Kakarat tienestissä!

Elettiin aikaa kun olin täyttänyt kymmenen vuotta, eli kesää 1944. Kymiyhtiö tarvitsi työntekijöitä metsän kylvöön ja istutukseen. Männyt kylvettiin siemenistä ja kuuset istutettiin taimista. Siihen hommaan kelpasi kakaratkin. 

Mistä sitä olisikaan ottanut aikuisia siihen hommaan, ainakaan sillä palkalla.  Varttuneet "likat" sekä naiset suorittivat kuokkahomman, istutuskolon tekemisen ja kakarat istuttamisen. Pomon tehtävä oli vetää taimen latvasta eli varmistaa taimen tukevan istutuksen. Päätehtävä tietenkin oli naisten kanssa juttelu. Antoi hän lopputilinkin naapurin pojalle. Poika yritti selittää, että siementen seassa oli roska, ei hän siemeniä heittänyt. Selitys ei kelvannut.

Paras työvoima paiski sotahommia ja muu väestö piti huolta muista “kotirintaman” tehtävistä, niitä riitti tekemiseen asti.

Nyt se tulee!

Tällä istutuspalstalla toimi eräs " evakko " eli karjalaismies pomona. Palstalla ahkeroi myös pomon viisitoistavuotias tytär, oikein kaunis sellainen. Pomoa tietenkin kiinnosti Suomen kohtalo ja tietenkin hänen kotiseutunsa. Oli puolenpäivän uutisten aika. Suomen Tietotoimiston, STT, uutiset tietenkin kertoili tapahtumat rintamilta. Oliko kaikki ihan sodan kulun mukaisia, mutta puoliksi totta ainakin. Näitä uutisia pomomme meni kuuntelemaan.  Isän poissaollessa tytär sai valtuudet toimia vastaavana. Hän ei seissyt kuitenkaan isänsä lailla kädet selän takana, vaan huolehti kuoppien teosta kuokalla. 

Uutiset olivat loppuneet ja pomo kertomaan työmaan aikuisille naisille: "Nyt ryssä tulee, rintamat ovat sortuneet, ryssä on hyökännyt ja suomalaiset perääntyvät, ei mahdeta mitään"! Venäjän armeja lähti rynnäkköön kesäkuun 10 pvä 1944.

Kuvittelen, että tämä kertomukseni olisi juuri tältä päivältä, kuitenkin lähellä tätä päivää. 70-vuotta sitten tapahtunut työmaa oli Uudenmaan läänin korkeimman paikan maastossa. Tämän uutisen olen muistanut. Uutinen järkytti lapsen mieltä. Mitä nyt tapahtuu? Kuinka meidän täällä käy, tuleeko vihollinen tänne asti? Kuinka veljelleni käy? Tietenkin nämä ajatukset olivat naisten kommettien mukaisia, mutta järkytys oli kakaroillakin suuri. Minulle tuli ensisijaisesti huoli veljestäni. Siihen oli myös pelottavalta tuntuva kokemus.

Kaatuneiden ruumiit tulivat junalla Karkkilaan. Minä jouduin joutilaana kysymään serkkuni ruumiin tuloa asemamieheltä. Seurasin virkailijaa kun hän meni katsomaan arkkujen päätyssä olevia nimiä. "Ei ole tässä lähetyksessä, ehkä huomenna sitten".  Huomenia riitti jonkun kerran!

Tämä on juttu lapsityövoimasta ja sen käytöstä. Sekä kakaran kokemuksesta sodan  luomasta "paniikista".

Nyt olen kuitenkin työtä vieroksuva ja karttava. Ehkä työtä opetettiin tekemään liian nuorena.

Niilo Henell