lauantai 27. helmikuuta 2021

Musiikilla merkitystä

Kun katsomme televisiota tai olemme elokuvissa, niissä on aina musiikkia. Välillä liian kovaakin, kuulemma.  Mutta jos ei sitä taustamusiikkia olisi, voisivat ohjelmat olla tylsempiä katsottavia. Jo mykkäelokuvien aikana oli musiikilla iso merkitys, ehkäpä suurempi mitä nykyään.

Olen katsonut varsinkin luontokuvia. Niissä on oivallisesti saatu musiikki luomaan tunnelmaa aina eri kohdissa. On sitten jokin eläimen juoksu tai kävely kyseessä, tai ihan vaan luontoa.  Suomessa tai jossain muualla tehdyt luontokuvatkin olisivat aivan toisenlaisia ilman taustamusiikkia. Katsoessaan elokuvaa jokainen voi vaan kuvitella musiikin voimistuessa, että jotain alkaa tapahtumaan. Musiikki taustalla luo tunnelmaa, on se sitten jännitystä tai hempeyttä tai jotain muuta. Toisinaan musiikki jää soimaan ”korvamadoksi” ja toisinaan elokuvamusiikit jäävät ns. ikivihreiksi. Siinä on aikamoinen hakeminen, että löytää sopivan musiikin elokuvakohtauksen taustalle. Esimerkiksi tappelu- tai tappokohtauksen taustalle ei sovi mikään romanttinen musiikki.

Radiosta on tullut aina musiikkia. Hyvä niin, ei tarvitse olla tupa täynnä erilaisia musiikkilaitteita. Nykyisin radiokanaviakin on lukuisia ja jokaiselle varmasti löytyy jotakin.

 

Mitä olisikaan maailma ilman musiikkia.                               

 

Nuotisto: Beethovenin jousikvartetto nro 4 op. 18.
Nykyaikaista nuottikirjoitusta: Ludwig van Beethovenin jousikvartetto nro 4 op. 18.

                                                       Kuulemisiin, Sisko

lauantai 20. helmikuuta 2021

Villaa ylle!

Tossut ja päällimmäisiksi tulevat villasukat
Tossut ja päällimmäisiksi tulevat villasukat



Tulihan se talvi sieltä. Kyllä jossain vaiheessa jo hirvitti, onko tämäkin vuosi samanlaista pitkää pimeää syksyä, mutta nyt ei voi valittaa. Lunta on riittävästi, pakkasta välillä yli oman tarpeen ja joinakin päivinä aurinkokin on antanut itsestään merkkejä. Hyvältä tuntuu!

Meillä ei olla mitään himoliikkujia, mutta jonkin verran on tullut luisteltua, hiihdettyä ja pulkkailtua. Lasten jalat kasvavat, ja huushollista löytyvät sukset ja monot eivät menneet ihan järkevästi yhteen – suoraan sanottuna, eivät menneet yhteen ollenkaan. SNS-side ja NNN-mono tai toisin päin, ei toimi. Kuopus, neljäsluokkalainen, hiihti koulun liikuntatunnilla suksilla, jotka on keskimmäiselle hankittu kuusivuotiaana, koska hänen mononsa sattuivat sopimaan vain niihin tai 180-senttisiin. Onneksi yhdet vanhat monot löytyivät lainasta ja itse kokeilin miehen suksia, joilla voin hiihtää ihan hyvin ne kerrat, kun (jos!) saan kaikki lapset kerralla ladulle. Mies kun ei tänä vuonna aio hiihtää. Omat sukset menevät esikoiselle tai keskimmäiselle mainiosti. Nuo miehen sukset ovat luistelusukset, tai pitäisikö virallisesti sanoa vapaan tyylin, ja se olikin hauskaa menoa, kun kävin kokeilemassa. Tosin aika raskasta tottumattomalle, kyllä tuli läähätettyä parikin kertaa kesken ylämäen, kun ei vaan enää riittänyt potkua! Jos siellä ruudun takana joku nyt on hankkimassa suksia, niin minä en osaa antaa minkäänlaisia suosituksia, mutta juttua olen kuullut, että ainakin karvapohjasukset ovat aika vaivattomat.

Sukkakenkien kanssa lumessa.
Lunta sukassa :)



Jossain liukkaan kelin vinkissä, olisiko ollut ihan mielipidepalstalla, mainittiin jonkun ihmetelleen vanhemman väen tyyliä käyttää villasukkia kenkien päällä. Siitä en vielä innostunut, vaikka sukka varmasti pakkaskelillä toimiikin liukuesteenä ja lämmikkeenä. Sitten tuli uudestaan vastaan villasukkauutinen. Siinä mentiin villasukissa lenkille. Näytti niin hauskalta menolta, että sitä piti kokeilla. Suositeltiin kahta tai kolmea villasukkaa päällekkäin. Minulla kun on nuo Feelmaxit, paljasjalkajalkineet, jotka muistuttavat sukkaa ja ainakin keväästä syksyyn tuntuvat jalassa tosi lämpimiltä, päätin laittaa ne väliin. Eli villasukka alle, tossu keskikerrokseen ja vielä yksi villasukka siihen tossun päälle. Oli muuten hankala valita nuo päällimmäiset sukat. Tykkään villasukista yli kaiken ja käytän niitä läpi vuoden, joskus helleaikoina korkeintaan pidän taukoa. Kun saan uudet, käytän niitä säästellen, pelkästään kotona “parempina sukkina”. Eihän tuommoiseen kulutuskäyttöön siis voi valita mitään uutta sukkaparia vaan täytyy ottaa sieltä arkikäytön parsitummasta laidasta. Onneksi olin hiljattain parsinut yksiä kivoja, vihreitä makkaravartisia sukkia, ja ne nappasin kokeiluun. Siis sukkaa ja tossua päällekkäin ja pihalle! En tehnyt pitkää lenkkiä, mutta hieno tuntuma tuli metsänpohjaan ja polkuun, kun kirjaimellisesti sukkasillaan pääsi kirmailemaan. Kengänpohja hävittää kaikki paakut ja pahkurat, juurakot ja kivet, ja vaikka kengillekin on tärkeä paikkansa niin mikä tunne-elämys jalkapohjille ja koko jalkojen päällä hoipparoivalle täti-ihmiselle. Sanoisin että mahtavaa menoa metsässä, vapautetaan villit varpaat! Pienellä lenkillä jalat eivät ehtineet paleltua. Pakkanen oli jossain –12 C paikkeilla, tyyni keli. Tuommoisille noin kilometrin happihyppelyille reiluissa sukkakerroksissa uskaltaa siis varmasti lähteä kokeilemaan, ja kun kirmaa kodin lähellä sinne tänne, voi tulla takaisin ennen kuin paleltaa.

Kun vaan muistaa pukea riittävän monta kerrosta villaa ja/tai muuta sopivaa lämmikettä päälle ylipäätään muuallekin kuin jalkoihin, talvikeleistä voi nauttia todella monella tapaa. Pihalla sen aikaa kun itse tarkenee, ja sitten sisälle ja lämmin kaakao tai muuta höyryävää nenän eteen ja parempiin suihin!

Aamuinen talvimaisema
Talvinen aamuhetki



Muistaako kukaan muuten tätä alla olevaa talvilaulua? Sen alku putkahti yhtäkkiä itselle mieleen, ja kuukkeloin sanat tähän. Säveltä en enää muista, mutta luulisin että laulua laulettiin joko kerhossa tai ekaluokkalaisina aikoinaan.



Talvilaulu

- sanat Z. Topelius

Kas, talvella muistaa taas lapsoset luistaa ja suksilla suistaa

nyt sievästi näin. Ja hanki se nauskaa, ja jäänraot rauskaa,

ja kulku on hauskaa, hei vaan, edespäin!

Nyt lumet ne vilkkaa ja kulkuset kilkaa ja riemua silkkaa

on aikamme vaan! Nyt etehen korjan tuon varsani norjan

ja siskoni sorjan vien ajelemaan.

Maan talvi kun hyytää ja pyryjä pyytää se silmihin syytää,

niin hauskapa on. Kun joutuvi joulu ja loppuvi koulu,

soi riemu ja laulu taas lopumaton



Hienoja talvipäiviä kaikille, liukasta laskiaista ja ystävällisiä ajatuksia!

T: Auli

lauantai 13. helmikuuta 2021

Tikulla silmään ken vanhoja muistelee!


Siinä yksi erittäin vanha hokema, joka tarkoittaa, että jos on ollut erimielisyyksiä asiasta, joka on jo puitu ja sovinto saatu aikaiseksi. Ja silti!





Meillä ihmisillä on paha tapa, tai ominaisuus, kuljettaa pahaa mieltä takaraivossa sovinnon teosta huolimatta. Mistä tällainen ajatus nyt kohosi “takaraivoon”, sitä en osaa sanoa, mutta noita vanhoja asioita kyllä putkahtaa herkästi mieleen. Vastapainoksi voin todeta, että uusien asioiden muistaminen on tosi vaikeaa. Onko se sitä ’rementtiaa’ vai jotakin muuta? On vissiinkin!

Joka tapauksessa monen rakastama ja vähintään yhtä monen inhoama valkosipuli saa sananvaihtoa aikaiseksi. En aio olla erotuomari tässä kiistassa, vaan yritykseni on lisätä valkosipulin käyttöä. Tämä kun on jäänyt ikään kuin unholaan. Senkin pistän ikääntymisen ja sen rementtiani piikkiin.

Näin korona-aikaan on muistettava, miten tärkeää osaa ravinto näyttelee muutenkin ja nimenomaan hyvinvoinnin kannalta.

Luin erään naisen tarinan. Hän oli opiskellut lääkäriksi. Ns. valkoihoinen farmin omistaja Afrikassa. Elämäntyönään hän auttoi maan heimoja selviytymään. Puhtaus ja puhdas vesi kuuluivat siihen. Tartuntataudit raivosivat heimojen keskuudessa. Puhdas vesi ja sen saanti oli lääkärin mukaan elinehto.

Samainen lääkäri virui toisen maailmansodan aikaan keskitysleirissä. Hän kertoo, että siitä koettelemuksesta hän selvisi VALKOSIPULIN avulla. Aiheesta on tehty myös elokuva. Hänellä oli oma lentokone ja lupakirja sen kuljettamiseen. Hän menehtyi 80-vuotiaana lupakirjan uusinnan yhteydessä.

Valkosipulin on todettu alentavan kolesterolia. On muitakin kolesterolia alentavia ravintoaineita: mm. päärynät kuorineen, saksanpähkinät. Näin pimeänä aikoina vitamiinien saanti on rajallisempaa kuin Suomen kesän monituntisten aurinkopäivien aikana.

Keripukki, tuo entisajan merimiesten vitsaus, johtui C-vitamiinin puutteesta. Asia korjaantui, kun huomattiin, miten tärkeä suoja saadaan ravinnon tuoretuotteista. Oliko Suomen merimiehillä varattuna keittiöön hapankaalia, tuota “ryssien” (ketä ne lienevät) rakastamaa vitamiinipitoista terveysruokaa. Onhan näitä sapuskoja, joita on inhottu ja halveksittu, ihan vain ennakkoluulojen vuoksi.

Aiheesta olen jotakin kuullut jostakin ja jonkinlaiseen tietoisuuteni osan omaksunut. Sanotaan, ettei makuasioista voi kiistellä, mutta totuttautumalla uusiin makuihin, laajentaa makuelämyksiään monesti nautinnoiksi asti. Siinä samalla saattaa jopa löytyä se terveellinen ruokailutottumus.

Itse sain jonkinlaisen “herätyksen” ruokatottumuksieni suhteen, että pitääpä ottaa itseäni niskasta kiinni ja antaa tilaa enemmän noille ns. tuoretuotteille.

Siihen aikaan kaupoissa oli vain palvelusysteemi ja automarkettitavaratalot eivät olleet ihmisten rasitteena; silloin kaupan täti tai setä tiesi mitä asiakas haluaa ostaa. Varmaankin ei olisi paljoakaan pieleen mennyt, jos olisi etukäteen laittanut tavarat valmiiksi kassiin ja antanut laskun maksettavaksi käteisellä taikka pankkisiirtona tilille. Eivät nuo valikoimat kaupoissa silloin niin hirveän laajat olleet. Silti riittivät tyydyttävän elintason ylläpitämiseen.

Muistelen jopa, että väki vanheni silloin, vanhaan hyvään aikaan, paljon nopeammin kuin nykyisin, viisikymppinen oli ihan ikäloppu. Ainakin pari-kolmekymppisen silmissä. Johtuiko ”vanhan näköisyys” vain ravinnosta vai lapiotyön aloittamisesta tavattoman paljon nuorempana. Rippikouluiässä sitä mentiin tai päästiin käsitöihin - koneita ei pahemmin ollut. Jos olikin, niin selän päälle niittenkin käyttäminen kävi.

Tällä kertaa näissä mietteissä yritän tuota nukkumista harrastaa vaivojeni kera. Joka tapauksessa olisi mielestäni syytä miettiä, minkälaista ravintoa sitä kuljettaa tuota ääntä kohden. Mahtaisiko ravinnon laadulla olla merkitystä vastustuskyvyn hankkimisessa tämän koronan suhteen? Ainakin hivenaineitten ja vitamiinien saanti tulee ravinnon kautta turvatuksi. D-vitamiinin nauttiminen purkista kuulemani mukaan on tähän vuodenaikaan enemmänkin kuin suositeltavaa.

Vanhoja asioita tulee muisteltua, kun noita uudempia ei tuppaa tulemaan mieleen. Joutenoloahan kyllä tuppaa olemaan, aikaa ajatuksille, mutta aikansa kutakin…

Niilo

 

lauantai 6. helmikuuta 2021

Pitäisikö uskaltautua pois mukavuusalueeltaan

 

Mukavuusalue? Oletko miettinyt mitä se tarkoittaa?


Melko usein kuulee tuon sanan mainittavan, mutta pitäisikö sen pysäyttää ajattelemaan jotain omakohtaisestikin?


Ajattelitko ehkä laillani, että mukavuusalue koostuu vain niistä kaikista miellyttävistä tilanteista, jotka meitä ympäröivät ja tuovat nautintoa elämäämme? Kyllä ei! Mukavuusalueemmehan on kaikkea sitä, johon olemme tottuneet ja jotka kuuluvat rutiineihimme; eikä se tarjoa edes mahdollisuuksia kehittyvämpään suuntaan. Se on kuin kupla, joka pitää kaiken ennallaan. Johtuisikohan siitä tuon ’ennen oli kaikki paremmin’ -ajattelutavankin vallalla pysyminen?


Violetti sydän joka ääriviivoituu sisäänpäin, kunnes on jäljellä pienempi sydän

Uskaltaisitko siis kurkistaa, mitä mukavuusalueesi ulkopuoliset mahdollisuudet voisivat tarjota? Mitä saisitkaan selville itsestäsi, kun uskaltaisit tehdä jotain ihan eri lailla kuin ennen, pois vanhoista tavoista. Ottaa tavoite, jollaisen mahdollisuuksiin et olisi aiemmin edes uskonut? Meistä jokaisella on kykyjä, jotka vain odottavat tilaisuuttaan päästä näkyville – usko pois!

Oletettavasti jo melko pian huomaisit, että kyseessä on ollut vain päättäväisyyden puute, ja että todellisuudessa selviät paljonkin suuremmista vaatimuksista, mitä itsekään uskoit. Entä uskoivatko toiset? Tuskin, sillä epävarmuutesi on estänyt sinua osoittamasta mihin kykenet.

Oman luovuutemme rajaton mahdollisuuksien tarjonta odottaa vain päätöstämme astua ulos sieltä mukavuusalueeltamme. Emme välttämättä tarvitse edes ulkopuolista ohjausta, sillä kun annamme sisäiselle minällemme luvan ajatella yli vanhojen rutiinien ja omien pelkojemme raja-aitojen – kun löydämme sen uuden alueen, josta koemme saavamme innostusta uusiin harrastuksiin, oppimisiin, toteuttamisiin – niin kaikkeen kyllä löytyy nykyisin helposti oppia ja opastusta; etänäkin, kuten tällä hetkellä vielä joudumme pitämään tarpeellisena.

Nyt, kun vielä jonkin aikaa rajoitukset ovat osana arkeamme, kannattaisi katsella kaiken uuden ja erilaisen tarjontaa ja harkita, kuinka paljon voisimmekaan saada uutta sisältöä elämäämme – ei jos, vaan kun – rohkeasti hankkisimme uuden kiinnostuksen kohteen ja hakeutuisimme eri keinoilla etsimään tietoa sen kanssa tarvittavista toimista. Kun alkaisimme ilman ennakkoasenteita kuljettamaan itseämme sen mukaan… Huomataksemme, että meistähän on löytynyt aivan uusi, rohkeampi minä, ja mukavuusalueemmekin on laajentunut niin, ettei sekään enää rajoita oivalluksiemme siirtämistä toteutuksiksi.

Yksi varteenotettava ja hyödyllinen foorumi löytyy SYTYn tiedotteiden seuraamisen kautta avautuvasta digiosaamisen tarjonnasta. Olimmepa minkä ikäisiä tahansa, jokapäiväinen elomme vaatii kaiken aikaa enemmän juuri tuota osaamista – ja se helpottaa arkea kaiken aikaa enenevässä määrin. Ja sehän olisi jo hiukan vanhastaankin tuttua, niin sijaintinsa, yhteyksien kuin henkilöstönkin puolesta.

Sen mukavuusalueen rajojen ylittäminen voisi olla juuri tätä kautta helpompaakin kuin… Mutta älä tee kohdealueen valinnasta kynnyskysymystä, kysy Googlelta, mitä juuri Sinua kiinnostavilta elämänalueilta se etsii tarjolle puolestasi!

                                                                          Iso Timpan allekirjoitus
                                                                


 

 

lauantai 30. tammikuuta 2021

Mistä sinä luopuisit?


Minua jaksaa mietityttää nämä erilaiset -ton-kuukaudet. Tarkoitan niillä, että on tipaton tammikuu tai lihaton lokakuu. Miksi meillä pitää olla totaalikieltäytymistä jonkin kuukauden mukaan, jos sitten taas palaamme takaisin entisiin kuvioihin? Eikö järkevämpää olisi muistaa kohtuus kaikessa? Minä itse en ainakaan halua viettää lihatonta lokakuuta tai tipatonta tammikuuta. Niinpä mietin, mikä olisi minun vuodenkiertoni.


mistä sinä luopuisit kalenteri, jossa kynällä ruksattu päivä



Tammikuu olisi tofuton. En käytä tofua, joten tämä jatkuisi koko vuoden.

Helmikuusta tekisin herneettömän. Olen kihtipotilas, joten tämä olisi suositeltavaa ympäri vuoden, mutta aina välillä tulee sorruttua herneisiin. Ja sen kyllä tuntee isovarpaassaan.

Maaliskuu voisi olla muffinssiton. En juurikaan syö makeaa, vaikkei uskoisikaan. Ja suolaiset muffinssit voisi leipoa piirakaksi, jotta edelleen voi nauttia hyvästä mausta.

Huhtikuu olisi härkäpavuton. Se ei ole löytänyt tietään minun ruokavaliooni. En sylje härkäpapua pois, mutta itse käytän todella vähän. Ja näin tämäkin härkäpavuttomuus jatkuisi kuukaudesta toiseen.

Tippaleivätön toukokuu sopii keliaakikolle oikein hyvin.

Kauramaidoton kesäkuu kävisi, sillä käytän edelleen lehmänmaitoa ruoanlaitossa.

Hirvetön heinäkuu on helppo toteuttaa, koska riistaa tulee syödyksi todella vähän kesäaikaan. Toisaalta, tämä ei välttämättä ole helppo pitää ympäri vuoden voimassa. Riista on hyvää!

Esanssiton elokuu olisi ihanteellinen! Aidot maut kunniaan ja niitä yritänkin aina käyttää. Joskus tulee tosin sorruttua esanssiin.
Eloveenaton elokuukaan ei ole mahdollinen, sillä kaurapuuro on parasta aamiaista. Edamitonkaan ei onnistu, sillä juustot ovat herkkuani. Elokuu on todella vaikea! Päädytään nyt tässä siihen esanssittomaan elokuuhun.

Sienetön syyskuu ei onnistu. Siemenetönkään ei ole hyvä, koska käytän salaateissa paljon siemeniä. Sokeriton syyskuu olisi paras, mutta sitäkin on vaikea toteuttaa ympäri vuoden. Syyskuu ehkä vielä menisi. Ensi vuonna kokeillaan!

Kuten sanottua, lihaton lokakuu ei ole minun juttuni. Lampaaton lokakuu onnistuisi muuten, mutta meillä on perinteisesti rosvopaistikemut lokakuussa ja sinne kuoppaan haudataan aina lammasta. Leivätön lokakuu on minun kohdallani suhteellisen helppo toteuttaa, koska syön hyvin vähän leipää. Lakuton lokakuu on helpoin, koska lakua en syö!

Marraskuusta voisi tulla mateeton, koska made on kalana sellainen, johon en itse koske. Anopin tekemä madekeitto taas on vertaansa vailla, joten tämäkin on siinä mielessä hankala toteuttaa. Muroton marraskuu voisi olla minun juttuni, koska murot eivät kuulu ruokavaliooni. Myös mehukeitoton marraskuu käy minulle.

Lopultakin päästään joulukuuhun, joka osaltani voisi olla vaikka jogurtiton, koska syön jogurttia todella harvoin. Juuriselleritön joulukuu ei voi olla, mutta juuripersiljaton kylläkin. Sitä en vielä ole maistanut, joten tässä kohtaa siitä voi kieltäytyä totaalisesti.

Miltä sinun vuotesi näyttää?

Kyselee Päivi

lauantai 23. tammikuuta 2021

Voihan Korona!



Tai pitäisikö sanoa Covid-19.


On ollut ruttoa, isorokkoa, tuhkarokkoa, polio, sikotauti. Nämä taudit on saatu taltutettua hyvillä rokotteilla ja hyvällä rokotuskattavuudella. Nyt kuitenkin monet vanhemmat ovat jättäneet lapsensa rokottamatta. Miksi?

Jos rokotuskattavuus laskee alle tietyn rajan, taudit palaavat. Tietysti aina on joku prosentti, joka voi saada jonkin sairauden jostain rokotteesta, kuten kävi sikainfluenssarokotuksessa. Noin 200 sai narkolepsian, mutta 2-3 miljoonaa säästyi. Eivät ne ole mitään mukavia sairastaa. Ja monissa sairauksissa on vakavia jälkitauteja. Vähättelemättä heitä, jotka sairastuivat. Eihän aseitakaan ole kielletty ja ne tappavat moninkertaisen määrän ihmisiä. Tai autoja, jotka tappavat myös monin kertaisesti, tuhansia ja taas tuhansia tai vammauttavat. Ihmiset näitä tietysti käyttävät. Flunssan ehkäisyyn on kuitenkin hyvä ennalta-ehkäisy, hyvä käsihygienia ja suu-nenä maskit.

Vuosi oli hermoja raastavaa varmaan ”yhdelle sun toiselle”. Uskon, että vuosi 2020 jää kaikkien mieleen. Oli etätyötä ja –koulua. Joka sukupolvella pitää vissiin olla joku kriisi, että herättäisiin ajattelemaan asioita hiukan tarkemmin, toivottavasti.

Yli sata vuota sitten oli espanjantauti. Nimestään huolimatta se ei alkanut Espanjasta. Espanjantautiin kuoli arviolta 30-100 miljoonaa ihmistä. Tuohon aikaan ei ollut vielä väestönlaskenta oikein ”hyvissähantimissa”, joten tarkkaan ei tiedetä. Ensimmäiset tautitapaukset huomattiin yhdysvaltalaisella sotilasleirillä maaliskuussa 1918. Silloin oli sotatila, joten ei sitä varmuutta varmaan kukaan tiedä. Mutta nimi muodostui siitä, kun tauti levisi Espanjaan, joka ei ollut sodassa. Heinäkuussa 1918 espanjantauti oli levinnyt jo joka puolelle maailmaa. Silloinkin tauti levisi, vaikka tuohon aikaan ei edes matkusteltu niin paljon kuin nykyään.

Ei tarvitse tulla kuin tuollainen pieni, näkymätön vihollinen, joka laittaa koko maailman sekaisin. Koronavirukseen on kuollut jo satoja tuhansia maailmalla. Viimeisin tieto taitaa olla vajaat 2 miljoonaa. Ennen kuin rokotukset saadaan kaikille halukkaille tulee kuolleita vielä paljon lisää. Koska eihän ketään pakoteta rokotusta ottamaan, mutta suositeltavaa se kyllä olisi.

Toivottavasti tämä on parempi vuosi. T. Sisko

lauantai 16. tammikuuta 2021

Kirjoihin ja kansiin

 

Kirjan kansi, jossa päällä kynä.


Vuodenvaihteessa itselleni on tärkeää aloittaa uusi kalenteri. Työpaikkojen kalenterit varauslistoineen ovat jo vuosia olleet sähköisessä muodossa ja löytyisihän laitteista toimintoa jos jonkinlaista vapaa-ajallekin, mutta minulle merkityksellistä on kynän ja paperin tanssi.  Seinäkalenterinkin haluan, siihen merkitsen aamulla herättyäni ulkolämpötilan keittiön mittarista ja syntymäpäiviä, hammaslääkäreitä, harrastuksia ynnä muuta muistettavaa koko perheelle tiedoksi. Merkintöjen tekeminen on sallittua kaikille, vaikka itse tunnunkin olevan “pääkäyttäjä”.

Laukussa kulkevaan kalenteriin kirjoittelen työaikoja, jo edellä mainittuja harrastuksia ja varauksia, kursseja ja muita sovittuja tai suunniteltuja juttuja. Sinne voi varastoida myös hauskoja sattumuksia ja lausahduksia, oikeastaan mitä vaan. Käsin kirjoittaminen saa itselläni aikaan aivan erilaisen muistijäljen kuin tietokoneen näppäily, vaikka omin käsin sekin tehdään. Ehkä se on kirjainten muoto ja käden liike tai käsin kirjoittamisen hitaus, joka auttaa aivoja lokeroimaan tiedon oikeisiin paikkoihin. Näppäillessä vauhti voi kiihtyä nollasta sataan ja lause on valmis ennen kuin ehdin ajatella ajatusta loppuun. Onneksi olen hidasta sorttia niin ajatuksiltani kuin näppäilyltäni, ja oma sataseni taitaa jäädä taajamanopeuksiin!

Tämän vuoden alusta kokeilen myös onnellisuuspäiväkirjaa. Se on ihan tavallinen muistikirja, jonka olen saanut lahjaksi. Kirjaan on tarkoitus kerätä joka päivä jokin pieni omalle kohdalle osunut hyvä hetki, asia tai kokemus. Olen kysellyt näitä myös lapsilta iltaisin. Onnellisuus on oikeastaan aika kummallinen juttu. Yksinkertainen, mutta silti niin koukeroinen. Mietin viime vuotta, joka oli maailmanlaajuisesti aika mullistava. Oli pelkoja, epätietoisuutta, eriarvoisuutta, väärinymmärryksiä ja vastakkainasetteluja. Koin noita tunteita itsekin. Ja silti olen sitä mieltä, että 2020 oli ihan hyvä vuosi. Oli paljon pieniä hyviä hetkiä, vaikka oli yhtä lailla pieniä huonojakin hetkiä. Ehkä aika monille tuttuja kiitollisuuden tai onnen aiheita ovatkin meillä top kolmoseen nousseet kiva kotona oleilu, ulkoleikit kavereitten kanssa ja lumi.

Onni ei olekaan sitä, että kaikki on koko ajan täydellistä, vaan oikeastaan sitä, että ottaa kiinni siitä pienestä mitä on, ja antaa sen avautua sydämeen kukkimaan. Sitten taas täysillä kohti myrskyä ja pam! Sieltä se hyvä fiilis taas pilkistää kun ottaa kiinni vaan. Joskus on vaan kauhean vaikea huomata niitä pieniä hyviä - ehkä kirjoittaminen tuo siihenkin uusia ulottuvuuksia.

Innostutko sinä kokeilemaan?

Pieniä onnen hetkiä itse kullekin,

riipustelee Auli

 

lauantai 9. tammikuuta 2021

Joutenoloa järven rannalla

Lumikki ja 6 kääpiötä, Nuhanenä jouduttiin jättämään kotiin 

Covid 19 karanteenin takia.

Lähdimme tällä kokoonpanolla viikoksi luonnon keskelle.

Olemme tällä vaihtelevalla kokoonpanolla matkustaneet kerran vuodessa jos johonkin jo vuosia. Koronatilanteen vuoksi tänä vuonna kohde oli kotimaassa.

                 

Kuva Jupen mökistä.

Periaatteena on ollut, että paikassa jossa olemme, toimimme omatoimisesti. Mahdollisuuksien mukaan hankimme ruokailuun tarvittavat raaka-aineet paikkakunnalta. Aina se ei ole ollut helppoa eikä mahdollista. 

Tänä vuonna, kun olimme kotimaassa, metsässä riitti poimittavaksi mustikoita, puolukoita, sieniä ja löytyipä tyrnimarjapuukin, jossa oli todella paljon marjoja. Sosialisoimme kaikki lähialueen metsät marjoista, mutta vielä sinne jäi muillekin. Toki söimme muutakin kuin marjoja. Oli makaronilaatikkoa, lihapullia ja muusia, pihvipäivä, keittopäivä, jälkiruokana sitten oli marjapiirakkaa tai pelkkiä marjoja.

Sauna lämpeni joka päivä. Ainoa haittapuoli paikassa oli kantovesi peseytymistä varten, mutta yhteistyöllä sekin hoitui. Sitähän sanotaan, että puhtaus on puoli ruokaa.

Arvonnan tuloksena sain oman kammion, jossa vietin yöt. Nukuin tosi hyvin, vaikka tila viilenikin aamuksi melko lailla.

 

Saunarakennus


Viikko vierähti nopeasti, mutta aika oli kaikille ihan riittävä.

Nyt jo oli puhetta, josko pidämme välivuoden johtuen siitä, että tänä vuonna oli erityisen hankala sovittaa aikatauluja ja saada mökki vuokralle.

Ainoa vahinko tapahtui minulle - TIETYSTI! En nostellut jalkojani tarpeeksi ylös, joten vasen jalka tarttui juurakkoon sillä seurauksella, että menin vauhdikkaasti nurin. Siitä oli seurauksena kylkiluun murtuma, joka oli jonkin aikaa tosi kipeä, mutta helpotti, jotta voin jatkaa mökkeilyä.

Kuitenkin loppuyhteenvetona voidaan sanoa, että taas kerran viikko onnistui ja eteenpäin mentiin.   


                                                                                                            JUPE

 

 

 


lauantai 2. tammikuuta 2021

Historian siipien havinaa

Tuollainen otsikkorivi saanee herkimmät allergikot aivastelemaan ja muutkin jo hiukan varuilleen; tässä tarjotaan pölyttyneiden asioiden taas esille kaivelemista, jo moneen kertaan ajan myötä sulaneitten, ”menneen talven lumien” toistamista. Ketä kiinnostaa?

Nyt on tarkoituksenani kuitenkin pitäytyä niin tarkasti lähihistoriassa, ettei siihen ole vielä ennättänyt isommin pölyä kertymään, mutta joka kuitenkin avaisi hiukan käsitystä tämän Yhdistävän tekijän olemassaolosta. Mahdatko muistaa, tai tiesitkö edes, että…

Yhdistävän tekijän blogo sekä teksti "Juuri Sinulle"!

Alussa oli SYTYn Verto Verkossa 2012 aloittama kolmivuotinen, RAY rahoitteinen projekti, jonka tarkoituksena oli viestintäteknologian ja sosiaalisen median keinoin löytää uusia vertaistukitoiminnan muotoja. Vuoden 2013 syksyllä sen tarjontaan ilmestyi kysymys ”Oletko kiinnostunut kirjoittamisesta? Ilmoittaudu ’Näin kirjoitat blogia’-kurssille!” Ja mehän olimme kiinnostuneita!

Helsingistä oli hankittu yliopistotasoinen kirjoittamisen ammattilainen antamaan alkutiedot tällaisesta muotiin tulleesta ja kasvavasta sosiaalisen median ilmiöstä. Meitä oli 7 ”kuunteluoppilasta”, joille avattiin aivan uusia(kin) käsityksiä, kuinka suomen kieltä käsitellään, omien ajatuksien ja tapahtumien tulkkina. Eikä taatusti kenellekään tullut täysin selväksi mistä oli kyse, mutta…  

Alkuperäisbloggaajat Päivi, Eila, Niilo ja IsoTimppa

Meistä neljä tuntui saaneen – omasta mielestään – niin paljon ohjausta ja sellaisen kipinän jo aiemminkin harrastamaamme kynäilyyn, että päätimme itsevarmoina lähteä luomaan omaa blogin kaltaista verkkojulkaisua Internettiin. Päivi, Eila, Niilo ja IsoTimppa ottivat eteensä puhtaan paperin ja ennakkoluulottomasti päättivät julkaista Yhdistävä tekijä -nimistä yhteiskirjoittelun ”hengentuotetta”, vuorotellen ja ilman aiherajoituksia. Ja vaikka se etenikin eletyissä tapahtumissa, se ei täyttänyt kuin puolittain blogikirjoituksen ehtoja ajallisesta etenemisestä – mutta sentään se toinen puoli; mahdollisuus kommentoida kirjoituksia, oli lukijoille tarjolla. Ja tammikuun 1. päivänä 2014 julkaistiin kaikkien saataville Yhdistävän tekijän ”eka postaus”: ”Nyt olemme ihan käytännössä lähteneet toteuttamaan niiden ’Yhdistävien tekijöiden’ etsiskelyä tällaisen blogikirjoittelun ja erityisesti sen aikaansaamien ajatuksien ja tuntemuksienne kommentteina julkistamisena.”

Joukkoamme vahvistamaan saimme vielä Pentin, ja tällä viisikolla saimme jo tammikuussa julkaistua kaikkiaan 14 postausta! Julkaisupäivät vaihtelivat, samoin aiheet, mutta innokkaina yritimme pitää huolen, että SYTYn Facebook-sivulta löytyi aina linkki tänne meitä Yhdistävän tekijän viimeisimpään.

Alkuun hyvinkin sattumanvaraisten julkaisuajankohtien kirjon saimme ajan myötä vakiinnutettua postauspäiviksi keskiviikon ja lauantain. Mukaamme kynäilijöiksi olivat tulleet Sisko, Eero ja Auli, joten kovin suuria paineita ei tekstin tekijöille tullut, kun vuorottelimme. Aika on sitten myös karsinut kynäilijöitämme eri syistä ja tätä nykyä meitä on 5-6 tilanteen mukaan. Vuosien mittaan olemme saaneet myös muutamia vierailevia kynäilijöitä sekä SYTYstä, että sen ulkopuoleltakin – ja edelleen olisimme vallan kiitollisia, jos joku/jotkut haluaisi kaivella vaikkapa kirjoituspöytänsä laatikosta aiemmin laatimiaan tekstejä, taikka ottaisi nyt kantaa johonkin sellaiseen ajankohtaisuuteen, jonka merkityksestä haluaisi kertoa toisillekin. Aiheita ei rajoiteta, kunhan ne säilyttävät asiallisuuden linjan. Tuolta alusta löytyy ylläpitäjän tiedot ja sitä kautta pääset mukaan joko juuri nyt mielipiteesi kertoen taikka useamminkin kirjoittavaksi kynäilijäksemme.

On turha alkaa luettelemaan noita juttujemme aiheita – nehän näkyvät edelleen ”arkistoituneina”. Tosin, yleisilmeen muututtua, osa vanhoista teksteistä on vain valkoisina riveinä, mutta aktivoimalla ne, teksti aukeaa luettavaksi. Blogilaskurin mukaan olemme postanneet jotain yhdistävää kaikkiaan 549 julkaisuna ja niitä on avattu 7 vuoden aikana kaikkiaan reilusti yli 75 tuhatta kertaa. Tosin hyvin pieni osa laskurissa näkyvistä lukemista on hakukoneiden robottien etsintämerkintöjä, mutta suurimmalta osaltaan teidän lukijoittemme avaamia. – Oletteko lukeneet kulloisenkin blogimme sisällön, emme valitettavasti näe, emmekä tunnu kovinkaan usein saavan palautettakaan taikka kommentteja, joilla ohjailisitte kynäilijöittemme aihepiiriä.

Tässä ns. pähkinän kuoressa Yhdistävän tekijän ensimmäiset seitsemän vuotta. Nyt olemme muuttaneet hiukan ”julkaisupolitiikkaamme”; uusi postaus ilmestyy verkkoon joka lauantai ja sivuston ylläpito siirtyi SYTYn henkilökunnalle, jolle yhteysosoite löytyy blogin alusta, tämänkertaisen jutun otsikon yläpuolelta.

Me kynäilijät haluamme osoittaa kiitollisuutemme teille jokaiselle bloginkaltaisen postauksemme avaajalle ja toivomme sen lukemisesta saatavan vähintäänkin mukavan fiiliksen aina alkavalle viikonlopullenne. Jos jaatte julkaisun omalle seinällenne, annatte mahdollisuuden myös kavereillenne päästä näiden yhdistävien tekijöiden pariin. Olemme korostaneet koko ajan sitä, että kyseessä on SYTYn ja SYTYläisten oma foorumi ja nyt iloitsemme siitä, että SYTY otti tämän virallisesti ylläpitoonsa.

Kun mielestänne joku kerta teksti osuu ajatustenne mukaisena kohdalleen, kertokaa se meille – sitä varten siellä jutun lopussa on paikka kommenteille. Sinne voi ja saa kirjoittaa myös erilaisen kannanoton aiheeseen. Ja jos tuntuu, että omasta ajatusmaailmastasi taikka tapahtumista löytyy joku yhdistävä tekijä, jonka haluat kertoa muillekin, niin ei kun mukaan…

Alkaneelle uudelle vuodelle, jokaiselle itse kullekin läheisineen, toivottelen paljon kaikkia tapahtumarikkaita aikoja positiivisissa merkeissä. Poikkeavien aikojen vastapainoksi saattaisi kannattaa ottaa juuri kaikkien yhdistävien tekijöiden esille kaivaminen ja toinen toistamme, vertaistuen voimalla, eteenpäin auttaen, huomaamme selviävämme näistäkin olosuhteita. Yhdessä! Ja yhtenä yhdistävänä tekijänä kannattaa ottaa tavaksi sen lauantaisen postauksen lukeminen – yhdistäähän sekin meitä SYTYläisiä!

Lukemisiin ja jaksamista jatkoon toivotellen
IsoTimppa -logo






Historian siipien havinaa

 

(Kuvassa 6 eriväristä ja -mittaista kynää – ihan kuin me nykybloggaajat.)


Hyvät kynäilijäkumppanit! Lähestymme yhtä Yhdistävän tekijän virstanpylvästä – kun 7 julkaisuvuotta täyttyy. Elämämmehän kulkee seitsemän vuoden sykleissä, niin Rudolf Steiner ainakin sen perustelee ja me, joilla on lapsia, sekä muisti tallella, allekirjoitamme varsinkin parin, kolmen ensimmäisen syklin olemassaolojen havaittavuudet.

Kuinka lienee sitten näin kynäilyn kanssa? Ainakin me olemme omakohtaisesti eläneet jo melko monet syklin jaksot ja haasteiden vuosien jälkeen mukana voimistamassa näkemystämme. Sen tavoitteen täyttymisen yhtenä omakohtaisuutena on kohdallamme ollut tarve koota ajatuksia ja kokemuksia muotoon, jolla pystymme välittämään ne myös kanssaihmisille: me kirjoitamme. Joko talteen taikka julki, tai sitten molempia. Ja juuri meidän kohdallamme Yhdistävä tekijä on ollut se julkikirjoittamisemme foorumi. Osalle jo kaikki nämä vuodet, toisille vähemmän, joillekin jo menneisyyttä.

Nyt kuitenkin katsotaan tulevaisuuteen – 2.1.2021 lähtien, mukana olevista kirjoittajista, 5 + 1 kynän voimin; siis melkein puoli tusinaa, kun Eero ei kuulemani mukaan sitoutunut vakiovuorolaiseksi; onneksi hänkin on kuitenkin mukana. En tiedä, kuinka uudet ylläpitäjät ovat harkinneet kynäilijämäärää kasvattaa, sillä se kerran viikkoon ajastuksen harventaminenkaan ei kyllä kovin kauaa jaksa toteuttaa ajatusta, jota kuviteltiin hoidettavan kahdeksalla kynällä. Toivottavasti joitain ajatuksia on – ja ainakin me ’wanhan liiton kynäilijät’ voisimme (jälleen) pohtia, löytäisimmekö tuttavapiiristä jonkun/joitakin, joilta löytyisi terävä kynä ja tarve löytää julkaisufoorumi. Mieluusti SYTYläisiä, mutta kuvittelen, että apukyniksi (ainakin alkuun) kelpuutettaisiin mielipiteineen myös kaikki sellaiset, joilla on myötäsyntyisiä ajatuksia SYTYn toiminta-ajatuksesta sekä halua edistää SYTYläisten ajatusmaailman ohjailua aiempaa suuremmassa määrin Yhdistävän tekijän antiin. Sen tasokasta sisältöä olemme jatkossakin kukin kohdaltamme ylläpitämässä – vähintäänkin yhtä korkealla kuin nämä seitsemän vuotta!

Kanssakynäilijät! KIITOS!! Kanssanne on ollut mahtavaa ylläpitää Yhdistävää tekijää!!! Ja kaiken tämän läheisyyden, jonka olen taholtanne saanut kokea, tulen säilyttämään muistoissani kauan; tiedä vaikka joskus tästä kaikesta kynäilisin postauksenkin…



(Punaisella pohjalla tyylitelty joulukuusi, jonka latvatähdestä valonsäteitä tekstiin:
Rauhaisaa vuoden loppua jouluineen sekä Onnea Vuodelle 2021
kaikille kanssakynäilijöille läheisineen toivottaen IsoTimppa)    

lauantai 19. joulukuuta 2020

RAJOITUKSISTAKIN HUOLIMATTA

 

Tyylitelty joulukuusi, jonka latvatähdestä valonsäteet kohdistuvat tekstiin: "Yhdistävän tekijän kynäilijät toivottavat oikein rauhallista joulua ja onnellista uutta vuotta - juuri Sinulle lukijamme!

Olemme jälleen saamassa yhden mittapuun mukaisen tavoitteemme täyttymään, kalenterivuoden aktiivisin kausi rauhoittuu ja pian kaamoskin alkaa jälleen kerran kulkea kohtia valoisampia aikoja! Ympäröivä luonto on jo hakeutunut lepäämään ja perinteisesti me ihmisetkin sitä olotilaa etsiskelemme – kunhan ensin on selvitty joulun vuosisataisista paineista, kukin omalla laillaan. Nautinnoista rasittuen taikka rasittumatta, perinteistä riippuen.

Me Yhdistävän tekijän kynäilijät toteamme tämän blogin kaltaisen foorumin 7. julkaisuvuoden täyttyväksi ja – kiitos teidän lukijoiden – yhä jaksavamme odottaa sitä seuraavaa alkamaan. Mutta vasta joulutauon jälkeen, uuden vuoden alettua.

Nyt, laillanne, heittäydymme pian irti arjesta ja läheistemme keralla – ohjeita ja turvavälejä noudattaen sekä kanssaihmistemmekin terveyttä arvostaen – vietämme yhtä vuodenkierron juhlakautta. Tässä poikkeavassa tilanteessa ehkä yksi hyvä keino saada joulusta enemmän irti, on muisteleminen. Totutun ylensyönnin ja liikkumattomuuden keskellä ei liene kovin vaikeaa palauttaa mieliin menneitä jouluja, vaikka aivan lapsuudesta lähtien. Me kynäilijäthän vallan usein kertoilemme ennen eletystä, pääosin omakohtaisuuksia, mutta monesti sellaisia, joitten kaltaisia myös lukijamme ovat kokeneet eläneensä. Sen todistavat blogilaskurin tulokset – te elätte mukanamme, myös muistoissa.

Lähes vakiolukemiin tasautuneet Yhdistävän tekijän ”avaamiset” (emmehän me tiedä, luetteko ne osin taikka kokonaan, vaiko?) antavat kuitenkin meille – pienestä joukosta huolimatta – voimia etsiä itsestämme uusia aiheita luettavaksenne postattaviksi. Ja näin yhden kauden tullessa päätökseensä, me haluamme kiittää teistä jokaista - ilman myötäelämistänne ei olisi meitäkään…

Tuohon ”pieneen joukkoomme” liittyen olisi todella upeaa, jos jokunenkaan teistä innostuisi tulemaan mukaan kynäilijäjoukkoomme. Julkaisutilaa on; kuten lienette huomanneetkin; kaikenlaisille (asiallisille) ajatuksille, menneistä taikka tulevista, olevista tai odotettavista, todellisuudesta tai vaikka taruista – kaikesta mistä haluat kertoa! Yhden kerran mielipiteenä taikka vakiovuoroisena sanankäyttäjänä. - Ylläpitäjän yhteyden kautta saat lisäinfoa, jos… Kynttilää ei kannata pitää vakan alla, eikä pöytälaatikossakaan; palavana; mutta sen kynttilänsä voi antaa loistaa meitä kaikkia yhdistävänä tekijänä.

Mutta nyt on aika alkaa jouluilemaan, nauttimaan kiireettömyydestä ja saattaa päätökseen kaikki perinteitten mukaiset vuoden päättymisrituaalit ja tavoitteet. Levätä kaikessa rauhassa niin mielen kuin kropankin rasituksista – valmiina uudenvuoden juhlintaan!

Vauhdikkaasti uisteleva piirretty joulupukki ja teksti: "...ja sitten kohti uusia kokemuksia vuodelle 2021 - Pysyttelehän mukana!



keskiviikko 16. joulukuuta 2020

Joulu on taas, joulu on taas

Toisten mielestä kiva, toisten mielestä ei. Minä kuulun siihen porukkaan, jolle joulu on ihmisen parasta aikaa! Rakastan jouluvalmisteluja. Aloitan ne jo hyvissä ajoin.

Niinä vuosina, kun lähetän joulukortteja, tilaan ne jo lokakuussa. Lähetän paljon kortteja ja siksi olen päätynyt tilaamaan kortit valmiilla teksteillä. Ei sitten tarvitse kuin lätkäistä osoitetarrat ja se on siinä. Enhän minä jouluihmisenä voi vaatia, että insinöörimies nauttisi korttien allekirjoittamisesta omin pikku kätösin. Avioliitto on kompromisseja ja tämä on yksi niistä.

Viime vuosina olen alkanut lähettää joulukirjeitä. Kirjoitan ne tietokoneella ja kerron kuluneesta vuodesta niille ihmisille, joiden kanssa ei olla usein tekemisissä. Joulukirjettä on kiva kirjoittaa ja muistella samalla mennyttä vuotta. On kiva kertoilla kuulumisia ja toivottaa pitkän kaavan mukaan jouluiloa.

Kaikille en joulukirjeitä kirjoita. Siksi osalle toivotetaan hyvää joulua paikallislehdessä olevan ilmoituksen kautta. Samaisen ilmoituksen tekstin laitan usein myös facebookiin, jotta se tavoittaisi mahdollisimman monet omista ystävistäni.

Nykyään, kun syksyt ovat pimeitä lumen puutteen vuoksi, voi pihalle laittaa erilaisia valonlähteitä jo aiemmin syksyllä. Nämä ovat kausivaloja, jotka saavat loistaa pihamaalla syksyn pimeydestä lähes kevään valoisuuteen asti. Pihalta löytyy tällä hetkellä lumiukko, punatulkkuja ja pingviinejä, jotka tuovat valoa syksyn pimeyteen. Lisäksi terassin kaidetta kiertää valoilla koristeltu havuköynnös. Joulun ajaksi ulko-oveenkin asennetaan havukranssi valoilla.

Adventtiin mennessä on ikkunakynttilät asennettava, jotta ne saadaan valaisemaan ikkunoita ensimmäisenä adventtina. Ensin ne palavat vain adventtina ja itsenäisyyspäivänä, kolmannen adventin jälkeen ne palavat joka ilta ja neljännestä adventista loppiaiseen ne saavat palaa yötä päivää.

Adventtiajan ehdottomasti perinteisin asia on partiolaisten adventtikalenteri. Se on ja pysyy vuodesta toiseen, vaikken sitä enää itse näe. Se on tärkeä osa joulun odotusta.

Jouluruokia ja -herkkuja aletaan valmistaa adventtiaikana, että on aikaa syödä muulloinkin kuin vain joulun pyhinä. Pipareita, torttuja, kuivakakkuja, joulupullaa… Ja riisipuuroa keitetään viikoittain, joskus jopa monta kertaa viikossa. Ja se joulusinappi! Sitä on pakko tehdä ja sitä ainakin velipojat odottavat joulukinkkunsa kruunuksi. 


Kasattu erilaisia jouluisuuksia; pipareita, lahjapaketteja, ovikranssi, makeutta sisältäviä arvoituksellisia lasipurkkeja - kaikkea mitä voi joululta odottaa...

Lahjoja on ostettu jo pitkin vuotta. Nyt, kun lapset ovat jo isompia, lahjakortit ovat kovin toivottuja. Ei enää tarvitse miettiä lahjoja pitkään ja hartaasti. Ei saajaa kovasti ilahduta, jos äiti on hankkinut lahjakortin jo tammikuussa ja antaa sen vasta joulukuussa… Rakastan lahjojen miettimistä saajansa mukaan. Pienillä joulumuistamisilla haluan muistaa myös lasten opettajia ja niitä henkilöitä, jotka vuoden mittaan ovat olleet minulle eri tavoin avuksi.

Lahjoja pitää olla ja paljon! Olen niin lapsellinen, että nautin lahjoista itsekin. Meillä paketoidaan suihkusaippuat ja hammastahnat ja -harjat joulupakettiin, että paketteja on runsaasti.

Voi tätä ihanaa aikaa! Joululauluja, salaisuuksia, lahjojen paketointia… Ihanaa, että on joulu! Ja onneksi se on vain kerran vuodessa, sillä muuten siitä menisi hohto.

Lämpöisiä ajatuksia sinulle odottaessasi omanlaistasi joulua!

Päivi-tonttu



lauantai 12. joulukuuta 2020

Vispipuuro

Ennen käytiin itse metsässä noukkimassa puolukoita ja muita marjoja.  Jo kouluaikana, silloin kun oli näitä pienempiä kouluja, joissa oli oma keittäjä. Veimme litran pari puolukoita kouluun, jotta saimme talvella syödä puuroa. Lauantait oli silloin vielä koulupäiviä, saimme silloin yleensä jotain kevyempää lounasta.

Houkuttelevan näköinen annos vispipuuroa, "koristeena" muutama puolukka siinä päällä.

Kun jokainen vei, niin olihan niitä siellä talveksi. Puolukka kun säilyy hyvin viileässä, kun hiukan survoi pinnan rikki.  Vispipuuroa silloin tehtiin puolukoista. Nythän sitäkin saa kaupasta valmiina. 

 

Mutta kuinka helppoa se on itse tehdä. 

 

Mannaryynejä ja vettä sekä hiukan sokeria ja tietysti niitä puolukoita.

Juuri poitun raikkailta näyttäviä, kypsiä ja punaisena loistavia puolukoita kulhossa.

Vettä kiehumaan, laitan yleensä puolukat joukkoon kun alkaa kiehumaan. Hetken aikaa niitä keittää, 7-10 minuuttia. Siivilöin puolukat pois ja laitan kattilan uudelleen levylle. (Jotkut jättää puolukat puuron joukkoon, mutta se on makuasia.)  Sekoitetaan mannaryynit joukkoon.  Annetaan kiehua noin 10- 15 minuuttia. Ryynit kannattaa vatkata kunnolla joukkoon. Lopuksi laitan sokerin.  Kun otan kattilan liedeltä, sähkövatkain käyttöön, vatkataan puuroa niin, että vaalenee, tulee kuohkeaksi. Valmiin puuron päälle voi laittaa hiukan sokeria, jotta ei tule kuorta puuron päälle. Jäähtymistä voi vauhdittaa laittamalla puuroastia kylmään veteen. Nautitaan maidon kera. 

 

                                       Nautitaan T. Sisko

 




keskiviikko 9. joulukuuta 2020

Musahöpinöintiä

Istahdettiin marraskuisena viikonloppuna miehen kanssa siihen autoon, jolla minä pääsääntöisesti ajan. Yksin kun ajelee, radio on lähes aina päällä, niin nytkin. Mies kuunteli hetken ja katsoi vinosti: “Kuunteleks sä joululauluja?” Minä: “Joo...” Mies: “Siis nythän on marraskuu ja jouluun yli kuukaus aikaa!!” Minä: “No itse asias hain tän Jouluradio-kanavan esiin jo heti loka-marraskuussa kun kuulin et se soi taas...” Mies päätään pyöritellen: “No huh huh...”


Vanha putkiradio, johon tuunattuna JouluRadion tunnus, musiikkia kuvaavia nuotteja sekä asemavalintapuolen nurkasta kurkistava tonttu.

Meillä on osittain samanlainen musiikkimaku, rokki soi molemmilla. Mutta sitten on nämä erilaiset maut, joululauluja mies kuuntelee maksimissaan kolme päivää, kun taas minä voin hyräillä niitä vaikka keskellä kesää, jos sattuu mieleen tulemaan. Tutut sävelet ovat keholle ja mielelle virkistäviä, mikäs sen mukavampaa kuin lauluun yhtyminen oman auton suojissa, kun kukaan ei kuule meneekö nuotin vierestä vähän vai paljon. Joululauluihin on lisäksi kiteytetty hienoja elämänohjeita. Miltä kuulostavat vaikkapa nämä:

Onnea kun mikään mylly valmiiksi ei jauha,

Itsestään on löydettävä ihmisen vain rauha.

 

Hei tonttu-ukot hyppikää, nyt on riemun raikkahin aika!

Hetken kestää elämää, ja sekin synkkää ja ikävää. 

Ei valtaa eikä kultaakaan, vaan rauhaa päälle maan!

Tunnistitko laulut? Ensimmäinen on Joulumaa, toinen Hei tonttu-ukot, joka on alun perin ruotsalainen kansanlaulu (juomalaulunakin käytetty, glögimukit esiin ja tanssisukat jalkaan!) ja kolmas En etsi valtaa loistoa, monelle tuttu varmaan jo lapsuusmuistoista. Tuossa kun merentakaisia pressanvaaleja käytiin, varsinkin viimeisen ajatuksen toivoin kuuluvan sinne asti. Itsekin koitan näitä muistaa.

Toinen mielenkiintoinen keskustelu musiikkiin liittyen syntyi lasten kanssa, kun joku puhui päässä soivasta biisistä ja huomattiin, ettei kaikilla soikaan samalla tavalla. Minun pääni on kuin radio. Kun joku laulu tulee mieleen, kuulen sen esittäjän äänellä. Kuopus taas kuulee laulun päässään itse laulamanaan. Esikoisella vaihtelee niin että hän löytää nämä molemmat tilanteesta riippuen, ja keskimmäinen ei kommentoinut. En ollut koskaan edes ajatellut, että laulun voisi kuulla itse laulamanaan omassa päässään! Ehkä tähän rajoitukseen on johtanut lauluahdistus, joka juontaa ala-asteelta. Olin kamalan ujo, ja jollain laulutunnilla opettaja oli sitä mieltä, että minä ja muutama muu lapsi emme laulaneet. Niinpä meidän piti laulaa erikseen muun luokan kuunnellessa. Olen tänä päivänäkin sitä mieltä, että olin kyllä laulanut. Tuon hetken jälkeen en sitten enää mielellään suutani avannut senkään vertaa ja jos joku hihitteli jotain musiikintunnilla, olin varma, että pilkka kohdistui juuri minun ääneeni. Tuskin niin oli, mutta mieli kehittää kaikenlaisia kuvitelmia, jos häpeää omaa ääntään.

Onneksi on radio ja onneksi on lapset! Äidiksi tulemisen myötä on tuntunut luontevalta laulella. Kenellekään perheen ulkopuolella en kyllä mielellään laula edelleenkään, mutta ehkä sekin helpottuu iän myötä. Ja radio, rokki, poppi, joulu, hoppi, irkku, kantri ja mikä vaan, ihan parasta saada laulu raikumaan!

Missä ja miten sinä kuulet musiikin? Uskallatko laulaa?

Sydämen pohjasta toivotan,
anna mennä vaan!
                               Auli




lauantai 5. joulukuuta 2020

Itsenäisyyspäiväksi

Noin kuukausi sitten uutisissa kerrottiin, että viimeinen elossa ollut Mannerheim-ristin ritari Tuomas Gerd on kuollut 98-vuotiaana. Tämä tieto pysäytti minut sen takia, että ajattelin yhden aikakauden Suomen historiassa nyt päättyneen.

Jos koronapandemian jälkeen Presidentinlinnassa vielä järjestetään vastaanotto Itsenäisyyspäivänä, niin ei enää ensimmäisenä ovesta tule kättelemään presidenttiparia ritari. Heitä oli kaikkiaan 191. Kolme on haudattu Saloon, Hans-Olof von Essen, Urho Lehtovaara ja Eino Laisi. Sibeliuspuistossa on heidän kunniakseen pystytetty ritarikivi.

Nämä todelliset sankarit edustivat teoillaan maanpuolustustahtoa parhaimmillaan. Sotaveteraaneja ja lottia on elossa yhä harveneva joukko. Heidän kaikkien tekoja osataan jo arvostaa nykyään, koska tiedämme, kuinka lähellä oli se huonompi vaihtoehto. Olemme saaneet asua hyvässä itsenäisessä maassa sotien jälkeen. Olipa hyvän elämän joku osatekijä mikä tahansa, niin Suomi sijoittuu aina kymmenen parhaan maan joukkoon maailmassa.

Suomi on noussut meidän isovanhempiemme ajan köyhyydestä – savupirteistä – omilla ansioillamme siedettäviin olosuhteisiin. Meille on vierasta pröystäilevät rikkaudet ja kullan kimallus. Tiukan paikan tullen yhteisöllisyys vain vahvistuu. Omaa maata on kannattanut puolustaa, vaikka hinta on ollut suorastaan hirvittävä. 

Minulla on tapana jollakin hautausmaalla käydessäni tutustua sankarivainajien alueeseen. Sen löytää helposti. Ristejä on niin paljon, ettei se voi jäädä huomaamatta. Viimeksi kävin Sauvon kirkon hautausmaalla. Jokaisen sankariristin kohdalla oli kirkas sähkölamppu ja sähkökaapeli kulki huomaamattomasti ristiltä toiselle. Valot olivat illan hämärtyessä vaikuttava näky.

Viime vuosina olen saanut tutustua sotilaspoikatoimintaan. Oikeat sotilaspojat ovat olleet sodan aikana teini-iässä, mutta osallistuivat kotirintamalla monenlaisiin tehtäviin. Moni heistäkin on täyttänyt jo 90 vuotta.

Tämä korona-aika aiheuttaa sen, että nämä riskiryhmäläiset: sotaveteraanit, lotat ja sotilaspojat saattavat kokoontua yhä harvemmin.

Veteraanikuoro.
Veteraanikuoro Sotilaspoikien juhlassa.

Syyskuussa Salon Sotilaspoikien Perinnekillan 25-vuotisjuhlaa kuitenkin vietettiin kaiken uhalla Mahlakankareen seurakuntakodissa. Veteraanikuorokin uskaltautui juhlaan laulamaan. 

Juhlinnan kohteena olevat sotilaspojat kunniamerkkeineen istumassa rinnatusten. Nimet esitelty kuvan alla olevassa tekstissä.
Kuva neljästä oikeasta sotilaspojasta, 
vasemmalta Veikko Tähtinen, Eero Lehto, 
Erkki Kölhi ja Pentti Hiironen.

Miten nuoret ikäpolvet olisivat tietoisia isoisiensä ja isoäitiensä sisukkuudesta ja neuvokkuudesta puolustaa kotikontujaan. Vielä kannattaisi haastatella niitä sukulaisia, joita yhä on elossa. Joku katuu myöhemmin, että ei tullut kysyttyä? Veteraanijärjestöjen toimintaa organisoidaan näinä aikoina uuteen malliin, koska veteraaniväki supistuu kovaa vauhtia.

Viljo Valovirta sodanaikaisen koneekiväärin vierellä.
Tässä kuvassa oikea sotilaspoika Vilho Valovirta tutkailee Itsenäisyyden Museossa Salossa konekivääriä.

Tulevaisuutta ajatellen on hyvä asia se, että Suomessa on säilytetty asevelvollisuus. Myös naiset hakeutuvat ”inttiin”. Tosiasiahan on se, että ”jokaisessa maassa on armeija, jos se ei ole oma, niin se on vieras”.

Jos käytte hautausmaalla, eri syistä, niin soisin jokaisen joskus kävelevän sankarihaudoille asti näkemään, kuinka suuri se uhri oli pienelläkin paikkakunnalla.

 

Eero, sota-aikana syntynyt res. kapt.






keskiviikko 2. joulukuuta 2020

Paperin keräystä

Suomi on tunnettu metsistään ja etenkin paperiteollisuu-destaan. Minulla on muistikuva sanomalehtipaperin keräyksestä, sen alkuajoilta. Keräyspaperi piti pakata pikku “paaluihin” jotta se oli helppo punnita. Käteiskauppa kukoisti ja pikkupojat ja -tytöt saivat säästöpossun täytettä. Kehitys muuttui ajan myötä, mutta jätepaperin keräys jatkui ja jatkuu.

"Jätepaperipaaleja" ja kyltti KERÄYSPAPERIA.

Paperi kerätään nyt isoihin astioihin ja paalataan kuljetettavaksi teollisuuden käyttöön. Säästöpossut eivät saa täytettä, mutta esim. VPK saa tililleen koulutusrahaa.

Nyt eletään niin sanottua paperitonta aikakautta. Minäkin tässä naputtelen kirjain kerrallaan tällaista kannettavaa aparaattia, johonka paperia ei saa tungettua, ei sitten millään. Kyllä sen syntyneen kirjoituksen paperille myös saa, mutta siihen tarvitaan apuväline.

Kävin tässä TK:n lääkärillä.  Hän pahoitteli, ettei tietokone pelannut, mutta samalla oli mielissään, kun hoitaja oli “printannut” tiedot aamulla valmiiksi paperille. Siltä paperilta lääkäri katsoi kokeiden tulokset ja oli ”paperittomaan aikaan” tyytyväinen.

Olin tässä kuuntelemassa kahden herrasmiehen esitystä. Toinen oli pankkimies ja toinen, lakimies, lupasi avustaa tarvittaessa täytettäessä erästä todella tärkeää paperia, jollaisen keräilyä suositellaan!

He sanoivat, että tämä tärkeä ’’keräilykohde’’, on sinänsä aivan turha paperi, jota voidaan tarvita vasta, jos on huonoa tuuria. Paperia ei silti parane unohtaa, perheenjäsenten on siis hyvä tietää tällaisen olemassaolosta.

Kysymyksessä on EDUNVALVONTAVALTAKIRJAn nimellä kulkeva paperi. Tiettyä kaavaa noudattaen tämän asiakirjan antaja on valtuuttanut sopivaksi katsomansa henkilön valvomaan etujaan. 

Jotta paperilla olisi jotain merkitystä on siihen liitteeksi saatava lääkärintodistus vamman laadusta ja vaikutuksesta. Lainvoimansa ko. paperi saa tuollaisen todistuksen kanssa maistraattiin toimitettuna. Vasta tämän instanssin ”hyväksymisen” jälkeen edunvalvoja edustaa valtakirjan antajaa.

Kuulemani mukaan pankeista löytyy asiantuntemusta kaavakkeen täyttämisessä. Tietokoneen avulla voit löytää myös ohjeistuksen.

Täytekynä kädessä, valmiina allekirjoittamaan...

Kun allekirjoitat valtakirjan, muista että tämä tapahtuma vaatii kaksi esteetöntä todistajaa, samat edellytykset täyttäviä, kuin testamentissakin, eikä siis lähisuvusta. No hyvät naapurisuhteet ovat aina paikallaan. Suhdetoimintaahan elämä muutenkin on.

Niilo