Kaveruutta kakarast alkai, kakkone

Silviisii ja iha just nii. Sielhä myö kasvettii kylä muihe lapsiloihe joukos niin jot tokko ois meit muute huomattukkaa, mutt… No, onneks toine meist ol lähes semmone mallioppilas, mut vaa toine. Vaik jokusii kertoi sain mie sen Teponkii mukkaa niihe pienii kolttosloihenkii. Kerrankii kiusattii semmost sotavankii, joka ol heil maatöis apun. Hää ol varmastkii niit suomensukusii, ko hänen haastistaa sai suomalainenkii selvää. Vaik eihä myö semmosestkaa sillo mittää ymmärretty. Hänen nimes ol Henrik, joka kuulemma alkuperäismuovossaa – just sen Googlest katoin – tarkottaa suurt kartanoo, eihä hääkää mikkää pient oltkaa, mutt lepposaolone. Ko hää tul sarraimee, mis myös muoskat riekuttii ja hypittii jo sisäl ajettuihi heinii, nii sit sieltä kasa päält lausuttii oikee kuoros, jot ’Hentrikki, paita rikki, sen alt vilkkuu iso…’! Ja sit karkuu! Vaa ei sitäkää kaua saant harjotel, kuorolausumist, ko Tepo isä sattu tulemaa just semmosee aikaa kuuloetäisyyvel. Selkäsaunalt selvittii. Sil kertaa. Mutt siihe jäi se taiteellisuuvve kans pellaamine.

Jäi, mutt ei kokonaa. Kunna koululoil ko ol tapan vähä kaikes kokeilt, jot kene koulus ne vihmerämmät penskat kasvatettaa, ja siihe käyttöö piettii kaikemmoisii kilpailui. Urheilus varsinkii, ja pallopelilöis, joita sillo ol oikiast vaa yks. Sottii vaikutukse jälkipuolel kovat harrastettu pesäpallo, jost nyt sannoot, jot siin muka harjotellaa ranattiloihe heittämist. Ei ainaskaa meil. Myö ainaki lyötii sitä palloo ja sit riijeltii, jot ennättiks hää pesäl vaiko ei. Kai siin jottai sovast lainattuu ol, ko – jos ei ennättänt – siin saatto vaik kuolla, tai ainaski haavottuu.

(Nyt ko oon palant lapsuutein aikoloihi muutonkii, nii oon alkant seuraamaa pesäpalloo sen mitä töllöttimes näytetää. Kyllä ei oo ennää samammoist meininkii, ei. Siinäkkää. Paitti huuto. Sitä piisas kyll sillonkii ja paljo, pienemmänkii koulun porukois.) Myöhä ei Tepon kans juurkaa oltu loistavii näis liikunnallisuuksis, em mie varsinkaa. Kuuvelkymmenel metril kuitekii joskus pääsi iha maalii ast ja hiihtolois joku kerta enne ennenku ajanottajat olvat lähteneet kottiisa. Mut henkisis kilpailuis, niis myö oltii keulil. Kumpanenkii. Ja ko siihe aikaa ei – sovan vaikutuksest kai sekkii – tasapellii voint tulla, nii myö Tepon kans voitettii vuorovuosiloin. Lausuntakilpailuis. Kumpaselkii ol semmone varmast hyväst ulkoo opeteltu runo, jolla päihitettii koko koululoiheväline muu porukka. Ja vaik mie ite sanonkii, nii melkosel viisii ol rinta rottinkil, ko Markus-setä kysäs, jot ”lausut sie pikku Timo nyt harakast vai sen pesästä”? (Oliskoo tuo sielt saakka jonniimmoine rauma tähä nykysee allekirjutukseen, siintkii mie haasta viel sitt joskus.) No, molemmistaha mie lausuin, ko Lauri Pohjanpää ol sen silviisii kirjuttant.

Ja muutonkii on senkertane Lastentunti mielee jäänt. Tietyst, jott semmose tekemist pääs näkemää lähelt, ko Suomen Yleisratio kiers autoloihee kans er kaupunkilois ja Markus Rautio pit siel sit näit Lastentuntiloit. Tai siis niit nauhotettii. Sillo ku tää kerta tul ulos ratiost mie olinkii sairaalas kumine sije tiukast leukoloihe ympär. Ja koko osastov väk käytäväl kuuntelemas. Ko olin kehunt ratios olemisest. Ei ne ensmäiset aplootit olleet, mut mukavalt tuntuvii, vaik sitt muka ois seuraavan aamun halunneet leikat leuat auk, jotta näkisiit mikä vika siel olis. Äitmuori pelasti sillokii. Hää ol hommanu paika Helssinkist Kirurkisest sairaalast ja sinhä miut sit vietii. Ko miult ol alaleuvast luu katkent. Urheilusuorituksii kylkijäisin.

Luistinratal, ko jääpalloo pelanneist joku tul hakemaa ylilyötyy narupalloo, enkä ennättänt väistää. Mut se ol vast ensimmäine kerta, ko leukaluut kiinnitettii kohillee – ja siint toisest tuol tuonnempan – ko sen Tepon runo Lastentunnist ov viel kokonaa käsittelemäti. Hää näät ol kouluuvälisis esittänt semmose ”Auttamato Pekka”-runon ja niist kilpailuist meit kaks keulimmaist ol sit valittu runopuolel tänne Lastentunnil. Jot kovast taiteellisiikii oltii. Omast mielest ainakii. Jot iha ratios!

Ko täs urheilu ja kulttuur pistettii taas vastatuste, niiv viel o pakko kertoo meijä koulust tai sen ees olevast urheilukentäst, jot jottai juhlavaaki siin saatii nähä. Yhe kerran vuojes, näi syyskuu alus, Suomalaise ratsuväin vuosipäivän. Tää johtajaopettaja ko ol näät ratsumestar arvoltaa – ja arvosa tunteva kyl – ja hänel ol tallessaa luurankotakki ja punaset housut sekä sapeli. Myö kaik oppilaat seistii kentä laijoil ”katseel seuraamas” ko hää, naapuri isännält lainaks saavul hevosel ratsastel ympär kenttää täyves sotisovassaa.

Ol se komijata ja isämmaallist, vaikk myös ain pijettii peukkuloi, jot se hevone tekis koiruuksissaa jonkun semmose kommervenki, jot opettaja tippus seläst. Meil se tuppas tekemää nii peukuttamattakii, ko joskus päästii sitä laitumelt hakkiissa selkähevosel kokkeilemmaa. Ei tehn opettajal! Mutt sil olkii satula!

                                         

PS. Mukavast ootte sekä kommentoineetki, et pers.koht. palautuksii kautta tykänneet täänki tyylisest tavast muistel aikoi sielt jostai seihtemänkymmene vuojen takkaa. Jott mie kyll jatkan samalviisii ja tällälail pätkis näit julkistamal. Ain ei männä niiv vauhil ettieppäi, mutt sitt saatetaa loikata kerral pitkiiki askelii, ett yritä vaa pysytel vauhis mukan. Ja kerro välil (kommenttilois taik muihe postiloihe kautta), jott milt tää just Siust kuulostaa ja jos vaiks olsis jotaki samanmoist siel Sinunki entisis, mitä tää ois saant muistelemmaa.

Ja sitt vielä pittää tunnustaa, jot joku kuva on pitänt "lainata" netist, että josko saanee anteeks? Nääki luvattomuuvet, niinko lapsuuveskii monast!

Jott näil männää…

IsoTimppa