Silviisii
ja iha just nii. Jollokii ainaskii. Meinaan, jot välist tul värkättyy vällei
vaarallisempiikii tekemissii. Vaiks niist jottai tiijettiiki, mutt siltikkii.
Enkä mie nyt meinaile niit omatekosist hyppyrmäkilöist tehtyi volttiloi, vaik
usjammat sukset kyll tulj katkastuu. Ja jalankii kertaallee. Ko olin saant
koulu kaut kunnalt monot (ne mitkää oikijat monot olt, mutt eiks kaikkii
hiihtokenkii enne monoiks sanottun). Nää olliit pohjaltaa papernarust taik
jostai semmosest tehtyn, ku varottiit, jot suojakelil ei kannata männä niit
kastelemmaa, jott’eivät likkoo poikkee. Ne pohjat...
No mut, ku olj monot, piti saaha
sijesukset. Omis ku ollii mäystimin vaa sellaset rakset, niinko meil sanottii,
remmi siint varpaallissii kohalt ylihe. Ja ko mie olin nähnt isävainaan
armeijammalliset varastoliiteris orrepääl, ja niis olkii oikee rautaset
sitteet. Jot nehä mie tahoin, tietenkii. Ja ei ku mäkkee! Mut ko tää ukko ol
pien ja sukset isoi, nii ensmäises laskus niist män toine puu toiselt puolelt
ja toine toiselt. Siin se sit män jalkaluu poikki. Ja armeija hevosel,
laatikkoreis veivät kaupuntii, mis pistiit kipsii puol koipee. Senverra siint
vielkii muistan, jot turkasest kutitti sielt kipsi sisält ja sukkapuikolkii
koitin sitä pääst raapimaa.
Niihe
vaarallisimpii pitänöö pohjustaa ensteks, jot iha siin Upseerkylän vieres –
alle kilometri pääs – ol olt sova aikan lähi-ilmatorjunnast vastaava Nallen
patter. Miekii luulin viel pitkäst sova jälkee, jot siel ois olt oikee
tykkölöitkii, mutt kuulemma vaa kaks ilmatorjuntakonekivärii kiinteel jalustal.
(Tykki ol olna tää nykyse Tanhuvaara kuppees - Kontiinmäin ja Ikkoinniemen tiehaaran välis - ja senkii rakennelmiiha myös käytii
joskus tutkimas, mutt mitäs vaarallist siel ennää olis olt.) Tään Nallen
patteri jälelt usjast löyvettii monenlaist poikii kiinnostavvaa, yhe kerra
panoksiikii. Kokonaine askilline. Lie olt konepistoolii sopivii, ku olliit
lyhkösii. Ja myöhä ei tietenkää niist virkettu kellekää, piettii taskulois ku
juostii puutussarloihe kans siel samal harjul sotimas.
Yhe kerr sit miu
pikkuserkkuin, sekkii ku asu samal kyläl, mut olj miuta vanhemp, nii hää
yllytti, jot pammautettaaks! Oltiim muka varovaisii ja pistettii niit paukkui
kasvava männyrungon ympäril, luojit yllääpäi, ja sitt kerättii risuloit piäl
nuotioks. Ja serkku-Pekka sit ol varant (taik varastant) pitskuloit koistaa ja ei
ku kivvii taa mahallee ja tul nuotijoo…
Eikä
muute mänt kauvaa siint posahtelemisest, ku se mei opettaja, tää ratsumestar,
ol juost koulult sin ääne suuntaa. Eikä meijä päät silitelty, ko sillo tuost
koskemattomuuvest ei olt viel mittää lail sääjettyy! Ja saarnakii saatii, jot
vaik ei ois oma henk mänt, nii jonnekkiiha ne luojit siint lensiit.
Semmostakkaa oltu aatelt, eikä oikee kunnol osattu pelätäkkää. Mut ei mänt
kauvaakaa siint ko naapurtalon pojalt lähtiit melkeis kaik sormet ja peukalo,
ko hää ol tempas käsranatist soka irt, ei ennättänt yle äkist sitä heittämmää.
Sirpaleit ol olt mones kohi, mutt henk säily ja myökii oltii pitkä aikaa
melkoviisii muka varovaisempii.
Se
Nallen patter ei kotiutunt just hetikää ko rauha tul. Isommat pyssyt lienöö otettu
alas, mut ainaskii osa miehist asu eelleen samas pahvises parakkiteltas, missä
sovankii aikan. Hyö siivosiit ja korjasiit paikkoloi ja rakennuksii. Heijä
muonituspaikkaasa ol just sen Kaukaa talon pihas, mihe Tepo pere sit jälestpäi
muutti. Siel se ol olna koko Jatkosova aja. Ja ku sota loppu, nii meil
penskoloiltii annettii lupa käyvä siel majotusparakil. Miul o jiänt mielee, jot
jokusel kerral satuin sin heijä sapuska-aikan ja miut nostettii yhe pyörä
tarakal ja vietii mukan sin soppatykil, mihe olliit just lähöllää.
Antoit viel
pakin kannekii kouraa ja siihe hernekeittoo, mut sitä ”lusikka-haarukka-menetelmää”
pit outtaa, jot se kyyvi antant sotilas ol syönt ensi ite. Lienenkö niim
makijaa rauha ajal saantkaa, vaik monast oon kenttäkeittiös hauvutettuu rokkaaki
syönt. Taik sit vaa se tuntu silloses elos silviisii.
Ruokapuol
se o olt ain miul lähheist ja äitimuori hää ennusti jo miust pienen, jot syömäköyhä
tullee. Eikä nii vääräs oltkaa. Mutt niist sova jälkeisist syömisist pittää
viäl haastaa, jot savustettuu hevosellihhaa parempaa herkkuu ei miun mielestäin
olemas oltkaa. Ko äit millo käi kaupunnis, nii sitä mie ain pyysi tuomisiks.
Mustaa ja suolast, sitkeetkii, mut nii suummukast, jotta! Toisen makumuistissain
olis semmone vaniljakiisseli, jota sai lusikal leikata ja reuna pysy ehjän.
Liekö olt sit siinäkii ne pula-ajan tarpeet, mutt mont erilaist kiisselii on
tult kokkeiltuu ja maisteltuu, mut ei muka ol mikkää niist olt samal viisii kuvallist.
Ja ko o
alettu herkuttelemaa, eikä olla minkäämmoises tarkas aikajärjestykseskää, nii
makustellaa viel yks senaikain ”herkku”. Puurojauhokastike lie olt nimijää.
Semmone pien littee pussi, jossa ol sit oikee hienoks jauhettui jauholoi sisäl.
Jotenkii muistelisi, jot ne ol värillistkii, enemp oranssii päi. Ja se se vast
ol makijaa. Jollonkii, sit ku jo iteksein uskalsin lähtee Halose kaupal, äijilt
saatu kauppalappu lyyssintaskuu laitettun, niin siint palkaks sain ostaa 3
pussii Puurojauhokastiket. Kaks kottii ast tuotun, jot ol siskolkii, mutt sen
yhen sain syyvä jo matkal, kuiviltee. Siihe ylejää ku laitettii vettä, jost ne
jauhot turpois iha semmosel mehukeito mallil.
Eihä se kuivan niih hyvvää olkaa,
mutt ko ol joskus joutunt nieleksimmää Hotapurveriikii kivistämissee, nii osas sen
jauhonkii lutkutel suus niij, jot maku irtos. Hotan pääl kyl piti ottaa
vesryyppy, ol se semmone makujaa. Täs Puurojauhokastikkees ol mium mielestäin
kuivatettuu porkkanaa ja ruusummarjaa hienoks jauhettun ja sit sakariinil tehty
makijammaks. Mahtaaks joku teist muistaa semmost ja et oliskos nuo
jälkiarvailuin aineksis osunt oikijaa? (Se kauppakaa mikkää nykysemalline olt,
pien maatalo, jost yhe huonee kohal ol se puoti laitettu, vaakonee ja
hyllylöinee. Ja emäntä tul usseest tekemää kauppoloi ja hää anto miul ain
paperiruutas muutama piene makijaise, muka niinko kaupatekijäisii. Ei ne
kestänt millokaa kottii ast, jott ei tarvint tehä jakoloi. Se Halone ite ei kyl
mittää karamellilöi antant.)
Täs
välis pitäs käyvä jiäkaapil. Jo toise kerra. Se kun ruokapuol antaa ain
semmosii ajatuksii, jot oiskoo siel jotakii, mitä passais täs välis ottaa, enne
vakituis ruokaverroo! Ja jos Siulle on tult samanmoist muistamise nälkää taik
mieltekkoi, nii mäne veikkone kaapistas kattomaa. Ain sielt jotaki löytyy, mikä
helpottaa. Miekii lähen! Jot tavataa taas sit seuraaval kerral. Ja näil männää…
IsoTimppa
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti