Saimme hiljattain viettää 104-vuotiaan Suomen juhlaa. Tuntuu hienolta olla suomalainen ja pidän etuoikeutena, että saan nauttia koko kansaan tasavertaisesti kohdistuvasta vapaudesta. Oma sukupolveni on päässyt edeltäjiään selvästi helpommalla, kun ajatellaan vaikkapa ravitsemusta tai fyysisiä ponnistuksia. Omaa vapauttaan tai turvallisuuden tunnettaan ei kenenkään ikäiseni ole tarvinnut uhrata isänmaataan puolustaen. Joku voi helppoudesta ja tasavertaisuudesta olla eri mieltä, mutta kun kiikaroidaan rajojen ulkopuolelle, tulee paljon räikeämpiä epäkohtia vastaan.
Yksi tapa yrittää tehdä maailmasta parempi paikka, on näin joulun alla osallistua ihmisoikeusjärjestö Amnestyn Kirjeitä Vapaudelle-kampanjaan. Kampanjassa kirjoitetaan tsemppikortteja ja vetoomusviestejä apua tarvitseville, joiden ihmisoikeudet on poljettu maan tasalle. Kirjoittaa voi joko perinteisen postin kautta tai sosiaalisen median välityksellä ja virallisilla kampanjasivuilla on valmiita pohjia, joita voi myös käydä allekirjoittamassa.
Koska itselleni toisen ihmisen käsiala, kortin tuoksu, postissa tapahtuneet kulmien kurtistumiset ja muut pikku seikat ovat tärkeitä elämän merkkejä, valitsin omaksi välineekseni perinteisen postin. Tilasin järjestöltä vetoomuspaketin, jonka mukana tuli tyhjiä postikortteja, palautuskuori sekä tietoa tuettavien tilanteista ja ohjeita viestien kirjoittamiseen. Eri maissa saatetaan olla hyvinkin tarkkoja siitä, ettei viesti arvostele johtoa tai ota poliittista kantaa, muuten viesti saattaa jäädä valvovan tahon haltuun. Kortitkin oli valittu niin, etteivät kuva-aiheet loukkaa kenenkään arvoja.
Viestien kirjoittaminen on liikuttavaa. Tänä vuonna osa tuettavista on hyvin nuoria, suurin piirtein omien lasteni ikäisiä. Tuntuu karmivalta, että alaikäisten täytyy toimia äänitorvina asioissa, jotka täällä ovat itsestäänselvyyksiä. Miltä äitinä tuntuisi, jos oma lapsi olisi ollut tulossa harrastuksesta kotiin ja tuomittaisiin viideksi vuodeksi vankilaan vain siksi, että hänen ohitseen kulki mielenosoitus ja hän näytti liikkuvan mielenosoittajaväen mukana? Entäpä semmoinen tapaus, että perustaisit järjestön auttamaan heikompia ja tarjoamaan suojapaikkaa, mutta suuntaustasi pelkäävät kanssaihmiset kävisivät öisin tuhrimassa ovia jätöksillään, rikkoisivat ikkunoita ja uhkailisivat jatkuvasti väkivallalla?
Vaikka välillä ajat tuntuvat vaikeilta, uskon silti, että me ihmiset yhdessä pystymme parempaan. Pikkuhiljaa, pieniä tekoja tekemällä. Muistetaan, että ollaan vain ihmisiä! Siedetään naapuria, vaikka hänellä olisi hienommat jouluvalot tai paksumpi tukka kuin itsellä. Vaikka sinä uskoisit kuuhun ja minä maahan, keskustella voidaan silti. Aina ei tarvitse olla samaa mieltä, ja silti voidaan olla sopuisasti yhdessä.
Rauhaisaa joulunalusaikaa, lämpöisin ajatuksin toivottaa
Auli
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti