maanantai 24. helmikuuta 2014

Mikä 'Ennen oli ennen'?

Saimme lukijapalautteena mm. tällaisen kommentin: "...Oli tosi mielenkiintoinen kirjoitus. Ja muutkin kirjoitukset siellä olivat kiinnostavia. Hyvä idea tuo muistojen näkyväksi tekeminen." Ja kun meille kaikille on koostunut asioita ja tapahtumia, joita mielellämme muistelemme, niin tässä samalla pyrimme siirtämään niistä kertoessamme tähän päivään monenmoista tietoa ja perinnettä siitä, kuinka ennen elettiin. Siksi otimme kaksi 'sivua' käyttöömme...

Menneisyyskin on yhdistävä tekijä

Tuollaisin lähtökohdin erotimme omaksi osiokseen sen 'Ennen oli ennen'. Siinä osassa sivustoamme kirjoitukset ovat pidempiä ja monisanaisempia kuin 'Tässä ja nyt'- osiossa, jonka postauksissa koetamme pysytellä tyypillisemmässä blogien hengessä. Silti toivomme Sinun seuraavan molempia ja löytävän myös täältä 'Ennen oli ennen'-osiosta niin kiinnostavaa, ettei hieman pidempikään lukutuokio muodostu rasitteeksi! Ja mielellään näitten kummankin juttuihin kuulisimme kannanottoja, joko samoin myötäelävänä, vastaisesti ajatellen taikka sitten aivan eri aihepiiriä ehdottaen!

Ja tuolta alkukappaleen alla olevista painikkeista voit valita kumpaako osiota seuraat - ensin!

IsoTimppa

sunnuntai 23. helmikuuta 2014

Kakarat tienestissä!

Elettiin aikaa kun olin täyttänyt kymmenen vuotta, eli kesää 1944. Kymiyhtiö tarvitsi työntekijöitä metsän kylvöön ja istutukseen. Männyt kylvettiin siemenistä ja kuuset istutettiin taimista. Siihen hommaan kelpasi kakaratkin. 
Mistä sitä olisikaan ottanut aikuisia siihen hommaan, ainakaan sillä palkalla.  Varttuneet "likat" sekä naiset suorittivat kuokkahomman, istutuskolon tekemisen ja kakarat istuttamisen. Pomon tehtävä oli vetää taimen latvasta eli varmistaa taimen tukevan istutuksen. Päätehtävä tietenkin oli naisten kanssa juttelu. Antoi hän lopputilinkin naapurin pojalle. Poika yritti selittää, että siementen seassa oli roska, ei hän siemeniä heittänyt. Selitys ei kelvannut.

Paras työvoima paiski sotahommia ja muu väestö piti huolta muista “kotirintaman” tehtävistä, niitä riitti tekemiseen asti.

Nyt se tulee!

Tällä istutuspalstalla toimi eräs " evakko " eli karjalaismies pomona. Palstalla ahkeroi myös pomon viisitoistavuotias tytär, oikein kaunis sellainen. Pomoa tietenkin kiinnosti Suomen kohtalo ja tietenkin hänen kotiseutunsa. Oli puolenpäivän uutisten aika. Suomen Tietotoimiston, STT, uutiset tietenkin kertoili tapahtumat rintamilta. Oliko kaikki ihan sodan kulun mukaisia, mutta puoliksi totta ainakin. Näitä uutisia pomomme meni kuuntelemaan.  Isän poissaollessa tytär sai valtuudet toimia vastaavana. Hän ei seissyt kuitenkaan isänsä lailla kädet selän takana, vaan huolehti kuoppien teosta kuokalla. 

Uutiset olivat loppuneet ja pomo kertomaan työmaan aikuisille naisille: "Nyt ryssä tulee, rintamat ovat sortuneet, ryssä on hyökännyt ja suomalaiset perääntyvät, ei mahdeta mitään"! Venäjän armeja lähti rynnäkköön kesäkuun 10 pvä 1944.

Kuvittelen, että tämä kertomukseni olisi juuri tältä päivältä, kuitenkin lähellä tätä päivää. 70-vuotta sitten tapahtunut työmaa oli Uudenmaan läänin korkeimman paikan maastossa. Tämän uutisen olen muistanut. Uutinen järkytti lapsen mieltä. Mitä nyt tapahtuu? Kuinka meidän täällä käy, tuleeko vihollinen tänne asti? Kuinka veljelleni käy? Tietenkin nämä ajatukset olivat naisten kommettien mukaisia, mutta järkytys oli kakaroillakin suuri. Minulle tuli ensisijaisesti huoli veljestäni. Siihen oli myös pelottavalta tuntuva kokemus.

Kaatuneiden ruumiit tulivat junalla Karkkilaan. Minä jouduin joutilaana kysymään serkkuni ruumiin tuloa asemamieheltä. Seurasin virkailijaa kun hän meni katsomaan arkkujen päätyssä olevia nimiä. "Ei ole tässä lähetyksessä, ehkä huomenna sitten".  Huomenia riitti jonkun kerran!

Tämä on juttu lapsityövoimasta ja sen käytöstä. Sekä kakaran kokemuksesta sodan  luomasta "paniikista".

Nyt olen kuitenkin työtä vieroksuva ja karttava. Ehkä työtä opetettiin tekemään liian nuorena.

Niilo Henell

torstai 20. helmikuuta 2014

Hiihtoloma

Talvet eivät ole samanlaisia. Muutamana talvena totuttiin runsaaseen lumentuloon. Tänä talvena lunta ei ole juurikaan satanut. Helmikuun puoleen väliin mennessä on kerran joutunut kolaamaan lunta. Tällöinkin,  jos olisi hieman aikaa odottanut, lumi olisi sulanut pois. No se hyöty kolaamisesta oli, että jostain löytyy pieniä lumikasoja.

Tässä kuva viime talvelta, lunta riitti pitkälle huhtikuulle.


Tänä talvena tilanne on toinen, pienet hiihtolomalaiset löysivät hieman lunta tai paremminkin jäätä. Mutta kyllähän siitäkin leikki saadaan aikaiseksi!


lauantai 15. helmikuuta 2014

Kakarana koettua

Jatkoa edelliseen riihijuttuuni:

Olen "ison" karjatilallisen poika ja siksi minulla on kokemuksia kakara- ja nuoruusvuosiltani senaikaisesta maataloustuotannosta.

Vanhempani omistivat "mahtavan karjatilan". Navetta oli aivan täynnä, ihan tupaten täynnä. Sielä oli yksi lehmä, sekä varapaikka hieholle, edellisen vasikalle. Tietenkin talossa piti sika olla. Pässillekin löytyi tilaa, myöskin kanoille ja niiden herralle, kukolle. Rehut tälle "isolle" karjatilalle saatiin 3500 neliön tontista ja vajaan hehtaarin suopellosta. Ahkerat vanhempani viljelivät myös pientä vuokrapeltoaan, apunaan he käyttivät laiskaa lapsityövoimaa, siis minua ja paria veljeäni. Veljeksistä vanhin tosin oli sotahommissa miltei viisi vuotta. Lisäksi "peltona" käytettiin ojan pientareita rehun hankintaan.

Tämä "iso" karjatila antoi kuitenkin sen ravinnon minkä tarvitsimme. Vaihtelua tarjosi läheinen järvi. Hauki, ahven ja särkisaaliit keväisi yllättivät paljoudellaan.  Sianlihaa isäni sai palkaksi teurastushommistaan.

Teurastaja joutui antamaan todistuksen kansanhuoltoa varten possun koosta. Tuollainen 50-60 kg todistus oli vakio. Kansanhuollossa ihmeteltiin sikojen pienuutta. Siihen aikaan possut kasvatettiin 100-120 kg välimaille. Kukaan ei kuitenkaan halunut luovuttaa omasta ravinnostaan yhteiskunnan käyttöön vapaaehtoisesti mitään, ei kovin paljoa ainakaan. Oltiin senverran "rikollisia" ajan hengen mukaan. Oman edun tavoittelijoita riitti, sillä kaikesta oli pulaa.

Kaupunkipaikkakunnilla oli yksi juttu mistä ei ollut pulaa. Se oli nälkä, sitä riitti, jaettavaksi asti. Ei ollut mistä olisi ruokaa saanut riittävästi kasvaville lapsille, kaikki oli kortilla. Maaseutu ja sukulaiset siellä oli jonkinlainen pelastus monelle perheelle. Niinsanottuja hamstraajia riitti ja viranomaiset yrittivät ottaa kiinni trokareita, mustanpörssin kauppiaita.

Riihi, senaikainen kuivuri
Riihikulttuuri veteli viimeisiään siihen aikaan kun olin kakara. Omakohtaisia kokemuksia minulle kuitenkin on jäänyt mieleeni.

Viljan korjuuvälineet ovat niiltä ajoilta kovasti muuttuneet. Olihan silloin olemassa jo olemassa varsin modernit tappurit eli puimakoneet. Voimanlähteenä hevosvetoiset, hevoskierrolla pyörivät, hihnavälitteiset vempaimet puimakoneeseen. Myös höyrykone, maamoottori sekä sähköityneellä alueella jo sähkömoottoritkin. Viimeksi mainitulla oli hyvä jos muuntaja oli lähellä, kauempana olevat kohteet kärsivä voiman puutteesta. Joten kehityksen murroskautta elettiin.

Rukiit niitettiin viikatteella mahdollisimman hyvään luokoon. Sirppi, tuo "akkojen niitokone", oli myös käytössä. Varsinkin lakorukiin korjaamisessa se puolusti kelpoisuutensa. Rukiin oljet piti saada suoraan järjestykseen lyhteitä tehdessä.  
Niitetystä viljasta kerättiin nippu, joka sidottiin olkisiteellä yhtenäiseksi lyhteeksi. Nämä lyhteet koottiin yhteen kuhilaaksi, jyväpuoli taivasta kohti. Poutakesänä kuhilaaseen pantiin vain yksi, suuri hattulyhde, tyvi ylöspäin. Sateisena kesänä suosittiin kahta hattulyhdettä. Siinä pellolla niiden annettiin ilmakuivautua lisää.

Kun aika koitti oli riihen latomisen aika. Kovapyörärattaille koottiin pellon antimet, ruislyhteet, riihen eteen. Matalasta ovesta lyhteet siirrettiin sisälle ja ahdettiin riihen parsille ladottuna kuivumaan pystyssä, jyväpuoli ylöspäin. Isoon, kivistä ladottuun ja muurattuun tuulisijaan sytytettiin valkea. Riihen lämpö kohosi, sauhu leijaili parsilla ja räppänä riihen päädystä tuprutteli sitä ulos. Kysymyksessä oli savusaunan tapainen laitos ilman lauteita.

Kun varsinainen riihipäivä koitti, lämmitys oli lopetettu ja riihen sisätila tuuletettu. Riihimies, hikinen ja muita mustempi mies pudotteli lyhteitä alas orsilta. Hän hakkasi niiden jyväpäät riihen seinään, siinä irtosi ehkä suurin osa jyvistä. Senjälkeen lyhde siirtyi luukusta luuvan puolelle. Siellä oli jo enempi väkeä ja minäkin sain kokea millaista oli varstojen pyörittely.

Ensin kuitenkin meilläpäin lyhde nostettiin noin navan korkeudella olevan ritilän (kehikon, jossa oli viiden sentin väleillä olevi puolapuita) päälle. Lyhde avattiin ja kepakoilla loukutettiin oljet. Siinäkin oli oma tahtinsa. Tämän jälkeen seurasi varstoilla tehtävä olkien hakkaaminen luuvan lattialla. Tahdista ei sopinut poiketa. Varstapökkekö pyöri varren nokassa iskeytyen olkiin. 

Innanen on tehnyt tästä työstä omanlaisen musiikkikappaleenkin, oliko se joku “taikayö” jossakin Hämeessä, en muista nyt.

Puidut oljet sidottiin jälleen kookkaampiin kupoihin olkipannalla ja siitä ne siirrettiin latoon; suojaan. Ilman sidettäkin myös tämä toimenpide voitiin tehdä.

Meillä, tämän suomaapalsta päässä oli  pintalaudoista isäni tekemä lato. Katteena  olkikatto. Kun seurasi sen alueen latoja siihen aikaan, niin jokaisessa oli sama kate.  Tämä kate piti hyvin vettä, mutta ongelmana oli katon siteenä, rakenteena käytetyt puuosat, niihin tahtoi iskeä laho. Niitä piti uusia ja ehkä vähän lisätä olkiakin. Rautalanka oli näiden kattoriukujen sidetarpeena. Oma niksinsä siinä oli kun katetta tehtiin. Ehkä jonkun, joka näitä katteita on katsellut, kanssa yhdessä saataisiin annettua neuvot sen tekemiseen. Ehkä kuvittelen suuria itsestäni.

Missä muualla riihikuivaa olkea käytettiin? Sen saa kertoa joku, joka hyvin usein esiintyy jossakin… 

Tämä joku on Niilo Henell

perjantai 14. helmikuuta 2014

Ystävänpäivänä Kiikalassa

Kuulonhuoltoyhdistys teki jo perinteeksi muodotuneen ystävänpäivän ruokaretken tällä kertaa Kiikalaan kahvila-ravintola Helarinteeseen. Mukaan lähti täysi linja-autolasti (50) sekä jäseniä että ei-jäseniä. Jo menomatkalla linja-autossa oli tunnelmaa. Iivo Niskanen 0,2 sekunnin päähän jäänyt pronssimitali harmitti. Kun pääsimme ruoan kimppuun  harmitus unohtui.  Helarinteessä oli tarjolla hyvää ruokaa mm. itse tehtyä näkkileipää, se teki todella kauppansa. Reseptiä kyseltiin. 

Alla kuva vielä aika täydestä näkkileipäkorista, pian sekin oli tyhjä. Kuvan vihreä ei ole hometta vaan erilaisten siementen antamaa väriä.

näkkileipä















Jos joku haluaa leipoa tätä näkkileipää, tässä resepti:

Näkkileipä (gluteeniton)
2 dl maissijauhoja,
¾ dl auringonkukansiemeniä
½ dl pellavansiemeniä
½ dl seesaminsiemeniä
½ dl kurpitsansiemeniä
2 ½ dl kiehuvaa vettä
½ dl öljyä
suolaa

1. Laita uuni 150 asteeseen (kiertoilma)
2. Sekoita kaikki kuiva aineet kulhossa
3. Kaada kiehuva vesi ja öljy kulhoon
4. Sekoita tasaiseksi massaksi ja kaada massa leivinpaperin päälle pellille
5. Laita käsi muovipussiin ja tasoita taikina ohueksi koko pellin kokoiseksi
6. Sirottele vähän suolaa päälle
7. Leikkaa taikina sopivan kokoisiksi paloiksi tai jätä kokonaiseksi ja murra valmiista paloja
8. Paista uunissa noin tunti
9. Anna jäähtyä ja nauti 


Ruokailun jälkeen ennen kahvia oli yhteislaulua. 
Taisto laulatti ja säesti haitarilla.



Alta voit kuunnella yhden monista yhteislauluista. Videossa näkyvä teksti on lauluvihkon kansi. Kakkukahvien jälkeen linja-auto suuntasi kohti Saloa. Väki oli tyytyväistä matkaan, kannattaa tulla mukaan!


keskiviikko 12. helmikuuta 2014

Ne parhaat kaverit…

…ne löytyvät useimmiten muistoistamme. Sallinet hiukan tunteilla yhden kesäkaverini mieleenpalautuksella.

Elettiin viime vuosituhannella, seitkytlukua, kun ‘kesärenkipaikassani’ alkukesästä talon tamma pyöräytti varsan. Talon wanhaisäntä, pappa, oli se varsinainen hevosmies, ja ylpeänä hän esitteli uuden tulokkaan helsinkiläisrengille, joka perinteisesti juhannukselta saapui talonväen haitoiksi. Isännyys oli jo aikoja siirtynyt kesärengin kanssa samaan ikäluokkaan kuuluvalle seuraavalle sukupolvelle. Mainittakoon vielä, ettei talonväellä ollut minkäänlaista sukulaisuusrasitetta suuntaani, mutta kuinka sinne olin onnistunut pääsemään lähes perheenjäseneksi, ja talonväen kaveriksi, se on aivan eri juttu. Siis asiaan…

Helo, se oli varsan nimi. Kesärengin nimen te tiedättekin ja osannette arvata, ettei hänen elämänkaareltaan kovin kummoisia hevosmiestaitoja ollut keräytynyt. Joka tapauksessa meille Helon kanssa kehkeytyi melkolailla samanhenkisyyteen perustuva kaveruus. Liekö ollut osuutta jokaiseen aamutapamisiin liittyvästä sokeripalasta taikka leivänkannasta, jollaisilla ihminen kuvittelee pystyvänsä luontokappaleen lahjomaan. Joka tapauksessa ensimmäiset todelliset samankaltaisuudet koettiin heinäpellolla. Varsahan liikuskeli vapaana emänsä ympärillä, ja emä taas puolestaan hyötykäytössä niitto- ja haravakoneen aisoissa. Taustoitettakoon sekin, että helteisen kesän vaikutus ei ollut vähäisin kesärengin kuntoon kohdistuva rasite. Melko usein piti ottaa ylimääräinen tauko ja heittäytyä heinäseipään juurelle, sinne varjon puolelle. Helo huomasi saman mahdollisuuden ja vieretysten loikoilimme päivittäin koko heinänteon ajan. Rengin virassa kanssakäyminen jatkui myös hevoshommien puitteissa ne kolme-neljä viikkoa, jotka sain pysytellä poissa Helsingin hulinoista.

Seuraavana kesänä, jolloin Helo oli jo salskea sälkö, se siirrettiin tilaan kuuluvaan saareen laiduntamaan lihakarjan, kasvavien mullikoitten, kanssa. Saaressa sijaitsi myös kalasauna, kesämökki, jonka käyttöoikeus oli yksi kesärengin luontaiseduista ja vapaasti käytettävä tukikohta. Itse siihen en heti kiinnittänytkään huomiota, mutta tarkkasilmäinen isäntä ihmetteli, että kun renki menee saareen, niin Helo on aina mökin viereisellä rannalla aidan takana vastaanottamassa. Isännän yksin siellä poiketessa karjansa vointia tarkistamassa, ei läheskään aina hevosta näkynyt. Ja näin oli! Mikä se on se eläimen ‘etiäinen’, jolla monet muutkin, usein koirat, ennakoivat jonkun määrätyn ihmisen saapumista.

Kaveruuteemme liittyi tuo kuvastakin näkyvä piirre, että kun läksin ‘virkamatkallani’ kiertelemään saarta – aidat ja mullien lukumäärä piti tarkastaa – Helo kulki kanssani ja lähes kaiken aikaa sen turpa oli olallani. Lienee päättänyt suojella kaveriaan. Hiukan joskus kyllä hirvitti, että jos sen kengittämättömät kaviot luiskahtaisivat kallioisessa maastossa… Onneksi mitään sellaista ei tapahtunut ja jo seuraavana kesänä sälköä koulutettiin valjaisiin ja talon töihin, eikä se enää ollut saaren rannalla vastaanottajana. Mutta upeita muistoja noista kesistä kohosi mieleeni valokuvan ilmestyessä katseluuni!

“…suomalaisella on aina kaveri, koskaan se ei ole yksin,
ja se kaveri on suomalainen”, niinhän Jorma Etto runoili…

Samoissa merkeissä muisteli

IsoTimppa

sunnuntai 9. helmikuuta 2014

Mannin Eila

Isoäitini Elin Maria

Olimme bloginperustamis-kurssilla viime viikolla. Siinä keskustelun lomassa Niilo kutsui minua Mannin Eilaksi. Illalla sitten mietin nimitystä tarkemmin. Mannin Eila olin elämäni ensimmäiset kaksi vuotta. Perheeni muutti sitten toiseen kylään asumaan ja asetuimme vanhaan hirsimökkiin siksi aikaa, kun uutta kotiamme rakennettiin. Rakennus nousi hitaasti, elettiinhän sodan jälkeistä aikaa ja rakennustarpeista oli pulaa.

En varmaan uudessa asuinpaikassa kovin hyvin viihtynyt, koska olin karannut kotoa jo muutaman viikon kuluttua. Olin osannut lähteä oikeaan suuntaan kohti isoäidin asuinpaikkaa. Matkaa olisi ollut yli viisi kilometriä, joten se olisi ollut kaksivuotiaalle ylivoimainen ponnistus. Kotiväki sai minut kiinni runsaan kilometrin päässä. Siihen loppui se seikkailu. Kaipaus mummun luokse oli varmasti kova. Olihan mummu hoitanut minua ja samanikäistä serkkupoikaani, kun vanhemmat olivat töissä.

Lapsuudessa oli parasta päästä isoäidin luo lomalle. Oli turvallista herätä aamulla, hellassa oli lämmittävä valkea, kuten isoäitini tulta nimitti. Kaurapuuro oli kypsynyt ajan kanssa hellan reunalla. Puuro nautittiin voisilmän ja maidon kanssa. Ei ollut mitään kiirettä. Isoäiti kampasi pitkää tukkaansa. Hänen hiuksiaan ei ollut koskaan leikattu. Hiukset harjattiin aamulla ja palmikoitiin letille. Letti kierrettiin nutturaksi niskaan ja kiinnitettiin luupinneillä. Illalla nuttura avattiin ja hiukset harjattiin ja letitettiin uudelleen löysästi yötä varten. Hänen luonaan vallinnut lämmin tunnelma on kantanut kautta elämän vaikeissakin vaiheissa.
Yllättäen huomasin olevani mummun näköinen. En ole aikaisemmin yhtäläisyyttä huomannutkaan.

Ilkivaltaako?

Päähänpisto ja "hauskanpito" lienee ollut se perimmäinen syy seuraavaan tapahtumaan. Näin varmaankin ajatteli "jekun" tekijät silloin muinoin.  Kohde varmaan oli hyvinkin eri mieltä. "*-tanan nulikat, tätä vielä kadutte!” 

Näin ainakin minä kuvittelen kuulemastani tapahtumasta, joka konkretisoitui jo ennen minua. Tekijät joutuvat puolustamaan maata ollessaan parikymppisiä.

Nuorison kisailu ja tanssipaikka.
Tällä paikalla, kuulemani mukaan, nuoret ja varttuneemmatkin piti "iltamia" sunnuntaisin. Paikka tunnettiin nimellä "Raittila". Talon isäntä, Kalle, oli koko ikänsä paikkakunnan kulttuuripersoona. Aina kun tarvittiin pelimannia, niin sinne pyydettiin Raittilan Kalle soittamaan kaksirivisellään, Puurattaat, puurattaat... siinä koko sävellaji, joka hanurista syntyi. Tempo kertoi mikä tanssikappale oli kyseessä; masurkka, valssi, polkka, jenkka eli saksanpolku, mutta puurattaat, puurattaat ja naukku, seoli pelin henki. Kuka sitä nyt ihan ilmaiseksi tahtia antaa.

Talon pihapiiriin kuului riihi luuvineen (luuva = vanhentunut nimitys riihen puintihuoneesta länsi-Suomessa tai erillinen puintiin tarkoitettu rakennus). Jälkimäinen oli se osa jossa varstat heiluivat  omassa tahdissaan.  Tämä rakennelma pitkine lappeineen oli "jekun" varsinainen kohde.


Riihi odotti uutta ladontaa orsilleen. Elorattaat, kovapyöräiset, oli kuormineen luuvan jatkokatoksen alla. Siitä rukiin lyhteet oli määrä mustille parsille ahtaa. Työ toteutuikin, mutta varsin monimutkaisen kaavan kautta. Nämä "*-keleen" koltiaiset, pahantekurit, ”*-tanan" nulikat, varmaankin hauskantekomielessä ja ajattelemattomuuttaan tekivät mutkan matkaan.

Kenen koltiaisen ajatus olikaan, mutta tyhmyys silloin ennenvanhaan tiivistyi pahemman kerran. Nämä ruislyhteillä täyteen kuormatut elorattaat piti saada riihen harjan päälle, aisat harjan suuntaisesti, täysi lasti päällä. Sitä en tiedä mitä konsteja oli käytetty jekun toteuttamisessa, mutta aivan varma olen, että nykypäivänä poliisit tutkisivat hartaasti tällaista ilkivaltaa. Ilmakuivat ruislyhteet tässä käsittelyssä varmasti menettivät osan jyvistään. Kuorma purettiin varmaankin suoraan riihen orsille ja rattaatkin saatiin ehjinä katolta. Aikaa siinä kului kuitenkin kesken elonkorjuun. Ehkä tämä työ sujui "talkoohengen" mukaisesti. Olivatko samat vintiöt apuna, mene ja tiedä?

Tämä juttu tuli mieleen kun katselin linja-autopysäkin kaadettua katosta. Onko tämä ilmaisu pahasta olosta, ajankulun puutteiden vaiko vain voimainnäytöstä. Tälle eivät  kyläläiset naura ja kerro mitenkä hauska teko katoksen kaataminen on. Rikollista toimintaa! Oliko tuo wanhan hyvän ajan teko jekku vai ilkivaltaa. Siitä lukija saa tehdä omat johtopäätöksensä.

Niilo Henell 

lauantai 8. helmikuuta 2014

Onnittelut kaikille!

SYTYn yhdistyksien välinen ja jo perinteiseksikin tunnustettava Musta kuula-turnaus tämän vuoden mestaruudesta on jälleen ‘taisteltu’ ja – Salon Muistiyhdistyksen Nuppi ja Noppa joukkue – ottivat voittopokaalin todella tasaväkisessä mittelössä. Kakkoseksi, loppumetrien taktikointiyrityksestä huolimatta, jäi (tai siis oikeammin selvisi) Parkinson-kerho ja pronssia pokkasivat Salmi ry:n pojat, joitten voitto Salon Muistiyhdistyksen Muistitehtäväryhmän joukkueesta oli (tasapistein ja molemmilla samanmittainen pisin sana vertailun jälkeen) vain kokonaissanamäärässä yhden sanan varassa.

Mutta jännää oli – jopa yleisölläkin! Ja mielenkiintoista seurata kuinka tuollainen muistipeli tempaa mukaansa. Onnittelut kuuluvat mielestäni myös pelin keksijöille; salolaista innovaatiota, jonka hyödyistä saa nauttia koko Suomi! Joko Sinä sen tunnet?

Salon SYTYn toimitiloissa, Helsingintie 6:ssa, aloitetaan TOIMINTATORSTAIT, matalan kynnyksen viikoittaiset tapahtumat, joista ensimmäisenä säestettyä yhteislaulua 13.2. klo 12–14. MustaKuulan osalta siirretään se kuukauden 1. maanantain pelituokio kuukauden 1. torstaille noihin toimintatorstain tapahtumiin, joihin on vapaa pääsy ja ne ovat kaikille avoimia! Ja kellonaika on vakiona tuo 12–14 – miks’et tulisi mukaan; hauskaan yhdessäoloon ja tarjoamaan hyötyä aivoillesikin!
                                 IsoTimppa

keskiviikko 5. helmikuuta 2014

Kurssikuulumisia lisää

Olihan meitä SYTYn Akin opissa muitakin kuin allaolevan kuvan tekstissä mainitut Yhdistävään tekijään kirjoittajat. Ja jälleen saatiin ohjausta muokataksemme tästä blogistamme lukijaystävällisempää. Pohdiskeltiin sitäkin, kuinka saataisiin Sinut(kin) ainakin lukemaan kommentteja, ehkä jopa rohkaistumaan joihinkin postauksiin myös mielipiteesi liittäen... 

sunnuntai 2. helmikuuta 2014

Kuinka käy kyntömiehen?

”Jos ei kylmä kynttilänä eikä pauku Paavalina, kylmää kynnet kyntömiehen.” – Ja tänään 2.2. on tuo Kynttilänpäivä, Paavo ja Paavali reilu viikko sitten ja kylmääkin taitaa olla kiitettävästi lämpöisen alkukesän saamiseksi. Siis jos wanhan kansa viisaus on siirtynyt tähän nykyaikaan. Sellaisen wanhan kansan, joita me tuon nestorinkaan kanssa emme suinkaan pyri edustamaan, mutta mieluusti kyllä heitä muistelemme. Ne vanhat elivät meidän varhaislapsuudessamme ja tiesivät paljon perittyjen ja omien kokemuksiensa sekä pirtin ikkunanpielessä roikkuneen Allakan avulla. Ilman Internettiä.

 Kaikilla vuodenajoilla oli ”taivaan merkit”, joita seurailtiin. Ja vaikka jo minunkin lapsuudessani anodiradiosta kuultiin säätiedot, niin isoisäni, Ukko-Pekka, kyllä illoin aamuin tähysteli järven takaista taivaanrantaa. Näkymistä ja allakastakin selvinneestä taivaallisen kuun asennosta hän ’arssinoi’ ja ennakoi, että minkämoisiin toimiin talonväen pitäisi ryhtyä lähiaikoina. Monet työt ja tehtävät kun kannatti kohdentaa niille otollisemmalle ajalle.

Pakko tuollaiseen on yhä uskoa, sillä omat aktiivisuutenikin huomaan kiinnittyneeksi kuun asentoon. Nytkin kasvavan yläkuun alkumetreillä siitä on selkeänä todisteena tämän postauksen helppo toteuttaminen. Ainakin itselleni. Alakuun loppupuolella tuppaavat jopa tiskit jäämään kasaksi altaaseen. Kuun kierron mukaan aloitettiin lähes kaikki suuremmat urakoinnit, sillä ”yläkuu kasvattaa, alakuu hävittää”. Kuun kierto oli ja on yhä jaettuna neljänneksiin, joita myös tarkoin seurattiin. Yläkuun 8. ja 9. päivä olivat ne parhaat päivät kylvöille ja taimien istutuksille. Myös vuorokauden ajat olivat merkityksellisiä, kasvattavat työt piti aloittaa aamusta, tuhoavat iltapäivällä, mutta puoliltapäivin ei kannattanut aloittaa mitään uutta.

Mutta vielä tähän Kynttilänpäivään, josta myös kevään tuloa arvuuteltiin, mm. näin: ”Ensimmäisestä suojasäästä Kynttilän jälkeen on yhdeksän viikkoa sulaan veteen”. Ja ainakin tänne SYTYn kotikulmille jo huomenissa on lupailta plussaa, että laskeskellaanpa siitä…



Seurailkaapa vain taivaallisen kuun kiertoa omaan eloonne vertaillen. Saatatte tehdä mielenkiintoisia havaintoja! Mielipiteitten vaihtoa passaa pistää tänne kommentteina, toivoo

IsoTimppa

lauantai 1. helmikuuta 2014

Pojat polvihousuissa!

Villasukat, polvihousut ja sukkanauhaliivit, se oli sitä vanhaa "hyvää" aikaa. Taisi vielä olla kalsareina oikein luukkuhousut? Viimeksi mainittua en niinkään muista, mutta kesät talvet pikkupojat kulki polvihousuissa.

Talvisaikaan asua täydennettiin reisiin ylettyvällä, pässin pökkimillä villasukilla. Asukokonaisuuteen kuului vielä sukkanauhaliivi,  jossa oli napit reikäkuminauhaa varten ja tietenkin sukkien suuaukolla vastaavasti oli nappi jotta pässinpökkimät voitiin yhdistää kuminauhalla liivin nappiin. Pysyihän sukat jotenkuten jaloissa, tosin "makkaralla" väljällä tyylillä. Housuissa oli kuvetaskut pikku esineiden kuljettamiseen. Tarpeen taskut olivat ainakin "räkäliinaa” varten. Kyllä tällä asulla pärjäsi "pakkasherran" kanssakin. 


Muistan ensimmäiset niinsanotut pitkät, "miesten" housut. Kyllä olotila kerralla miehistyi. Enää ei tarvinnut häpeillä polvihousuja. Kasti ylempään luokkaan muuttui kertaheitolla. Innoissani kehuin oikein ompelijalla teetettyjä housujani. Taskujen määrä nousi yhdellä, niinpä kehuin: "niissä on perstaskut ja kaikki".  

Kankaan materiaalia en ihan varmasti muista, mutta *)molski oli eräs kangaslaatu silloin. Vakosametti tuli myöhemmin.

Niilo-nestori

*) Molskikankaasta tehdyt housut olivat kestävyyssankareita: tätä kangasta on vaikea saada normaalikäytöllä kulumaan puhki.