lauantai 30. marraskuuta 2019

Mikä jottei?


Oletkos huomannut ympärilläsi, että lemmikkieläimet ovat nousseet arvoon arvaamattomaan? Tarkoitan tällä sitä, että mitä ihmiset edellä, sitä lemmikit perässä.

Ensin meillä ihmisillä oli vaatteet, sitten lemmikeille alettiin valmistaa vaatteita. Joka lähtöön löytyy erilaisia vaatekappaleita eri eläimille. Virikkeitä me kaikki kaipaamme. Ihmisillä ja eläimillä on virikkeitä jos jonkinlaisia. Ihminen käy mielellään uimassa, jos tykkää uimisesta. Nyt on oma uima-allas myös koirille. Lähipiirissäni se tarkoittaa sitä, että hassu kissa, joka rakastaa uimista, sai oman uima-altaan.

Aloin tässä miettiä, että mitä ihmiset edellä, sitä eläimet perässä. Pitäisikö nyt alkaa perustaa yhdistyksiä eläimille? Miten olisi vaikka Näkövammaiset Hauvat ry? Siihen voisivat liittyä ne koirat, joilla on näkemisen ongelmia. Oppaana toimisikin sitten näkevä ihminen talutushihnan toisessa päässä. Koiralla voisi olla vaikka valkoinen panta näkövamman merkkinä. 
Silhuetteina koira, jolla valkoinen kaulapanta, sekä kissa, jonka edessä olevan ruokakupin päälle on piiirretty punainen rasti.

Tai voisihan sitä perustaa vaikka Kissojen Allergiayhdistys ry:n, jossa jäseninä olisivat vaikkapa vehnälle tai kanalle allergiset kissat.

Yhdistys, joka nyt on joko innovatiivinen tai kärsii jäsenpulaa, voisi alkaa ottaa lemmikkejä jäseniksi…
Päivi

keskiviikko 27. marraskuuta 2019

Tulipahan muisteltua…


Musta tuntuu, että nyt otin aiheen josta aikuiset siihen aikaan alkoivat puhumaan, kun olin mitään ymmärtämätön lapsi. Kotini sijaitsi metsän laidassa ja lähipiirissä oli muutama omakoti rakennus. Perheen ns. päät hankkivat suurimmaksi osaksi perheen elatuksen Pohjoismaiden suurimmasta valimosta. Kranaattien kuorten teko oli loppunut ja nyt valettiin kodin rakentamiseen tarvittavia esineitä. Niitä valimossa oli tehty aina.

Valurautainen leivinuunin suuluukku, jossa keskellä ympyrän sisällä H-kirjain: Högfors.
Lämpöpattereiden radiaattorit eli patterit. Hellan arinat, suuluukut niin hellaan kuin leivinuuniin ja tietenkin keittopäälliset. Amme kaupunkilaisten kylpyhuoneeseen kuului pitkään valikoimiin. Ilmestyi amme kotini saunankin varustukseen. Siinä oli hyvä huuhdella perheen pyykit. Harvemmin siinä muuten lilluttiin, vesi ei ollut kortilla mutta työn takana. Tosin oli niitä kuivia vuosiakin, jolloin oli pakko talousvettä säästellä. Opin siinä elämisen sivutyönä vettä kantamaan ns. korennolla. Tosin tämän esineen nimike tuli tietooni paljon myöhemmin. 

Saaviin sitä kaivosta vettä nostettiin riu`un päässä olevalla ämpärillä. Tämän “tangon” avulla vesi kannettiin. Minä pienenä, mutta suht pitkänä olin etupoikana ja vanhempi veljeni kantoi varsinaisesti vesisaavin. Kolme saavillista riitti saunomiseen. “Juokseva” kantovesi toimi, mutta parannusta saatiin kun veden tulo muuttui vesijohtoa pitkin toimivaksi. Navettaankin saimme samalla vesijohdon. Olisko ollut Mako-niminen käsipumppu. Kaksi sylinterinen - antoi vettä ns. mennen tullen. Tupaan taasen tuli ja meni vesi mennen tullen pääasiassa kaksilahkeisten voimin. Emaloidut  (12 l ) ämpärit toimivat hyvin vedenkanto- tai sanoisinko vedenjuoksutuksessa. Öljylamppu ulkotiloissa ja sähköt tuvassa, valaisivat elämän menoa.


Hiekkalaatikolla leikkimistä, puissa kiipeilyä, osallistuminen apumiehenä kotitöihin, naulojen hakkaaminen “rakennel-miin”, lelukuormurilla tavarankuljetusta; tällaisista asioista se päivä koostui. Soutamaan opin siinä sivussa. Onginta oli hauskaa, puhumattakaan järvessä pulikoimista. 

Ensimmäisen tienestin muistan hyvin. Omistin nimittäin kuormurin, jossa oli oikea kippi. Isäni oli työn välittäjä. Naapurilla oli rakennustyömaallaan puute sokkeli kivistä. Mitäpä sitä muuta kuin kippiauton lava täyteen sopivan kokoisia sokkelikiviä ja kuormurin nokka kohti työmaata. Rikastuin kertaheitolla, koskaan aikaisemmin en ollut saanut yhtä suurta tiliä. Keikasta tuli niinpaljon rahaa, ettei kaikki oikein mahtunut kouraani, puhumatta siitä, että sitä rahamäärää oli minun ihan mahdotonta laskea.  Ei huolta, myöhemmin pankkineiti suoritti rahojen laskennan ja sijoitti saamani palkkion tililleni. Muistan, että suurin osa tilistä suorastaan liekehti samalla tavalla kuin äidin kahvipannu.

Tätä rataa suurin osa Suomen lapsista kasvoi ja kehittyi siihen aikaan. Lelut oli pääsääntöisesti kotipiirissä tehtyjä. Isoveljet ja -siskot hyvänä apuna. Äiti huolehti vaatetuksen, isä  ravinnon saannista. Silloin tunnettiin kotiäidin ammattitehtävät ja isä, joka ei ihan joka hetki ollut käden ulottuvilla. huolehti perheen elannosta., Työnjako oli itsestään selvä ja suurimmaksi osaksi tasa-arvo vallitsi. Luultavasti epätasapaino vallitsi joissakin perheissä. Minusta tuntuu, että kotini sijaitsi sopualueella. Lujasti tehtiin töitä ja kohtalaisen onnellisia oltiin. 

Loppuvuoden 1939 tilanne muutti ja mullisti kaiken. Minulla ei ollut tietoa mitä oikein tapahtui ja miksi. Tykit alkoivat puhumaan ja kaiken lisäksi historian mukaan Suomen maasta meinattiin tehdä tähän kapinaan syyllisen. Syyllisyyskysymys, se olkoon jokaisen itse ratkottava, mutta omiaan naapuri tykillä tappo.

Vanhin veljemme sinne nujakointiin kuitenkin joutui. Iältään 19 vuotta täyttäneenä ja pioneerikoulutuksen saaneena rintamalle. Hänen kutsunnoista minulle on jäänyt jonkinlainen kuva, en valalla vannoisi onko muistikuva oikea, mutta taxi siihen mielestäni jotenkin liittyi ja nuorukaisen sisään kantaminen. Se tilanne oli eka ja samalla viimeinen - tietääkseni.

Isäni joutui jättämään työnsä 19. 2. 1940 ja kotiutui 11. 4. 1940. Konekiväärin ammuksia hänen tuli raahattua Säkkijärvi - Vilajoki taisteluissa 1 kk 24 päivää. Hyvällä tuurilla hän selvisi valimo työhön.

 Jatkokahinan palvelu vartiomiehenä 1941 6 kk ja 3 päivää. Minua 8 vuotta vanhemman veljeni kanssa kävimme tutustumassa sotilaiden parakkikylä elämään Hyvinkäällä. Muistoihin jäi erittäin hyvä hernesoppa ja korttirinki parakin loosissa. Neljä - viisi miestä koetteli korttionnea. Isäni juttelin, kuinka se harmitti, kun nukkuminen yökauden korttipelin tähden oli vaikeaa.  Kaverin kanssa he tekivät päätöksen; kun rinki väsyy, niin he jatkavat - metelöintiä. Kumpainenkaan ei ollut korttimiehiä, mutta kiusanteko samanlaisella tyylillä onnistui.

Tuli reissulla nähtyä konepistoolimies vartioimassa ruokailun sujumista.

Hyppäsin tavallaan ajankulussa ns. eteenpäin. Yritin kuvata, miten minun aikani lapset elivät ja kokivat olemassaolonsa. Perhekeskeistä elämä kokonaisuudessaan oli. Lapset hoidettiin siinä töiden ja askareiden lomassa. “Päiväkoti” sijaitsi hyvin usein jonkun naapurin pihamaalla. Jotkut joutuivat “päiväkodin johtajaksi” pakon sanelemana. Lapsista vanhin joutui tähän tehtävään hyvin usein. Varsinainen johtaja oli kuitenkin perheen varsinainen pää elikkä ÄITI. Joskus hänkin joutui tarttumaan ISÄN apuun.  Tämän tärkeän avun kuitenkin keskeytti liikekannallepano. Asekelpoiset miehet joutuivat selvittämään naapurimaan kanssa tullutta rähinää. Isät ja pojat perheistä joutuivat sotaan. Äideistä tuli tosi perheen huolehtijoita, elättäjiä. Vastuu hyvinvoinnista muodostui suureksi. 
 
Suru ja epätoivo koetteli koko kansaa. Kauhistuttavaa oli seurata minkä kodin rappusten viereen kirkon tunnettu mies pysäköi polkupyöränsä. Miehenne/poikanne on kaatunut puolustaessaan isänmaatamme.  Tämä lähettiläs ei ollut mieluisa näky millään kujalla. Tämä surusanoman tuoja, joutui tahtomattaan samalla kertaa poikkeamaan myös naapuri taloihin - torppiin. Kuitenkin elämä jatkui, surun ja puutteen merkeissä, elettiin päivä kerrallaan.

Sotavuosista on iäisyys. Niistä on monta kertomusta. Kertomuksia ja tarinoita on myös, mitenkä selvittiin silloin ja miten maailma on kehittynyt ja eläminen muuttunut. Suuri osa maapallon valtioista aloitti sodan synnyttämien haavojen nuolemisen. Voitetut tietenkin huonommassa asemassa. Suomi oli ainoa maa, joka suoritti kokonaisuudessaan saamansa sotakorvausvelvollisuutensa. Se oli myös ponnahduslauta Suomen teolliselle kehitykselle. Minun tietoni ovat asiasta hyvin pienet. Kirjoittelen vain mitä olen isoisten ymmärtänyt kertoneen.

Itse aloitin ns. kansakoulun siinä epävarmuuden keskellä. Opin tuntemaan kellon tai paremminkin, mitä aikaa kellon viisarit kulloinkin osoittavat. Kelloja oli jo silloin monenmoisia. Leijona taskunauris mainonnan vuoksi ehkä tunnetuin alallaan. Seinä-, herätys-, puntti-, naisten pikkukello, olivat niitä yleisimpiä, joista sai ajankulun tietoonsa. Aika kuulemma on niinkuin rahaa. Ajan kulumisesta maksetaan. Toisaalta sanotaan, ettei aika kulu. Kellokin sen toteaa - sehän näyttää jatkuvasti aikaa. Sitä varten kello on, että näemme ajan, jonka olemme käyttäneet esim. työn tekemiseen. Aika ryppyiseksi äijäksi minäkin olen ajan saatossa tullut.

Lukemaan opin kovan työn tehtyäni. Kuinka vaikeaa oli ymmärtää kirjainryhmä, jossa oli tätini nimi. Tosi vaikeaa oli saada jotakin selvää A N N A =täti; miten kumma se nimi siinä. Kyllä ilo kuitenkin oli suuri, kun juonen hoksasin. Omaksi ilokseni voin todeta ihanuuden, kun pääsin lainaamaan kirjoja kauppalan kirjastosta. Sitä häpesin, kun ilmoitin ikäni vähän väärin. En kehdannut millään korjata asiaa huomattuani virheen - 8 päivää vanhemmaksi itseni ilmoittelin. Lukeminen, se on mukavaa - kunhan ei ole oppikirja.

Kun ajattelen itseäni ja ikätovereitani koulun jälkeen, niin olen sitä mieltä, että ikäiseni kaikki sijoittuivat työmarkkinoille kohtalaisen hyvin. Kouluihin pääsi kellä oli kykyjä ja varakkuutta niinsanottuihin parempi palkkaisiin, siistimpiin tehtäviin. Koulunkäynnille oli usein esteenä varallisuus.  Oppikoulu vaati lukukausimaksun lisäksi kirjojen hankkimista. Varsin usein opinnot keskeytyivät varojen puutteeseen. Tänä päivänä este on vähäinen. Silloin löytyi työpaikka sitä haluaville, toisin on nykyään. Toisin sanoen nykynuori ja vanhempikin henkilö stressaantuu, kun ei ole mahdollisuutta sijoittua työmarkkinoille. Yhteiskunnastamme on tullut kilpailutanner. Sitä se tietenkin ollut aina, mutta nyt se on kovempaa ja tuntuvaa. Syrjäytyneitä on liikaa, varsinkin nuorissa. Silloin joskus en muista, että kukaan ikätoverini olisi joutunut psykiatriseen hoitoon. Eipä silti, sodan tapahtumat olisi vaatinut aika monelle veteraanille tukea painajaisten takia.

TV-uutinen marraskuun alussa kertoi, että puolukka voi kumota rasvaisen ruuan vaikutusta ylipaino-ongelmia vastaan!
TV-kuvaruutusta kaapattu puolukan kasvupaikka, jonka alla teksti "Puolukka auttaa painonhallinnassa".

Mikä on lopullinen tutkinnan tulos? Sen varmasti kuulee myöhemmin. Kirjoitin muistiin uutisen, koska se kiinnostaa. Myös siksi, että tuollainen tiedotusväline puuttui minun nuoruuteni aikana. Radio silloin oli kyllä jo monessa perheessä, mutta puhelimia hyvin harvakseen. Silloin ei oikein osannut edes uniinsa toivoa moisia laitteita; lieneekö keksittykään 😊
                                    Niilo

PS. Lieneekö Postin lakkoilu jotain vaikuttanut, mutta ajatusmaailmaani ilmaantui mielipide, jota suosittelen, ainakin kaikkien yhdistyksien, jollei kaikkien yhdistysihmistenkin tuumittavaksi tulevan joulun suhteen. 

Kun nykyisellään ollaan kaikessa entistäkin nopeampia, niin pistetään henkilökohtaiset tervehdykset liikenteeseen sähköpostilla ja se raha, joka olisi mennyt painettuihin joulukortteihin postimaksuineen, se kohdennettaisiin omaa ajatusmaailmaa lähinnä olevaan hyväntekeväisyys-kohteeseen: joulupadoista erilaisiin kummina toimimisiin taikka mihin tahansa, jonka tiedämme tuottavan jollekin hyvän joulumielen!  t. Niilo 


lauantai 23. marraskuuta 2019

Mennyttä kesää


Kesä oli taas aika mukavan lämmin, kuiva. Muuten en niitä vesisateita odota, mutta kasvit tarvitsevat vettä ja ihmisten kaivot tyhjenivät. Ikävä juttu. Jossain paikoin tuli ”kannettua vettä”, monet ostivat juomavetensä kaupasta. Tasan ei mene maailman kirjat, kun toisissa paikoissa on hirmuiset tulvat ja muualla taas kuivaa ja metsäpaloja.

Kesän jälkeen tulee aina syksy ja se ”kellojen siirtely”. Kuka siirsi keittiön kellon olohuoneeseen, toinen siirtää makuuhuoneen kellon keittiöön jne.

Se on se yksi tunti, kun aina tulee joko lisää tai poistetaan. Helppo muistaa, aina lähimpään kesään päin. Eli nyt siirsimme kellon viisareita tunnilla taaksepäin, kun kesä on vielä lähellä ja vastaavasti keväällä tunnilla eteenpäin, tulevaa kesää kohti. Katsotaan joko ensi- tai seuraavan vuonna EU:ssa päästäisin yksimielisyyteen tuostakin asiasta. Kumpi aika Suomessa otetaan käyttöön, sitähän ei ole vielä päätetty.

Kesällä tulee ostettua kukkia tuonne pihalle, joka on pieni, mutta jotakin sinne mahtuu.Tämän pelargonian olen saanut 5-vuotta sitten. Se on näitä perinteisiä suomalaisia kesäkukkasia.  Alakerrassa ollut, pimeässä. Sekin on kuivan näköinen.  Talvi on pitkä, taisin kerran, pari antaa sille vettä pimeän aikana. Helmikuun lopulla kannoin se ylös ja sisälle saamaan päivänvaloa Lannoitin sitä varmaan hiukan liian vähän, kun ei tehnyt niin kauheesti kukkia, mutta syyskuussa ottamani kuva vielä näytti hienolta. Sääli oli alakertaan viedä, mutta ei sitä voinut ulkonakaan enää pitää, pakkasia tulossa.

Perannalle tarkoitettu suuri ruukku, jossa pelargonian juuristo säilyy talven yli.

Aina tietysti joitain kukkia tulee ostettua lisää. Mutta tämän olen säilyttänyt, kun on monivuotinen.  Jos olisi joku valoisa paikka, niin sen vosi säilyttää vaikka normaalihuonekasvina, se olisi paljon suurempikin. Tätä kukkasta kuulemma käytetään haudalla Etelä-Euroopassa. Kestävä kukkanen se on, minullakin tuossa auringonpaisteessa ja  vesisateessa on kesäisin. Joskus  joutuu kastelemaan. Jospa näitä ostaisi muutaman kesällä, talveksi alakertaan, niin olisi seuraavaksi kesäksi taas kukkaset. No ei sentään, kivahan se on monipuolistaa kesävalikoimaa. Mutta en niitä liikaa halua. Jos on jossain vaiheessa kesällä vaikka muutaman päivän poissa, niin aina pitäisi olla joku, jonka pyytää kastelemaan. Onneksi taloyhtiössä on yksi henkilö, jonka voi tarvittaessa pyytää. Vastaavasti, jos hänellä on joku meno, autan häntä.

Pelargonia - perinteisen punainen - kesäisessä loistossaan.

Kirjoittajan kertoman mukaan punainen kukkanen, jonka terälehtiä naakat pitivät salaattinaan.

Tämän alimmaisen kukan ostin keväällä ja laitoin tuohon lintujen juoma-altaan viereen. ihmettelin kun kukat hävisivät, oli vaan vihreät versot jäljellä. Mutta selvisi sekin mysteeri, mihin kukat hävisivät. Näin kun naakka nyppäsi yhden kukan terälehden. Olivat pitäneet ”salaattipöytänä” sitä, kun oli siinä vesipurkin vieressä.  Kai ne jotain hyvää niistä kukkasista sitten löysivät. Siirsin kukan metrin päähän ja sai olla rauhassa.                                                                                                                 Kesää odotellen Sisko



keskiviikko 20. marraskuuta 2019

Jawa-CZ


Osalle pojista tulee teini-iässä kova polte saada polkupyörän tilalle joku moottorikäyttöinen kulkuväline. Se on suoraa jatkoa sille aikakaudelle, kun polkupyörän pinnoihin laitettiin tuohenkäppyrä räpättämään. Se oli pyykkipojalla kiinni lokasuojan pidikkeessä ja sitä saattoi äänen puolesta ohjata ohjaustankoon tulevalla narulla. Minulla oli jopa itse tehdyt suuntavilkut edessä ja takana. Tämä aika oli 1950-luvun puolivälissä.

Meidän naapurissa asui hieman ”erikoinen” persoona, ”Kisu-Olli”. Hän asui yksin mökissään ja elätti itsensä polkupyöriä korjaamalla. Korjasi pyöriä samassa tilassa, kuin nukkui. Kävi äitinsä luona ”Ahteella” syömässä. Hän korjasi joskus meidänkin perheen pyöriä, koska isänikin liikkuminen oli polkupyörän varassa.

Sitten tapahtui eräänlainen vallankumous liikkumisessa. ”Pappa-Tunturi” tuli myyntiin. Kisu-Olli ostaa päräytti sellaisen! Kyllä me pojat sitä kävimme katsomassa ja ihailemassa. Taisi mopedi olla sängyn vieressä yöt, niin rakas se hänelle oli.

Sitten tapahtuu seuraava ”vallankumous”! Kun esimerkiksi minä kävin oppikoulua ja haaveet moposta tai peräti moottoripyörästä sai jättää tuonnemmaksi, Nikkilän Topi meni työhön Oriveden Kenkätehtaaseen. Topin isä, Nikkilän Jallu, oli taksiautoilija. Kotona oli tietoa moottoreista, kun Jallulla oli Pobeda ja sen jälkeen Austin.

Topi säästi kotona asuen joka markan ja eräänä päivänä se sitten tapahtui. Kotini ohi meni siihen aikaan valtatie 66 Orivedeltä Ruovedelle. Topi asui Asevarikko 6:n vieressä. Tien suunnasta kuului moottoripyörän ääni! Kenellä on upouusi punainen Jawa-CZ? Hän oli tuo Topi. Hän oli sen verran pienikokoinen, että satula oli otettava irti ja laitettava ohut pehmuste sen paikalle, että jalat ulottuivat polkimille. Oli se jokapojan unelma, se täytyy myöntää!

Olin Tsekin maalla vuonna 2004 matkalla ja kas eräällä marketin parkkipaikalla oli juuri tuollainen Jawa-CZ – ”satapiikkinen”. Oli niin hyvännäköinen Jawa-CZ, että oli pakko ottaa valokuva.
Tsekin maalla v. 2004 Eero näki vanhan, hyväkuntoisena säilyneen Jawa-CZ -moottoripyörän, jo´llaista jutussaan muistelee.

Kyllä näitä Jawoja on Suomessa liikenteessä vieläkin. Vanhojen autojen kokoontumisajossa Salon torilla olen sellaisen viimeksi nähnyt. Jos sellaisen näkee, niin kyllä siihen on aina hetkeksi pysähdyttävä katsomaan, vaikka itselläni sellaista ei koskaan ollut.

Joillekin jää haave niin ”päälle”, että eläkeikäisenä on hankittava Harrikka eli Harley-Davidsson (ennen rollaattoria!).

Tämän muisteli Eero 


lauantai 16. marraskuuta 2019

Valtaistuin


Kävi eräänä päivänä niin, että kun istuin sohvalle, jousi paukahti laminaattilattiaan. Koska sohvan kangas oli kulunut ja paikoin likainen, totesin sohvan olevan aikansa päässä. Poika vei sohvan viimeiselle matkalleen Korvenmäkeen.

Sitten seurasi monta iltaa netin selaamista. Sohvia ja nojatuoleja oli kaupan jos jonkinlaista. Mikään ei kuitenkaan innostanut niitä kotiin hankkimaan. Sisareni kanssa käytiin muutamassa kaupassa ihan livenä katselemassa, mutta ei löytynyt.

Menimme eräänä päivänä Helsingintien päässä Second hand -marketiin. Ja siellä se minua odotti. - Minun valtaistuimeni.

Jo hylätyksi joltakin joutanut, silmiini osunut tuoli kuvattuna huonokuntoisin pehmustein.

Päässäni alkoi syntyä mielikuvia, miten maalamalla ja verhoilemalla tuolin ilme muuttuu ja miten se sitten sopeutuu muuhun kalustukseen. Kuvasin tuolin ja lähetin kuva verhoilijalle. Hänellä oli sopiva kangas varastossa. Istuintyynytn saa irti, joten koko tuolia ei tarvinnut kuljettaa. Minulla oli hyvää aikaa maalata puuosat sillä välin, kun jousiosa sai uuden kankaan.


Maalin kävin ostamassa Prismasta. Siellä avulias nuori mies sävytti maalipurkin valitsemaani harmaan sävyllä. Kotona levitin aaltopahvin lattialle ja piti alkaa levittää pohjamaalia. Mutta yksi oleellinen asia olikin unohtunut. Minulla ei ollut sivellintä. Muistin, että kotona olisi ollut, vaan ei sitä silloin varastosta löytynyt. Jälkeenpäin kyllä löytyi valikoima siveltimiä varaston laatikosta. Seuraavana aamuna kävin Radiokirppiksellä ostamassa neljän siveltimen satsin hintaan 2.95€.

Tuoli sai uuden värin pintaan, uudet huopatyynyt jalkojen alle ja hienosti terenauhalla varustetun jousityynyn ja selkäpehmusteen. Tässä kelpaa talvi-iltoja istuskella lukien tai TV:tä katsellen.

Sama tuoli, uusin pehmustein ja verhoiltuna.

Eila

keskiviikko 13. marraskuuta 2019

Kirjoittamisesta


Millaista kirjoittaminen olikaan? Milloin viimeksi kirjoitin jotain muuta kuin kauppalappuja tai puolihuolimattomasti tehtyjä naamakirjapäivityksiä? Kynään tarttuminen muuttui elämän pyörteissä näppäimistön natinaksi, paperi kirkkaana kumottavaksi ruuduksi, teksti omista ajatuksista työn velvoittamaksi raportoinniksi.

Kirjeitä ja kortteja on sentään tullut kirjoiteltua silloin tällöin. Parasta on tuntea paperi hyppysissään, istahtaa rauhassa alas ja keskittyä vastaanottajaan. Joskus aloittaessa saattaa iskeä kirjailijoidenkin pelkäämä tyhjän paperin syndrooma, mutta useimmiten arjen tapahtumissa riittää turinoitavaa tarpeeksi. Sitten vain kynä liitämään!
Perinteinen, keltainen lyijykynä, jossa sen "Faberin" tilalla teksti YHDISTÄVÄÄN TEKIJÄÄN.
Tässä näppäimistön äärelläkin voin tuntea kynän otteessani, kuulakärkikynän muovisäiliön, lyijykynän pehmeän kulmikkuuden, kummitädiltä aikoinaan lahjaksi saadun metallikuorisen kynän. Kirjaimet muotoutuvat paperille vaihtelevasti kaunolla, tekstaten tai sutaisten. Joskus arkki on repussa mukana, vihkon välissä ja paperinkulma saattaa vähän taittua ja pehmetä. Silloin en harmittele, vaan ajattelen että vastaanottaja on kulkenut vähän matkaa arjessani vierellä. Ja kun itse saan postia, nautin tarinoista, tahroista ja rosoista. Joku on ajatellut juuri minua ja kuljettanut vieressään. Kirjoittelemisiin!
                                                       Auli


PS. Siitä se lähti, yksinkertaisesta kysymyksestä: "Oletko kirjoittanut mitään pitkään aikaan?". Täytyyhän sitä kokeilla! Nelikymppisen kynäilyjä arjesta, johon kuuluu perhe, lemmikit, kirjat, ihmiset, työ ja luonto nyt ainakin.

Terveisin Auli Suoranta

lauantai 9. marraskuuta 2019

Hei isä!

Taas on Isänpäivä.

Tänäkin vuonna laitan sinulle kortin, niinkuin aina. Kirjoitan mielestäni kauniita ja tärkeitä sanoja sinusta ja tekemistäsi teoista. Onneksi olet vielä täällä, terveenä ja hyvinvoivana.

Roolisi elämässäni on ollut aina vahva. Sinuun olen aina voinut luottaa ja sinä et ole koskaan tuominnut minua, vaikka olen elämässäni paljon vääriä valintoja tehnyt. Luottotyyppi.

Olet sietänyt minun monenlaiset metkuni nuoruudessani, ns. taustajoukoissa odottanut hiljaa, kunnes sinua olen tarvinnut. Antanut tilaa ja aikaa myrskyjen laantua. Kiitos siitä.

Nyt olen jo keski-ikää lähestyvä aikuinen nainen. Olen silti sinun tyttäresi ja ylpeä siitä.

Kiitos Iskä.

Rakkaudella; Tanja

KIRJOITTAJAN ISÄ hakemassa saunapuita tyttärensä lapsen kanssa.
Kuvassa isäni hakemassa saunapuita yhdessä
nuorimman lapseni kanssa.


 Isä, Iskä, Pappa, Faija... ja monen monta muuta nimittäjää miehelle, joka on saanut etuoikeuden päästä isäksi. Isäksi tulemiseen ei aina kaivata biologiaa, lapsen saaminen ja isyys voi syntyä toisellakin tavalla. Se on tunteita ja välittämistä, läsnäoloa ja pyyteetöntä rakkautta pientä ihmistä kohtaan. Halua antaa lapselle kaikki mitä hän matkallaan aikuiseksi tarvitsee ja vielä senkin yli.

Tapoja toimia isänä on yhtä monta kuin on ihmistäkin. Olet lapsellesi luultavasti iso idoli, hän katsoo sinua aina ylöspäin. Hän katsoo sinusta mallia. Hän imee itseensä tapoja toimia ja käsitellä asioita. Lapsi arvottaa itseään peilatessaan itseään sinuun. Hän kasvaa kehuistasi, huomiostasi ja rakkaudestasi.  Sinulla on iso rooli, joka alkaa siitä hetkestä, kun isäksi tulet.

Isät ovat huomionsa ja lahjansa ansainneet. Nauttikaa Isänpäivästä, kun pieni käsi sujahtaa käteesi, kun teini-ikäinen lapsesi istuu aamukahvipöydässä hupparin huppu päässä väsyneenä aikaisesta noususta, kun aikuinen lapsesi saapuu luoksesi lastensa kanssa onnittelemaan tai keski-iän ylittänyt lapsesi kävelee kanssasi verkkaisin askelin käsikynkkää iltalenkillä. Jokainen hetki on kallisarvoinen, eikä saavu samanlaisena koskaan takaisin. Muistoina kuvissa ja sydämen sopukoissa ne säilyvät.

Isät, olette ihania. Onnea!

Ajatuksin Tanja


keskiviikko 6. marraskuuta 2019

Pyhäinpäiväni jälkipuheiksi


Viime viikonvaihteeseen, ainakin Suomessa, oli ahdettu juhlia äärestä laitaan – menneen ajan elonkorjuujuhla Kekri (nyt jo lähes tyystin unohduksiin upotettu esi-isien perinne), kristillisempi Pyhäinpäivä ja amerikkalaistuttamisoperoitu Halloween!

Jostain eurooppalaisesta maatalousperinteestä liikkeelle lähtevällä Kekrillä ei alussa ollut mitään tarkkaa ajankohtaa kalenterissa, sen olemassaolo ratkaistiin vuoden syystoimien mukaan. Kuinka Halloweenit päivitettiin, en ole ottanut selvää, kun se, eikä mikään valtamertentakaisen kaupallisuuden Suomeen kuskaaminen, pikkasen väkisin taikka narraamalla yllyttäen, ei kiinnosta pätkääkään. Kovinkaan vahvasti en liene aiemmin keskittynyt Pyhäinpäiväänkään (vanhalta nimeltään Pyhäinmiesten päivään, jonka allakkaan merkitsemisessä olen tällä iänikuisella savolaisuudellani väittänyt lukeneen ”Pyh! Miesten päivä”. Ilman, että asiaa mitenkään alkaisin todistelemaan, totean, että se oli jo kauan ennen Mee ja Tuu-kampanjoita, joskin samanhenkistä. Kaiketikin?)

En siis osallistunut Pyhäinpäivän perinteisiinkään, kun kerran luontevasti olin ajatuksissani sivuuttanut Kekrit ja Halloweenit, eli en vienyt kynttilää kenenkään haudalle. Ja kuitenkin elän ajatuksissani monia edesmenneitä läheisiäni muistaen. Kynttilöinkin. Heitä, elämässäni merkitykselli-simpiä, muistelen kunkin poisnukkumisen vuosipäivänä – jotka osuvat juuri tänne kaamosjaksolle – ja silloin heille palaa parvekelyhdyssäni tuikkukynttilä koko illan. Noiden kertojen lisäksi lyhdyssä palaa sinivalkoinen kynttilä vain Itsenäispäivänä kello 18 lähtien. Eikä koskaan muulloin!

Parvekelyhtyni tuikkii apuna muisteloilleni.

Omapäisenä ja monessa omaa kulku-uraani eteenpäin ”kaahaavana”, muista tai tavoista poikkeavaksi tunnettuna eläkeläisenä etenen päivän kerrallaan. (Nykyisellään "kiirehdin" 4-pyöräisen kävelytuen perästä, se kun muuten karkaa helposti, sekä yritän pysyttää pääni pirteänä monenmoisten vapaaehtoisuuksien kanssa aikatauluttaen…). 

Tuo urautumiseni, esim. tämän Pyhäinpäivän perinteen kanssa, muokkautuu noihin muutamiin iltoihin, jolloin parvekelyhty tuikkii ikkunan takana ja tarjoaa ajatuksilleni rajatonta apua kiirehtiä jo melko kauas ennen elettyyn ja joskus tähtitaivaankin taakse. En ole unohtanut esi-isiä, niitäkään, joita en ehtinyt tapaamaankaan, vaikka sukututkimuksen mukaan heistä on merkintöjä tallessa jo 1600-luvun alkupuolelta saakka. Heitäkään, jotka muistan lapsuus- ja nuoruusvuosilta, arvostan ja muistelenkin eri yhteyksissä, mutta vain ja ainoastaan nämä muutamat ovat sen lyhdyn sytyttämisen kohteiksi muokkautuneet. Muistoista, yhdessä eletyistä vuosista, monenmonesta pikkuseikasta, joiden kautta elän kanssaan yhä uudelleen, toistuvasti, ne vuosieni hartaimmat hetket.

Ja kun vuosittain 6.12. juhlistan hiukan eri tavalla tätä parvekelyhtykauttani, sen tärkein anti on itsenäisyys, mutta myös sen säilymisen vuoksi sotaorvoksi jääminen ja isän muistaminen sekä kolmanneksi, että yhä edelleen saamme elää sinivalkoisten kynttilöiden valaisemassa Suomessa!
IsoTimppa allekirjoitus.

PS. Kun jo lähes 20 vuotta sitten osaava ystäväni rakensi parvekkeelleni koukun lyhdylle niin, että sen näkee helposti sisäpuolelta, homma toimi ilman ulkopuolista apua. Nyt, kun enää vain vähän mikään toimii avustamatta, on jokasyksyisenä operaationa Marttojen Arkiavun kuukausi-poikkeamisessa parvekelyhdyn kurkottaminen koukkuun ja sen viimeisen tuikuttelun jälkeen nostaminen takaisin parvekkeen nurkan säilytykseen. Ja hyvin toimii sekin!




lauantai 2. marraskuuta 2019

Mitä kummaa on etuluenta?


Olen tässä pitkään harmitellut, kun en pysty osallistumaan vaikkapa yhteislauluun, koska en näe sanoja enkä osaa kaikkia lauluja ulkoa. Kerran sattui jossain silmiini tai siis korviini minun tapauksessani, kun joku näkövammainen oli postannut lukuavusta. Ryhdyin selvittämään asiaa.

Sain selville, että joskus jossain Helsingin seurakunnista oli joku diakoniatyöntekijä lukenut näkövammaiselle virsien sanoja hieman edeltä. Etuluennaksi tätä taitoa kutsuttiin.


Etuluentaan varten tarvittavaa aaineistoa: nuotisto ja sanat - tässä alku laulusta "Kotimaani ompi Suomi".

Siispä yhteys Näkövammaisten liittoon! Ja mitä saan vastaukseksi? Tällaista taitoa ei liitossa ole. Sieltä ei apua herunut, kun kyselin etuluennasta ja mahdollisesta kurssista asian tiimoilta.

Koska olen nyt töissä, oli minulla mahdollisuus tehdä yhteistyötä erään tahon kanssa. Niinpä yritimme yhdessä etsiä tietoa etuluennasta, mutta ei siitä mitään löytynyt. Yhteistyökuvioomme tällainen etuluentakurssi sopii mahdottoman hyvin, sillä yhteistyömme tuloksena jokainen pääsee nauttimaan esteettömästä yhteislaulukonsertista kaikille aisteille. No, se on toinen kirjoituksen aihe, se.

Olin sitten syksyllä mukana eräässä paneelikeskustelussa. Keskustelua ennen laulettiin yhdessä ja satuin istumaan Salon seurakunnan diakoniatyön johtavan viranhaltijan vieressä. Juttelin hänelle tästä etuluennasta ja hän sanoi, että kokeillaanpa.

Ette voi uskoa, kuinka ihanaa oli osallistua yhteislauluun! Lauloin ihan oikeilla sanoilla ja oikeaan aikaan! Hämmästyttävää! Kumpikaan meistä ei ollut koskaan ennen kokeillut etuluentaa, mutta se sujui mainiosti.

Arvaattekin jo, mitä sitten tapahtui? Kyllä, päätin järjestää yhteistyökumppaniemme kanssa etuluentakurssin. Se on tietääkseni ainoa laatuaan ja ihka ensimmäinen ainakin Salossa, ellei koko Suomessa. Kurssi järjestetään maanantaina 11.11.2019 klo 16-18 Salon SYTYn tiloissa (Helsingintie 6, Salo).

Etuluenta mahdollistaa syvästi heikkonäköisten ja sokeiden osallistumisen yhteislauluun. Etulukija lukee laulun sanoja näkövammaiselle hieman ennen kuin ne pitää laulaa. Näin uusienkin laulujen laulaminen on mahdollista ilman pistelukutaitoa!

Lue lisää kurssista www.bit.ly/etuluenta ja ilmoittaudu sinäkin mukaan! Ota oma näkövammainen mukaan, mikäli mahdollista! Taito karttuu harjoitellessa.
                                                         Päivi