Voi himpskatin pirskatti!

Minun setäni ei juurikaan noita voimasanoja käyttänyt, mutta pirskatti oli sellainen sana, joka oli joskus käytössä. Kunpa me muutkin kanssaeläjät osaisimme tuollaisen rajoitetun sanailutaidon. Mutta kun ei, niin ei. Kielenkäyttömme tahtoo olla hyvinkin rumaa. En tiedä miksi, mutta kun tuo kauniimpikin sukupuoli tahtoo syyllistyä voimasanoihin lisääntyvällä määrällä. Onko se itsensä tehostamiskeino, vai mitä se on? 

Äidinkielen kannalta se on ruma juttu. Mitä kaikkea nuo lapsikullat oppivatkaan siinä lähimpinä oppilainaan. Hyvin on oppi kuitenkin mennyt perille. Sen voi jokainen todeta tarkkailemalla ja kuuntelemalla lähiympäristöään.

Muistuu tässä aiheesta silloin joskus sattunut tapaus. Meillä oli kylässä hyvä perhetuttu puolentoista kilometrin päästä. Tällä kertaa hän oli tullut yksin, ilman hellapoliisiaan, emäntää, ”täti” minulle siihen aikaan. Tätejä olivat kaikki naiseksi lasketut henkilöt, varsinkin vanhemmat. Niin oli maan tapa silloin ennen.

Tämä ”setä” puhui vanhempieni kanssa niitä näitä maailman tapahtumia, ilmeisesti. Puhuminen käsitteli tuota kiroilua.

”Mää en paljonkaan kiroile, mutta meirän muija kiroilee niin perkeleesti”, kommentoi naapuri. Huomasin äitini suupielessä hymyn kareen. Minuakin hymyilytti tuo kiroileminen ja niinpä kuiskasin äidille, että setä itse kiroili. Käsimerkillä äiti toppuutteli minua ja minähän uskoin. Sedän mentyä sanoin tai paremminkin kysyin tuosta kiroilusta. Sain vastauksenkin siihen: ”setä ei vain huomannut kiroiluaan”.  

…mutta nyt minua kuitenkin jonkin verran suututtaa ja harmittaa hukkaan mennyt työni. Ei silti kiroiluta – kovin voimakkaasti – vaikka tämä himskatin-pirskatin rakkine hukkasi vaivoin aikaansaadusta kirjoitustyöstäni tähän kuuluneen jatko-osan. Rakkine alkoi työntää pelkkää e-kirjainta solkenaan. En onnistunut sitä lopettamaan. Jollakin konstilla sain sen koko värkin sammuksiin. Uudelleen käynnistäminen auttaa kuulemma usein. Nyt se antoi nolla tuloksen. Siitä jatko-osasta. Aika iso osa kirjoituksestani oli mennyt taivaan harakoille. Hyvä kuitenkin, että taivaan harakoille, suurempi haitta siitä olisi ollut, jos herra kansanedustaja Harakka olisi sen saanut. Ei hänelle olisi siitä mitään hyötyä ollut, tuskin olisi edes ymmärtänyt mitä siinä olin tarkoittanut kertoa.  Tasa-arvosta kuitenkin, naisten ja miesten välisestä suhteesta, oli ollut kysymys. Sen tasa-arvon ovat molemmat sukupuolet menettäneet.

Naisia toimii metsureina, sotilaina, muurareina, linja-auton kuljettajina, pappeinakin (siihen naiset ovat omiaan, luontaiset taipumukset saarnoihin takaavat onnistumisen tilanteessa kuin tilanteessa ja ilman ennalta valmisteltua käsikirjoitustakin). Onhan näitä sukupuolineutraaleita ammatteja vaikka kuinka paljon.

Käyttäytymissäännöt ovat miehiltä kuitenkin unohtuneet tuon tasa-arvon myötä. Ellei ehkä niinkään unohtuneet, mutta entisajan tapakulttuuri kuitenkin. En ole mikään sininen-Kaarina enkä muutenkaan mikään tapakasvattaja, kaukana siitä. Naisten ja miesten välinen sopusointuisa ja kaunis käyttäytyminen ei mielestäni ole samanlainen kuin silloin joskus. Kielenkäytön ja kiroilukulttuurin kohtuullistamisen lisäksi pienehkö kohteliaisuuskaan ei olisi pahasta. Kaikille, eikä ainoastaan nuoremmille opetettuna. Tuskin lienen ainoa, joka niitä ennen olleita aikoja ja tapoja joskus haikaillen muistelee!

                                                   Niilo