tiistai 31. toukokuuta 2016

Sirkan käsittelyyn, rohkenenko?

Tällaisella mielialalla menin eräänä tiistaipäivänä Sirkan vetämään tasapainoryhmään, niin huonokuntoiseksi tunsin itseni. Etten pysy tolpillani ilman tukea. Horjun ja huojun rollaattoriin tukienkin, keppiin ainakin joudun turvautumaan pysyäkseni tolpillani eli pystyasennossa. Ei tällaisesta ukosta ole tasapainoilemaan. Kotonakin turvaudun ainakin seinien ja huonekalujen tukeen. Rollaattoriin turvaudun useimmiten. Tällainen ”neljällä raajalla” kulkeminen käy hartioiden päälle.

En suosittele ihan kovin herkästi ottamaan apuvälineitä, rollaattoria tai keppiäkään käyttöön. Nämä heikentävät tasapainon ylläpitämistä. Se ”taito” säilyy vain luontaisesti omilla lihaksilla vastaanotettaessa. Vatsa ja jalkalihasten käyttö huononevat helposti ja niin myös kaikki muukin liikkuminen. Ahtautuma selkänikamissa on yksi syy lyhyisiin kävelysuorituksiin. Ei ole sisua eikä voimia parempiin suorituksiin.

Sirkan ”oppilas” eli Sirkka II, on käynyt tasapainoryhmässä mukana kymmenkunta vuotta. Hän kehui sitä hyvän olon tunnetta mitä näistä tasapainoa ylläpitävistä liikkeistä saa. Hän vielä kehui kuinka monta erilaista vaihtoehtoa voi valita merkatuista tasapainoradoista. Itse saa valita kykyjensä mukaisen radan. Hän on jo veteraani, ei tarvitse ohjausta liikkeiden suorittamiseen. Hän kehui ”opettaja”-Sirkkaa hyväksi vetäjäksi. Lisäksi ”oppilas”-Sirkka kehuskeli ryhmän sosiaalista antia: ”on niin mukava tavata joka viikko sama ahkera liikuntaryhmä, silläkin on oma merkityksensä”. Lisäksi hän sanoi, että ryhmässä on niin paljon mukavampi tehdä liikesarjoja, yksin kotona niitä ei tule niin aktiivisesti tehtyä. Jokainen liikesuoritus on oma kuvionsa. Siinä mielessä kysymyksessä ei ole yhtä aikaa samaa liikekuviota suorittava ryhmä. Liikkeet ovat numeroitu ja kuvalla osoitettu mitä missäkin kohtaa suoritettaan ja millä lailla. Näin tehdään myöskin ns. kuntopiirissä, mutta siinä keskitytään kovaan, nopeaan tekemiseen.  

Tasapainoryhmässä tekee jokainen omaan tahtiin suorituksensa.
Tällainen tasapainoharjoitusten tekeminen parantaa suorittajansa kykyä tasapainonsa säilyttämisessä. Nyt ymmärrän, mikä merkitys hyvällä tasapainon hallinnalla on. Kuinka tärkeää se todella on arkielämässämme ja kuinka sitä voi parantaa ja pitää yllä. Koetan kuvailla, mitä liikkeitä Sirkka meille kolmelle neuvoi.

Lattialle laitettiin askelmerkit ja merkin viereen oli laitettu ”riivinrauta” (ei muuten se näytelmän riivinrauta eli nainen) koska muuta sopivampaa esinettä ei löytynyt ja siinä oli ”kahva”, josta oli sopiva ottaa kiinni. Joka askeleen jälkeen piti tämä raastin siirtää toiselle puolelle eteensä. Kohteessa joutui kumartamaan ja tarttumaan esineeseen. Tasapaino piti säilyttää ja ottaa uusia askelia ja raastimen lakuja ja nostoja. Piti seistä yhdellä jalalla. Liike varmistettiin mahdollisuudella tukeutua tuoliin.

Kymmenen pyykkipojan irrottaminen pyyheliinan reunasta ja laskeminen lattialle ja seuraava vaihe oli niiden takaisin laittaminen. Pyyhe oli oven päälle ripustettu, ihan hyvä liike.

Tämäntyyppisiä liikkeitä oli ainakin kolmekymmentä kappaletta. Sirkka kertoi, että niissä on kolme vaikeusastetta, niin kuin on mustassa kuulassakin, joka pitää tuota muistia yllä.  Mustankuulan vaikeusasteet ovat oppipoika, kisälli ja mestari.  Vähän samaan tapaan suoritusten tasot on jaoteltu tasapainoryhmän harjoitteissakin. Kuului Sirkan tämänkertaiseen ohjelmaan muitakin liikkeitä, niistä mainittakoon tuolijumppa ja venyttely, joka viimemainittu on hyvinkin tärkeää lihaskunnon suhteen. Lihaskunnon ylläpitäminen on kaikkein tärkein asia, pienikin päivittäinen liike on merkityksellinen ja hyödyksi.

Paula kertoi tasapainoryhmän annista: ”Siitä saa niin hyvän olon tunteen kaupan päälliseksi, minä ainakin tulen syksyllä, kun se taas alkaa”. Tähän   Paulan toteamukseen yhtyen, kun se taas alkaa, minäkin taidan tehdä niin.
Ihminen on niin laiska ja ryhmäeläin, että suuri osa meistä ei huolehdi kunnostaan yksin ollessaan ja ryhmien mukana kuntoutumiset loppuvat usein siihen ett’ei ole ohjaajaa, joka patistaisi liikekannalle.

Niilo

maanantai 9. toukokuuta 2016

TÄMÄ VIESTI ON YKSI POSTAUS

(Postaus on nettislangia = jollekin nettipalstalle lähetetty viesti)

Ensimmäinen oli 1.1.2014 ja sen jälkeen keskimäärin postauksia on ilmaantunut miltei yksi per viikko. Ei suinkaan likimainkaan tasaisin välein ja viime aikoina – valitettavasti – aiempaakin harvemmin, mutta mielestäni kuitenkin kunniakkaasti. Eikä sivustolla kävijämäärääkään passaa vähätellä, sadan ja kahden välillä seurannan keskiarvot kuukausittain…

Meitä oli alun alkaen muutama asiasta innostunut SYTYn järjestämällä bloginkirjoittajakurssilla, jonka jälkeen synnytimme tämän Yhdistävän tekijän. Kyseessä ei siis ole SYTYn asioita virallisesti käsittelevä foorumi, eikä blogikaan sen sananmukaisessa mielessä, mutta mielestämme oivallinen mahdollisuus kaikkien yhdistyksien jäsenten ajatustenvaihdolle. Vahinko, ettei ’uutta verta’ ole viesteihimme ilmaantunut, ja siitä alkuperäiskaartistakin luopujia lienee yhtä monta kuin mukana pysyneitäkin. Siksipä jälleen kerran kohdistan sanani Sinulle: miksipä et julkitoisia ajatuksiasi tämän(kin) sivuston kautta. Mielipiteitä ei rajoiteta (kunhan ne pysyvät normaaleissa kanssakäymisen sääntöjen puitteissa), eikä aiheitakaan. Hyvä leivonta- taikka ruokaresepti, mielipide kirjan taikka elokuvan annista, muisteloita matkailusta – siis kaikkea maan ja taivaan väliltä. Pöytälaatikkokirjoittajille tässä olisi paikka esitellä kavereillekin tuotoksiaan, lyhyttä proosaa taikka runoratsun lennokkuutta, tai mitä vain… Siis MIKSIPÄ ET?               

Jos aikasi myötä antaa, niin selailehan näitä kahden ja puolen vuoden aikana tänne postattuja – olitpa ne lueskellut aiemmin taikka uusina tuttavuuksina. Yllättävän monta asiaa olemme jo ennättäneet kokeilla. Ehkä sieltä löytyy mielenkiintoasi herättelevääkin, tai sellaista, joka saa ’tarttumaan kynään ja…’! 

Helpoin polku aloitukseen on yhteys
 allekirjoittaneeseen sähköpostilla

Vastaan aina ja siitähän se lähtisi toteutumaan – yhdistävä tekijä!

               Jään odottelemaan
                                                       IsoTimppa                       
                            

Ja kun tuossa edellä tuli mainittua julkaisulukemien ohessa myös kävijämääristä, niin parhaina kuukausina sivusto on avattu yli 1000 kertaa! - Että lukijoitakin löytyisi, jos tulisit lisävoimaksi joukkoomme!

sunnuntai 8. toukokuuta 2016

NÄHDÄÄN!

Jo 1600-luvulla ranskalainen filosofi René Descartesin näkemisestä luoma käsitys oli ettei se perustu pelkästään silmän toimintaan, vaan myös aivoilla ja tuntoaistilla sekä kokemuksella on näkemisessä tärkeä osa. Ja melko kaukaa historiasta löytyvät erilaiset keinot yrittää auttaa hahmottamaan ympäröivästä maailmasta saatavaa kuvaa näköhavaintona. 1200-luvulla kehitetty korjaava linssi pitkänäköisyyteen ja 1500-luvulla likinäköisyyteen loivat silmälasit ihmiskunnan katseluavuksi. Näkökyky on, kuten muutkin aistimme, sellainen luonnollisuus, ettei sitä juurikaan noteeraa, ennen kuin…  

Reilut 55 vuotta elelemäni prillipäisyysaika on antanut kokemusta, mutta siltikään en tiedä mitä olisi, ellei noilla nenän päällä keikkuvilla saisi havaintoja syntymään. Muutaman vuoden välein lisättyjä dioptereitten plusarvoja seuraillen kulkeuduin jälleen optikolle, kun printtimediasta eivät uutiset hahmottuneet kuin pelkkinä otsikkoina.

Silmälasieni käyttöhistorian mittaisen DM:n elinmuutosten seuranta on pitänyt myös silmäni kontrollissa julkisen terveydenhoidon puolella, säännöllisin silmänpohjien kuvauksin. Neljännesvuosisadan verran sieltä on erottunut diabeettista taustaretinopatiaa, joka kuitenkin on pysytellyt ”lähes vähäisenä”. Ja kun viimeisinkään kuvantaminen ei muuta kertonut, niin ohjailin itseni optikolle, joka sitten hämmästytti ilmoituksellaan, ettei hänellä riitä valtuudet vahvistaa lasejani. Koetin tapani mukaan kääntää kaiken leikkisemmäksi kertoen, että jo yli 10 vuotta olen pärjännyt limonadilinjalla, ilman vahvistuksia lasiin, vaan ei auttanut. Silmälääkärille!

Siellähän se ”syyllinen” sitten löytyi: ikäkaihi (= harmaakaihi, jonka puhkeamiseen vaikuttaa ikä, erilaiset muut sairaudet, puutokset ravinnossa, vitamiineissa etc.). Nyt sitten aletaan odottelemaan näkökyvyn alenemista niin paljon, että pääsee julkisen puolen leikkausjonoon. Kaihihan korjataan nykyisen melko näppärästi päiväkirurgisella operaatiolla. Yksityisesti suoritettuna ”jonoon pääsyyn” tarvitaan vain rahaa, mutta julkiselle vaaditaan selkeät kriteerit näön korjattavuudessa (siis linssien avullakaan korjaamattomuudessa). Eli kustannuskysymys. Ainakin minulle.

Mutta sain uudet prillit, joiden tehot pistivät entisestäänkin varovaisemmin liikkumaan, kun ulottuvuudet ja etäisyydet ovat vielä hakusessa. Esimerkiksi portaissa kulku alaspäin ei salli kyllä jalkoihin tuijottelua ja kadulla puolestaan ei juuri ennätä vilkuilla vastaantulijoita, kun täytyy arvioida mihin askeleensa kohdistaa. (Että jos jää morjestamatta, niin nykäiskää hihasta!)

Huomasin uusiin laseihini totutellessani kaipailevani isovanhempieni aikaisia apuja prillien valumista estämään. Muistan jonkunlaisen nyörin kulkeneen ukkini pään taitse hänen kumartuessaan suutaroinnin tarkempiin toimiin, joissa ei voinut irrottaa käsiä klasien korjaamiseen kohdalleen. Avulias optikkotuttuni yritti pariin otteeseen muokata sankojen asentoa ja totesi syyn johtuvan lasilinssien painosta. Mutta ammattimies on ammattimies ja apu oli lähellä. Optikolla.

Olen aina tiennyt silikonista olevan avun korjaamaan monta puutosta, mutta enpä ollut ennen nähnyt sellaisia pieniä ”koukkuja” sankojen päihin. Eivätpä valu enää!

Mitäkö tällä yritän julkituoda? En ole koskaan oikein läheltä seurannut näkövammaisen arkea ja siksi en pyrikään sille sektorille. SYTYssähän on myös näkövammaisten yhdistys, joten ehkä joskus saamme sieltä jonkinlaista avautumista heidän jokapäiväisyyksistä selviämisistään. Eikä tuo ikäkaihikaan ole lainkaan niin harvinainen ”lisäarvo”, että sen esille nostaminen olisi jutun aiheeksi riittävä. Mutta nuo pienet silikonikoukut tämän kyllä ansaitsevat! Lyhyessä ajassa olen tavannut monia, jotka myöntävät lasiensa valuvan jopa hyvinkin ärsyttävästi nenänvartta pitkin alaspäin. Poiketkaapa optikkoliikkeeseen, niin ongelma poistuu!

Siispä katsellaan ja nähdään...

IsoTimppa
                                              

tiistai 3. toukokuuta 2016

MYÖNNÄN. SUHE ON…

…ja kesä! Vapusta alkoi ja näyttää ainakin sääkartoilta ottavan ihan isännän otteet. Ei silti, sydänvikaisena elelisin mieluusti hellerajan alapuolella ja puolipilvisessä, mutta kukapa sitä minun toiveita kyselisi. Kesä tuo joka tapauksessa eloa (ja silmäniloa) tänne suuren citySalon maisemiinkin. Talvisuuden kelien loskaisuuksien jäljeltä esimerkiksi torista kehkeytyy hetkessä kaupungin sydän – viikon kaikille päiville, onhan pyhäisinkin joku päivystävä kahvilakin siellä auki. Te, jotka olette täällä syntyneet, eläneet ja/tai tänne kotiutuneet, saatatte tietää muitakin ’sydämiä’ salolaisuudelle, minä en. En, vaikka jo yli neljännesvuosisadan olen savolaisuuttani yrittänyt tänne sopeuttaa. Eläkkeelle jäädessäni pistin puntariin suhteeni Saloon ja, myönnän, plussapuolella oli niin reilusti kaikkea, että mihinkäs minä täältä. Onnistuneena sijoittamaan eriöni kävelymatkan päähän kaikista itselleni tärkeistä toimipisteistä; torista, kirjastosta, apteekista ja lähikaupasta; päätökseeni vaikutti myös se, ettei tällä eläkkeellä Stadissa eläisi ja lapsuusmaisemissa nuo kaikki asiointikohteet ovat hajasijoitettuina. Keppiukon köpöttelyllä kun on omat rajoitteensa.

Edelläolevaan viitaten keskitynkin siis toriin. Sieltähän saa lähes kaikkea. On yksi elämäni parhaista kalapaikoista tuo ’Aspin matalikko’.  Hiukan sinertävällä syötillä saalis on varmaa…

Suolaistakin löytyy leivänpäälliseksi. Ja leipää. Sekä niitä terveellisiä vihanneksia, kasviksia ja juureksia. Marjoista ja sienistä puhumattakaan. Eikä tarjonta lopu syötäviin, mutta se ’suhe’!

Minulla on näet julkinen suhe torikahvioon! Joskaan ei virallistettu. Jo ihan sieltä neljännesvuosisadan takaa alkaneena. Ja tässä vaiheessa tunnustan kerran sitä pettäneenikin! Silloin nuorempana, kun tein ’arbeettia’ mm. Radio Suomen Salolle, Salon Torikauppiasyhdistyskin antautui neuvotteluun äänimainoksesta. Ja kun yhdistyksen puheenjohtajana oli silloin Torikahvio Oksasen isäntä, niin niissä kahvipöydissä asia pistettiin alulle. Se olikin sitten se ainoa kerta!

Suhteeni kohde on Kahvipaikka Kurila Kauppatorin Kahvio – mutta pelkkä Kurilakin riittää ohjaamaan oikeaan kohtaan jokivarressa. 

Silloin Saloon muutettuani hoitelin vielä työasioita pääkaupungissa vanhojen asiakkaitteni kanssa ja ajelin aamuaurinkoa vasten sinnepäin ja ilta-auringon häikäisyssä takaisin. Kehnojen syyskelien aikana hyödynsin hyvää julkista bussiyhteyttä. Lähtöaika oli klo 6:55 ja kun taivalsin torin halki, sain Kurilasta aamukahvini tuoreen munkin kera. He olivat aina toripäivinä jo ennen kuutta palveluvalmiina ja usein siellä turvallisuutta lisäämässä oli muutama varhaisherännyt paikallinen poliisikin. Siitä se kaikki sitten vain on kietoutunut lähes pakkomielteeksi. En nimittäin väitä – ja olen sen nähnytkin – etteikö asiakkaita riitä kaikkiin kolmeenkin kahvioyrittäjän pöytäarsenaaliin, mutta jotenkin vain Kurilasta on tullut jonkinmoinen tilanjatke yksiöni ahtautta avartamaan. Tarjottavien suhteen on runsaudenpula, vaikka useimmiten päädyn siinäkin pitkään perinteeseen, munkkikahveihin. Ja kun me Henrin kanssa – kaksi ’pitkää ja hoikkaa’ – olemme tottuneet sanailemaan, niin kovin yksinäiseksi ei koskaan joudu oloaan toteamaan. Jäimmepä ittensä frouvankin kanssa tietämättämme Salkkarin Salon Murresanakirjan kansilehdelle tehtyyn kollaasiin. Joten pakkohan se on tunnustaa, että suhe on!

Myös hyvien väärtien poiketessa vointejani vilkaisemaan, pyrin ohjailemaan heidät kanssani Kurilaan. Ja melko kaukaakin saapuvia kahvittelukavereita on aivan perinteeksi saakka jo koostunutkin. Se kesäisen sään munkkikahvi kun jättää lähtemättömän muiston!

Olen kehittänyt myös heidän suhteensa pienen tilannetta korostavan toiminnon; ostan ennakkoon heille jokaiselle munkkikahviin oikeuttavan muovirahakkeen kahviosta ja kun usein vieraita odotellessani – treffit kun useimmiten ovat juuri Kurilassa – istun jo pöydässä munkkikahveineni, annan nuo laput ja kerron juuri niillä toivotettavan heidät tervetulleeksi Saloon!

Että tällaisin elkein nyt – munkkikahveille lähtiessäni

IsoTimppa
                                                                                               
                                                                                                    
PS. Tuosta kepilleni sopivasta köpöttelyetäisyydestä nautin myös SYTYn sijainnin suhteen ja niinpä siitä on tullut – kuten useimmat teistä ovat huomanneetkin – tämän ahtaan yksiöni oleskelulisätila useampanakin viikon päivänä. Kanssanne viihtyen…

sunnuntai 1. toukokuuta 2016

LAKITETTU ON...

…Seppä Laurin patsaan lisäksi kymmenien muiden paikkakuntien keskeisiä veistoksia, valtakunnallisesta Havis Amandasta aina maakunnallisesti Liljan kutreille Turussa painettavalla valkolakilla. Perinnettä kunnioitetaan jatkamalla sitä säässä kuin säässä, tänä keväänä tosin auringon avustamana saivat lakkinsa Savonlinnan Musta Pässi, Lappeenrannassa Kurki, Jyväskylässä Minna Canth, Rovaniemellä Jätkä, eli itse kunkin elinympäristöille tärkeiden veistosten ja merkityksellisien kiinnekohtien yhteisöllisyyttä korostaen. Joillakin jopa itsenäistä Suomeakin pidemmin perintein.

Mutta mikä on lakin historia, tai siis päähineitten noin yleisemmin? Tuhansia vuosia sitten tiedetään ainakin siellä pyramidien maisemissa jo käytetyn sellaisia pitkiä ja kapeita seremoniallisia hattuja, myöhemmin pääkappaleita ilmestyi neulotuista piponmallisista silintereihin, jonka alkuperäismateriaalina täytyi olla majavankarvahuopa. Muoti lienee silläkin sektorilla vaikuttanut usein enemmän kuin käytännöllisyys, alussahan idea on hyödyke, joka ajan rattaissa useinkin muokkautuu ulkoisilla arvoilla keikailevaksi. Niin kuin nyt nämä valmistujaislakitkin, joita jaetaan kokille, parturi-kampaajalle, datanomille, lastenohjaajalle etc. Valmistumislakki muistuttaa ylioppilaslakkia. Lakkiosa on valkoinen, mutta jokainen tutkinto osoitetaan erivärisillä reunanauhoilla, ammattitunnuksilla tai tupsuilla.

Eli siis lakista selviää ko. henkilön saama koulutus ja kun kuulemma sellaisen, koulutustaan vastaavan, voi kuka tahansa asettaa Vappuna päähänsä, niin...

En ole aivan varma tuosta omastani, mutta olettaisin karvalakin kuvastavan melko selkeästi 8/8-kansakoulusta saamaani oppiarvoa, jolla olen jo seitsemisenkymmentä vuotta selvinnyt, 50-luvun alussa sen päästötodistuksen saatuani. Eikä senaikaista kansakoulua pääse moittimaan, paljon tuli tietoa ja osaamista – kaikki niistä ei vieläkään ole poispyyhkiytyneitä, vaikka muistin pätkimistäkään ei pääse vähättelemään. Ja karvalakki oli siihen aikaan kunniassa, joskus – muistelen – Vappusäissäkin!

Karvalakki, varsinkin tuollainen korvallisten kanssa oleva, kohdistettanee lähes aina kauemmaksi kaupunkikeskuksista, joissa silloin olivat Nikitat muodikkaammasta päästä päässä. Melko lailla paljon tuolla pohojosessakin kuleksineena opin kunnioittamaan kahvalakkia, jota ei juurikaan riisuttu alkusyksyn riitteiden ja juhannuksen välillä kuin nukkuessa ja arvokkaammissa kyläpaikoissa väärtien kahvipöydässä. Sisälläkin se pysyi päässä, eikä sitä paheksuttu. Olisivatkohan nykynuoret jotenkin niitä geenejä perineet – takaperin pidettävine lippiksineen.

Se karvalakista. 8/8-kansakoulusta vielä sen verran, että ainoastaan armeijassa se osoittautui esteelliseksi. ”Lakki päästä” komennon kyllä käsitti ja sen mukaisessa toiminnossakin pärjäsi, mutta kun mielin ”teit isäin astumaan”, niin upseeriuran haaveet katkesivat keskikoulun puuttumiseen. Tosin isänikin oli uransa alussa alunalkujaan ’latuvänrikki’ elikkä värvätty kersantti, josta sitten Talvisodan loputtua pikakoulutettiin Kankaanpäässä vänrikiksi. Saattoi olla vikavalinta, sillä Jatkosodan hyökkäysvaihe vei monen muun lailla nuoren joukkueenjohtajan. Jälkiviisaiden arvio oli, että vänrikkien elinikäennuste etulinjan hyökkäystaisteluissa jäi noin 15 minuuttiin. Ja se koulutusta vastaavasta kansakoulupohjasta.

1800-luvulla alkanut hattujen teollinen tuotanto teki niistä niin suosittuja, että hatutta kulkevaa miestä alettiin pitää omituisuutena. Suosituin päähine oli knalli, jollaisia käyttivät kaikki pankinjohtajista karjapaimeniin. Elokuvissa karjapaimenet käyttävät leveälierisiä cowboy­hattuja, mikä oli yksi historian räikeimmistä huijauksista, sillä yleisin Villissä lännessä käytetty ­päähine oli valokuvien perusteella knalli. Jopa Villin lännen kenties tunnetuin naispuolinen sankari Calamity Jane poseerasi valokuvissa knalli päässään.

Kokin lakkiin on vielä pakko keskittyä, sukuheimossa kun on senkin linjan osaajia, joten pieni tietoisku, ellet ole tiennyt että hatun korkeus kertoo asemasta, mutta laskosten määrä ei ole kokin henkilökohtainen arvonmitta, vaan se symboloi yleisestikin ammattikunnan taituruutta: hatussa tulisi olla 100 laskosta kertomassa siitä, että kokeilla on taito kokata kananmuna sadalla erilaisella tavalla.

Jos nyt jotakin on alkanut ”vaputtaa taikka peräti hatuttaa”, niin on anteeksipyyntö paikallaan – ainakin juridisessa mielessä. Tuntui vain siltä, siis juuri tältä, kun ”katselin, kuuntelin kevättä” Vappuaaton tietotulvasta. Toivottavasti tämä työläisten ja opiskelevan nuorison juhla on ollut onnistunut myös kohdallasi sekä joko omaehtoisuudessa taikka tuttavapiirissä ollut joku, että kevään makuakin on ollut saatavilla. Itselleni sen nautinnon ja perinteen suo salolainen Kahvipaikka Kurila Kauppatorin Kahvio.
                                                                                
IsoTimppa

PS. Muistuttaisin vielä, että YHDISTÄVÄ TEKIJÄ on meidän kaikkien SYTYläisten blogin kaltainen internetfoorumi, jonka kautta meistä jokainen voi yksityishenkilöinä tuoda esille olemisiamme, tekemisiämme, mielipiteitämme, juuri sitä kaikkea, minkä toivoisimme myös kanssaihmistemme saavan tietoonsa, mukavista matkoista kakkuresepteihin ja kaikkea siltä väliltä. Siellä on myös mahdollisuus ottaa kantaa kanssaihmisten julkaisuihin, niitä kommentoiden. Eikä aiheita rajoiteta – normaalit kanssakäymisten säännöt muistaen.


Ei jos vaan KUN haluat kokeilla ajatustesi julkituomista ja rohkaistut jotain kirjoittamaan menneistä taikka olevista, niin lähetä sähköpostilla tai sen liitteenä viesti osoitteeseen


timo.luhtavaara@gmail.com  


ja sitten kun kirjoittajaminäsi aktivoituu säännöllisemmin tuottamaan tekstiä tänne Yhdistävään tekijään, saat yhteyden postata ne suoraan nettisivullemme.

Nyt olisi aika lähteä hyödyntämään sosiaalista mediaa tätä(kin) kautta. Sivustoa on käyty vilkaisemassa kuukausittain reilut 100 kertaa ja vaikka luvussa olisi hakurobottejakin, niin kyllä siellä liikkuu myös kavereita. Minä jään odottelemaan juuri Sinun ajatuksiasi!