Kaveruutta kakarast alkai, viijeis

Silviisii ja iha just nii. Nuist ruoka-asjois ko viimeks ol puhet, nii pitänöö viel haastaa siintkii, mist miu kiinnostuksein hella äärel o saant alkusa. Jo iha lapsuuvestain astikka. Tää miu siskoloin, hää ko ol kaikelviisii paremp’oppine ja laatujaa ahkerampkii mitä mie, nii hää ol sitten mänt oikee oppikouluu. Samoloihe aikoin äitmuori poti niij, jot ei meinant piäst hetekast yllää. Lie olt reumatismii, se ku tais olla niit ainoit erillissii tautiloi, mill o nimkii, melkei kaik muutha olliit rintatautii taik sit vaa vanhuuvest johtuvii vaivoloit. Mut kipijä hää kyl ol. No se semmone koulukas mittää kothommii ennää ennättänt aattelemmaa, jot miulha ne jäi, ne potattiloihe keittämisetkii.

Myö muorin kans kyl tehtii ne silviisii porukas, jot hetekka vejettii päiväks semmosel kohal, jot ovest näky kyökinpuolel ja hella ettee. Sielt hää sitt anto neuvoloi, jot milviisi millokii piti tehä taik mitä panna lissää kattilaa, tai jot minkälaisee pilkkumii se soppa piti laittaa, ko ain ei passant kattilaa pistää pöyväl. Usko pois, mutt monemmoist einestä oon kokkailt ja tien viel nykyjääkii ja iha niil oppiloil. Siin se o työ tekijääsä neuvont, vaik alus (ja jollonkii vielkii) käi monast niij, jot syömätihä se jäi, ko saatto olla vaik nii tapposuolane, jotta ei pystynt suussaakaa pitämää. Vähäsist pohjaa-palamisist ei sillo passant välittää ja oikeelviisii nälkänehä syöp vaik pienii kivvii, ol kuulemma isävainaa tavant sannoo. Vaik hää ei ennättänt niitä miu keitoksijjain ies maistelemmaa.

Mei mummolas ol sillo viel savusauna ja niinko myökii, lähel asuneet setämiehet, kolm vanhaapoikaa, äitin isän – Ukko-Pekan – veljii, käivät hyökii siel vakintaisest kylpemäs. Heist taiks siint saunaskaa ei täs sen enempää, lahijat olliit löylyt ja vaik jollokii persposket ol jiänt mustaks poistultais, nii eellee lämpösest muistelen. Ja niist setämiehistkii sitä Ierikkaa, hänel ko ol komijat ja kippuraiset viikset. Hää ol olt ravintolas viinur ammatiltaa ja siihe virkaa lie kahtont kelvolliseks viiksilöihe pitämise. Ja ko saunan pääl nää veljekset istuit kesäsii siin seinustal huokumas, miul jäikii ne viikset nii vahvast mielee, jot parikymment vuotta takasiippäi miulkii ol viel semmoset. Olliit olt melkei siint, ko parta kunnol kasvo.

Sit, niinko muutonkii näil kymmenil, mikkää ei oo ennää nii nohevaolosest ko nuoren, ei näit viiksilöitkää kärsint ennää kääntää kippuraiseks, ne ko näät turpakarvatkii mureniit niis puuhis. Mutt yhäte vielkii pittää jotakii olla tuos noka al niist samoloist peruloist.

Tää Ukko-Pekka, miu isoissäin äijin puolelt, hää ol kyläsuutar. Vertastaa hää piti mummola tuvas, yhes nurkas, mis ol ikkuna, jot näki paremmi värkätä. Siin kohal mie muistan jo melko varahi kiinnostunt suutaroinnist ja varsinkii kaikist niist värkkilöist ja tarveaineist mitä ukol ol siin ikkuna al asetetul työpöyväl. Sit ol viel semmone tynnöripuolikas, se minkä pääl hää istu ja sitt tietenkii ol viel lestilöi ja pohjanahkankii paloi. Mut se työpöyvä päälline, se se vast ois kiinnostat: sijaharjaksii, pikilankaa ja puunauloi ja vaiks mitä mihe piene miehenalu silmä kiinty. Ja kätteehä niitä ois pitänt saaha.

Mut Ukko-Pekka hää ol er mielt. Enneaikaa ainakii suutarloil ol semmone polvremmi, mil hyö pittii työ alla olevaa kenkää siin jalkaasa vaste, jot kumpaaki kättä pääs käyttämää. Ja ain ko mie pääsi nii likel häne aluvettaa, jot polvremmi yletty, nii sehä heilaht. Ei ou jiänt mitenkää pahal viisii sen osumisist mittää muistii, mut sit jollokii ku tul ennätettyy peril ast, ja ”osallistuttuu” siihe suurtarlointii, nii ukko kyl kohos sielt penkistää. Sillo pit kiireest pääst mummo selän taa suojaa. 

Mummo, Lovviisa nimijää, ol halttautunt ja makas yleaikaa sängys. Ja hää ol semmone suoja, viel sielläkii, jot kukkaa ei tohtint tehä mittää, ko hää määräis, jot ”ei poikoo sua piestä”. Kyl helpotti! Ei se ukkinkaa vihane olna sen pitempää ja saatto jollonkii, sit ku olij jo jonnii verran kasvant, ottaa kalakaverikseeki. Hää tykkäs istuu onkimas ja siel sai sillo hyvvii vanha kansa konstiloi tiijoksee. Ja kalapaikkoi, mist varmaast sais kalloi vielkii! Varsinkii Kontiivuore laijal, mis ol järvee ast ylettyvä kallijo, sen rintuukses toillaa ol juuma kohta ja issoi ahvenii. Eikä kyllä vennees suant kolistel eikä pittää iänekäs haastiikaa, jot kalat ei säikkynt.

Tää Ukko-Pekka, hää ol oikee semmone tervaskanto, minkäolosii ei taija nykyjää ennää olla ensikää. Eellisel vuossaal ol syntynt ja vaik vanhaks monet elläät nytkii, nii ukko ei 85 ikävuotennaa ollu käynt lääkäris ku kerran. Se ol se viimene, hää ko siint vastaaoto ootteluhuoneest siirty tuonilmasii jo enneko tul häne vuorosa pääst sissää.

Teppo ja muutkii koulukaverit oj jiänt vähemmäl, mutta kaverloiksha sitä pittää laskee kaik senaikaset naapurit ja sukulaisetkii, vaikk’ei silvii ko nää, joihe kanssa tul kuleksittuu ja maleksittuu kyläl ja koulun kentäl, mihe ruukattii usseest kokkoontuu ilma sen ihmeempää syytä. Ja sit, ku poikaporukast ne isot pojat, ne joil ol jo henkselit, alkoit kääntämää päätää tyttölöihe perrää, nii syitäkii kyl löyty, mutt siitkii sit jollonkii seuraavil kerroil haastan tarkempaa. Jot näil mennää…

               

IsoTimppa