäkyliltä piikomaan tulleiden tyttöjen kieli helposti edes kääntynyt vieraskielisyyksien hienouksiin. Ei varsinkaan vaikeilta kuulostavissa sanoissa, joissa oli jos jonkinlaisia herrasväen kirjaimiakin – bokstaaveja – jollaisien olemassaolosta ei sen oman kotikylän väkikään ollut tietoisia… ennen kuin piikomassa ollut henkilö sinne palatessaan ne mukanaan toi, rahvasta sivistämään. Eikö vain liene noilta ajoilta peräisin sellaisetkin tarkennukset kuin, että kovalla peellä vaiko herrasbeellä?

Päätin kokeilla mitä noista sanoista irtoaisi joko tietoisesti taikka valistuneen arvauksen ohjailemana itseltäni. Kai sitä on kasvanut aikakaudella, jolloin tuonkaltaista sanastoa maaseudullakin viljeltiin – ehkäpä jonkun piikojana olleen palatessaan mukanaan tuomina peruina – kun ei kylällä ollut kuin yksi kartano (hovi sillä suunnalla), jossa ”piiatkin” olivat ammattilaisia – koulutettu karjakko, keittäjä ja lastenhoitaja. Ihmeekseni ainoastaan pari sanaa jäi ilman selkeytynyttä käsitettään: mitä tarkoittanee ”okkena” ja ”repetta”. Pieninä kysymysmerkkeinä kirjasin myös ”pualamasyltin” puolukkasurvokseksi sekä ”sisterin” siskoksi. Mitäs mieltä Sinä olet? Noista ja koko litaniasta? Tuntuivatko Sinusta jotkut luontevasti tutuilta tai ruotsinkielen taitosi kautta lainasanaksi sieltä ohjautuneilta.

Jokin aika sitten julkaistussa Salon murresanakirjassa oli suhteutettunakin tuntuvasti enemmän sanoja, joihin en edes osannut aavistella oikeaa merkitystään. Murteet ovat sellaisia, monimerkityksellisiäkin, mutta – vaikkei nyt ihan kaikessa vanhassa olisikaan vara parempi – niin kyllä tämä äidinkielemme kaikkine murrevivahteineen on (mielestäni) kaikessa niin selkeästi kuvailevaa, ettei sitä pitäisi vapaaehtoisesti vaihtaa. Ei tietotekniikan tuomiin lyhenteisiin eikä yleismaailmallisuuden leimaa hakevaan englantiin. Täällä me jokainen ymmärrämme toisiamme – suomeksi! 
”…olkaamme siis suomalaisia”, kuten joku siellä vanhassa viisaudessaan on asian ilmaisi! Ainakin kotimaisen keittiön antia nimitellessämme – nakit ja muusi ei taatusti häviä vähääkään ranskalaisen keittiön saucisses et pommes de terre en puréelle; paitsi ehkä hinnassa! Ruotsalaisten korv och potatismos’en ymmärrämme ehkä helpommin!

Ja nyt olisi niille kommenteille tarvetta! Ellei muuten, niin saadaksenne minut ymmärtämään nuo epäselväksi jääneiden sanojen merkitykset. Olisi tietenkin myös mielenkiintoista kuulla useammaltakin ihmiseltä, kuinka monta noista sanoista jäi vaille sitä parempaa varaa – suomentumattomana. Mukavaahan olisi tietää sekin, ettei aivan kaikki ennen ollut ole tyystin jäänyt käyttökelvottomaksi – voisihan sitä joskus kysellä torilla vaikka ”pöklinkiä” ostaakseen!