lauantai 30. joulukuuta 2017

UUTTA ODOTELLESSA...


Tuolta oikealta hiukan alas skrollaten näet,  että kuluneen
vuoden aikana oli julkaistuja postauksia 102, joten kiitos
kuuluu myös kynäilijöille.  Kommentteja saimme 78
sekä muutamia suoria palautteita,  joista kaikista
olemme kiitollisia,  odotellen edelleen kannan-
ottojanne yhdistämään meitä kaikkia SYTY-
läisiä sekä menneissä, että nykyhetkessä
eläen. Sivuston avausten lisäksi myös
Sinäkin voisit vaikuttaa sisältöön
juuri noilla kommenteillasi!













keskiviikko 27. joulukuuta 2017

ISÄLT POIJJALLE JA PÄINVASTOIN

Sehä on sit mänt. Tääkii joulu. Ja monel iha onnellisestkii. Nyt sit vaa elellää ja ootellaa, jot tulis taaskii joku syy syyvvä enemp ku normaalist. Ruokajuhlaha se tää joulu onkii, vaik nykyjää yrittäät kaik kirjaviisaat selvittää, jot vähempkii piisajais ja et yöl ei ainaskaa passajais könytä yllää ja ruokakomuti ovel. Ja jos heit katot tarkemmi, ni kenelkää ei oo maha kohal muut ko kuoppa. Hyvähää se semmosii on haastaa mitä vaa. Mie ainakaa en usko, jot syömises mittää pahhaa ois – ei ainaskaa joulun.

Ennewanhaa äitmuori ain täs joululoihe välis toivottel hyvämpäivä sijast vastaatulijoil, jot ”kivutont loppuu” – ja ko toine sit vilkais hänt niinko kysyväst, nii hää jatko, jot ”täl loppumistaa vail oleval vuuvelha mie”! Ymmärtäisiitköö nää nykyhenkilöt mittää tuommosiikaa huumorloihe kans sanomissii. Kovast näyttää, jot vakavast pittää ottaa ite kenenkii tää uusist asjoist murehinta. Joulunakkii. Ja vaik miteviisii yltäkylläselt omast minästää tuntuskii.

Ko sit alat oikee ääneheis muistelemmaa, jot mimmosii olliit joulut sillo ko ite olit muoskan, nii katseloot sinnuu, jot höperöhä tää on. Tuommost oo voint olla ennää siihe aikaa. Ukko oo viel sattaakaa ja konneihe vallankummous ko tul heti Vennään kummoukse jälest ja sehä se tek elämise kaikelviisii helpommaks. Napist vaa paino ja sitt kuuntel ko kone tek valmiiks kaike. Vaikka ei kai sillo viel kaik koin konneet olna verkkoloihi sotk… kytkettyn. Mut ei sentää nyt ihavaa pumpulil joulupuuta koristeltun taik, et’ei ois olna aato jälest pizza pöyväs, jott ei tarvittais syyvä vaa jotaki ennenvanhasii. Ko niisthä ne just varottaat…
-*-
Sellaista se on, nykyaika, kun mikään ei ole niin hyvin kuin ennen. Joulupyykitkin pitää pestä automaattikoneessa eikä avannossa. Vaan kyllä meidän nuorempienkin jouluun kuului samantapaisia asioita kuin sinun nuoruudessasi. Ruoka on ollut minullekin aina tärkeä osa joulua, mutta nakkeja emme ole syöneet silloin, niin kuin sinä. Joulunakkii. Hokemia meilläkin lausuttiin, kuten ”jouluna saa yölläkin syödä”, vaikka koko syöminen oli aika toisarvoista lapsen joulunvietossa. Minua hiukan nuorempi serkkuni olisi toivonut joulupöytään pelkästään makaronia ja ketsuppia. Kyllä meistä monipuolisemmastakin ruuasta tykkäävistä oli ärsyttävää, kun aikuiset söivät pitkän kaavan mukaan lipeäkalat, joululaatikot kinkkuineen ja sekametelisopat vielä jälkiruuaksi, vaikka me penskat olisimme kaivanneet katsomaan jo lahjapakettiemme sisältöä. Että ei ollut loppu kivutont muutoin, mutta onnellisia olimme, kun kukaan ei tupannut koko ajan entisaikojen sanonnoilla jouluamme rasittamaan.
-*-
Just nii ja silviisii. Keenilöishää se peräst kulkee tuokii, jot myökii – molemmat – kuletaan ruuva peräst (jollokii niinkii, jot hää ajjaa Isolt Kirkolt Salohee ja sit myö jatketaaki Turkuu, jot sielt muka saatais noka ala paremmast maistuvii evväit). Jollokii kuulostaa, jot se olkii iha vaivasa väärti! Kovast nykyaikassii, mut silt olliit nii suummukasii jottahaa!

Kaikemmoisii muitakii perintöi tuolviisii siirtyy sukupolvelt toisel. Hyvvii ja huonoloitkii. Miultkii vaik mitä, joist ei olt tietookaa ennenku…

Niinku tää kässii vapinakkii. Tämmösel reilust ikkääntyniel se kuulunoo jo luonnostaa, mut ko toisel tyttärel ja täl pojalkii on toettun sama vika. Myöko satutaa millo sama pöyvä iärel, nii herkäst aletaa kaik katselemmaa minijä suuntahaa, jot avittaisk hää meil juomislasiloi vähemp lattijal loiskuttelemisel, hää ku ei vapise. Ja semmost hienommal rätinkil syömist haaruka ja veitse kans, ei kyl ain kannat yrittää. Aatelkaaha vaik – ko joulupöyäst haastettii – mite käis rosolli kulettamine nii, jottei siint isomp osa mänis lattijal; ilma lusikkaa, haarukal. Ravintolois ei rohkene, vaik kotonhaa se viel käiskii. Äitmuori ko ain sano, mikä putos lattial, jot tutut siin o kävelleet – ja puhals vaa liiat pois – mutt ko muuval ei tiijä, mite olis lattialt nostettun syömäkelpossii…

Tuon liiallise siisteyve peräähä ne jotku viisaat ovat tietävinnää, jot ko myö ennen saatii olla tuvas lankkulattioil leikkimäs, eikä niihe lankkuloihe rakosistkaa vältetty nostamasta jotakii, mikä putois, nii siin saatii vastustuskykkyy monenmoisii allerkijoihin varalt. Eikä olna purkkiruokii, ett heti ko tissilt vierottiit, nii ei ku potattii ja soussii suuhu – tai ainaskii siihe suuntaa. Ei olt sillo viel semmosii kaukaloitakaa, mist tippunei tavottais, mutt ”haaklappuloi” pistiit leuva ala jo sillokii! Tokko lienöö olna tarkotus matkii senaikasii herroloi, joil näytti ollee ruokaliina työnnettyn paijakaulunse sissää; mutt samas tarkotukses, jott ei ryntäät sotkeuvu. Vai oiskoon siin käint niij, jotta eellisel sukupolvel oltaskii otettun mallii seuraavist, niinko takakättee!
-*-
Aasinsiltana tuosta lankkulattioiden rakosista voisi todeta, että harva tietää Tonttujen jouluyö -laulussa alta sillan hiipimisen tarkoittavan lattian alta hiipimistä. No, sieltä kun tulivat, niin saivat ruuakseen muutakin kuin rakoihin pudonneita murusia. Vaan nyt joulun jälkeen siirrytään tontuista muihin mielenkiinnon kohteisiin, kun vanha loppuu ja uusi alkaa. Ja vaikka isä oletkin vanha, niin tässä viitataan kuitenkin vuoden loppumiseen. Uuteen vuoteen kuului minun lapsuudessani kaikenlaisten paukkujen pamauttelu. Papatit paukkuivat pihamaan lisäksi sisätiloissa, kun hyökkäävät muovisotilaat saivat ansaitsemansa kohtalon olohuoneen maton kuuluisassa puolustustaistelussa. Papatteja isommat kiinalaiset eli kiinanpommit olivat jo aikamoisia pamahtelijoita ainakin, jos joku laittoi niitä naapuritalojen postilaatikoihin. Yhtään en tiedä, kuka niitä sinne laittoi, mutta enää en moista tekisi. Tykinlaukauksiakin saivat ostaa vaikka kuinka pienet lapset, ja niissä oli äänen lisäksi myös oikeaa räjähdysvoimaa. Hyvä, ettei sellaisia enää myydä alaikäisille. Minunkin lähipiirissäni ainakin kaksi joutui käymään ensiapupolilla, kun varhaisnuoren rohkeudella pitivät räjähdettä liian kauan kädessään. Pamauttelujen lisäksi uuden vuoden vastaanottamiseen kuului rauhallisempaakin tekemistä. Tinaa valettiin ja katsottiin kynttilänvalossa, mitä kaikkea sulatettu ja uuteen muotoon jähmettynyt lyijymöykky (sillä lyijyähän se enimmäkseen on, vaikka tinasta puhutaankin) meille kertoi tulevana vuonna tapahtuvaksi.  Yleisimpiä tulkintoja olivat matka, raha ja rakkaus, ja ennusteiden osumistarkkuus vastasi osapuilleen aikakauslehtien horoskooppien tieteellistä tasoa. Ruuaksi syötiin nakkeja, niin kuin monet nykyäänkin, mutta perunasalaattia meillä ei ollut pöydässä. Silloin taisi riittää se ketsuppi, jota joku jo jouluna kaipasi. Ja, niin kuin tässäkin kirjoituksessa, näin vuoden vaihtuessa tulee luotua katsaus menneen lisäksi tulevaan. Ensi vuonna valitsemme presidentin, joka on joko vanha tai uusi, ja samoin tekee itäinen naapurimaamme. Olemme vieraskoreita Etelä-Koreassa, emmekä kahmi mitaleja muiden nenän edestä, ja harmittelemme talvella ja kesällä, ettei sää ole yhtään sellainen, kuin se oli meidän lapsuudessamme. Tätä teemme riippumatta siitä, kuinka kaukana tai lähellä menneisyydessä lapsuuttamme vietimme.
-*-
No nythä mie jäinkii melkosee välkättee, niät ko poika käytti nii sivistynt sannaa jot aasinsilta. Välkäesthää ei saant selvää Pylkkäse Kostakaa, vaik apunaa ol tääkii HuovisVeikko. Totesiitha hyö kyl, jotta saattasiis semmosest jollokii olla vaik hyötyy. Muuvalt en oo kuult enkä lukent, jott mitä se sit oikijas merinteerajaap, se aasiloihe silta. Ku en ou pelät näitäkää tietokoneteknisii asjoi, niim miehä mänin kahtomaa sen sielt hakukoneosastolt. Sinneku minkä sanan pannoo, vaik vaikijammankii, nii kohta tarjovaa tietoo, jottei muuta ku valihtoo. Ja millä vauhila: Noin 27 700 tulosta (0,18 sekuntia) – nuin luk heti siel sivu ylälaijala! Ehä mie aikaa ottant, mut äkist käi!

Selvishää sielt se, jotta ei siinä aasiloi kuleksi – oo alun perin kuleksinukkaa; ”tekstiin lisätään irrallinen tai kömpelö viittaus siihen, mitä aiotaan käsitellä seuraavaksi”, sano Wikipedia. Ja sehä helpotti, vaikkem mie käsitäkkää, jot mite muka kömpelöst nää tontutkii pääsiit sielt silla alta yllää. Tämmöne kömpelys, niinko miekii, ei pääse ennää nostamatta ees sillalt yläpystyhe. Taik maajalast kaikkinee, ko sinne millo pyllähtää… Niist pietää haastii sit joku kaunis päivä. Ja mitä se sekkii merintierovaa? Jotta kaunis päivä! Nuita tuommosii mittää tarkottamattomii sanontoloiha lie olna jo mailmansivu!

Mut senverta aasiloist viel, jotta mie muistelin meilkii yritety tuuva iha turhaa tappaa (sannooks ne niistkii nykyjää, jot ”turhake”), ett ko koulus kenet pistiit nurkkaa seisomaa, jos ei osant läksylöi, niim muka tehtii paperist semmone truuttihattu, joho kirjutettii viel jotta ”Aasi”! Kylhää meil nurkas seisotettii – ja seistiikii – mutt iha ilma hattuloi. Ja oon kuult semmostakkii, jot tinast ennustettais saattais varjost vaik aasi ilmestyy. Mitäkö se sitt meinajais, tiijä häntä. 
Jos lie vaik sitä, jot nääkii lystit pittää lopettaa oikee tirektiivilöihe jälkee, ko – niinko poika jo tuol iel tieskii – tää ennustamissii tina hää onkii lyijyy ja jo sottii aikoin tiesiit haastaa lyijymyrkytyksii vaarallisuuksist…

Miust tuntuu, jot nyt ko lopettaap, nii siihe aasiasjaakaa ei tarvihe keksii enemp selityksii. Kumpasenkaa. Meil ko on olt semmonenkii tapa, jot vaihetaa kirjutuksii ja katotaa, muka viisaampan, jotta mihi meinaap jäähä virhei. Senkii siin näkkee, kui viisaast se Aleksis Kivi kirjutti ihmisluonteist, jotta siihi pittää muka miunkii puumerkkin jäähä näkyvil. Jollokii on saant hyvänkii avu, mut joskus hää sannoo, jot ”en vaiha”! Sovut on silti säilynt. Siks tähäkii saap pistää terveisii meilt molemmilt ja allekirjutukseks jotta











lauantai 16. joulukuuta 2017

Kamera

(kuva lainattu netistä)

”Ei minust saa hyvää kuvaa, ei saa ottaa, kamera menee rikki, onk sulla apinasuodatin siinä kamerassa”, tuttuja sanontoja menneeltä vuosisadalta. Silloin kun kamera oli vielä kamera.

¨Camera Obscura” lainattu netistä.

Jokainenhan nyt valokuvassa on ollut ja kuvia onkin otettu jo yli 200 vuotta. Historian alussa, Camera Obscuralla ne pyrittiin tallentamaan hopeanitraattiliuoksessa kostutetulle paperille ja nahalle, mutta vasta kun negatiiviin perustuvat kuvat opittiin kehittämään ja monistamaan, valokuvausinto laajeni. Kuvat olivat kauan vain mustavalkoisia. Nykypäivänä mustavalkokuvat on enempi taiteellisia. Säilyvyyshän niissä on ollut aina parempi, kuin värikuvissa.  No tietty sitä ajan tuomaa harmautta, keltaisuutta tulee.  Niin ku meil kaikil…  

Kaikkihan muistavat ne perheen tai suvun ”pönötyskuvat”, jokaisella parhaat päälle, ei hymyjä, totisia torvensoittajia vaan. Tärkeä tapahtuma se oli silloin.  Sellaiset kuvat ovat ainulaatuisia, mm. presidenteistämme. Olemmehan olleet jo 100 v. itsenäisiä. Presidenttejäkin on siinä ajassa valittu 12.  

Jokaisella on nykyään kamera, jos on kännykkä.  Ennen kameran sai joulu- tai synttärilahjaksi.  No siihenhän piti ostaa filmiäkin, musta- valko- tai värillisenä, mikä DIN-määrä, montako kuvaa 24, 36 tms.  Asioita, joita ei tarvitse kännykkäkameralla miettiä. Eikä nykykameroilla, elämmehän digiaikaa, Voi ottaa vaikka 100 tai tuhat kuvaa ja niistä 1. 2. tai 3. onnistuu hyvin. On siis tarkka, eikä kamera ole liikkunut tai kuvattava. Filmi kun tuli täyteen niin se piti viedä liikkeeseen kehitettäväksi.  Ja jännityksellä sai odottaa vähintään muutama päivä ennen kuin sai kuvat.

Ennen piti tärkeistä tapahtumista olla kuvat ottamassa valokuvaaja, tai mennä johon valokuvausstudioon, jotta sai hyvät kuvat.  No,  nykypäivänäkin vielä studioon mennään mm. 1-2-3-vuotiskuvia tms. varten. Valokuvaajillakin on enimmäkseen digikamerat.

Valokuvia pidettiin ennen myös esillä, niitä oli kirjahylly täynnä, ristiäis-rippikuvat, muut merkkipäivät.  Tai niistä tehtiin valokuva-albumeita. Nykyaikanakin vielä tehdään jonkin verran albumeita tai kehitetään jopa paperikuvia, mutta suurimmalla osalla kuvat ovat siellä kännykän- tai kameran uumenissa.

Kehitys kehittyy, ennen kehitettiin filmit kuviksi.

Uusia lakeja on jouduttu kehittämään myös henkilöiden suojaksi.  Ei kaikkea saa julkaista, eikä kaikista saa ottaa kuvia. Varminta, ellei jaksa syventyä pykäliin, on kuvata omistamiaan kohteita!
                                                                                            Sisko

















keskiviikko 13. joulukuuta 2017

Lussepullaa Lucian päivänä

Suomenruotsalaisilla on hieno juhla joulun alla, Lucian päivä. Miksi me muuten sanomme suomenruotsalainen? Suomalaisiahan he ovat, puhuvat vain äidinkielenään ruotsia. Eikä sillä ruotsilla taida paljon olla yhteistä riikinruotsin kanssa. Kappas, taas kulkeuduin sivupoluille aiheestani…

Joulukuun 13. on ollut minulle pitkään hieno päivä. Nuorempana toimin erittäin aktiivisesti PerniönSärkisalon Pohjola-Nordenissa. Me järjestimme aina Lucia-juhlat. Puolittainen sydänsärkisalolaisuuteni on myös totuttanut minut siihen, että kauneimpien joululaulujen yhteydessä Särkisalon kirkossa esiintyy aina myös Lucia.

Alun perin Lucia oli italialainen tummatukka. Suomen-ruotsalaisten perinteessä hän on vaaleatukkainen sinisilmä. Italialaisessa tarussa Lucia-neito oli kuvankaunis, rakastui tietysti väärään poikaan ja sokeutui. Suomenruotsalaisessa traditiossa Lucia tuo valon pimeyteen. Lucia on myös näkövammaisten suojeluspyhimys. 

Lussepulla kuuluu Lucian päivän juhlintaan. Lussepulla on kauniin muotoinen, sahramilla maustettu pulla, jossa on rusina jokaisessa neljässä kiekurassa. Aikanani olen ollut lussepullia leipomassa, kun niitä Lucia-juhlaan leivottiin.

Perniössä valitaan vieläkin joka vuosi Lucia. Hän esiintyy vanhainkodissa ja myös päiväkodeissa. 

Erityisen tärkeäksi Lucian päivä on muodostunut minulle 9 vuotta sitten, kun halusin pitää esi-koisemme ristiäiset juuri tuona päivänä.

Lucia tuo valoa pimeyteen ja meidän poikamme on tuonut valoa niin äitinsä, isänsä kuin toi-vottavasti myös muiden läheisten elämään.

Siksi meillä Lucian päivä 
on valoisa päivä!

                                Päivi














lauantai 9. joulukuuta 2017

Käytännön oppia

Silloin joskus, kun kirjaviisaita ei ollut niin runsaasti kuin nykyisin. Niiltä ajoilta on jotakin jäänyt muistiin, jollei niinkään muistiin, niin ainakin tunne on jollakin tapaa tutun oloista. Joskus olen kuullut siitä kerrottavan. Tämä kommenttini pätee lähinnä niinsanottuihin kirjoissa oleviin asioihin.

Tässä päivänä muutamana katselin oikein keisarillista ohjelmaa telkusta. Keisari piteli kädessään kuorma-autoa, joka oli supi suomalainen, jossakin tehtaassa tehty yksilö. Siinä oli mielestäni suhteellisen pitkä puusta tehty lava. Lava näytti kiinteä rakenteiselta, eli kuorman purku tapahtui ilmeisesti käsipelillä. Ohjaamo, sen raaka-aineena on ollut vaneri. Auton nokka, siinä oli hyvin muotoiltu nokkakappale. Pyörät ilmeisesti oli sorvattu konetyönä näyttävän näköiseksi. Vuosimalli tälle autolle 1954, ei vanha, mutta antiikkia siinä suhteessa, että nykyaikaan nuo kuormurit tehdään muovista. 

Huutokauppakeisarin kädessä ollut kuormuri nosti tunteitani ja muistoja menneestä. Ensinnäkin muistin ensimmäisen kuormurin jonka olin saanut joulupukilta. Lahja oli niin merkittävä, että uskon joulupukkiin vieläkin. Senkin vuoksi uskoni on luja, koska olen saanut auttaa tuota herraa. Sijaisuus noinkin mahtavasta toimesta, siitä ei ole muuta kuin hyvää sanottavaa.

Olen muistaakseni joillekin kertonut tienannut ison tilin sillä, omalla kuormurilla. Tili oli niin iso, ettei kouraani meinannut mahtua. En edes laskenut kuinka paljon rahaa siinä oli. Joka tapauksessa siinä minun loppu päiväni olisi mennyt.  

Aika kului ja koulu oli vuorossa.  Eka ja toka luokka, niissä opetettiin käytännön elämää. Tehtiin virkkuu- ja kudontatehtäviä. Muistaakseni sukatkin parsittiin. Ikioman pallon teko kuului asiaan. Korkkiset pullonkorkit, näiden sidonta tapahtui villalangalla pyöreään muotoon. Loppusilaus eri värisillä villalangoilla. Virkkaamalla syntyi symmetrisellä kuviolla tehty pallo.

Yläluokat III–VI, niitä pidän oikeina luokkina ja käytännön oppien ahjona.  Tietenkin tämä aloitettiin sahan, suorakulman ja höylän käytön opetteluna. Leikkuulautaa  aina tarvitaan, siinä sitä opettelemista. Kun siihen lisätään kalalauta muotoineen, tuli käsityösaha tutuksi. Siinä piti pysyä viivalla sahattaessa. Jo tarvittiin puuporaa ripustusreiän takia. 
Olihan myös se saapasrengin teko ihan välttämätön opin kannalta – silloin kun käytössä oli nykyistä enemmän saappaita, joiden riisumisessa sitä tarvittiin. Sitä tehtäessä joutui käyttämään uutta työkalua, eli puutalttaa. Liitoksen alkeet samalla opittiin. Keväällä sitä joutui itsekin ihmetyksen kohteeksi. Oli siinä aika nippu opittu käytännön työkalujen hyödyntämistä.

Kuormurin teko oli yksi mieluisista valinnoista ja valmistuttuaan leluistani. Aika monelle oppilaalle pyörien sorvaaminen tuli tututuksi. Eivätkä kerralla meinanneet onnistuakaan. Monta työvaihetta siinä tarvittiin. Esimerkiksi lavan liitokset toivat oppia lisää.

Samoin lääkekaapin teko. Taidot lisääntyivät tarvikkeiden höyläämisessä. Käsihöylän taipumus oli ottaa puuta vähän liikaa laudan loppukulmasta. Kuin ihmeen kaupalla lauta oli ohuempi loppukulmastaan. Ongelman korjaamisessa auttoi opettajan ohjaus. Ei pitänyt etukädellä painaa siellä lopussa höylää niin voimakkaasti. Se viimeinen silaus, siinä vain takakäsi ohjasi höylää. Sen kun oppi niin laudasta tuli tasapaksu… Jopa useimmiten.

Kulmien liimaus tapahtui ns. luuliimalla, eli keittoliimalla. Koulussa oli sähköpannu liiman sulatusta varten. Pannuun laitettiin vettä kiehumaan ja sen sisälle varsinainen sulatus osa. Kotonani oli hellan päällä kuumennettava pannu. Liima levyt olivat ruskeita ja sulaessaan haisivat ns. pahalta. Lämmin liima siveltiin pensselillä, jonka paikka oli pannun sisällä kun sitä ei tarvittu. Hyvin liimaukset pitivät, niin saumoissa kuin liitoksissa. Liima ei pehmittänyt puun syytä, niinkuin nykyiset liimat. Syyt tarttuvat toisiinsa ja pito syntyy siitä. Kuumaliima tarttui puun pintaan ja saumakohdat pysyivät liiman avulla kiinni. Tämä antaa mahdollisuuden liitoksen kestämiseen väljemmissäkin liitoksissa.
                
Aina sitä tuli firapelitöitäkin tehtyä.  Pojanviikareita kiinnostivat oikeastaan luvattoman paljon hernepyssyt ja muut pistoolit. Valvova silmä ei työskennellyt aivan lähistöllä. Opettajalla oli omat huonekaluprojektinsa usein meneillään. Jos neuvoja tarvitsi, niin niitä häneltä auliisti sai. Minun mittapuun mukaan hän oli mitä parhain käsityöihminen. Tähän varmaan yhtyy koko sen ajan oppilaat. Hän oli oikein vanhan ajan käsityöt taitava puutyön opettaja.

Siitä on todisteena talven aikana syntyneet käsityöt, joita käsirattailla kotiin haettiin keväällä.  Esimerkiksi pirttikaluston tuominen kotiin ei ilman vetokärryjä onnistunut. Tämä kaluston teko oli monen suurin esine, ehkä koko elämän aikana, ja se muodostui omin käsin tehdyistä sellaiseksi. joka on jäänyt mieleen.

Keväällä oli mieluisa työ maalata Miranol-maalilla koko kalusteryhmä, pöytä penkkeineen. Siinä oppi myös käyttämään pensseliä, sekä pohjustamaan maalattava pinta. Miranol on merkkinä tosi vanha maali. Sitä en tiedä onko ko. maalia vielä markkinoilla, mutta käsittääkseni sitä sai vielä vuosituhannen vaihteessa.

Tällä kirjoituksellani haluan osoittaa aikakauden muuttumisen, eli kehityssuunnan. En väitä, että silloin joskus olisi ollut paremmin. Nykyisin ei puutöihin panosteta sillä tavalla kuin joskus ennen. Ehkä silloin katsottiin tarvittavan enemmän monenmoisia kädentaitoja. En väitä nykypolvenkaan  seisovan ns. tumput suorina. Kehitys on ollut kaikin puolin valtava. Puutakin työstetään koneellisesti. Käsikäyttöiset työkalut ovat saaneet väistyä. Konevoimalla työt hoituvat nopeasti ja tarkemminkin, mutta niistä puuttuu – kuten joku ruokamainos sen julisti – se ”käsintehdyn maku”!

Koulujen päätyttyä nykyiset käsityöt kotiutuvat miltei reppuun laitettuna. Esineet ovat paremminkin askartelun tuloksia.

Yläluokilla tulivat metallityöt kuvioihin mukaan. Itse tein rikkalapion. siinä joutui pellin pakottamaan muotoonsa ja varren sorvaamaan. Tämä kiinnitettiin metalliseen, niitattuun karaan. Veljeni teki potkukelkan, kasaan laitettavan sellaisen. Kelkka on vieläkin käytössä. Syksyinen järvenjää mahdollisti mukavat kelkkaretket. Rantojen tuntumassa kulkeminen antoi turvallisuutta matkan tekoon. Ja ulkoilu oli luonteva osa elämää. Silloin...                                                                                                                                  Niilo












keskiviikko 6. joulukuuta 2017

Itsepäisesti itsenäisyyspäivänä

Tänä vuonna se on sitten Suomi tasan – kuten pikkujoulurevyyssä todetaan. 100 vuotta on kunnioitettava ikä ihmiselle, mutta myös tässä maailman tilanteessa valtiolle. Onnea, Suomi 100 vuotta! 


Itse olen aina itsenäisyyspäivänä juhlinut arvokkaasti ja perinteitä kunnioittaen. Pienestä tytöstä lähtien olen istunut itsenäisyyspäivänä jumalanpalveluksessa kirkossa. Aikaisempina vuosina klo 11, nykyään klo 10. Siellä istun täydessä partioasussa. Siinä on puku, joka kunnioittaa Suomen itsenäisyyttä. Olen pukeutunut tummansiniseen partiotakkiin, jossa on vuosien aikana kerääntyneet merkit rinnuksissa ja takin hihoissa. Lisäksi on tummat housut, vaikka kuuluisikin olla hame. No, tänä vuonna olisi juhlan paikka ja tämäkin emäntä voisi pukeutua puolihameeseen juhlan kunniaksi.

Kaulassa on sininen partiohuivi huivimerkkeineen. Huivimerkki kertoo, mistä lippukunnasta tulen. Valkoinen pillinaru kertoo, että olen partiossa partiojohtaja. Ruskeassa nahkavyössä on metallinen vyösolki, jossa lukee: ”Ole valmis!” Ja minähän olen! Päässä keikkuu tummansininen baretti.

On juhlavaa pukeutua vuosi vuoden jälkeen tähän asuun – tosin asun vaatekoko on 33 vuoden aikana suurentunut – mutta vähän vain…

Itsenäisyyspäivän perinteisiin kuuluu osaltani myös usein itsenäisyyspäivän juhla. Joskus olen lippuairueena Suomen lipulle, jonka partiolaiset tradition mukaan tuovat jumalanpalvelukseen, sankarihaudoille ja vielä juhlaankin. Monet itsenäisyyspäivän juhlapuheet olen kuullut ja kerran jopa itse päässyt puhumaan juhlapuhujana. Juhla on arvokas ja muistuttaa minua siitä, mitä omat isovanhempani sotavuosina kokivat. Niistä ei meille lapsille puhuttu kuin kauniita asioita, joskus desantin pelosta. Koskaan ei isoisä kertonut taisteluista tai työstään ambulanssinkuljettajana rintamalla.

Juhlan jälkeen on uutena perinteenä meidän perheessämme tullut syödä itsenäisyyspäivän kebabannos. Koska koko päivä on täynnä ohjelmaa, ei kenelläkään ole aikaa tehdä ruokaa. Olemme jo lähes 20 vuotta syöneet itsenäisyyspäivänä Suomen parasta kebabia, jota saa Perniön kebabista. Onneksi se on juhlapäivänä auki!

Viiden aikaan alamme kokoontua Perniön Osuuspankin eteen, josta lähtee partiolaisten kynttiläkulkue sankarihaudoille. Perniössä on 198 sankarivainajaa ja lippukunnallamme yli 100 lyhtyä. Lyhdyissä palaa hautakynttilä. Kynttiläkulkueeseen ovat kaikki lämpimästi tervetulleita! Jokainen halukas saa kynttilälyhdyn, joka lasketaan sankarihaudalle. Sankarihautausmaalla lauletaan yhdessä ”Maa on niin kaunis” ja sitten siirrytään upeaan, historialliseen Perniön Pyhän Laurin kirkkoon.

Illan kruunaa partiolaisten lupauksenantotilaisuus. Sille ei olisi voitu miettiä arvokkaampaa ja tärkeämpää päivää kuin itsenäisyyspäivä. On upeaa olla kirkossa illalla kuuntelemassa, kun pienet partiolaiset antavat lupauksensa. Siinä he tahtovat rakastaa myös isänmaataan.

Päivä on toisinaan niin liikuttava, että lopen uupuneena saapuu illalla kotiin, asettuu sohvalle television ääreen kuuman glögin kanssa ja saattaa torkahtaa arvostellessaan naisvieraiden iltapukuja presidentin itsenäisyyspäivän juhlassa. Kateellisten panettelua…

Arvokasta itsenäisyyspäivää! Älkää unohtako, että meillä on vapaa isänmaa. Vapaus ei ole tullut ilmaiseksi, eikä pidä unohtaa, että joka päivä on tehtävä työtä sen eteen, että maa pysyykin vapaana.
                                     Päivi












lauantai 2. joulukuuta 2017

KELLOT OVAT TAAS MUODISSA

"Kun poika alkaa käydä miehestä, antaa isä hänelle miehen tunnuksen: Leijona-kellon. Se on kaunis tapa, sillä jos tämä uusi mies kulkee elämänsä yhtä täsmällisesti kuin hänen Leijona-kellonsa, voi isä olla poikaansa tyytyväinen."


1920-luvulta lähtien, vuosikymmenien ajan, Yliopiston keltaisesta allakasta voitiin lukea tuo mainosteksti ja Leijona-kello on ollut mukana niin suomalaisten arjessa kuin juhlassakin koko itsenäisen Suomen historian ajan. 


Ei liene kaupunkilegendaa se, että tuo Leijona komeili vain kellotaulussa, joka melko pitkälle oli valkoinen, olihan kyseessä taskukello. Sieltä samalta 1920-luvulta Sveitsissä, josta ”suomalainen” Leijona meille tuotiin, toimi yli 100 koneistotehtaita, jotka toimittivat niitä varsinaisille kellotehtaille, mm. Eternalle, jossa sitten muokattiin kellon ulkoisesti näyttävät yksityiskohdat. Useimmissa Leijona-taskukelloissa koneistona oli FHF, valmistajanaan yksi vanhimmista koneistotehtaista. Joka tapauksessa lähes aina suomalaisen kello oli Leijona.

Tämän runsaan 100 vuoden aikana Suomessa on myyty runsas viisi miljoonaa Leijona-kelloa. Viime vuonnakin niitä meni kaupaksi vähän yli 100 000 kappaletta. Alussa Leijonat valmistettiin Sveitsissä, mutta 1970-luvulla valmistus siirtyi Japaniin ja nykyään Leijonat tulevat Kiinasta. Onhan kello ollut vuosikymmeniä perinteinen rippilahja sekä pojille että tytöille, kunnes kännykkä valtasi vähäksi aikaa sen ykkösaseman. Tänä päivänä on taas muodikasta käyttää rannekelloa. Se on osa asukokonaisuutta myös nuorilla. Rannekello on noussut uudelleen rippi- ja valmistumis-listoille, lahjojen kärkeen. Eikä vain rippikouluikäisille.
Kellolla on kautta aikojen sen miehistymisen lisäksi korostettu omaa statusta ja senhän kyllä kauppamiehet ovat huomanneet. Varsinkin tänä päivänä sieltä tyylikkäästi oikeanpituisen valkoisen paidan hihansuusta liukuu ikään kuin vahingossa esille lähellä olevien huomion kiinnittävä ”aikarauta”. Sen valmistusmateriaali tuskin koskaan on jalostamatonta rautaa ollut, mutta arvokkaampia metalleja jo hyvinkin kauan; eikä vain hoveissa taikka kuninkaallisilla. Joskus on oikein tarkennettava katsettaan, että onko siihen jätetty hintalappu roikkumaan – mistä helkkarista sen arvon muuten tietäisi. Jopa vapaa-ajallaan briljeeraavalla raksamiehellä saattaa olla pieni omaisuus ranteessaan. Nykymuodikas työtön tyytynee alle satasen kelloon – näyttäviähän nekin ovat, mutta laadusta on tingitty. Keskitasolla saatetaan käyttökellosta maksaa jokusista satasista tonneihin, mutta ei kellossa vielä tarvitse timantteja olla, kun puhutaan jo kymmenien tuhansien hintaluokasta. Sellaisia hintoja löytyy mm. Jaeger- ja Rolex-miesten ranteitten komistuksista.
Ostin minäkin joskus, tulotasooni verraten, mielestäni kalliin ajannäyttäjän. Silloin digitaalisuus iski ensimmäisiä kertojaan tietoisuuteen ja viisarikellot osoittivat käyttäjänsä ajantajun pudottaneen seurannan trendeiltä. Ja vesitiiviyskin alkoi yleistyä, pienenä ihmeenä. Ja diivaillahan täytyi. Uimahallin aamusaunassa, jossa silloin 70-luvulla vielä olin lähes joka-arkiaamuinen asiakas, niin siellä usein vieraampi löylyttelijä osoitteli rannettani lauteille kivutessani – ja arvaa kuinka leuhkaa oli vilkaista sitä itsekin ja ilmoittaa, että ”vartin yli kuus, vasta”! Mutta sitten menin lyömään vetoa, esimieheni kanssa vielä, että kuinka tarkka tuo kelloni todella oli. Jossakin kehuttiin, että +/- 2 sekuntia vuodessa voisi heittää. Olin tarkistanut edellisen illan aikamerkistä, että jämpti mikä jämpti ja niinpä päätimme ottaa ”oikeaksi ajaksi” Yleisradion kahdentoista lyöntien sen ensimmäisen tuplan, jolloin tietojemme mukaan kello oli tasan 12. Perimätieto kun kertoo, että ”ensin neljä läppäystä, sitten kaksitoista kaksoislyöntiä”. Minähän sen hävisin, nämä digitaaliset kun näyttivät 11:59;59. Kyllä ei ollut yhtään oikein! Se oli tarkkaa silloin. Ei enää. Kauppasin kellon pomon pojalla puoli-ilmaiseksi, enkä ole sen jälkeen omistanut kelloa, en taskussa enkä ranteessa pidettävää. Ja hyvin olen pärjännyt tuon ajan seurannan kanssa. Ellen geeniperimällä saatujen arviointi- ja havainnointikykyjeni kanssa tajua ajan kulkua, niin täällä sivistyksen parissa liikkuessa ilmaisia ajanilmaisijoita on vähän väliä katseen tavoitettavilla. Ja joka kännykässäkin on likimain lähellä oikeaa aikaa osoittavat numerot näytillä. Enkä enää lyö ajankulusta vetojakaan ja uimahallilla jätän kapulan kaappiin ihan sovinnolla. Eikä onneksi ole tullut hankituksi älyrannekettakaan…
Tulipahan mieleeni, kun kuulin uutisoitavan rannekellojen tulleen taas voimallisesti muotiin ja osoittamaan makua olla tyylikäs, ja sitäkin, ettei tässä nyt minkään muovikellon kanssa kuljeskella. On sen verran paalua. Paitsi meillä pirun pienen eläkkeen kanssa kituutellen kuleksijoilla, mutta eipä ajankulullakaan ole meille juurikaan merkitystä!                                                                                                                                                 
PS. Huomasit varmaan, etten maininnut sanallakaan naisten kelloja. Minulle kun on jäänyt epäily, ettei niistä juurikaan aikaa katsota - ovat enempikin katseltavissa koruina!








keskiviikko 29. marraskuuta 2017

Voi himpskatin pirskatti!

Minun setäni ei juurikaan noita voimasanoja käyttänyt, mutta pirskatti oli sellainen sana, joka oli joskus käytössä. Kunpa me muutkin kanssaeläjät osaisimme tuollaisen rajoitetun sanailutaidon. Mutta kun ei, niin ei. Kielenkäyttömme tahtoo olla hyvinkin rumaa. En tiedä miksi, mutta kun tuo kauniimpikin sukupuoli tahtoo syyllistyä voimasanoihin lisääntyvällä määrällä. Onko se itsensä tehostamiskeino, vai mitä se on? 


Äidinkielen kannalta se on ruma juttu. Mitä kaikkea nuo lapsikullat oppivatkaan siinä lähimpinä oppilainaan. Hyvin on oppi kuitenkin mennyt perille. Sen voi jokainen todeta tarkkailemalla ja kuuntelemalla lähiympäristöään.

Muistuu tässä aiheesta silloin joskus sattunut tapaus. Meillä oli kylässä hyvä perhetuttu puolentoista kilometrin päästä. Tällä kertaa hän oli tullut yksin, ilman hellapoliisiaan, emäntää, ”täti” minulle siihen aikaan. Tätejä olivat kaikki naiseksi lasketut henkilöt, varsinkin vanhemmat. Niin oli maan tapa silloin ennen.

Tämä ”setä” puhui vanhempieni kanssa niitä näitä maailman tapahtumia, ilmeisesti. Puhuminen käsitteli tuota kiroilua.

”Mää en paljonkaan kiroile, mutta meirän muija kiroilee niin perkeleesti”, kommentoi naapuri. Huomasin äitini suupielessä hymyn kareen. Minuakin hymyilytti tuo kiroileminen ja niinpä kuiskasin äidille, että setä itse kiroili. Käsimerkillä äiti toppuutteli minua ja minähän uskoin. Sedän mentyä sanoin tai paremminkin kysyin tuosta kiroilusta. Sain vastauksenkin siihen: ”setä ei vain huomannut kiroiluaan”.  

…mutta nyt minua kuitenkin jonkin verran suututtaa ja harmittaa hukkaan mennyt työni. Ei silti kiroiluta – kovin voimakkaasti – vaikka tämä himskatin-pirskatin rakkine hukkasi vaivoin aikaansaadusta kirjoitustyöstäni tähän kuuluneen jatko-osan. Rakkine alkoi työntää pelkkää e-kirjainta solkenaan. En onnistunut sitä lopettamaan. Jollakin konstilla sain sen koko värkin sammuksiin. Uudelleen käynnistäminen auttaa kuulemma usein. Nyt se antoi nolla tuloksen. Siitä jatko-osasta. Aika iso osa kirjoituksestani oli mennyt taivaan harakoille. Hyvä kuitenkin, että taivaan harakoille, suurempi haitta siitä olisi ollut, jos herra kansanedustaja Harakka olisi sen saanut. Ei hänelle olisi siitä mitään hyötyä ollut, tuskin olisi edes ymmärtänyt mitä siinä olin tarkoittanut kertoa.  Tasa-arvosta kuitenkin, naisten ja miesten välisestä suhteesta, oli ollut kysymys. Sen tasa-arvon ovat molemmat sukupuolet menettäneet.

Naisia toimii metsureina, sotilaina, muurareina, linja-auton kuljettajina, pappeinakin (siihen naiset ovat omiaan, luontaiset taipumukset saarnoihin takaavat onnistumisen tilanteessa kuin tilanteessa ja ilman ennalta valmisteltua käsikirjoitustakin). Onhan näitä sukupuolineutraaleita ammatteja vaikka kuinka paljon.

Käyttäytymissäännöt ovat miehiltä kuitenkin unohtuneet tuon tasa-arvon myötä. Ellei ehkä niinkään unohtuneet, mutta entisajan tapakulttuuri kuitenkin. En ole mikään sininen-Kaarina enkä muutenkaan mikään tapakasvattaja, kaukana siitä. Naisten ja miesten välinen sopusointuisa ja kaunis käyttäytyminen ei mielestäni ole samanlainen kuin silloin joskus. Kielenkäytön ja kiroilukulttuurin kohtuullistamisen lisäksi pienehkö kohteliaisuuskaan ei olisi pahasta. Kaikille, eikä ainoastaan nuoremmille opetettuna. Tuskin lienen ainoa, joka niitä ennen olleita aikoja ja tapoja joskus haikaillen muistelee!
                                                   Niilo