keskiviikko 31. toukokuuta 2017

Koiraa hoitamassa

Eikä mitä tahansa piskiä, vaan Maailman mestaria vuodelta 2012. Tuolloin elokuun lopulla oli Tsekissä pelastuskoirien Maailmanmestaruuskisat ja Musanterin Kerttu oli kolmantena koirana Suomen joukkueessa. Ja sieltä tuotiin kotiin kunniaa ja mainetta sekä tsekkiläistä kristallia oleva 40cm korkea malja sekä upea ruusuke.
Kuva 1. Kerttu poseeraa palkintojensa kanssa

Musanterin Kerttu on nyt melkein kymmenenvuotias rottweiler-narttu. Pentueita hän on synnyttänyt kaksi. Kummallakin kerralla syntyi yhdeksän pentua. Ensimmäisessä pentueessa oli kaksi urosta ja seitsemän narttua. Toiseen pentueeseen syntyi kuusi urosta ja kolme narttua. Kaikki pennut löysivät kodin harrastavasta perheestä ja yksi Kertun urospennuista on jo kisannut MM-tasolla. 
Kuva 2. Kertun toiset pennut yhden vuorokauden ikäisinä

Kyllä vaan, olen otettu kunniasta, että noin arvokas koira huostaani uskotaan neljäksi päiväksi. En toki ensi kertaa dogsitterinä toiminut. Kerttu oli 8 viikkoinen, kun hänet ensimmäisen kerran uskottiin hoivaani. Kovin hän pelkäsi naapurin mopoa ja sen kovaa ääntä. Ihan piti mennä pysäköidyn auton alle turvaan. Kerttu pelkäsi myös vettä. Olihan se nyt liian iso vesikuppi, kun lammen rannalla piti juomaan mennä. Ämpäristäkään ei voinut juoda, kun taivas peilasi. Ja Hiidenveden aallot ne vasta kamalia olivat. Talutushihna oli hoitajan ympärillä, kun niitä pakoon juostiin. Oppihan Kerttu sitten uimaan ja veden pelko hävisi. Kerttu oli laiturilla ja isäntänsä vedessä. Isäntä komensi ”Kerttu hyppää” ja koska isännän sana on laki, Kerttu hyppäsi. Ensimmäinen uintimatka laiturin päästä rantaan oli paniikinomaista roiskintaa. Mutta kun hän pääsi rantaan, lähti hän uudelleen uimaan ja tällä kertaa ihan oikeaoppista koiraa.

Kerttu on nyt eläkkeellä pelastuskoiran tehtävästä. Nuorempana hän on ollut niin VAPEPAn (Vapaaehtoinen pelastuspalvelu) kuin FRF (Finnish rescue force) hälytysryhmissä. Ulkomaan komennuksia ei hänen uralleen osunut, mutta kotimaan hälytyksiä kylläkin. Kesäaikaan ja varsinkin syksyisin sienestys- ja marjastusaikaan piti olla lähtövalmiudessa.

Sen verran itsekin opin toimintaa seuratessani, että ilmoitan milloin menen marjastamaan tai sienestämään ja myös minne aion mennä. Pidän puhelimen akun ladattuna ja puhelimeen on tallennettu 112-sovellus. Tuon sovelluksen kautta soitettaessa Hätäkeskus näkee koordinaatit mistä puhelu tulee. Sitten ollaan ongelmissa, jos ei kenttää löydy. Silloin kannattaa hakeutua korkeammalle paikalle, joissa yleensä helpommin kentän löytää. 

Kuva 3. FRFn tasotestissä pitää koiraa kantaa 100 m

Kerttu-nimi on kasvattajan huumoria. Kun pelastuskoira-harrastaja Hannu hankkii koiran kasvattaja K-pentueesta, niin pakkohan koiralle pitää antaa nimeksi Kerttu. Pelastuskoirakokeen alussa ilmoittautuminen on sanoilla ”Hannu ja Kerttu ilmoittautuu kokeeseen”. 
Kuva 4. Pentu Kerttu

Minun elämässäni koirat ovat olleet isossa roolissa. Lapsena jaoin vuoteeni karjalankarhukoira Zöpön kanssa. Jonkin aikaa minulla oli Welch Gorgi-narttu Rosi. Valitettavasti Rosi oli sairas ja jouduin siitä luopumaan. Pitkään kuitenkin kuulostelin tassujen ääntä kotona ollessani.

Pelastuskoiratoimintaa olen seurannut noin kaksikymmentä vuotta perheenjäsenen harrastuksen kautta. Samalla olen toiminut koirien hoitajana tarvittaessa. Olen myös ollut kovin kiintynyt näihin koiriin ja huomannut miten persoonallisia ne ovat. Kerttu ei voi sietää television kissanruokamainoksia, jos niissä esiintyy elävä kissa. Silloin pitää käyttää koko ääniarsenaali, joka rottweilerilla ei ole mikään hiljainen juttu. Toisaalta ymmärrän asian, kun 50-tuumaisessa TV-ruudussa hiipii tiikerin kokoinen kissa, niin johan siinä täytyy puolustautua.

Donin (Riweilers Adonis) kanssa taas katseltiin Avara luonto-ohjelmaa. Doni oli rauhallinen ja empaattinen uroskoira. Muistan kerran, kun lähdin kotoa ja matkalla oli pari läheltä piti-tilannetta liikenteessä ja töissäkin oli ollut harmia. Donin kanssa sitten lähdettiin metsäkävelylle. Doni istui empaattisena vieressä, kun kannon päässä istuin ja itkin. Välillä hän nuolaisi poskea. Mielipaha haihtui nopeasti hyvässä seurassa.

Vihdissä asuessani opiskelin koirien hoitoa Kansalaisopistossa. Kurssin nimi oli Dogsitter-kurssi ja se kesti kevään ajan kerran viikossa. Kurssin ohjelmaan kuului myös opintoretki Tullin koirakouluun Veikkolaan. Siellä meille esitettiin, miten koira etsii vajasta huumepaketin. Etsivä koira oli runsaan vuoden ikäinen labradorinnoutaja. Nopeasti koira ilmaisi paketin sijainnin ja sai palkintonsa.

Kurssilla oli myös eräs nivelreumaa sairastava rouva koiransa Väinön kanssa. Väinön tehtävä oli rouvan kaaduttua mennä viereen makaamaan. Rouva laittoi kätensä Väinön selkään ja koiran noustessa ylös, myös rouva pääsi seisomaan. Väinön emäntä oli itse kouluttanut hänet viralliseksi avustajakoiraksi. Tavallisesti ammattikouluttajat kouluttavat koirat ja Invalidiliitto hakemuksesta yhdistää koirat ja avustettavat:

Minulla oli ajatuksena eläkkeelle jäädessäni mahdollisesti ansaita jotain hoitamalla koiria. Tuo ajatus on kuitenkin jo haudattu. Hoitelen Kerttua ja muita lähipiirin koiria mielelläni ilman mitään korvausta. Koirien läsnäolo antaa niin paljon hyvää elämääni, ettei siitä kenenkään tarvitse erikseen maksaa. 

Kuva 5. Kerttu poseeraa

Eila


















lauantai 27. toukokuuta 2017

“Rokumentti”?

Mikä ihmeen rokumentti? Ei oikeasti mikään rokumentti, mutta tuli vain mieleeni muistellessani menneitä aikoja, kun täälläkin puhuttiin dokumentista. Ei se kieli taipunut, kun kyseessä oli D-kirjain.

 Tämän, kuten muittenkin vierasperäisten ”herrakirjaimien” sijaan käytettiin usein, tai melkein aina, korvaavaa kirjainta. D oli niin vieras, ainakin puhekielessä, että sen vuoksi sen korvaajana oli tutumpi T. Kirjallisessa muodossa kylläkin pidettiin D:tä, mutta sen ääneen lausuminen oli asia erikseen. Eikä vähiten Pohojammaalla, jossa D:n korvataan murrevastineella ”Ree” eli ärrä (R)! Kyllä useammalla on nykyää jo riisseliauto, ja sieltähän löytyy omistussuhteissakin meirän ja teirän ja vielä heiränkin.

Kun haluttiin ilmaista itseään, niin yleisin jälkipolville jäävä aineisto oli toteutettava kirjoittamisen ja siihen rinnalle liitetyn valokuvan keinoin tapahtumista.

Valokuvia on mukava katsella. Siinä näkee mitenkä asiat olivat silloin joskus. Siitä ajasta kun isäkin sen lampun osti. Siihen aikaan valokuvauskoneita ei ollut kuin harvoilla. Kuvia otettiin lasilevylle. Muistatte varmaan nähneenne (ainakin valokuvan), jossa valokuvaaja ”piiloutuu” kameransa taakse mustaan huppuun kääriytyneenä. Tämä huppu oli tarpeen, koska lasifilmi olisi sitä ilman valottunut ja mennyt pilalle.

Aika kehittyi ja samalla valokuvauskoneetkin. Markkinoille tuli edullinen 6x9 filmeille sopiva laatikkokamera. Niitä oli useampia eri merkkisiä “wolkkareita” eli kansan kameroita. 


Meillä oli Näpsä-merkkinen:  Ihan hyviä kuvia sillä sai. Mitään nopeasti liikkuvaa dokumenttikuvaa sillä ei kannattanut yrittääkään valokuvaksi vangita. Siinä oli kaksi valotusaikaa 1/100 osa sekuntia sekä kestovalotus. Kuva koko 6x9, oli myös paperikuvien valmistuskoko. Puhutaan pinnakkaiskoosta, eli kuvia ei suurenneltu.

Tässä 6x9 kuvakoossa minä ja myöhäisempi sukupolvi dokumentoitiin elettyä aikaa kuviksi. Laatikkokameroista on kehitys kulkenut Leicasta  digikameroihin. Filmit, filminauhat, ääninauhat on taakse jätettyä aikakautta. Nyt kyseessä on jo digitaloisoitu tiedostotallenne.

Tässä tuli mieleeni veljeni pojan tytär. Jokunen vuosi sitten tyttö oli mummolassa kesälomaansa viettämässä. Eräänä sateisena päivänä hän innostui katselemaan valokuva-albumeja. Kuvia riitti ja riitti, mutta ne jäivät hänelle mitäänsanomattomiksi. Ehkä hän kuitenkin aavisti, että suurin osa oli hänelle jotakin sukua. Läheisiä. Ainakin jonkun mutkan kautta.

Mummo joutui koville, kun kysymyksiä alkoi sadella. Kuka tässä on? Miksei kuviin ole laitettu nimiä? Saanko minä nimetä kuvat? Isovanhemmista molemmat olivat suosiollisia ahkeralle kesävieraalle. Kuviin löytyi niiden henki. Albumista tuli kiinnostava katsojalleen. Dokumentiksi kelpaavasti personoitu.

Ketä kiinnostaa, varsinkaan henkilökuva-albumi, jossa on vain tuntemattomien ihmisten kuvia. Maisemakuvatkin elävöityisivät kun niissä on edes pieni selostus mistä on kyse. Kun eka kerran sain käsiini näin uudistettuna tämän “teoksen”, kiinnostukseni nousi ainakin 80 prosenttisesti. Mahtavan työn nuori koululaistyttö oli tehnyt. Muistojen albumista oli tehty kuvateos, jota varmasti mielellään katselevat talon vieraat, jopa ilman sukulaisuuksiakin.

Tapanani on avata TV vaikken tiedä mistä on kysymys. Minulle tuntematon nainen esitteli tekemisiään. Ajattelin millaisestakohan pulasta tämäkin henkilö on päässyt irti, onko hän entinen alkoholisti, kun hän mainitsi kovin usein dokkari-sanan. On ollut ahkera dokaaja, siihen tulokseen aavistuksenomaisesti tulin. Vähän oudolta se tuntui. Selvisivät sitten ne hänen tekemisensä ja minä pääsin jyvälle mistä oli kysymys. - Tärkeä asia se olikin. Hän oli kouluttautunut elokuvien ohjaamisiin ja nimenomaan dokumenttien teko oli hänen parasta antiaan. Eli hän kuvasi elämää, josta jälkipolvi saa oikean kuvan, miten silloin joskus todellisuudessa elettiin. Realistisesti.

Yhdistystoiminnasta kiinnostuneille voin kehua, että nyt SYTYssä on käytettävissä aivan uusi laite. Sen avulla voidaan elävöittää pienellä vaivalla esityksiä, joissa halutaan tuoda yksityiskohtia julki ja vaikka juuri vain sen esityshetken innostuksesta, ilman ennalta valmistautumisiakin.  Oman yhdistyksesi tai liittonne julkaisuissa voi olla artikkeleita, jotka haluat tuoda keskustelunaiheeksi yhdistyksen tilaisuuksissa. Tietenkin tietokoneen kautta saa myös kattavan tietopaketin esitettyä, mutta: tämä uusi laite ei välttämättä tarvitse edes mitään suurempaa ennakkovalmistautumista. Ei edes tietokonetta. DOKUMENTTIKAMERAN hankinnasta on ollut puhetta joitakin kertoja aiemminkin, mutta muutaman kilpistyneen yrityksen jälkeen KamariHerrat siirtyivät sanoista tekoihin – ja nyt kyseinen laite on kaikkien SYTYläisten hyödynnettävissä. Veloituksetta. Vaikka minusta meidän aktiivijäsenten ja muidenkin yhdistyksissä toimivien kunnia-asiaksi voisimme ottaa käytännön, että seuraavan kerran kysyttäessä, pohdimme ja harkitsemme olisiko yhdistyksellämme sittenkin ”varaa” muutamalla kympillä pysytellä tekniikassa mukana ja helpottaa yhteisiin tavoitteisiin tähtääviä toimiamme. Asiallinen selvittäminen, mistä käytännössä todella on kysymys, ja yhteisvastuullinen mukanaolo, myös silloin kun sellaista ei voida saavuttaa ilman meidän kaikkien osanottoa – hankintakustannuk-siinkin. Meille SYTYn jäsenyydessä tarjotaan melkoinen laitearsenaali yhdistystemme käyttöön; veloituksetta tai pelkillä tarvikemaksuilla, sekä perusteellinen avustaminen, ohjaaminen ja jopa käyttökurssitus niitten hyödyntämiseksi. Talous ei aina salli laitteiden lisähankintoja taikka uusimisia ja silloin toivoisin löytyväksi sellainen yhteishenki, joka – ainakin KamariHerrojen mielestä – jäi nyt jonnekin ovenväliin. Helpottavathan monet laitteet, ei vähiten puheena ollut dokumenttikamera, yhdistyksien rutiineja toiminnassaan. Ja Akilta saa kädestäpitäen perusteellisen selkeät neuvot mitä sillä voidaan tehdä ja kuinka. Kyselkäähän jo syyskaudelle laitekursseja – ATK:tahan nekin ovat. Ja jos omassa yhdistyksessä saatte herätellyksi kokonaiskiinnostusta runsaammin, niin tuskin lienee mahdotonta saada ihan yhdistyskohtainen esittely ja kurssitus vakiintuneiden kokoontumisien yhteyteen.

Että tällainen rokumentti!

                                               Niilo














keskiviikko 24. toukokuuta 2017

Sillälailla sitten

Tämä hokema on meidän poikien uusi suosikki. Se tulee grillimaisterin mainoksesta. Mainoksessa mies on juuri tulossa pihvien kanssa ulos grillaamaan, kun alkaa sataa lunta. Mies tokaisee: sillälailla sitten!

Grillaaminen on jo aloitettu, satoi taikka paistoi. Meillä grillikausi alkoi vappuna. Odottaessani esikoistani grillikausi alkoi meillä jo maaliskuun lopussa, kun mieleni teki grillattua maissia. Muunlainen maissi ei kelvannut! Poika ei muuten syö maissia lainkaan… 
Tässä on nyt pohdittu uuden grillin hankintaa kesäksi. Tällä hetkellä meillä on hybridigrilli. Se tarkoittaa sitä, että siinä voidaan käyttää sekä kaasua että hiiliä. Kaasulla grillaaminen on nopeaa, hiilillä grillaamisesta saa kunnon maun grillattaviin. Mitä siis tehdä?

Kun tätä asiaa nyt on pyöritelty viikko jos toinenkin, isäntä alkaa kallistua tehokkaan kaasugrillin hankintaan. Lisäksi voi sitten kuulemma ostaa edullisen pallogrillin, jotta emäntä saa ne kaipaamansa aromit grillattaviin. Ei emäntä voi valittaa, kun ei itse grillaa. On kai totuteltava kaasugrillin tulosten makuelämyksiin.

Mikä on sinun suosituksesi grilliksi? Kerro perusteluineen, niin ehkä saan vielä isännän pään käännetyksi. Makoista kesää kaikille!

Päivi













keskiviikko 17. toukokuuta 2017

Kuinkas sitten kävikään?

Aina silloin tällöin koti kaipaa kohennusta. Sitä voi tehdä ihan pienin muutoksin, vaikkapa vaihtamalla verhot. Monilla naisilla oli ainakin ennen vanhaan tapana vaihtaa verhot, matot, sängynpeitteet, koristetyynyt, kun vuodenaika vaihtui. Oli eri verhot kevääksi ja talveksi, sänkykin sai uuden peitteen jouluksi ja taas joulun jälkeen sitä vaihdettiin.

Nykyään tämä ei ehkä ole ihan näin vuodenajan mukaan menevä kodin uudistaminen. Nyt voivat vaikuttaa taas eri asiat, vaikkapa kirppislöydöt. Kun kirppikseltä löytyy jotain kivaa, se viedään kotiin. Kun löytö on saanut arvoisensa paikan, huomaat, että tarvitaan vielä vähän sitä sun tätä, että koti näyttää kivalta.

No, tapoja on monia ja minä kuulun niihin, jotka tekevät jotain vain harvoin. Enhän minä sitä näe, miltä koti näyttää. Ihan sama, vaikka jouluverhot roikkuisivat juhannuksenakin ikkunoissa. Pitää sitä kuitenkin yrittää pysyä ajan tasalla, mitä naapuritkin muuten ajattelisivat…

Nyt eli tässä kesän alla oli todellinen tarve tehdä vähän pientä pintaremonttia, kun esikoiselle haluttiin uusi huone alakertaan. Ihan vaan vähän piti laittaa maalia seiniin, mutta kuinkas sitten kävikään…

Ensin tyhjennettiin kyseinen huone, joka oli toiminut vanhempien makuuhuoneena. Tavarat kannettiin osittain kellariin, osittain saunaan. Jokunen huonekalu pääsi sentään ihan olohuoneeseenkin asti. Vanhempien vanhasta makuuhuoneesta purettiin kiinteä komero pois, otettiin listat irti ja patterikin sai kyytiä. Vanhemmat muuttivat nukkumaan remontin ajaksi olohuoneen vuodesohvalle. Siinäkin tuli vähän tenkkapoo, kun vanhempien välinen rakkaus oli kasvanut niin, ettei mahtunutkaan 120 cm:n vuodesohvaan…

Esikoisen tuleva huone sai sitten uudet levyt seiniin, uudet maalit kattoon ja seiniin sekä uudet lattialistat. Esikoinen sai ihan itse valita seinänsä värinkin. Remonttimies kyllä ajatteli maalausta aloittaessaan, että pitäisikö vielä sittenkin varmistaa, että maali on oikeaa… Ihan nätti tuli, vaaleanvihreä!

Isä ja äiti tekivät ostosmatkan Ikeaan ja sieltä tuliaisina oli tyhjä lompakko ja täysi autolastillinen uusia huonekaluja. Onneksi isä oli ottanut viikon loman, että ehti koota kaikki huonekalut.

Nyt, reilusti kuluneita viikkoja myöhemmin, esikoisella on upea, uusi huone. Äidin ja isän makuuhuone on muuttanut esikoisen vanhaan kammariin ja saanut sentään uuden kattolampun! Kuopuksenkin huoneen ilme muuttui, kun sinne laitettiin veljen perintönä hänen vanha sänkynsä ja sohvansa. Takkahuonekin sai uuden ilmeen, kun äidin työpiste muutti makuuhuoneesta sinne.

Mitä siis tapahtui?! Tehtiin pieni pintaremontti, että saatiin esikoiselle huone. No, sen seurauksena neljä huonetta muutti ilmettään, vanhoja huonekaluja vietiin uusien tieltä pois mökille talteen ja käyttöön, rahat ovat loppu ja isäntä lähti töihin lepäämään. 

Suosittelen kaikille pientä piristystä kaipaaville ihan vaan pientä pintaremonttia…

                                            Päivi













lauantai 13. toukokuuta 2017

Taksi vie, taksi tuo

 
Kun luin uutta taksilakia, ajattelin hankkia luvan myös itselleni. No, ainakin mies voisi sen hankkia. Hankkiessaan taksiluvan, jonka jatkossa voisi hankkia kuka tahansa, saisi uudesta autosta autoveroalennusta 4800 euroa. Mitäköhän taksilupa tulevaisuudessa maksaa? Nyt sen hinta pyörii 300 eurossa. Kannattaa siis ostaa se taksilupa, koska autosta saa taksiluvan maksettuaankin vielä alennusta 4500 euroa.

Jatkossa taksia voi ajaa kuka tahansa, joka on suorittanut kuljettajakokeen. Enää ei tarvita yrittäjäkurssia (noin 2000 euroa) ja kuljettajakurssia (noin 800 euroa). Taksikin voi olla minkälainen tahansa. Kun tänään tilaan taksin, tiedän taksin olevan useimmiten tavallinen henkilöauto, joka on melkoisen uusi ja turvallinen. Uuden taksilain astuttua voimaan voin ajella jatkossa vaikka ruosteisessa säilykepurkissa.

Päivystysvelvollisuus poistuu. Mitä se käytännössä tarkoittaa? Tolpalla ei enää tarvitse öisin ja viikonloppuisin päivystää, taksiyrittäjäkin saa nukkua. Kuinka käy asiakkaan? Tietysti on olemassa niitä yrittäjiä, joille saa soittaa keskellä yötä ja jotka hakevat sinut. Entä jos sellaisia kuljettajia ei olisi? Maaseudulla ainakin taksin saatavuus viikonloppu- ja yöaikaan huononisi. Se taas tarkoittaisi sitä, että ambulanssin tilaaminen lisääntyisi. Ai, että miten nämä asiat liittyvät toisiinsa? No, ei sitä baarista kotiin lähtiessä tarvitse sitä ambulanssia jatkossakaan soittaa. Jos on vaikka sydänoireita, joutuu jatkossa soittamaan ambulanssin, koska kylällä ei enää ole taksipäivystystä öiseen aikaan.

Etukäteen pitäisi siis tietää, minä päivänä menet baariin, mihin aikaan ja mihin aikaan aiot lähteä sieltä taksilla kotiin. Matka on tilattava etukäteen ja hintakin on sovittava etukäteen. Entä jos matkaa ei maksa etukäteen? Kuka silloin on oikeassa, kuljettaja vai asiakas? Perillä voi nimittäin kuljettaja sanoa ihan toisen hinnan kuin lähtiessä. Luulet ajavasi kotiin 20 eurolla, mutta kotipihassa sinulta vaaditaankin 60 euroa. Kuinkas sitten suu pannaan?

Jo tällä hetkellä ajoja yhdistellään muun muassa KELA-kuljetusten saralla. Isoissa kaupungeissa on myös koottu vammaispalvelulain mukaisten kuljetuspalveluiden käyttäjiä yhteen autoon. Silloin pitää tietää, milloin menee, mihin menee ja kauanko viipyy. Ja tämä on tiedettävä hyvissä ajoin, jotta kyyti saadaan tilattua. Kyyti on peruttava vähintään 20 minuuttia ennen kuin kyydin piti tulla. Jos olet esimerkiksi kaupassa, pitää sinun etukäteen tietää, kuinka kauan viivyt kauppareissullasi. Jos et peruuta tilausta ajoissa, menetät yhdensuuntaisen matkan. Ei niistä ole varaa luopua, kun niitä muutenkin on kuukaudessa käytettävissä vain 18 yhdensuuntaista matkaa eli pääset 9 kertaa edestakaisin kotiin ja johonkin asiointi- tai virkistysreissulle. Jos et ole sitä kyytiä tilannut valmiiksi, saat odottaa kaupan edessä kyytiä pahimmillaan tunnin. Sepä onkin kivaa, kovassa pakkasessa tai helteellä maidon ollessa kauppakassissa…  


Päivi














keskiviikko 10. toukokuuta 2017

Joka vanhoja muistelee…

…sitä tikulla silmään.
        jatkoa: ja sitä molempiin, joka unohtaa.


Me ikäihmiset (ainakin) vietämme runsaastikin aikaamme vanhoja (hyviä aikoja) muistellen! Emmekä näköjään ole ainoita. Jo  vuodenvaihtumisen aika näytti olevan nimenomaan pyhitetty tinasta tehdyille hevosenkengille tulevaisuutta valottamaan, kuin myös koko vanhan, jo eletyn vuoden asioiden kertaamiseen; muistelemiseen!

Tuonne alkuun palatakseni, niin tuskin esi-isämme, jotka oletettavasti tuonkin sanalaskun ovat kehittäneet ja taltioineet, aivan sanatarkasti mitään teräväkärkisiä tikkuja tarkoittivat. Kuvittelen sen koskevan rajoitusta, ettei tuotaisi menneitä, epämukavia aiheita esille tarkoituksella saattaa kanssaihmisiä epäsuotuisaan valoon, jos ja kun asia on jo joskus kerran ”puitu” pois päiväjärjestyksestä. Varsinkin kahdenvälisissä erimielisyyksissähän juuri noita ”vanhoja” pyritään käyttämään jopa epäreiluina ”lyömäaseina”, ettei vain jouduttaisi kiistassa häviölle. Ja se ”tikulla silmään” lienee vain ikään kuin henkisen eston asettamisen symboli.

Tuo jatko sitten – myöhempien mukaan liittämä – lienee vain toive positiivisten muistamisten ja muistelemisten tärkeydestä!

Muisti, sehän on melko lailla ihmeellinen asia, eikä ilman sitä oikeastaan olisi muuta elämää kuin vain tässä ja nyt. Vanha totuus on, että ”jos ei tunne menneisyyttä, ei myöskään ymmärrä nykyisyyttä eikä kykene arvioimaan tulevaisuuttakaan realistisesti”. Ilman muistiammehan tuo ei voi toteutua. Ja muistin avuksi on kehitetty monenmoisia apuja. Lempi-ideoitsijanani seuraamani Pertti Jarlan Fingerpori on monesti sekä ajan hermolla, että edellä aikaansa; niin nytkin:
Joku, joka muistelee puolestasi! Myös alussa mainittuun ikäihmisten muistelemiseen hänellä on ihan omanlaisensa näkemys ja tulkinta:

Muistilla voi siis leikitelläkin, ellei se omakohtaisesti ala reistaamaan. Muistisairaudet pahimmillaan edetessään rappeuttavat aivoja ja heikentävät laaja-alaisesti toimintakykyä. Ja meillä Suomessakin oletetaan olevan jo arviolta 193.000 muistisairasta ihmistä, määrän lisääntyessä vuosittain lähes 15.000 sairastuvalla. Onneksi olemme mukana kansainvälisessä kattojärjestössä (ADI) ja täällä kotimaassa varsinkin vahvasti mukana ennaltaehkäisyssä, hoitoonohjauksessa ja diagnoosin saaneita sekä heidän läheisiään tukevassa toiminnassa. Salossakin. Jos hiukankin kiinnostut tai tunnet tarvetta muistiasioiden selvittämiseen, niin ei kun nettiin:

http://www.muistisalo.fi/on se oikea osoite jo ensiaskeleiksi!

Kaikesta huolimatta, näin entisaikaisesti ilmaistuna, sen perinteisen Wanhan ja Uuden joulun välisen jakson lisäksi, kannattaa vielä tässä jatkuvassa kevään odottelussakin varata jokunen tuokio menneiden muistelemiseen. Eikä sille esteitä ole asetettu millekään vuoden- eikä vuorokaudenajalle. Nyt jo niin kesäisen kauniina iltoina (jolloin ei kuitenkaan tarkene mennä mennä pihagrillille), voi kevätmielisesti palautua ”silloin joskus” elettyjen tunnelmien muistoihin tai hakea muistinsa lokeroista juuri niitä Wanhan hyvän ajan parhaita tapahtumia ja tuokioita elettäväksi tavallaan uudelleen. Eikä todellakaan ainoastaan viimeisten vuosien, vuosikymmenenkään, vaan jopa edellisen vuosituhannen puolelta palauttaen. Jokaiselle sukupolvelle ei ole sellaista suotukaan. Muisteleminen on rikkaus, josta voimme nauttia ja jopa jakaa sitä kanssaihmisiemme kanssa. ”Muistatkos kun…” tai ”sinä et silloin vielä ollut syntynytkään, kun muistan, että…” – mahdollisuudet ovat rajoittamattomat!


Nauti siis muistoistasi, anna niille aikaasi; ei Sinulla nyt niin kiire voi olla, etteikö siihen jokunen hetki liikenisi! Juuri sen mittainen, jonka koet mielekkääksi. Ja hyvien asioiden muisteleminen luo mielihyvää, herättellen jopa sellaisia myönteisiä vaikutuksia elintoiminnoissamme, joita emme itse pysty hallitsemaan sekä rakentaa positiivisia ajatuksia tulevaisuudellekin ja auttaa jopa jaksamaan niidenkin asioiden kestämisessä, jotka eivät aina ole helpoimmasta päästä. Muistelemalla autat eniten itseäsi!

Muistellen – ja jos vaikka…, niin muistellaan yhdessä
                                                                            














lauantai 6. toukokuuta 2017

Elintasomme lakipiste

Muuton aikaisesta, tähän asti avaamattomasta, laatikosta osui käteeni opiskeluaikainen mustakantinen luentovihko. Luulin heittäneeni sellaiset jo ajat sitten roskiin. Se vihko sisälsi 1960-luvun puolivälissä Turun Kauppakorkeakoulussa tehtyjä kansantalouden ja kansainvälisen talouden luentomuistiinpanoja.

Noin 60-vuotias professori, joka niitä aineita opetti, oli todella viisas ja kaukonäköinen. Muistot luennoista palasivat äkkiä mieleeni, kun luin muistiinmerkittyjä asioita. Yllätyin todella siitä, mitä hän oli opettanut. Eipä 24-vuotias opiskelijapoika niitä sen kummemmin noteerannut, saatikka tenttiä pidemmälle mieleensä painanut.

Tässä muutamia kohtia vihkon sisällöstä, jotka ovat kursivoituna lainausmerkkien välissä. Sen jälkeen on kirjoittajan kommentti tänään!

”Koko maailmanlaajuista suursotaa ei enää tule. Pieniä kahakoita on kuitenkin joka hetki menossa siellä ja täällä. Varsinainen suursota käydään valuuttakursseilla”.

Kiinan juan on ollut väärässä valuuttakurssissa jatkuvasti dollariin nähden. USA ei kuitenkaan uskalla vaatia sen oikaisemista, koska on ollut Kiinalle velassa savupiippua myöten. Kiinakin on alkanut velkaantua? Dollari puolestaan devalvoituu Euroon nähden. Aivan valtavat omaisuuden siirrot tapahtuvat valuuttakursseilla kuin salaa tavallisen ihmisen voidessa vain seurata katseella. Tavis ei kyllä osaa seurata edes katseella.

”Maailman raaka-ainevarat riittävät vähintään 70 vuotta, mutta sitten alkaa kilpajuoksu, jossa vahvimmat vievät loput”.

Nyt nähdään, miten Kiina on alkanut haalia Afrikasta raaka-aineita, koska Afrikan maat ovat liian heikkoja vastustamaan. Kiina vie lopulta muualtakin. Lähi-idän öljy ei ole ainoa raaka-aine, jota muutkin ovat hamunneet ja surutta käyttäneet. Minua surettaa suomalaisten ajatuksenkulku, jossa iloitaan, kun joku ulkomaalainen ostaa hyvän yrityksen tai yritysidean. Ajatellaan, että on se niin hienoa, kun ulkomaalaisillekin kelpasi! Kiina on jo Suomenkin markkinoilla… ostamassa.

”Islam on sotaisa maailmanvalloitususkonto. Se leviäminen pitää pysäyttää heti, muutoin käy huonosti. Kun te seisotte tuolla Turun torilla ja jostain suunnasta näkyy moskeijan minareetteja, on jo liian myöhäistä”.

Tuli heti mieleeni kaksoistornit, pilakuvakahinat, huntukiistat ja niittokoneet. Niin, lööppi kertoi vähän aikaa sitten Helsinkiin suunnitellusta jättimoskeijasta. Kumpi sen rakentaa, shiiat vai sunnit, siinäpä kysymys heidän rauhanomaisuudestaan.

”Ahneus pyörittää bisnestä. Suhdannevaihtelut ovat normaali-ilmiö. Kun ahneus ajaa asiat umpikujaan, tulee laskusuhdanne. Mutta eipä aikaakaan, kun jossain aukeaa taas uudet ansaintamahdollisuudet, saa nousuvaihe alkunsa”.

Näinhän se menee, kymmenen vuoden välein se umpikuja, ja taas uusi nousu. Joku harva käärii muutoksen aikana liivinsä pullolleen. Amerikkalaisten sijoittajien ahneus on jotain käsittämätöntä. Kahdeksan (8) rikkainta omistaa yhtä paljon kuin muut yhteensä. Tuleeko joskus  joku tasaus-vallankumous ?

”Talousrikollisuus lisääntyy. Italian mafia on lastenleikkiä siihen verrattuna, mitä mahdollisuuksia tuleva tietokoneaika tuo tullessaan. Tietokoneet tulevat mahdollistamaan aikanaan sekunneissa tapahtuvat spekulatiiviset varallisuuden siirrot maan äärestä toiseen. Siinä pienet maat ja valuutat ovat rikollisten armoilla”.

Jotenkin tuttua, kun seuraa maailmantapahtumia.

”Neuvostoliitosta ei tule koskaan taloudellista suurvaltaa. Venäläiset ovat aivan liian laiskoja työtä tekemään, kun ovat sosialismin saastuttamia. Sen sijaan Kauko-idän maat Kiina ja Intia ovat ahkeria ja nälkäisiä kansoja seuraamaan Japanin ja Etelä-Korean perässä. 50 vuoden kuluttua näiden kansojen ahneudella ei ole minkäänlaista moraalista estettä. He kuittaavat kaiken sen ajan, jolloin USA ja Eurooppa elivät yltäkylläisyydessä”.

Eipä tuohonkaan ole paljon lisäämistä. Me olemme vanhenevaa, kangistuvaa kulttuuria.

”Suomen on liittouduttava muiden pienten maiden kanssa yhteisrintamaan, jotta yleensä säilymme hengissä.”

Silloin oli EFTA valmisteilla ja aavistus EU:sta. Suomi pyrki niissä ytimeen, maksoi mitä maksoi!  Brexit osoittaa, että isot pärjäävät paremmin aina.

”Tänään (siis 1965!) kärsimme todella pahasta velaksi elämisen synnyttämästä taantumasta. Kun nämä velat joskus maksetaan, niin elintasosta on tingittävä”.

Nythän vasta tingitään, supistetaan, keskitetään, lopetetaan ja karsitaan. Ihmiset sen hyväksyvät niin kauan, kun se ei koske heitä henkilökohtaisesti. Mutta lisää myrkkyä on tulossa – ja se on jo ihan Sailasta!  Oliko se elintason lakipiste jo vuonna 2008?

Eero

P.S.  Kunnallisvaalit on käyty. Nyt erään värinen puolue on keksinyt mm. Jyväskylässä, miten kaikenlaisia kunnan menoja voidaan lisätä, mutta tulopuolesta ei ole harmaata (?) aavistusta.
















keskiviikko 3. toukokuuta 2017

Siihen aikaan kun talkoohenki kukoisti

Sain tässä päivänä muutamana uutuuden eli runo- ja elämänkertakirjan serkultani. Runot siihen on synnyttänyt vuosien saatossa isäni veljen vaimo, joka syntyi 1909 ja kuoli 2009. Minulla oli ilo olla hänen satavuotisjuhlissaan. Tilaisuus olivat mieliinpainuva, hänen runonsa sekä runoihin sopivat duettoesitykset olivat juhlan suola.

Tätä uutta teosta selaillessani, huomioni kohdistui aukeamaan, joka kertoi serkkuni uuden kodin valmistumisesta. Olin joskus miettinyt vuosilukua, jolloin olin tämän kohteen kattotalkoissa, eli vuonna 1949. Viisi vuotta sodan päättymisestä oli kulunut. Siihen aikaan pärekate oli vielä pop.

Talkooväkeä oli kerääntynyt uudisrakennuksen liepeille sopivasti, kylän miehiä sekä sukulaisia. Meitäkin siellä oli isän lisäksi neljä veljestä, nuorin 10 v., hän toimi lautapoikana eli oli kisällinä lautamieheksi. Eikös lautamiehet kasva lautapojista.

Joka toinen kattotuolin väli sai miehityksen. Siinä jokainen osallistuja naulasi päreitä kiinni kahteen kattotuoliväliin. Osuus vasemman- ja oikeanpuoliseen oli siis puoli väliä.

Pärekaton teko aloitetaan tietenkin räystäältä. Räystään sekä lappeen päätylaudoitus tehdään priima- eli täyskanttisista laudoista, silloin siitä tulee siistiä jälkeä. Maasta käsin on mukava katsella lappeen laudoitusta.

Ensiksi ladotaan hyvät päreet räystäälle rinta-rinnan, näin vahvistettaan katon tuleva alku. Niin sanottu riialauta estää päreen valumasta alaspäin, pärerintamasta tulee suora. Päreet on laitettava oikean suuntaisesti paikalleen. Sen voi todeta taivuttamalla pärettä, siinä näkee mihin suuntaa puun syyt ”irvistävät”.
Katolle satava vesi ei saa tunkeutua päreen sisään, näin tulee katosta vedenpitävä. Vastakarvaan pärettä ei laiteta. Rinnakkain ladonnan jälkeen päreet ladotaan lomittain. Sama lomittain ladonta menee esim. oikealta vasemmalle ja sitten vasemmalta oikealle. Päreen naulaus varpelautaan (aluslautaan) suoritetaan päreen yläkanttiin, tällöin naularivi jää piiloon.

Kun ensimmäinen pärerivi on valmis, niin silloin ”riiataan”, eli nostetaan tätä pärerivin suorassa pitävää lautaa ylöspäin. Suomun mitta on neljä tuumaa eli 10 cm. Riiauslautaan on kattotuolin kohdalle laitettu neljän tuuman jaolla olevat ripustuslaudat, lovettu ripustuslauta nostetaan seuraavaan loveen. Kattotuolissa oleva tukevampi naula pitää huolen, että ruoteesta tulee kaunis ja suora.

En ollut näissä talkoissa mikään aivan noviisi, ainakin yhdet talkoot olin kokenut. Siihen aikaan viisitoistavuotias oli, ainakin omasta mielestään, melkoinen kisälli vaikkei vielä mestari.

Ensimmäisen pärenaulan lyönnistä tuli pieni kärsimys ja varoitus kohdalleni. Naulaa ei lyödä naputtamalla koko naulan mittaa, vaan siinä pitää lyödä aika reippaasti, jotta työ edistyy. Minä löin. Sillä seurauksella, veri lensi etusormestani. Ei hätää, oli minulla ihka oma side taskussani. Sen puhtaudesta en niinkään tiedä, mutta nenäliinaksi sitä kutsutaan.

Päivä meni rattoisasti. Välillä nautittiin hiivaleivän kera kaffeet ja puolilta päivin oli lihasopan vuoro, nälkä ei päässyt talkooväkeä yllättämään. Joillakin talkoolaisella saattoi olla sellainen erikoinen jano, mutta sitä juomaa ei annettu kesken kaiken. Kotikaljaa, sitä kyllä sai janon estoon.

Katon teko oli viimeistä naulaa vaille valmis, vielä viimeinen niitti, niin sitten  oli keskisormen vuoro antaa verinäyte. Koko päivän olin ollut varovainen tupossa olevan etusormen kanssa. Sanotaan, että lopussa kiitos seisoo, mutta tässä tapauksessa ”kiitos” oli tuskaisa. Etusormeeni oli laitettu ensiavun jälkeen kunnon side, mutta jälleen sai nenäliinani toimia ensiavun keskisormelle.

On se kumma, että täytyy tapahtua sellaisia asioita elämän varrelta, jotka jäävät mieleen.

Talkootyöt siihen aikaan olivat ihan yleisiä. Naapuriapu oli muutenkin tarpeen. Nyt on maailmassa tapahtunut kehitystä, että talkootyön osuus on hyvin paljon pienempää kuin silloin joskus.

Betoni tulee pumppuautolla tontin reunaan. Pari henkilöä letkun päähän ja tamppari, vielä neljäs joka huolehtii viimeistelystä. Siinä sitä miehitystä kylliksi – uskoisin.

Rakennusten yleisin talkooporukka tarvittiin sokkelin valuun aikana. Muistan mitenkä poikasena olin kantamassa sokkelikiviä. Niitä oli pakko käyttää jo materiaalin ja rahan niukkuuden tähden. Betoni oli olevinaan kallista ja kivet laskivat kokonaishintaa. Puhtaita nämä kivet täytyi olla, likaiseen ei laasti tartu – varsinkin kuiviin kiviin.

Kyllä minusta Suomen nousuun nostaminen ja oman kodin saaminen vaati ennen kaikkea naapuriapua. Sen aikaiset talot olivat hyvinkin vaatimattomia tähän päivään verrattuna. Niissä ei juurikaan ollut kerskailun henkeä.

Aika vieri uutta vuosituhatta kohti. Samalla rakennus-tarviketeollisuus on kehittynyt huippuunsa, nippelit ja nappelit on välttämättömiä tarvikkeita asumismukavuuden saavuttamisessa. Valokytkimet on huipussaan. Lamput syttyvät ja sammuvat liiketunnistimien mukaan, siirrät vain tossua toisen eteen, niin valkeus koittaa. Sähkömittarin lukematkin nauhoitetaan ihan itsestään, automaattisesti.

Silloin joskus, asukkaan tarvitsi olla omatoiminen, omin käsin rakennettiin ja naapuriapuakin tarvittiin. Hyvin tämä talkootyö sujui. Tiedettiin, että kun apua annetaan, niin apua myös saadaan. Se oli pelin henki.

Niilo 



PS. Omakohtaisesti talkoisiin mukaanpääsyn esteenä meinaa nykyisellään olla niiden vähyys, henkilökohtainen osaamattomuus sekä fyysiset rajoitukset hyödyksi-olemisessa ja viime aikoina jopa verottaja :

http://www.is.fi/taloussanomat/art-2000005188023.html 


http://www.is.fi/taloussanomat/art-2000005188522.html