perjantai 30. syyskuuta 2016

Kaveruutta kakarast alkai, viijeis

Silviisii ja iha just nii. Nuist ruoka-asjois ko viimeks ol puhet, nii pitänöö viel haastaa siintkii, mist miu kiinnostuksein hella äärel o saant alkusa. Jo iha lapsuuvestain astikka. Tää miu siskoloin, hää ko ol kaikelviisii paremp’oppine ja laatujaa ahkerampkii mitä mie, nii hää ol sitten mänt oikee oppikouluu. Samoloihe aikoin äitmuori poti niij, jot ei meinant piäst hetekast yllää. Lie olt reumatismii, se ku tais olla niit ainoit erillissii tautiloi, mill o nimkii, melkei kaik muutha olliit rintatautii taik sit vaa vanhuuvest johtuvii vaivoloit. Mut kipijä hää kyl ol. No se semmone koulukas mittää kothommii ennää ennättänt aattelemmaa, jot miulha ne jäi, ne potattiloihe keittämisetkii.

Myö muorin kans kyl tehtii ne silviisii porukas, jot hetekka vejettii päiväks semmosel kohal, jot ovest näky kyökinpuolel ja hella ettee. Sielt hää sitt anto neuvoloi, jot milviisi millokii piti tehä taik mitä panna lissää kattilaa, tai jot minkälaisee pilkkumii se soppa piti laittaa, ko ain ei passant kattilaa pistää pöyväl. Usko pois, mutt monemmoist einestä oon kokkailt ja tien viel nykyjääkii ja iha niil oppiloil. Siin se o työ tekijääsä neuvont, vaik alus (ja jollonkii vielkii) käi monast niij, jot syömätihä se jäi, ko saatto olla vaik nii tapposuolane, jotta ei pystynt suussaakaa pitämää. Vähäsist pohjaa-palamisist ei sillo passant välittää ja oikeelviisii nälkänehä syöp vaik pienii kivvii, ol kuulemma isävainaa tavant sannoo. Vaik hää ei ennättänt niitä miu keitoksijjain ies maistelemmaa.

Mei mummolas ol sillo viel savusauna ja niinko myökii, lähel asuneet setämiehet, kolm vanhaapoikaa, äitin isän – Ukko-Pekan – veljii, käivät hyökii siel vakintaisest kylpemäs. Heist taiks siint saunaskaa ei täs sen enempää, lahijat olliit löylyt ja vaik jollokii persposket ol jiänt mustaks poistultais, nii eellee lämpösest muistelen. Ja niist setämiehistkii sitä Ierikkaa, hänel ko ol komijat ja kippuraiset viikset. Hää ol olt ravintolas viinur ammatiltaa ja siihe virkaa lie kahtont kelvolliseks viiksilöihe pitämise. Ja ko saunan pääl nää veljekset istuit kesäsii siin seinustal huokumas, miul jäikii ne viikset nii vahvast mielee, jot parikymment vuotta takasiippäi miulkii ol viel semmoset. Olliit olt melkei siint, ko parta kunnol kasvo.
Sit, niinko muutonkii näil kymmenil, mikkää ei oo ennää nii nohevaolosest ko nuoren, ei näit viiksilöitkää kärsint ennää kääntää kippuraiseks, ne ko näät turpakarvatkii mureniit niis puuhis. Mutt yhäte vielkii pittää jotakii olla tuos noka al niist samoloist peruloist.

Tää Ukko-Pekka, miu isoissäin äijin puolelt, hää ol kyläsuutar. Vertastaa hää piti mummola tuvas, yhes nurkas, mis ol ikkuna, jot näki paremmi värkätä. Siin kohal mie muistan jo melko varahi kiinnostunt suutaroinnist ja varsinkii kaikist niist värkkilöist ja tarveaineist mitä ukol ol siin ikkuna al asetetul työpöyväl. Sit ol viel semmone tynnöripuolikas, se minkä pääl hää istu ja sitt tietenkii ol viel lestilöi ja pohjanahkankii paloi. Mut se työpöyvä päälline, se se vast ois kiinnostat: sijaharjaksii, pikilankaa ja puunauloi ja vaiks mitä mihe piene miehenalu silmä kiinty. Ja kätteehä niitä ois pitänt saaha.

Mut Ukko-Pekka hää ol er mielt. Enneaikaa ainakii suutarloil ol semmone polvremmi, mil hyö pittii työ alla olevaa kenkää siin jalkaasa vaste, jot kumpaaki kättä pääs käyttämää. Ja ain ko mie pääsi nii likel häne aluvettaa, jot polvremmi yletty, nii sehä heilaht. Ei ou jiänt mitenkää pahal viisii sen osumisist mittää muistii, mut sit jollokii ku tul ennätettyy peril ast, ja ”osallistuttuu” siihe suurtarlointii, nii ukko kyl kohos sielt penkistää. Sillo pit kiireest pääst mummo selän taa suojaa. 

Mummo, Lovviisa nimijää, ol halttautunt ja makas yleaikaa sängys. Ja hää ol semmone suoja, viel sielläkii, jot kukkaa ei tohtint tehä mittää, ko hää määräis, jot ”ei poikoo sua piestä”. Kyl helpotti! Ei se ukkinkaa vihane olna sen pitempää ja saatto jollonkii, sit ku olij jo jonnii verran kasvant, ottaa kalakaverikseeki. Hää tykkäs istuu onkimas ja siel sai sillo hyvvii vanha kansa konstiloi tiijoksee. Ja kalapaikkoi, mist varmaast sais kalloi vielkii! Varsinkii Kontiivuore laijal, mis ol järvee ast ylettyvä kallijo, sen rintuukses toillaa ol juuma kohta ja issoi ahvenii. Eikä kyllä vennees suant kolistel eikä pittää iänekäs haastiikaa, jot kalat ei säikkynt.

Tää Ukko-Pekka, hää ol oikee semmone tervaskanto, minkäolosii ei taija nykyjää ennää olla ensikää. Eellisel vuossaal ol syntynt ja vaik vanhaks monet elläät nytkii, nii ukko ei 85 ikävuotennaa ollu käynt lääkäris ku kerran. Se ol se viimene, hää ko siint vastaaoto ootteluhuoneest siirty tuonilmasii jo enneko tul häne vuorosa pääst sissää.


Teppo ja muutkii koulukaverit oj jiänt vähemmäl, mutta kaverloiksha sitä pittää laskee kaik senaikaset naapurit ja sukulaisetkii, vaikk’ei silvii ko nää, joihe kanssa tul kuleksittuu ja maleksittuu kyläl ja koulun kentäl, mihe ruukattii usseest kokkoontuu ilma sen ihmeempää syytä. Ja sit, ku poikaporukast ne isot pojat, ne joil ol jo henkselit, alkoit kääntämää päätää tyttölöihe perrää, nii syitäkii kyl löyty, mutt siitkii sit jollonkii seuraavil kerroil haastan tarkempaa. Jot näil mennää…
               
IsoTimppa

torstai 29. syyskuuta 2016

Omenia, omenia ja yksi Omppu

Syksyn omenasato hemmottelee meitä omenien ystäviä. Itsellä ei omenapuita ole, mutta ystäviltä ja sukulaisilta on tuota herkkua minullekin riittänyt. Olen säilönyt omenahilloa, tehnyt omenapiirakkaa, uuniomenia ja omena-kaurapaistosta. Yksi lempiresepti omenahilloon on tässä: 900g omenoita, 2,4dl siideriä, 2,4dl vettä, 2 sitruunan menu ja raastettu kuori, ½ tl kanelia, 3,5dl sokeria. Olen jättänyt tuon veden pois ja korvannut sen siiderillä. Kuori ja pilko omenat kattilaan, lisää siideri, sokeri ja kaneli sekä sitruunan kuori ja mehu, keitä miedolla lämmöllä paksuksi ja sileäksi. Purkita ja säilytä kuten muut säilykkeet. On aivan täydellistä ”pankako kräämi”. Tuo murreilmaisu on kotoisin Särkisalosta eräältä perhetutulta. Suomennettuna se tarkoittaa pannukakun kanssa nautittavaa hilloa.

Ja sitten Omppu. Omppu on nelivarvaskilpikonna, joka käy minulla hoidossa, kun emännällään on kiirettä ja menoa. Omppu on hyvin hiljainen kaveri. Se vierastaa ja lymyää saunan kiukaan alle. Välillä yritän laajentaa sen elinpiiriä, mutta se odottaa kylpyhuoneen ovella takaisin saunaan pääsyä. Ehkä laminaattilattia on liian vilpoisa sen kuudelletoista varpaalle. Ruokana sille tarjoilen salaatinlehtiä, kurkkua ja tomaattia. Välillä se saa herkutella siivulla omenaa. Liikaa hedelmää ei saa tarjoilla, hedelmäsokeri ei oikein sovi sen elimistölle. Kyllä kilpikonnakin osaa ilmaista ilonsa, kun tuttu ihminen palaa matkalta ja tulee hakemaan sen kotiin. Kaula tulee esiin kilven alta ja se aukoo suutaan tervehtiessään emäntäänsä. Omppu on ihan mukava hoidettava.

Eila

tiistai 27. syyskuuta 2016

Apua välineistä eli apuvälineistä

Kun sokea avaa aamulla silmänsä, hänen ei tarvitse sytyttää ensimmäisenä valoja. Hän hapuilee ensimmäisenä käsiinsä kellon. Kohta aamuhämärässä kajahtaa puheääni, joka kertoo kellonajan ääneen. Kello voi olla rannekello tai pöydällä pidettävä herätyskello. Kellonajan saa selville myös kännykästä. Joskus usko pettää ja on soitettava neiti ajalle. Kyllä, hänkin on edelleen työsuhteessa!

Sokko hiippailee aamuhämärissä sytyttämättä valoja ja välillä unohtaa avata ne kaihtimetkin. Naapurit saavat taas ihmetellä, että kylläpä tuolla naapurissa uni maistuu. On todella säästäväistä kulkea sokkona ympäri huushollia, kun ei tarvitse valoja sytyttää. Sitten, kun ne näkevät perheenjäsenet heräävät, alkaa jatkuva valojen kliksutus: päälle, pois, päälle… Ja sokkoäiti kulkee perässä ja sammuttaa valoja.

Kahvihammasta kolottaa, joten aamukahvin keittoon on ryhdyttävä. Otamme tietyn mukin kaapista, mittaamme sen täyteen vettä, kaadamme veden kahvinkeittimen vesisäiliöön – aika usein myös viereen – ja sitten otamme suodatinpussin. Ovatko teidän muiden isoäidit opettaneet, että suodatinpussi pitää taitella niistä saumakohdista kaksin kerroin? Näin oma isoäitini aina opetti ja niin teen edelleen. Kahvi maistuu paremmalta! Jokaista isoa mukillista kohden vettä tulee kaksi kahvimittaa kahvia. Kahvimitassa saa olla kukku päällä. Napsautetaan keitin päälle ja jäädään odottamaan tuoretta kahvia.

Onhan meillä tuossa keittiössä isännän ja emännän itselleen hankkima joululahjakin. Tuo joululahja on kahvikone, joka jauhaa pavut ja tekee vaikka minkälaista kahvia. Sokko ei vain voi yksinään kahvia keittää, koska tämän kahvimasiinan käyttöohjeissa erikseen mainitaan, ettei näkövammainen saa käyttää kahvikonetta yksinään. Onneksi tällä sokkoäidillä on 3-vuotias poika, joka osaa tuollakin koneella kahvin keittää. Ei ohjeissa mainittu, etteivät lapset saa yksinään kahvia keittää.

Kun kahvi on tippunut, ottaa äiti mukin ja jääkaapista maidon. Maito kaadetaan ensin mukiin omaa sormea pitkin. Näin tiedetään, paljonko maitoa kuppiin menee. Sitten kuuma kahvi päälle. Oma sormi on taas kupin reunassa sisäpuolella, ettei kahvi tule yli kupin laitojen. Tehtävä suoritettu!

Aamupostin käyn hakemassa käyttäen valkoista keppiä. Pitäähän sitä ohiajavia autoja varoittaa, että sokea on liikenteessä. Enhän minä sitä keppiä tuolla matkalla muuten tarvitsisi, mutta onpa merkkinä autoilijoille. Nopeuttaa se myös kulkemista, kun voi seurata pihatietä nurmikon laitaa pitkin kepillä. Ja postilaatikkokin löytyy helpommin, kun keppi heilahtaa siihen. Postin lukemiseen sitten tarvitaan toisen ihmisen silmiä. Jos olisin yksin ja aikaa olisi vaikka muille jakaa, käyttäisin skannausohjelmaa. Skannaisin postit ja lukisin ne itse tietokoneelta.

Kyllä, sokeatkin lukevat ja katsovat. Ei tarvitse muuttaa omaa puhetyyliään siksi, että puhekumppani on sokea. Sokeakin katsoo telkkaria ja näkee ihmisiä.

Tietokoneessa on olemassa ruudunlukuohjelma ja mikropuhe. Tämä tarkoittaa lyhyesti sitä, että tietokoneen ruudulla oleva teksti muuntuu ruudunlukuohjelman avulla ja mikropuheen tuottamana puheeksi. Sitten istutaan koneen äärellä ja kuunnellaan, mitä sanottavaa sillä on. Jos pitää kirjoittaa itse jotain tietokoneella, käytetään kymmensormijärjestelmää. Hiiren käyttäminen on mahdotonta, joten opettelemme ison kasan näppäinkomentoja ja käytämme niitä. Näin toimii siis vaikkapa postin lukeminen ja myös erilaisten esityslistojen ja pöytäkirjojen lukeminen onnistuu.

Mitä apuvälineitä on sokealla? Kotoani löytyy valkoinen keppi, joka on kyllä ennemminkin harmaa, pölystä… Kun on kaksi pientä lasta, ei jää käsiä käytettäväksi, jos toisessa on lapsi ja toisessa keppi. Yksin liikkuessa käytän keppiä, mutta yleensä on joku opas mukana, jolloin keppi ei ihan välttämätön ole.

Kotona on myös puhuva lämpömittari. Hankin sen ihan siitä syystä, että pari kertaa laitoin kumisaappaat jalkaan pakkasella. Ei muuta vikaa kuin että jalat palelevat ja kumisaappaat ovat tosi liukkaat.

Puhuva tietokone ja puhuva älypuhelin ovat oikeastaan ainoat päivittäin käytössä olevat sokean apuvälineet. Niin, ja tietysti äänikirjojen kuuntelemiseen tarkoitettu laite.

Lisää kerronkin vasta, kun kysytte! Voin tulla eri yhteisöihinkin puhumaan näkövammaisen apuvälineistä, jos kiinnostusta löytyy.
                                    Päivi

PS. Kysykää nyt ihmiset noiden kommenttien kautta, kun noin mielenkiintoisen aiheen avaamista on tarjolla. Ainakin itseäni on monasti kiinnostanut monet arkielon tilanteet ja toimet, joista näkövammaisen tai peräti täysin sokean on selvittävä. Tuskin Sinäkään terveen näkösi kanssa osannet täysin kuvitella kuinka...
                                IsoTimppa

PS II. Nuo tekstitetyt kuvat lainasin
         AVIRIS'in Apuvälinekuvastosta.


AVIRIS on näkemisen apuvälineiden erikoismyymälä.

lauantai 24. syyskuuta 2016

Kaveruutta kakarast alkai, neljäis

Silviisii ja iha just nii. Jollokii ainaskii. Meinaan, jot välist tul värkättyy vällei vaarallisempiikii tekemissii. Vaiks niist jottai tiijettiiki, mutt siltikkii. Enkä mie nyt meinaile niit omatekosist hyppyrmäkilöist tehtyi volttiloi, vaik usjammat sukset kyll tulj katkastuu. Ja jalankii kertaallee. Ko olin saant koulu kaut kunnalt monot (ne mitkää oikijat monot olt, mutt eiks kaikkii hiihtokenkii enne monoiks sanottun). Nää olliit pohjaltaa papernarust taik jostai semmosest tehtyn, ku varottiit, jot suojakelil ei kannata männä niit kastelemmaa, jott’eivät likkoo poikkee. Ne pohjat...

No mut, ku olj monot, piti saaha sijesukset. Omis ku ollii mäystimin vaa sellaset rakset, niinko meil sanottii, remmi siint varpaallissii kohalt ylihe. Ja ko mie olin nähnt isävainaan armeijammalliset varastoliiteris orrepääl, ja niis olkii oikee rautaset sitteet. Jot nehä mie tahoin, tietenkii. Ja ei ku mäkkee! Mut ko tää ukko ol pien ja sukset isoi, nii ensmäises laskus niist män toine puu toiselt puolelt ja toine toiselt. Siin se sit män jalkaluu poikki. Ja armeija hevosel, laatikkoreis veivät kaupuntii, mis pistiit kipsii puol koipee. Senverra siint vielkii muistan, jot turkasest kutitti sielt kipsi sisält ja sukkapuikolkii koitin sitä pääst raapimaa.

Niihe vaarallisimpii pitänöö pohjustaa ensteks, jot iha siin Upseerkylän vieres – alle kilometri pääs – ol olt sova aikan lähi-ilmatorjunnast vastaava Nallen patter. Miekii luulin viel pitkäst sova jälkee, jot siel ois olt oikee tykkölöitkii, mutt kuulemma vaa kaks ilmatorjuntakonekivärii kiinteel jalustal. (Tykki ol olna tää nykyse Tanhuvaara kuppees - Kontiinmäin ja Ikkoinniemen tiehaaran välis - ja senkii rakennelmiiha myös käytii joskus tutkimas, mutt mitäs vaarallist siel ennää olis olt.) Tään Nallen patteri jälelt usjast löyvettii monenlaist poikii kiinnostavvaa, yhe kerra panoksiikii. Kokonaine askilline. Lie olt konepistoolii sopivii, ku olliit lyhkösii. Ja myöhä ei tietenkää niist virkettu kellekää, piettii taskulois ku juostii puutussarloihe kans siel samal harjul sotimas. 

Yhe kerr sit miu pikkuserkkuin, sekkii ku asu samal kyläl, mut olj miuta vanhemp, nii hää yllytti, jot pammautettaaks! Oltiim muka varovaisii ja pistettii niit paukkui kasvava männyrungon ympäril, luojit yllääpäi, ja sitt kerättii risuloit piäl nuotioks. Ja serkku-Pekka sit ol varant (taik varastant) pitskuloit koistaa ja ei ku kivvii taa mahallee ja tul nuotijoo…

Eikä muute mänt kauvaa siint posahtelemisest, ku se mei opettaja, tää ratsumestar, ol juost koulult sin ääne suuntaa. Eikä meijä päät silitelty, ko sillo tuost koskemattomuuvest ei olt viel mittää lail sääjettyy! Ja saarnakii saatii, jot vaik ei ois oma henk mänt, nii jonnekkiiha ne luojit siint lensiit. Semmostakkaa oltu aatelt, eikä oikee kunnol osattu pelätäkkää. Mut ei mänt kauvaakaa siint ko naapurtalon pojalt lähtiit melkeis kaik sormet ja peukalo, ko hää ol tempas käsranatist soka irt, ei ennättänt yle äkist sitä heittämmää. Sirpaleit ol olt mones kohi, mutt henk säily ja myökii oltii pitkä aikaa melkoviisii muka varovaisempii.

Se Nallen patter ei kotiutunt just hetikää ko rauha tul. Isommat pyssyt lienöö otettu alas, mut ainaskii osa miehist asu eelleen samas pahvises parakkiteltas, missä sovankii aikan. Hyö siivosiit ja korjasiit paikkoloi ja rakennuksii. Heijä muonituspaikkaasa ol just sen Kaukaa talon pihas, mihe Tepo pere sit jälestpäi muutti. Siel se ol olna koko Jatkosova aja. Ja ku sota loppu, nii meil penskoloiltii annettii lupa käyvä siel majotusparakil. Miul o jiänt mielee, jot jokusel kerral satuin sin heijä sapuska-aikan ja miut nostettii yhe pyörä tarakal ja vietii mukan sin soppatykil, mihe olliit just lähöllää.
Antoit viel pakin kannekii kouraa ja siihe hernekeittoo, mut sitä ”lusikka-haarukka-menetelmää” pit outtaa, jot se kyyvi antant sotilas ol syönt ensi ite. Lienenkö niim makijaa rauha ajal saantkaa, vaik monast oon kenttäkeittiös hauvutettuu rokkaaki syönt. Taik sit vaa se tuntu silloses elos silviisii.

Ruokapuol se o olt ain miul lähheist ja äitimuori hää ennusti jo miust pienen, jot syömäköyhä tullee. Eikä nii vääräs oltkaa. Mutt niist sova jälkeisist syömisist pittää viäl haastaa, jot savustettuu hevosellihhaa parempaa herkkuu ei miun mielestäin olemas oltkaa. Ko äit millo käi kaupunnis, nii sitä mie ain pyysi tuomisiks. Mustaa ja suolast, sitkeetkii, mut nii suummukast, jotta! Toisen makumuistissain olis semmone vaniljakiisseli, jota sai lusikal leikata ja reuna pysy ehjän. Liekö olt sit siinäkii ne pula-ajan tarpeet, mutt mont erilaist kiisselii on tult kokkeiltuu ja maisteltuu, mut ei muka ol mikkää niist olt samal viisii kuvallist.

Ja ko o alettu herkuttelemaa, eikä olla minkäämmoises tarkas aikajärjestykseskää, nii makustellaa viel yks senaikain ”herkku”. Puurojauhokastike lie olt nimijää. Semmone pien littee pussi, jossa ol sit oikee hienoks jauhettui jauholoi sisäl. Jotenkii muistelisi, jot ne ol värillistkii, enemp oranssii päi. Ja se se vast ol makijaa. Jollonkii, sit ku jo iteksein uskalsin lähtee Halose kaupal, äijilt saatu kauppalappu lyyssintaskuu laitettun, niin siint palkaks sain ostaa 3 pussii Puurojauhokastiket. Kaks kottii ast tuotun, jot ol siskolkii, mutt sen yhen sain syyvä jo matkal, kuiviltee. Siihe ylejää ku laitettii vettä, jost ne jauhot turpois iha semmosel mehukeito mallil. 

Eihä se kuivan niih hyvvää olkaa, mutt ko ol joskus joutunt nieleksimmää Hotapurveriikii kivistämissee, nii osas sen jauhonkii lutkutel suus niij, jot maku irtos. Hotan pääl kyl piti ottaa vesryyppy, ol se semmone makujaa. Täs Puurojauhokastikkees ol mium mielestäin kuivatettuu porkkanaa ja ruusummarjaa hienoks jauhettun ja sit sakariinil tehty makijammaks. Mahtaaks joku teist muistaa semmost ja et oliskos nuo jälkiarvailuin aineksis osunt oikijaa? (Se kauppakaa mikkää nykysemalline olt, pien maatalo, jost yhe huonee kohal ol se puoti laitettu, vaakonee ja hyllylöinee. Ja emäntä tul usseest tekemää kauppoloi ja hää anto miul ain paperiruutas muutama piene makijaise, muka niinko kaupatekijäisii. Ei ne kestänt millokaa kottii ast, jott ei tarvint tehä jakoloi. Se Halone ite ei kyl mittää karamellilöi antant.)

Täs välis pitäs käyvä jiäkaapil. Jo toise kerra. Se kun ruokapuol antaa ain semmosii ajatuksii, jot oiskoo siel jotakii, mitä passais täs välis ottaa, enne vakituis ruokaverroo! Ja jos Siulle on tult samanmoist muistamise nälkää taik mieltekkoi, nii mäne veikkone kaapistas kattomaa. Ain sielt jotaki löytyy, mikä helpottaa. Miekii lähen! Jot tavataa taas sit seuraaval kerral. Ja näil männää…

IsoTimppa

torstai 22. syyskuuta 2016

Jos metsään haluat mennä nyt…

Hienoa aikaa löytää suppilovahveroita, varsinkin, jos vähän vielä sataisi vettä. Nämä helpot ja makoisat suppilovahveromuffinit tai –muffinssit, miten kukakin haluaa, onnistuvat takuuvarmasti. Nyt rohkeasti kokeilemaan! Meillä ainakin lapsetkin tykkäsivät.

Ohjeesta saa helposti myös laktoosittoman ja gluteenittoman. Suluissa on vaihtoehto ohjeen tuotteelle, jolloin muffinsseista tulee laktoosittomia, gluteenittomia tai molempia. Tuorejuuston makua vaihtelemalla voi varioida muffinsseja oman maun mukaan. Herkullisia hetkiä!

Suppilovahveromuffinssit

½ l tuoreita suppilovahveroita tai
2 dl kuivattuja suppilovahveroita
1 sipuli
1 rkl rypsiöljyä
1 rasia chilipaprikatuorejuustoa
(makua voi vaihtaa, löytyy laktoosittomia vaihtoehtoja) 
½ punaista paprikaa kuutioituna
½ dl tuoretta ruohosipulia silputtuna
2 munaa
1 dl maitoa (laktoositon maitojuoma)
4 dl vehnäjauhoja
(saman verran vaaleaa gluteenitonta jauhoseosta)
½ dl ruisjauhoja (tattarijauhoja saman verran)
2 tl leivinjauhetta
½ tl suolaa

Puhdista ja paloittele sienet. Liota kuivattuja sieniä vedessä noin tunti. Kuori ja hienonna sipuli. Kuumenna paistinpannu ja nosta sienet pannulle. Kuumenna sekoitellen, kunnes sienistä irtoava neste on lähes kokonaan haihtunut. Lisää pannulle öljy ja sipuli. Kuullota sekoitellen, kunnes sipulit ovat läpikuultavia. Nosta sivuun jäähtymään.

Kumoa kulhoon tuorejuusto, maito ja munat. Sekoita. Lisää joukkoon jäähtynyt sieniseos, kuutioidut paprikat, ruohosipuli sekä keskenään sekoitetut kuivat aineet. Sekoita nopeasti taikinaksi.

Jaa taikina muffinivuokiin. Paista 200 asteisessa
uunissa noin 
20 minuuttia.

          …ja NAUTI!

                                   Päivi

keskiviikko 21. syyskuuta 2016

Tyhjästä on paha nyhjästä

Mielipidekirjoistus, joka on julkaistu jo myös printtimediassa, mutta joka puolustaa paikkaansa luettavaksi toistamiseen ajatuksia herättävän aiheensa vuoksi:

Tyhjästä on paha nyhjästä

Kyllä laittaa miettimään taas tämä tulevaisuus. Hallituksen suunnitelmat laittavat mielikuvituksen koville. Takuueläkettä leikataan, lääkekorvausten kattoa nostetaan, lämmitysöljyn verotusta korotetaan, polttoaineveroa korotetaan... Laittaa ainakin tämän kansalaisen miettimään, miten tulla toimeen!

Takuueläkkeen suuruus on 750 euroa eli sen vähintäin saa jokainen eläkkeellä oleva. Eläkkeellä oleva ei aina ole 65 vuotta täyttänyt, haluan muistuttaa. Itse olen alle 40-vuotias ja ollut aina työkyvyttömyyseläkkeellä sokeuteni vuoksi. Minua koskettaa myös lapsiperheisiin kohdistuvat päätökset.

Jos takuueläkkeestä otetaan 20 euroa, se on noin 2,7 %. Eihän 20 euroa summana kuulosta isolta. Silti tuolla rahalla voi saada lähes viikon ruoat, kun oikein pihistää. Ollaan sitten taas viikko syömättä…

Kyllä minä niin mieleni pahoitin, kun kuulin Veikkauksen johtajan saavan 32000 euroa kuukaudessa. Minulta sen saman summan keräämiseen menee yli 4 vuotta. Sitten vielä Ykkösaamussa puhutaan, että isojen johtajien palkkataso ei ole sama kuin maailmalla. Eihän se meno meillä muutenkaan ole samanlaista kuin isossa maailmassa!

Jos tuosta Veikkauksen pääjohtajan palkasta otetaan 2,7 %, se on noin 850 euroa. Tämä ei tuossa 32000 eurossa paljon tunnu, kun taas 20 euroa 750 eurosta tuntuu. Sillä pääjohtajan palkan leikkauksella maksettaisiin yksi takuueläkekin.

On hienoa, kun parhaillaan sosiaalisessa mediassa jaetaan vinkkejä, miten voi elää koko syyskuun 3 eurolla päivä. Kun sitä laskemista joutuu tekemään vuoden jokaisen kuukauden jokaisena päivänä, ei se enää olekaan niin hohdokasta. Se on ahdistavaa, se on turhauttavaa ja se on masentavaa.

Kesä ja syksy ovat siitä hienoa aikaa, että luonnosta löytyy paljon ravintoa. Jonkun pitäisi vain kerätä se. Näin sokeana on vähän haastavaa käydä suon laidalla lakkoja keräämässä, mustikkametsään meneminenkin on siinä ja siinä. Marjoja voi kerätä pensaista, kun tarvitsee vain pyöriä pensaan ympäri. Sieniäkin olisi kiva syödä, mutta niiden kerääminen ei onnistu.

Hifistellään kirpputorilla käymisestä ja kierrättämisestä, köyhälle perheelle se on ainoa vaihtoehto. Ei voi sanoa lapsille, että mennään vaatekauppaan ja saat valita, minkälaisen ulkoilupuvun haluat itsellesi. Mennään lapsen kanssa kirpputorille ja sanotaan, että katsotaan, löytyykö sinun kokoasi olevaa, siistiä asua. Jäät ilman ulkoilupukua, jos kirpparilta ei löydy.

En halua valittaa, Suomessa on hyvä asua ja on aina minun aikanani ollutkin. Nyt vaan menee kuppi nurin, kun kansanedustajilta ja isoilta pomoilta on karannut homma lapasesta. Eihän noilla 6000 euron kuukausituloilla voikaan tajuta, mitä on eläminen noin 600-700 eurolla kuukaudessa.

Eikö nyt voitaisi tehdä muutama fiksu päätös? Aloitetaan vaikka sillä, että laitetaan lapsilisään joku tuloraja. Eihän tämä ole tasa-arvoista, että lapsilisä maksetaan kaikille alle 17-vuotiaille. Toiset voivat jättää sen rahan säästöön, kun toiset joutuvat käyttämään sen elämiseen. Ei sekään siis ole reilua, että toisella 17-vuotiaalla on 17 vuoden lapsilisät talletettuna ja toinen aloittaa tyhjältä pöydältä.

Tekisin melkein mitä vain pystyisin, jos joku ottaisi minut töihin. Vapaaehtoistyöni on haluttua ja sitä arvostetaan, mutta siitä ei olla valmiita maksamaan senttiäkään.

Ihmettelen elämääni yhdenvertaisessa ja tasa-arvoisessa Suomessa. Oma oikeudentajuni ei enää riitä ymmärtämään tätä menoa. Säästää pitää, sen ymmärrän. Miksi pitää säästää niiltä, joilla jo muutenkin on vähän? Tulevat, kaavaillut säästöt tarkoittavat omalta kohdaltani ainakin sitä, että joudun miettimään, ostanko lääkkeet vai syönkö. Toisaalta, jos en osta lääkkeitä, ei tarvitse syödäkään…

Eiväthän kaikki säästöt kohdistu suoraan minuun, mutta välillisiä vaikutuksia on. Kun polttoainevero nousee, myös vammaispalvelulain mukaiset kuljetuspalveluiden omavastuut nousevat.

Nyt jo lääkärireissun hinta julkisella puolella on minulle lähes 90 euron hintainen. Siinä on matkojen omavastuu ja poliklinikkamaksu. Siihen liittyy usein myös käynti apteekissa. Lääkekorvausten katon nostaminen tuntuu taas omassa kukkarossa. Miettimistä on paljon!
Halusin vain herättää kaikki, ihan kaikki, ajattelemaan, että kaikilta meiltä on otettu ja otetaan edelleenkin. Silti ihmettelen, miksi vähäosaisilta otetaan siitäkin vähästä vielä pois. Olisihan se kaikkien kannalta mukavampaa, että saisin sen 20 euroa enemmän eläkettä kuukaudessa, niin ei tarvitse lähteä sosiaalitoimistoon jonottamaan. Se lisää taas yhteiskunnan menoja. Jos saan sen saman 20 euroa sosiaalitoimiston luukulta, olen kuitenkin käyttänyt sosiaalityöntekijän aikaa ja hänenkin palkkansa maksaa.

En enää tiedä, onko lottovoitto syntyä Suomeen. On se tietysti, moneen muuhun maahan verrattuna. Olemmehan me myös tottuneet vuosien aikana liian hyvään. Olen valmis kantamaan korteni kekoon, jos isokenkäisetkin sen tekevät niin, että se heidänkin tuloissaan edes näkyy, kun ei se missään tunnu!

Kiitos ja anteeksi! Värikästä syksyä ja jaksamista kaikille omien murheidensa kanssa!

Päivi Vigg

työkyvyttömyyseläkkeellä oleva vammainen pitkäaikaissairas 

tiistai 20. syyskuuta 2016

Kaveruutta kakarast alkai, kolmais

Silviisii ja iha just nii. Taik ainaski melkei.

Mieku luveksin nuit ensmäisii jorinoit, niij jo niis männiit aikakirjat iha sekalutta. Ei mittää, niiku ne sannoott, jot järellist. Mutt niihä se männöö elämäki, omal viisii ja siult paljokaa mittää kysymätä. Allaka mukkaa kyl o kessii ja talviloi vuorottai ja viel vuosiikii numerojärjestykses lissää pistämäl, mutt muutosi vaik mite viisii. Elä sie suotta sit tartu, jot mite se nyt muka nuist haastaa, ko just äske ol jo iha er kohal mänössää.

Mutt takas asjoihe. Ja nyt talvaikaa. Sottii loputtuu ko sielt meijäkii saloloilt alkoit tehä Kaukaa mehis savottaa ja kaataammaa tukkiloit. Vaik eihää ne tukkiloit valmiiks ou kaavettais. Paksummist kohist niit mitattii ja sitt tull ropsii ja muit massapuit, jostai veistiit parruloikii. Ekyptiläisil. Ja ko puit kaavettii, nii johonkiiha niit ol pakko alkaa kokkoomaa, mist sit pääsiit uittamaa tehtail. Meil ko ei olt semmosii jokiloi, jois olsiit jo saant niihe al vettä. Siksvarte tekkiit talvtiet sielt savotast Saimaa rannal astikka. Ja se män siint meijä ja mummola välist, järveselkää myöte, viittatien – niinko siint sanottii, ko ol närreelatvoi tökitty sin hankee, jot jos pahast pit myräkkää, nii tiesiit mihe kohi se auk aurataa uuvestaa. Ja siin sit alko kulkemaa tukkirekkii vähä vällii ja jollokii iha jonoks ast.

Tään Tepon isäkii, ko ei olt maaviljelijäl hakkuit omas mehäs, nii hääkii ajo rahtii talve aikan. Ja jollokii kevätppuolee myö päästii häne tukkikuormas pääl kyyvis näkemää, jot miteviisii isoks se tukkilanssi ol talve aikan kasvatettu. Mahottomast ol puita siin Saimaa jääl ja lissää ajjoit. Miust ol mukavaa kuunnel ko Tepon isä haasto hevosellee kaikelviisii niinko kaveril kuunaa. Jäänt mielee semmonenkii, jot hää komens ”perräi, Välkki, perräi nyt, nääthä sie issekii, jot ei osu siint kohallee”! Meilpäi ku isännät vaa käskööt, jot ’takasii’ ja sit pääl lasettaat niit hevosmiehii ommii voimasanoloi. Mut ihmisesthää itest se o kiinni, mite o hevosenkii osant opettaa.

Tää Tepon isä kerto olleesa etempänäkii rahtii ajamas niij, jot olliit yötkii koist nii kaukan, ett savottakämpäs assuit. Meijä kyläl ko elliit semmonenkii rajantakkaa tult pari, ko olliit lähteneet sielt suure ja mahtava puolelt reilust enne sottii. Ieva ja Ville nimijää. Hyö assuit pienes mökis kahe ja ko maat ei olt viljellä astikka, nii Ieva keträs ja kuto ja Ville kulk talois renkin. Möki vuokrankii tekkiit possakkana sil isännäl, kene maalt olliit torpa saan asumukseksee. Hyö olliit tuont tullessaa hevoisenkii, oikeest er’olose mitä meilpäi ol kuunaa nähtykkää. Pienekokone ja kovast pystypäine. Liekö olt oikeest kasakoihe ratsusukkuu. Sil hyö kuitekii koittiit rahiajos talvel saaha lissää elantoo. Molemmat yhes, niij jot Ieva ol Villel vänkärinä. Ko Villekii ol matalajalkast sorttii, eikä jaksant yksiksee issoi puit vääntää reen pääl. Vaik ei se hevonenkaa mahottommii kuormii olis jaksant vettää. Mut kolmyhteisest pärjäsiit jollakii viisii. 

Ievaki kuleksi ukkosa kans samaolosis pihkapöksylöis, eikä muutosinkaa joukost erottunt. Tupakkitauvol täytti piippusa ja nysä leuvois haastel välil härskilöihe savottajätkii kans tasavertasest. Mutt ko sitt joku ilta kämpäs olliit alkant Ievaa kiusottelemaa, jot hää o erlaine siihe sakkii, nii tää Ieva ol sanont, jot niihä hää on – paremmi varustettu ku teist ykskää! Ja sitt hää ol kaivant liitinki alt kippuraise pässi sarve, nakant sen uuninpelli vartee ja pistänt viel kessukukkaronsakii siihe kiikkumaa ja sanont, jot ”a hosbodi, nagatgua työgi veinvisguajanna yöks ahil guivuttamah”!

Kaikemmoist muutaki niihe savottalaisii kans pääs näkemää. Miu mommolaskii, enomies hää ko ol kans Kaukaa työmiehii, nii jollonkii siin heijä tupasa lattijal majottu muutama jätkä kauemmaks savottaa mänömatkal. Meist muoskist ol mukava katel ja kuunnel niihe juttuloit, vaik Teppoo ei kottoo laskettu sinn sillo, ko jätkii ol öitsemäs. Lie olt, jot ei muka oppis pahoil tavoil taik tuhmii haastamaa. Mutt myöhää kyll laseteltii kaik sanat perätyste, niij jot ei hää opist vail jiänt. Niistäkää.

Siin mummola vieres ol semmone rintamamiestila ja monlapsine pere, jost isä kulki enomiehe kans yhes niil savotoil ja penskoloihe kans miulkii ol hyvät välit, ko joku heist ol samal luokalkii miu ja Tepo kans. Heil saatto ol joskus tiukempaa ku muuto siel kylil, ko muistelin, jot ol just semmone kerta, ko ol näit savottamiehii tult yöks ja niit istu sit muutama pöyvä ääres iltasellaa, kuka mitäki repustaa eväst kaivelleen. Kukkaa lient huomant, jot tuva ovensuuhu ol tult naapurist yks pienimmäine, alle kouluikäne, joka siin hattu pääs aikasa kahtel ennenko sano, jot ”ne ne vuan syöp, kellä on evästä”! 
Liekö joku hänelkii leipäpalast antannu, en muista, mutt jollonkii tuo sanomine on noust uuvellee mielehein, ko tullee ylesyönnii pääl oikee ähkyn oltuu…

Oiskoo sitä taas mänt senverra etiäpäi, jot pitäs antaa teil lukurauha ja sen pääl viel lepoaikaa sen sulattelemiseks, jos mikä on tutult tuntunt taik muutosi kulenttant ommii entisii. Semmosiikii kuulumisii oon saant, jois ovat lukemise jälkee alkant muistelemmaa  ommii urheiluit ja ihan piirimmestaruuksii astikka taik henkisis kilpailuis sijoittumissii. Mahoiks mie jo sannookaa, jot tää Teppo on elleenkii esill jossakii siel lapsuumaisemii harrastajateatter-maalimas, jot tiijjä vaik joku ois hänet nähnykkii, ko hänestkii on kyselt, varsinkii naisii taholt.


Mutt näilhä myö mennää sin seuraavaa kertaa, jot kiitoksii seurast!


IsoTimppa

keskiviikko 14. syyskuuta 2016

Kaveruutta kakarast alkai, kakkone

Silviisii ja iha just nii. Sielhä myö kasvettii kylä muihe lapsiloihe joukos niin jot tokko ois meit muute huomattukkaa, mutt… No, onneks toine meist ol lähes semmone mallioppilas, mut vaa toine. Vaik jokusii kertoi sain mie sen Teponkii mukkaa niihe pienii kolttosloihenkii. Kerrankii kiusattii semmost sotavankii, joka ol heil maatöis apun. Hää ol varmastkii niit suomensukusii, ko hänen haastistaa sai suomalainenkii selvää. Vaik eihä myö semmosestkaa sillo mittää ymmärretty. Hänen nimes ol Henrik, joka kuulemma alkuperäismuovossaa – just sen Googlest katoin – tarkottaa suurt kartanoo, eihä hääkää mikkää pient oltkaa, mutt lepposaolone. Ko hää tul sarraimee, mis myös muoskat riekuttii ja hypittii jo sisäl ajettuihi heinii, nii sit sieltä kasa päält lausuttii oikee kuoros, jot ’Hentrikki, paita rikki, sen alt vilkkuu iso…’! Ja sit karkuu! Vaa ei sitäkää kaua saant harjotel, kuorolausumist, ko Tepo isä sattu tulemaa just semmosee aikaa kuuloetäisyyvel. Selkäsaunalt selvittii. Sil kertaa. Mutt siihe jäi se taiteellisuuvve kans pellaamine.

Jäi, mutt ei kokonaa. Kunna koululoil ko ol tapan vähä kaikes kokeilt, jot kene koulus ne vihmerämmät penskat kasvatettaa, ja siihe käyttöö piettii kaikemmoisii kilpailui. Urheilus varsinkii, ja pallopelilöis, joita sillo ol oikiast vaa yks. Sottii vaikutukse jälkipuolel kovat harrastettu pesäpallo, jost nyt sannoot, jot siin muka harjotellaa ranattiloihe heittämist. Ei ainaskaa meil. Myö ainaki lyötii sitä palloo ja sit riijeltii, jot ennättiks hää pesäl vaiko ei. Kai siin jottai sovast lainattuu ol, ko – jos ei ennättänt – siin saatto vaik kuolla, tai ainaski haavottuu.

(Nyt ko oon palant lapsuutein aikoloihi muutonkii, nii oon alkant seuraamaa pesäpalloo sen mitä töllöttimes näytetää. Kyllä ei oo ennää samammoist meininkii, ei. Siinäkkää. Paitti huuto. Sitä piisas kyll sillonkii ja paljo, pienemmänkii koulun porukois.) Myöhä ei Tepon kans juurkaa oltu loistavii näis liikunnallisuuksis, em mie varsinkaa. Kuuvelkymmenel metril kuitekii joskus pääsi iha maalii ast ja hiihtolois joku kerta enne ennenku ajanottajat olvat lähteneet kottiisa. Mut henkisis kilpailuis, niis myö oltii keulil. Kumpanenkii. Ja ko siihe aikaa ei – sovan vaikutuksest kai sekkii – tasapellii voint tulla, nii myö Tepon kans voitettii vuorovuosiloin. Lausuntakilpailuis. Kumpaselkii ol semmone varmast hyväst ulkoo opeteltu runo, jolla päihitettii koko koululoiheväline muu porukka. Ja vaik mie ite sanonkii, nii melkosel viisii ol rinta rottinkil, ko Markus-setä kysäs, jot ”lausut sie pikku Timo nyt harakast vai sen pesästä”? (Oliskoo tuo sielt saakka jonniimmoine rauma tähä nykysee allekirjutukseen, siintkii mie haasta viel sitt joskus.) No, molemmistaha mie lausuin, ko Lauri Pohjanpää ol sen silviisii kirjuttant.

Ja muutonkii on senkertane Lastentunti mielee jäänt. Tietyst, jott semmose tekemist pääs näkemää lähelt, ko Suomen Yleisratio kiers autoloihee kans er kaupunkilois ja Markus Rautio pit siel sit näit Lastentuntiloit. Tai siis niit nauhotettii. Sillo ku tää kerta tul ulos ratiost mie olinkii sairaalas kumine sije tiukast leukoloihe ympär. Ja koko osastov väk käytäväl kuuntelemas. Ko olin kehunt ratios olemisest. Ei ne ensmäiset aplootit olleet, mut mukavalt tuntuvii, vaik sitt muka ois seuraavan aamun halunneet leikat leuat auk, jotta näkisiit mikä vika siel olis. Äitmuori pelasti sillokii. Hää ol hommanu paika Helssinkist Kirurkisest sairaalast ja sinhä miut sit vietii. Ko miult ol alaleuvast luu katkent. Urheilusuorituksii kylkijäisin.

Luistinratal, ko jääpalloo pelanneist joku tul hakemaa ylilyötyy narupalloo, enkä ennättänt väistää. Mut se ol vast ensimmäine kerta, ko leukaluut kiinnitettii kohillee – ja siint toisest tuol tuonnempan – ko sen Tepon runo Lastentunnist ov viel kokonaa käsittelemäti. Hää näät ol kouluuvälisis esittänt semmose ”Auttamato Pekka”-runon ja niist kilpailuist meit kaks keulimmaist ol sit valittu runopuolel tänne Lastentunnil. Jot kovast taiteellisiikii oltii. Omast mielest ainakii. Jot iha ratios!

Ko täs urheilu ja kulttuur pistettii taas vastatuste, niiv viel o pakko kertoo meijä koulust tai sen ees olevast urheilukentäst, jot jottai juhlavaaki siin saatii nähä. Yhe kerran vuojes, näi syyskuu alus, Suomalaise ratsuväin vuosipäivän. Tää johtajaopettaja ko ol näät ratsumestar arvoltaa – ja arvosa tunteva kyl – ja hänel ol tallessaa luurankotakki ja punaset housut sekä sapeli. Myö kaik oppilaat seistii kentä laijoil ”katseel seuraamas” ko hää, naapuri isännält lainaks saavul hevosel ratsastel ympär kenttää täyves sotisovassaa.
Ol se komijata ja isämmaallist, vaikk myös ain pijettii peukkuloi, jot se hevone tekis koiruuksissaa jonkun semmose kommervenki, jot opettaja tippus seläst. Meil se tuppas tekemää nii peukuttamattakii, ko joskus päästii sitä laitumelt hakkiissa selkähevosel kokkeilemmaa. Ei tehn opettajal! Mutt sil olkii satula!



PS. Mukavast ootte sekä kommentoineetki, et pers.koht. palautuksii kautta tykänneet täänki tyylisest tavast muistel aikoi sielt jostai seihtemänkymmene vuojen takkaa. Jott mie kyll jatkan samalviisii ja tällälail pätkis näit julkistamal. Ain ei männä niiv vauhil ettieppäi, mutt sitt saatetaa loikata kerral pitkiiki askelii, ett yritä vaa pysytel vauhis mukan. Ja kerro välil (kommenttilois taik muihe postiloihe kautta), jott milt tää just Siust kuulostaa ja jos vaiks olsis jotaki samanmoist siel Sinunki entisis, mitä tää ois saant muistelemmaa.
Ja sitt vielä pittää tunnustaa, jot joku kuva on pitänt "lainata" netist, että josko saanee anteeks? Nääki luvattomuuvet, niinko lapsuuveskii monast!

Jott näil männää…


IsoTimppa

maanantai 12. syyskuuta 2016

Kaveruutta kakarast alkai

Silviisii ja iha just nii. Ainaski voip kuvitel, jotta miulkii o sellast olt – sellaine kaver, jost mie sit saisi kertoo vaik mitä, mitä muka oltais pienin tehty ja tuhtailtukki. Olkoo hää vaik Teppo nimeltää.

Tää Teppo, hää ol jo pienen semmone julkisuuvekippee ja jo sillo tek semmosii konstvärkkilöit, mitä vast nykysi julkimoil on tavaks tult. 

Hää olkii melkose lail vesselä kaikel viisii ja monest koiruuvest saatii hänest vapaaehtoine syylline, joskus toinperrää vast pienel painostuksel. Mut mukava poikaha hää ol. Ja ku kyläl ei niim mont poikaa oltkaa, nii tarpeelline kaveriks.

Nii, sit tää mei kylä: etäläise Savo ja nykyse Pohjois-Karjala vaikutuksii rajamail. Maaviljelyksii kivisil ja pienil peltoloil mäkkii kyles, tasast ei just missää. Mutt ol kelvant jo enne sottii kaartilaisii käyttöö ja saant nimekseeki jot Kaartila! Sottaa ootelles sinne ol rakennettu lähel oleva variko väil asumuksii, kahe perree lautaparakkii ja niit ol usseis koht kyllää ja tietys aliupseeriloihe ja upseerii perreil erillisil kohil. 

Ja ko Viipurist sit jouvuttii lähtemää sova jaloist, niin mutkii kaut äitmuori sai meil asumukse siel; Upseerikyläst, isä-vainaa hää ko ol vänrikki. Kuulemma. Mie hänt muista ko kuvist. 

No, mutt tää Teppo. Hyö assuit melko isos maatalos siin kylä keskel. Olvatten saant sen ostaa ko tulliit evakkoo rajan takkaa ja Mehtäyhtiö ol sen heil myynt. Mukavast siihe soppeutuneit ihmisii, vaik hyö haastoit jotenkii hauskalviisi. Eihä meil oikeastaa itel ollukkaa mitää oikijaa murret – savvoo ja karjalaa sekotettii ja kai jokusii sanoi sitt keksittiiki iha ite – ja nii siint Teponkii murteest otettii hetikoht mallii matkittavaks. Siks tääkii miu juttu männöö ihan latusillee ja mite sattuu, eikä oo oikeest mittää murretta. Toisaalt siks, jotta etten tuntis, kuka tätä on värkänt ja toiseksee ku nykyjää ei juurkaa tuu täl sekamurteel paljookaa haastettuu. Ainakaa näil nykysil kotikontuloil. Ja sit viel, ko tää ei oo mittää, nii ei tuu kovast paljo kirjotusvirheitkää… ja nekkii voip sit jälestpäi kiistää!

Mut hyväs sovusha myö kasvettii naapurein ja varsinaisest kouluikää ehittyy alettii ol enemp keskenämmekii. Samaikäsin päästii kuusvuotisin molemmat kuunteluoppilaiks alakouluu. Se kouluki ol vaa yhe maalaistalo tuvas ja kaik luokat samas tilas. Tilapäisest, ko heti sovan loputtuu niihe Upseerkylän parakkiloihe rakennettii kansakoulu ja oikee kolmopettajaine. Ja myö muutettii Aliupseerkyllää, minkä parakkilois asus edellee pääosiltaa Variko väkkee.

Siin maalaistalon koulus ei myö Tepon kans ennätetty olla ko se yks talvi ja sitt uuves koulus päästiikii heti toisel luokal suoraa, ko osattii jo lukkee ja ynnättii jotenkute. Mutt yks semmone muistikuva jäi sielt vanhast koulus, joka iha yläluokil asti kohos ain maantietotunnil mielee. Tuvasha ol iso leivinuun, jolla tilat lämmitettii. Liekö olt mite märkii kunna puut, ko niit ol pistetty sin uunipessää illal valmiiks kuivumaa. Nehä sit olivat yöl syttynny ja ku pellit olliit kiinni nii… Telinees olleisii rullakarttoloihe jäi niiv vahvast savuloihe jälet, jot ain ku avas karta, niiv viel vuosiinkii jälest niist näki ja haisto noihe muistot koulutien alust.

Mei kans samas luokkahuonees ol siihe aikaa yks poikkeava yksilö – vaikk’ei myö sitä ymmärretty. Vähemmistöläine. Poika, joka ei kuulunt valtaväestöö. Sillo ei viel olt mamuloit, eikä homoi, eikä ies käsitetty, jot suomenruotsalaisiiki Suomes onkaa. Täst mustilaispojast, vai romanik hää lie olt, hänest jäi meil mont mukavaaki muistelemist. Ensimmäisii lie olt se, jot piirustustunnil hänelt loppuit väriliiut. Hää näät ol syönt ne! Mutt muute sopusa kaveri, vaik joskus ”palloit hihat” välleemmil ku muilt. Ja taas karkais ajatus sivvuu täst Tepost.

Mutt ku ollaa jo näinkii isost pyöritty paikoillaa ja pohjustettu tulevii kouluvuosii ja Tepon kans kasvamissii, niim mie jätänkii tää tähä – ja jatkan jokuse päivän pääst. Saatte siin mietii, jot viititteks lukkee moist ja kulettaiskos tää ommii ajatuksiinne sin alakouluaikaa teilkii. Rehellissiiki mielpitteit ja muistelemissii saap pistää kommenttiloihe, mist ne kyl tullee miul luettavaks. Tepolhaa tätä ei passaa näyttää ja elkää työkää kertoko hänell, jot hää on pääosas meijä Yhistäväs tekijäs – vaikk’en oo luppaa kysyntkää.


Jatkos; jos ette nyt ihan aikuiste oikeest ilmota, jott elä jatka; mie kuletan nuita muistojjain läpi koko 8/8-kansakouluaikoi ja saattaa tulla viel sivuite siintäi. Ihan vähäl kieltämiselkää mie tuskin lopetan, jotta kommenttiloit ootetaa! Jotta, jos jaksat lueskel, ni tulos on!

IsoTimppa

perjantai 9. syyskuuta 2016

Luumun ja sipulin makeutta

Löysinpä tässä makoisan piirakan ohjeen. Siihen tulee luumua ja sipulia. Voi kuulostaa hassulta yhdistelmältä, mutta toimii upeasti. Onhan sitä kautta aikojen tehty possun uunifilettä, johon on laitettu sekä sipulia että luumua. Nyt voi kokeilla makoisaa luumusipulipiirakkaa. Se on tosin tarkoitettu suolaiseksi piirakaksi, mutta on makea ja hyvä! Kokeilkaa ihmeessä!


Tarvitset:
Pohja:
3,5dl spelttijauhoja
1tl leivinjauhetta
0,5 tl suolaa
150g voita
0,5 dl turkkilaista jogurttia

Yhdistä kuivat aineet ja nypi joukkoon voi murumaiseksi seokseksi. Lisää jogurtti ja sekoita tasaiseksi. Kääri taikina kelmuun ja nosta se jääkaappiin puoleksi tunniksi.
Täyte:
500 g salotti- tai keltasipulia
2 rkl voita
2 rkl oliiviöljyä
400 g luumuja
0, 5 dl juoksevaa hunajaa
1-2 rkl tuoretta timjamia silputtuna
1 tl suolaa
¼ tl rouhittua mustapippuria
2 dl kuohukermaa
2 munaa
150 g goudajuustoa raastettuna

Kuori ja leikkaa sipulit silpuksi. Kuullota sipuli pannulla läpikuultavaksi voiöljyseoksessa. Huuhtele luumut, poista kivet ja kuutioi luumut. Lisää luumukuutiot pannulle, kuullota hetki ja lisää hunaja. Hauduta keskilämmöllä kannen alla 10 minuuttia, kunnes sipulit ja luumut pehmenevät. Mausta timjamilla, suolalla ja pippurilla.

Painele taikina jauhotetuin sormin piirakkavuoan (halk. 26 cm) pohjalle ja reunoille. Levitä taikinalle sipuliluumutäyte. Sekoita kulhossa kerma ja munat. Kaada seos sipulitäytteelle. Ripottele päälle juustoraaste. Paista 200 asteisen uunin keskitasolla 30-40 minuuttia, kunnes täyte hyytyy ja saa kauniin värin. Anna vetäytyä hetki ennen tarjoamista. Piirakan voi valmistaa myös edellisenä päivänä.

Voit valmistaa piirakan gluteenittomana korvaamalla spelttijauhon tattarijauholla. Toimii näinkin! Makoisia hetkiä herkullisen piirakan parissa!


Päivi