Isoäitini Elin Maria |
Olimme
bloginperustamis-kurssilla viime viikolla. Siinä keskustelun lomassa Niilo
kutsui minua Mannin Eilaksi. Illalla sitten mietin nimitystä tarkemmin. Mannin
Eila olin elämäni ensimmäiset kaksi vuotta. Perheeni muutti sitten toiseen
kylään asumaan ja asetuimme vanhaan hirsimökkiin siksi aikaa, kun uutta
kotiamme rakennettiin. Rakennus nousi hitaasti, elettiinhän sodan jälkeistä
aikaa ja rakennustarpeista oli pulaa.
En
varmaan uudessa asuinpaikassa kovin hyvin viihtynyt, koska olin karannut kotoa
jo muutaman viikon kuluttua. Olin osannut lähteä oikeaan suuntaan kohti
isoäidin asuinpaikkaa. Matkaa olisi ollut yli viisi kilometriä, joten se olisi
ollut kaksivuotiaalle ylivoimainen ponnistus. Kotiväki sai minut kiinni runsaan
kilometrin päässä. Siihen loppui se seikkailu. Kaipaus mummun luokse oli
varmasti kova. Olihan mummu hoitanut minua ja samanikäistä serkkupoikaani, kun
vanhemmat olivat töissä.
Lapsuudessa
oli parasta päästä isoäidin luo lomalle. Oli turvallista herätä aamulla,
hellassa oli lämmittävä valkea, kuten isoäitini tulta nimitti. Kaurapuuro oli
kypsynyt ajan kanssa hellan reunalla. Puuro nautittiin voisilmän ja maidon
kanssa. Ei ollut mitään kiirettä. Isoäiti kampasi pitkää tukkaansa. Hänen
hiuksiaan ei ollut koskaan leikattu. Hiukset harjattiin aamulla ja palmikoitiin
letille. Letti kierrettiin nutturaksi niskaan ja kiinnitettiin luupinneillä.
Illalla nuttura avattiin ja hiukset harjattiin ja letitettiin uudelleen
löysästi yötä varten. Hänen luonaan vallinnut lämmin tunnelma on kantanut
kautta elämän vaikeissakin vaiheissa.
Yllättäen huomasin olevani mummun näköinen. En ole aikaisemmin yhtäläisyyttä huomannutkaan.
Niinpä niin - jostain aivan pienestä yksityiskohdasta onnistumme (ja innostumme) siirtämään muistojamme menneisiin. Tuollaisia kiireettömän lämpöisiä muistikuvia löytynee useamman lapsuudesta ja juuri isovanhemmista heijastuvana. He ovat oppineet, ettei yltiöpäisellä kiireellä saavuteta juuri muuta kuin vain uupumus. Olisikohan tässäkin asiassa yritettävä itse siirtää tuotakin oppia niin omakohtaiseen elämänrytmiin kuin jälkikasvullekin. Kiireettömänä saa aikaan enemmän ja paremman lopputuloksen, saattaapa törmätä tyytyväisyyteen tai jopa onnen tunteeseen! Nautitaan elämästä, hukkaamatta osaa siitä hosumiseen!
VastaaPoistaMannin muistoihin kuuluu, että meistä "työväestä" eli harventajista huolehti kaksi isossa tuvassa hääräävää naista, isoäitisi ja hänen tyttärensä ilmeisesti. Kun nyt ajattelen sitä työn määrää mikä heille koitui tästä huoltotyöstä, se oli todella suuri. Eräänä aamuna lähdimme hevoskuljetuksen kera Siikalaan harventamaan.
PoistaSuunnilleen muistan talon pihapiirin ja sen tulin tietämään, että teille he olivat suku. En ole kuitenkaan osannut yhsdisttää mitä sukua teille, SIIkalassa asuu. Hyvänä pidettiin meitä sielläkin.
Kumipyörä rattailla meidät vietiin. Hevonen juoksi pientä ravia ja ainakin minusta kyyti oli mukava.
Niilo Heneel