Sehä on
sit mänt. Tääkii joulu. Ja monel iha onnellisestkii. Nyt sit vaa elellää ja
ootellaa, jot tulis taaskii joku syy syyvvä enemp ku normaalist. Ruokajuhlaha
se tää joulu onkii, vaik nykyjää yrittäät kaik kirjaviisaat selvittää, jot
vähempkii piisajais ja et yöl ei ainaskaa passajais könytä yllää ja ruokakomuti
ovel. Ja jos heit katot tarkemmi, ni kenelkää ei oo maha kohal muut ko kuoppa.
Hyvähää se semmosii on haastaa mitä vaa. Mie ainakaa en usko, jot syömises
mittää pahhaa ois – ei ainaskaa joulun.
Ennewanhaa
äitmuori ain täs joululoihe välis toivottel hyvämpäivä sijast vastaatulijoil,
jot ”kivutont loppuu” – ja ko toine sit vilkais hänt niinko kysyväst, nii hää
jatko, jot ”täl loppumistaa vail oleval vuuvelha mie”! Ymmärtäisiitköö nää
nykyhenkilöt mittää tuommosiikaa huumorloihe kans sanomissii. Kovast näyttää, jot
vakavast pittää ottaa ite kenenkii tää uusist asjoist murehinta. Joulunakkii.
Ja vaik miteviisii yltäkylläselt omast minästää tuntuskii.
Ko sit
alat oikee ääneheis muistelemmaa, jot mimmosii olliit joulut sillo ko ite olit
muoskan, nii katseloot sinnuu, jot höperöhä tää on. Tuommost oo voint olla
ennää siihe aikaa. Ukko oo viel sattaakaa ja konneihe vallankummous ko tul heti
Vennään kummoukse jälest ja sehä se tek elämise kaikelviisii helpommaks. Napist
vaa paino ja sitt kuuntel ko kone tek valmiiks kaike. Vaikka ei kai sillo viel
kaik koin konneet olna verkkoloihi sotk… kytkettyn. Mut ei sentää nyt ihavaa
pumpulil joulupuuta koristeltun taik, et’ei ois olna aato jälest pizza pöyväs,
jott ei tarvittais syyvä vaa jotaki ennenvanhasii. Ko niisthä ne just
varottaat…
-*-
Sellaista se on, nykyaika, kun mikään ei ole
niin hyvin kuin ennen. Joulupyykitkin pitää pestä automaattikoneessa eikä
avannossa. Vaan kyllä meidän nuorempienkin jouluun kuului samantapaisia asioita
kuin sinun nuoruudessasi. Ruoka on ollut minullekin aina tärkeä osa joulua,
mutta nakkeja emme ole syöneet silloin, niin kuin sinä. Joulunakkii. Hokemia
meilläkin lausuttiin, kuten ”jouluna saa yölläkin syödä”, vaikka koko syöminen
oli aika toisarvoista lapsen joulunvietossa. Minua hiukan nuorempi serkkuni
olisi toivonut joulupöytään pelkästään makaronia ja ketsuppia. Kyllä meistä monipuolisemmastakin
ruuasta tykkäävistä oli ärsyttävää, kun aikuiset söivät pitkän kaavan mukaan
lipeäkalat, joululaatikot kinkkuineen ja sekametelisopat vielä jälkiruuaksi,
vaikka me penskat olisimme kaivanneet katsomaan jo lahjapakettiemme sisältöä.
Että ei ollut loppu kivutont muutoin, mutta onnellisia olimme, kun kukaan ei
tupannut koko ajan entisaikojen sanonnoilla jouluamme rasittamaan.
-*-
Just
nii ja silviisii. Keenilöishää se peräst kulkee tuokii, jot myökii – molemmat –
kuletaan ruuva peräst (jollokii niinkii, jot hää ajjaa Isolt Kirkolt Salohee ja
sit myö jatketaaki Turkuu, jot sielt muka saatais noka ala paremmast maistuvii
evväit). Jollokii kuulostaa, jot se olkii iha vaivasa väärti! Kovast
nykyaikassii, mut silt olliit nii suummukasii jottahaa!
Kaikemmoisii
muitakii perintöi tuolviisii siirtyy sukupolvelt toisel. Hyvvii ja
huonoloitkii. Miultkii vaik mitä, joist ei olt tietookaa ennenku…
Niinku
tää kässii vapinakkii. Tämmösel reilust ikkääntyniel se kuulunoo jo luonnostaa,
mut ko toisel tyttärel ja täl pojalkii on toettun sama vika. Myöko satutaa
millo sama pöyvä iärel, nii herkäst aletaa kaik katselemmaa minijä suuntahaa,
jot avittaisk hää meil juomislasiloi vähemp lattijal loiskuttelemisel, hää ku
ei vapise. Ja semmost hienommal rätinkil syömist haaruka ja veitse kans, ei kyl
ain kannat yrittää. Aatelkaaha vaik – ko joulupöyäst haastettii – mite käis
rosolli kulettamine nii, jottei siint isomp osa mänis lattijal; ilma lusikkaa,
haarukal. Ravintolois ei rohkene, vaik kotonhaa se viel käiskii. Äitmuori ko
ain sano, mikä putos lattial, jot tutut siin o kävelleet – ja puhals vaa liiat
pois – mutt ko muuval ei tiijä, mite olis lattialt nostettun syömäkelpossii…
Tuon
liiallise siisteyve peräähä ne jotku viisaat ovat tietävinnää, jot ko myö ennen
saatii olla tuvas lankkulattioil leikkimäs, eikä niihe lankkuloihe rakosistkaa
vältetty nostamasta jotakii, mikä putois, nii siin saatii vastustuskykkyy
monenmoisii allerkijoihin varalt. Eikä olna purkkiruokii, ett heti ko tissilt
vierottiit, nii ei ku potattii ja soussii suuhu – tai ainaskii siihe suuntaa.
Ei olt sillo viel semmosii kaukaloitakaa, mist tippunei tavottais, mutt
”haaklappuloi” pistiit leuva ala jo sillokii! Tokko lienöö olna tarkotus matkii
senaikasii herroloi, joil näytti ollee ruokaliina työnnettyn paijakaulunse
sissää; mutt samas tarkotukses, jott ei ryntäät sotkeuvu. Vai oiskoon siin
käint niij, jotta eellisel sukupolvel oltaskii otettun mallii seuraavist,
niinko takakättee!
-*-
Aasinsiltana tuosta lankkulattioiden
rakosista voisi todeta, että harva tietää Tonttujen jouluyö -laulussa alta
sillan hiipimisen tarkoittavan lattian alta hiipimistä. No, sieltä kun tulivat,
niin saivat ruuakseen muutakin kuin rakoihin pudonneita murusia. Vaan nyt
joulun jälkeen siirrytään tontuista muihin mielenkiinnon kohteisiin, kun vanha loppuu
ja uusi alkaa. Ja vaikka isä oletkin vanha, niin tässä viitataan kuitenkin
vuoden loppumiseen. Uuteen vuoteen kuului minun lapsuudessani kaikenlaisten
paukkujen pamauttelu. Papatit paukkuivat pihamaan lisäksi sisätiloissa, kun
hyökkäävät muovisotilaat saivat ansaitsemansa kohtalon olohuoneen maton
kuuluisassa puolustustaistelussa. Papatteja isommat kiinalaiset eli
kiinanpommit olivat jo aikamoisia pamahtelijoita ainakin, jos joku laittoi
niitä naapuritalojen postilaatikoihin. Yhtään en tiedä, kuka niitä sinne
laittoi, mutta enää en moista tekisi. Tykinlaukauksiakin saivat ostaa vaikka
kuinka pienet lapset, ja niissä oli äänen lisäksi myös oikeaa räjähdysvoimaa.
Hyvä, ettei sellaisia enää myydä alaikäisille. Minunkin lähipiirissäni ainakin
kaksi joutui käymään ensiapupolilla, kun varhaisnuoren rohkeudella pitivät
räjähdettä liian kauan kädessään. Pamauttelujen lisäksi uuden vuoden
vastaanottamiseen kuului rauhallisempaakin tekemistä. Tinaa valettiin ja
katsottiin kynttilänvalossa, mitä kaikkea sulatettu ja uuteen muotoon
jähmettynyt lyijymöykky (sillä lyijyähän se enimmäkseen on, vaikka tinasta
puhutaankin) meille kertoi tulevana vuonna tapahtuvaksi. Yleisimpiä tulkintoja olivat matka, raha ja
rakkaus, ja ennusteiden osumistarkkuus vastasi osapuilleen aikakauslehtien
horoskooppien tieteellistä tasoa. Ruuaksi syötiin nakkeja, niin kuin monet
nykyäänkin, mutta perunasalaattia meillä ei ollut pöydässä. Silloin taisi
riittää se ketsuppi, jota joku jo jouluna kaipasi. Ja, niin kuin tässäkin
kirjoituksessa, näin vuoden vaihtuessa tulee luotua katsaus menneen lisäksi
tulevaan. Ensi vuonna valitsemme presidentin, joka on joko vanha tai uusi, ja
samoin tekee itäinen naapurimaamme. Olemme vieraskoreita Etelä-Koreassa, emmekä
kahmi mitaleja muiden nenän edestä, ja harmittelemme talvella ja kesällä, ettei
sää ole yhtään sellainen, kuin se oli meidän lapsuudessamme. Tätä teemme
riippumatta siitä, kuinka kaukana tai lähellä menneisyydessä lapsuuttamme
vietimme.
-*-
No
nythä mie jäinkii melkosee välkättee, niät ko poika käytti nii sivistynt sannaa
jot aasinsilta. Välkäesthää ei saant selvää Pylkkäse Kostakaa, vaik apunaa ol
tääkii HuovisVeikko. Totesiitha hyö kyl, jotta saattasiis semmosest jollokii
olla vaik hyötyy. Muuvalt en oo kuult enkä lukent, jott mitä se sit oikijas
merinteerajaap, se aasiloihe silta. Ku en ou pelät näitäkää tietokoneteknisii
asjoi, niim miehä mänin kahtomaa sen sielt hakukoneosastolt. Sinneku minkä
sanan pannoo, vaik vaikijammankii, nii kohta tarjovaa tietoo, jottei muuta ku
valihtoo. Ja millä vauhila: Noin 27 700 tulosta (0,18 sekuntia) –
nuin luk heti siel sivu ylälaijala! Ehä mie aikaa ottant, mut äkist käi!
Selvishää
sielt se, jotta ei siinä aasiloi kuleksi – oo alun perin kuleksinukkaa; ”tekstiin lisätään irrallinen
tai kömpelö viittaus siihen, mitä aiotaan käsitellä seuraavaksi”, sano Wikipedia. Ja sehä helpotti, vaikkem mie käsitäkkää,
jot mite muka kömpelöst nää tontutkii pääsiit sielt silla alta yllää. Tämmöne
kömpelys, niinko miekii, ei pääse ennää nostamatta ees sillalt yläpystyhe. Taik
maajalast kaikkinee, ko sinne millo pyllähtää… Niist pietää haastii sit joku
kaunis päivä. Ja mitä se sekkii merintierovaa? Jotta kaunis päivä! Nuita
tuommosii mittää tarkottamattomii sanontoloiha lie olna jo mailmansivu!
Mut
senverta aasiloist viel, jotta mie muistelin meilkii yritety tuuva iha turhaa
tappaa (sannooks ne niistkii nykyjää, jot ”turhake”), ett ko koulus kenet
pistiit nurkkaa seisomaa, jos ei osant läksylöi, niim muka tehtii paperist
semmone truuttihattu, joho kirjutettii viel jotta ”Aasi”! Kylhää meil nurkas
seisotettii – ja seistiikii – mutt iha ilma hattuloi. Ja oon kuult semmostakkii,
jot tinast ennustettais saattais varjost vaik aasi ilmestyy. Mitäkö se sitt
meinajais, tiijä häntä.
Jos lie
vaik sitä, jot nääkii lystit pittää lopettaa oikee tirektiivilöihe jälkee, ko –
niinko poika jo tuol iel tieskii – tää ennustamissii tina hää onkii lyijyy ja
jo sottii aikoin tiesiit haastaa lyijymyrkytyksii vaarallisuuksist…
Miust
tuntuu, jot nyt ko lopettaap, nii siihe aasiasjaakaa ei tarvihe keksii enemp
selityksii. Kumpasenkaa. Meil ko on olt semmonenkii tapa, jot vaihetaa
kirjutuksii ja katotaa, muka viisaampan, jotta mihi meinaap jäähä virhei. Senkii
siin näkkee, kui viisaast se Aleksis Kivi kirjutti ihmisluonteist, jotta siihi
pittää muka miunkii puumerkkin jäähä näkyvil. Jollokii on saant hyvänkii avu,
mut joskus hää sannoo, jot ”en vaiha”! Sovut on silti säilynt. Siks tähäkii
saap pistää terveisii meilt molemmilt ja allekirjutukseks jotta