lauantai 21. joulukuuta 2019

Näin sydämeeni joulun teen

Ovelle jo joulu kolkuttaa! On aika hiljentyä ja nauttia jouluisista asioista. Mitä se sitten kenellekin merkitsee.
Jouluinen ovigranssi ripustettuna.

Itse olen oikea jouluihminen. Aloitan joululahjojen miettimisen hyvissä ajoin ja hankin niitä pitkin vuotta. Joulukortteja varten otetaan joku kiva kuva joko jo kuluvana jouluna tai viimeistään alkusyksystä. Kortit tilataan viimeistään lokakuussa ja ne on valmiina postitettaviksi marraskuussa. Lahjoja paketoidaan, joululeivonnaisia leivotaan, sinappia tehdään, kaikenlaisia hankintoja, puuhaa ja jouluisia asioita.

No, kuinkas kävikään tänä vuonna? Työelämä vei naisesta mehut. Ihan hyvässä mielessä toki, ei stressiä, muttei aikaakaan liiaksi. Näin ollen joulukortit jäivät tilaamatta, joululahjoja ei ole hankittu pitkin vuotta ja osa joulupuuhista on ulkoistettu. Oliko se sitten huono asia?

Ei mielestäni! Tämä joulu on erilainen joulu. Kortteja ei lähetetty, paikallislehteen laitettiin hyvän joulun toivotus ja kaukaisemmille sukulaisille kirjoitettiin ihan oikea kirje. Kirjeessä kerrottiin meidän perheen vuoden kuulumiset. Sattuneesta syystä kirjeet on kirjoitettu tietokoneella ja tulostettu, joten ne eivät ole henkilökohtaisia. Kirje kuitenkin!

Lahjalistat tehtiin isännän kanssa yhteistyössä alusta loppuun varmaan yhteiselämän ensimmäistä kertaa! Lahjoja hankittiin kertarysäyksellä. Vähemmän paketteja, enemmän rahankulua kerralla. Ei huono sekään! Loput lahjat kuitataan tänä vuonna lahjakorteilla.

Jouluruokaa tilattiin pitopalvelusta. Haetaan ateria aatonaattona. Vähemmän poisheitettävää, ei samojen ruokien syömistä kyllästymiseen asti. Ekologinen teko! Ja tulihan taas työllistettyä yksi yrittäjä. Kiitos ja nam!

Joulusiivouksenkin ulkoistin. Kun on palkkatyössä, laitetaan hyvä kiertämään ja työllistetään muitakin, kun se on taloudellisesti mahdollista. Ei, en tunne ollenkaan huonoa omaatuntoa siitä, etten ole itse siivonnut nurkkiani.

Joululeivonnaiset on tehty suurella intensiteetillä. Niihin on jäänyt nyt enemmän aikaa, kun muuta puuhaa on ollut vähemmän. Meidän perhe muistaa lasten kummeja pätkiskakulla, joita on leivottu 12 kappaletta myös opettajille joulumuistamiseksi. Limppua ja saaristolaisleipää on myös tehty sukulaisille ja itselle pakastimen täydeltä. Piparit on leivottu valmistaikinasta. Pitääkö kaikki aina tehdä monimutkaisesti ja saman kaavan mukaan?

Sydämen joulu muodostuu siitä, että kuopuksen syntymäpäiväjuhlat saadaan kunnialla hoidettua 21. päivä. Kauneimmat joululaulut ehtii vielä laulamaan 22.12. Kuusi koristellaan ja aattoaamuna saunan jälkeen syödään riisipuuroa. Joulukirkon jälkeen istutaan koko suku saman joulupöydän ääreen, avataan paketit ja sitten nautitaan yhdessäolosta.

Tahdon toivottaa omasta ja koko kynäilijäkaartin puolesta juuri sinulle ja läheisillesi jouluiloa ja -rauhaa sekä kaikkea hyvää uudelle vuosikymmenelle!
                              Päivi

Joulukuusen oksiston vierellä jouluisuuden toivotukset kaikilta kynäilijöiltä sekä myös tieto, että seuraava Yhdistävä tekijä postataan 1.1.2020.

keskiviikko 18. joulukuuta 2019

Hiiri

Perjantai, saunailta, Vuosi 2019. Vaikka olikin Suomen itsenäisyyspäivä, niin saunan lämmitin.  Sitä aina odottaa, sitä löylyä, vaikka viikolla suihkussa käy, mutta se sauna jotenkin vaan on sellainen, löylynhenki vai mikä lie. Meillä taloyhtiössä on ns. yhteissauna, eli lista seinässä ja jokainen merkkaa itselleen sopivan vuoron. Saimme sen remontoituakin pari vuotta takaperin, uudet paneelit ja lauteet ja maalit. Kyllä kelpaa, vanhat olivat jo melkein 40 v vanhat, joten uudistusta kaipasikin.

Mutta se hiiri. Joka vuosi se tulee. Yleensä olen kuolleena löytänyt pesuhuoneen lattialta. Mutta kuinkas sattuikaan, Itsenäisyyspäivän sauna oli hiukan erilainen.

Imuroin lattiat, huolehdin alakerran siivouksesta siis ja ajattelin, että ennen saunaa on hyvä imuroida ja pestä lattia. Imuroituani lähdin hakemaan pesumopin ja ämpärin ja pesuainetta.

Ensimmäinen havainto hiirestä.
Takaisin tullessa oli se hiiri jostain tullut pesuhuoneen lattialle. Melkein kiljuin, huomaa siis melkein. Ämpäri ja moppi lattialle, mitä mä nyt teen. Juttelin hiirelle, että mitä sä täällä nyt teet, mee pois. Kyllä aika pieneltä näytti, mutta en vaan oikein sulattanut, että mun kanssa yht’aikaa saunaan tunkee.  Kännykkä on aina mukana, kylpytakin taskussa, soitto Jukalle, yhdelle taloyhtiön asukkaalle. Hän onneksi oli kotona. Jukka tuli ja hiiri jo menossa löylyn puolelle. huh, ei me molemmat sinne sovita. Ei saanut Jukka sitä kiinni, hävisi kuin ”pieru Saharaan”, jonnekin seinäpaneelien väliin. Jukka lupasi ostaa hiirenmällin aamulla. Laitoin sitten vaan ämpäriin vettä ja kuinkas sattuikaan, hiiri makasi hengettömänä löylyhuoneen lattiakaivon päällä. 

Edesmennyt jutun "saankari" viemärikaivon ritilällä.

Mitä mä nyt teen. No ei siinä auttanut kuin hakea joku pussi, onneksi löytyi, hiiri sinne. Lattian pesuun. En tiedä oliko jostain aiemmin saanut myrkkyä tai miksi kuoli niin äkkiä tai mistä sen tietää, oliko niitä kuitenkin kaksi…. Meillä ei ole kuitenkaan myrkkyä missään. 

Löylyttelin ilman hiirtä ja pesukin meni hyvin.

Saunan lämpöä.                     Sisko


lauantai 14. joulukuuta 2019

Kiire

Nyt ei mennä kiireestä kantapäähän, vaan syvennytään kiireen olemukseen. Aamutelevision ohjelmissa haastatellaan monenlaisia persoonia. Suurin osa heistä on ”biisintekijöitä”, joiden uusin levy julkaistaan kohtapuoliin.

Yhteinen piirre näillä eri alojen henkilöillä on ainainen, suorastaan krooninen kiire ja aikapula. Äitini sanoisi, että ”on niin kiire, ettei pavut suussa pysy”. Se on hyvin kuvaava sanonta.

Luterilaisen työmoraalin maassa kiire on ylen hyväksytty olotila. Sellaisia ihmisiä kunnioitetaan, joilla on kiire. He saavat paljon aikaan, eivätkä valita tekemisen puutetta. Välillä saattaa tulla burn out, mutta vielä ihailtavampaa on, jos he sieltä masennuksen syövereistä vielä nousevat oravanpyörään. Alkoholisoituminenkaan ei himmennä kiireisen ihmisen gloriaa.

Joskus kiire on niin kova, ettei ehdi silloin tekemään mitään. Ahdistus nostaa hermot pintaan ja käsien vapina alkaa.

Missä tapaa tavallisessa elämässä paikan, jossa on hitonmoinen kiire? Se olisi vain kertaluontoinen eli eroaa edellä kuvatusta kiireestä. Se paikka on marketin kassajono! Jos kassoja on auki liian vähän, alkaa se rassata monien hermoja.
Melkoinen määrä ankkoja; alkupää jonossa, mutta loppupäässsä tungosta - kuin kiirettä joinnekin.

Nyt ei mennä kiireestä kantapäähän, vaan syvennytään kiireen olemukseen. Aamutelevision ohjelmissa haastatellaan monenlaisia persoonia. Suurin osa heistä on ”biisintekijöitä”, joiden uusin levy julkaistaan kohtapuoliin. 

Yhteinen piirre näillä eri alojen henkilöillä on ainainen, suorastaan krooninen kiire ja aikapula. Äitini sanoisi, että ”on niin kiire, ettei pavut suussa pysy”. Se on hyvin kuvaava sanonta.

Luterilaisen työmoraalin maassa kiire on ylen hyväksytty olotila. Sellaisia ihmisiä kunnioitetaan, joilla on kiire. He saavat paljon aikaan, eivätkä valita tekemisen puutetta. Välillä saattaa tulla burn out, mutta vielä ihailtavampaa on, jos he sieltä masennuksen syövereistä vielä nousevat oravanpyörään. Alkoholisoituminenkaan ei himmennä kiireisen ihmisen gloriaa.

Joskus kiire on niin kova, ettei ehdi silloin tekemään mitään. Ahdistus nostaa hermot pintaan ja käsien vapina alkaa.

Missä tapaa tavallisessa elämässä paikan, jossa on hitonmoinen kiire? Se olisi vain kertaluontoinen eli eroaa edellä kuvatusta kiireestä. Se paikka on marketin kassajono! Jos kassoja on auki liian vähän, alkaa se rassata monien hermoja.

Takapään jonottaja saattaa otsasuonet pullistuneina seurata maksamisvuorossa olevan takkuamista. Maksaja hakee kolikoita taskuistaan, on unohtanut PIN-koodinsa, tuotteesta puuttuu hinta, tuotteesta otettiin väärä hinta tai hän pakkaa tavaroita ennen maksamista jne. jne.

Murphyn Laki aiheutti se, että kiireisin kärryntyöntäjä valitsi hitaimman jonon, vaikka kuinka yritti laskea tavaroiden määrää edellään. Hän vaihtaa jonoa, eli lähtee merta edemmäs kalaan. Murphy tulee taas väliin. Kassa suljetaan hänen nenänsä edestä.
Viereinen kassa -kyltti kassan tiskillä.

Jos edellä kuvatun asiakkaan saa jonoon peräänsä kassalle, on todella kiire. Kun tavarat ovat hihnalla ja edellinen asiakas vasta maksaa, saattaapi saada kärrystä tönäisyn ahteriin, että etkö muka voi mennä eteenpäin? Hyvä kun kapulan ehtii laittaa, niin jo vyöryy takana olevan tavarat hihnalle, vaikka tilaa ei ole. Ja tämä vielä. Edellisen asiakkaan maksettua on molemmat hihnat täynnä pakkaamattomia tavaroita täynnä. Nopea kassa piippaa jo minun tavaroita ja asettelee niitä pankkikortin lukijan viereen.

Nyt tönitään kärryllä toista kertaan ahteriin, vaikka en ole saanut vielä edes maksaa(vilauttaa) ostoksiani. Lapan tavaroita lennosta kärryyn takaisin ja siirryn vapaille vesille sijoittelemaan tuotteet jotenkin järkevästi kassiin. Lopulta pääsen eroon ahdistavasta kiireestä ja syön nautiskellen suklaapatukan palkinnoksi. Patukoitahan on siinä linjalla aina käden ulottuvilla – juuri tätä varten!

Olin kerran toisella paikkakunnalla kassajonossa tuttavaperheen rouvan kanssa. Siinä vaiheessa, kun tuli kärrystä ahteriin, hän sanoi kuuluvasti takaa tulevalle: ”Jos on noin hermostunut, niin ei pitäisi lähteä kaupungille ollenkaan”! Jatkonäytelmä onkin sitten ihan omat jutun väärti!
                         Eero



keskiviikko 11. joulukuuta 2019

Syysretkellä

Kauniina maanantaipäivänä, kuluneen syksyn tunnelmissa, iloinen naisporukka suuntasi kohti Kiskon metsiä. Sisareni Lissu oli tällä kertaa suunnitellut reitin. Kokoonnuimme hänen mökilleen Hirsjärven rannalle. Siihen jätettiin autot ja juotiin vahvistavat aamupäiväkahvit. Sitten lähdettiin matkaan. Tällä kertaa mukana oli neljän naisen vahvistuksena Karrikoira, saksanpaimenkoiranarttu Musanterin Carmen. Hän paimenen tapaan piti huolen, että porukka pysyi kasassa. Alkumatkasta Karri otti mukaansa kepin, jota kantoi suussaan koko matkan ajan.

Matkan alkutaival kulki pitkin metsäautoteitä. Katselimme luonnon kauneutta. Huomion kiinnitti kuusen oksilla pitkinä riippuvat naavat, joita ei kaupungin ympäristön metsissä näy. Jätimme metsätien ja siirryimme avokalliolle, jossa keskellä kalliota oli kelopuu. Se piti saada kuvaan. Kalliot olivat liukkaat edellisen päivän sateesta. Piti katsoa mihin astuu. Jäkälä peitti osittain kalliota.

Retken osanottajat kera koiran poseraavat "ryhmäkuvassa".

Laskeuduimme kalliolta Antinlammen rantaan, jossa teimme nuotion. Paistoimme makkaraa. Karri piti huolen, että hänelle ainakin riitti makupaloja. Ihastelimme Antinlammen komeita kallioita ja syksyisen metsän kauneutta.

Nuotiokin on saatu syttymään...

Matka jatkui taas metsäautotietä.

Antinlammen rantamaisemaa.

Vuorotellen oli maisemassa komeita kallioita, välillä kuusimetsän siimestä. Kololintuja taitaa olla paljon, koska matkan varrella oli useampia linnunkoloja puissa. Yksi oli oikein kerrospesäkoloja

Pesäkoloja "kerroksissa" ikääntyneen puun rungossa.

Sitten tuli kiivettäväksi oikein jyrkkä rinne. Vasta mäen päällä tuli mieleen, että Karri olisi voinut vetämällä auttaa mäen kiipeämisessä.

Tällä kertaa emme pysähtyneet kahville, vaan jatkoimme matkaa ja vasta, kun tulimme takaisin mökille, joimme taas kahvit ja söimme voileivät. Aiemmin, kun olemme retkeilleet Teijon maisemissa, meillä on ollut termospullot mukana ja olemme pitäneet matkan varrella kahvipaussin.

Niin oli taas mukava reissu tutun naisporukan kesken. Tuli samalla päivitettyä kuulumiset, saatiin raitista ilmaa ja ihasteltiin maisemia.

Keväällä taas menemme metsäretkelle. Nämä kevät- ja syysretket ovat vuoden odotetuimpia tapahtumia. Nyt vaan täytyy treenata kävelyä, että jaksaa vielä monta vuotta nuorempien matkassa.
Eila





lauantai 7. joulukuuta 2019

Pyörällä Helsinkiin…

Olen kesän kuluessa ja viimepäivinäkin pyöräillyt paikasta toiseen. Liekö sitten ihme, että yhtenä yönä päätin lähteä Helsinkiin kurssille polkupyörällä! Siinä polkiessani hieman tosin ihmettelin reittivalintaa, moottoritiellä kun ei päiväsaikaan saa pyöräillä. Autot mennä suihkivat ohi, vauhtia piisasi, mutta ihmeen hyvin jaksoin mankeloida eteenpäin liikenteen vilinässä. 

Unikuvana ajelemassa polkupyörällä avaruudessa.

Pakkanen ei tuntunut missään, vaikka keli oli kylmä ja loskaa roiskui ohittelevista autoista. Kehäkolmosen sisäpuolelle saapuessa huomasin, että helsinkiläiset lumiaurat ja muut kunnossapitovälineet olivat vielä talleissaan. Lunta oli nimittäin kinostunut tielle reiluiksi dyyneiksi ja jonkinlainen rekkakin törrötti ojassa perä pystyssä. Puskin sitkeästi eteenpäin, näin lähellä jo oltiin. Alkoi vähän jännittääkin, mutta onneksi risteyksessä oli iso lumikasa. Heittäydyin pyörineni kasaan pois autojen tieltä, ja siinä samassa olinkin kurssipaikalla! Tarkkaa tietoa kurssin sisällöstä ei ollut, mutta paikalla näkyi olevan tuttuja, joten varmaan jotain mielenkiintoista. Halasin muutamia sisävaatteissaan olevia tuttavia lumisena ja märkänä ja sitten huomasin vieressä fiinin myyntinäyttelyn. Siihen sopikin huopainen hatunreuhkani ja takkini sulamaan kurssin ajaksi. 

Paluukyydin jätin seuraavan yön ajovalvojan suunniteltavaksi. Hyviä unia!
      Auli

keskiviikko 4. joulukuuta 2019

LUOKKAJUHLAT

Tässä jo jonkun aikaa on telkkarissa ennakoitu tulemaan ohjelmaa nimeltään “Luokkajuhlat”. Omakohtaisesti sota-aikaisen 8/8-kansakoulun käyneenä en ole päässyt moisista juhlavuuksista nauttimaan, ei liene ollut maan tapa vielä silloin – ainakaan kansakouluissa. Olimme sentään silti sikäli onnekkaita, että sodan katkaisema ja osittain katkonaisena sen aikana toiminut kansansivistyslaitoksemme perusta pääsi jälleen toimivaksi instituutioksi.

Ajalle ehkä hiukan harvinaisempia tapoja luoda uutta, oli kotikyläni yhteyteen rakentuneen armeijan henkilökunnan asunnoiksi kohonneen parakkikylän lapsiluvun kasvaessa päätös perustaa kyläämme ihan oma kansakoulu. Oman opintieni ennätin jo aloittaa ensimmäisenä rauhan vuotena kylän suurimman maalaistalon pirtissä; kun osaa parakeista ryhdyttiin muokkaamaan kansakoulurakennuksiksi. Mutta jo toiselle luokalle “siirrettynä”, siirryin myös tähän vartavasten rakennettuun perinteisempään oppimisympäristöön, jossa sitten, kylän toisten vuosittain lisää ikääkin kasvaneitten kanssa, kulutimme polvihousujemme persuuksia sekä ihan oikeitten pulpettienkin istuinosia nuoruutemme innolla.
Vanhamallinen pulpetti, kaksi rinnan istuttavia, nousevalla kannella ja aukko mustepullolle.

Mutta nää luokkajuhlat. Olin asettautunut selkää ja niskaa rasittamattomaan katseluasentoon, varustautuneena niin, ettei jääkaapillakäynnitkään pääsisi katkaisemaan tarjottua, itse koskaan kokematonta, ihmeellisyyttä. Ei olisi tarvinnut. Samanlaista, ei-yli kahdeksankymppisille suunnattua äänekkyyttä ja meininkiä mitä tulee yltäkyllin, ja jonka kerrottiin pohjautuvan 1970-luvun lähtökohtiin. No, silloinhan olin jo ollut ”lähteneenä” yli 20 vuotta, joten ei siinä tarttumapintaa taikka yhtymäkohtia juurikaan ikäihmiselle tarjottu. Joten TV kiinni ja mielikuvitus liikkeelle!

Otin perustaksi erään jo edesmenneen läheisen tuttavani kokemukset, kun hän oli menossa luokkajuhliin 50-vuotta aiemmin Hankenilta valmistuneiden silloisten luokka-tovereittensa kanssa. Pääkaupungista oli varattu juhlavat tilat ja kun kyse oli tuttavuudesta, oli sovittu, että juhlinnastaan joutaessaan hän tulisi meille majoittumaan. Simpsetit kaulaan ja sortuuki, kuten vanhan ajan herrasmiehen asuun kuului, ja ohjasin hänet juhlapaikan ovelle.

Emme olleet ennättäneet vielä kovinkaan pitkästyä odottelemaan, kun dipl.ekonomi ilmaantui ovellemme ja totesi, että mitäpä hän siellä, pelkkiä vanhoja ukkoja, eikä pihvistäkään meinanneet hampaat enää saada otetta...

Ei siis mitään sellaista, jonka elämästään puuttumiselle pitäisi paljoakaan pistää painoarvoa, ainakaan menettämismielessä. Varsinkaan kun – ainakaan silloin – ei pelkällä kansakoulupohjalla tuollaisia juhlia järjestelty, ei ainakaan maaseudulla. Mutta kuitenkin keräilin mielestäni muistoja noilta tapahtumarikkailta vuosilta, niin opettajistani kuin samaa koulua käyneistä silloisista naapureitteni lapsista.
Kirjoittajan koulukaverit III-VII -luokilta 1940-luvun loppupuolelta, johtajaopettajansaa kanssa kuvattuna.
Yhteydenpidossa sen aikaiselta opettajaltamme myöhemmin saamaani valokuvaa tutkiskellen yritin selkeyttää kuvassa olleet. Oletan kuvan olevan joko 1948 taikka -49, ajalta, jolloin kesän alussa kevennettiin asusteita jopa paljasjalkaisuuteen saakka. Koko silloinen yläkoulun “oppilaskunta” opettajineen kuvattiin kesälomalle lähtötunnelmissa. Ensimmäinen ja toinen luokka lienee kuvattu erikseen johtajaopettajamme puolison ympärille koottuna joukkona, koska heitä ei ollut joukossamme.

Olipa mielenkiintoinen ilta tuon luokkajuhlani puitteissa. Melkein kaikki tunnistin, tai ainakin yli puolet. Osa jäi arvailuksi, mutta tunnelma ja muistikuvat siitä pienestä parakkikylästä maalaiskouluksi muokatusta ympäristöstä olivat lämpöisinä muistoina useita tunteja iltani ohjelmassa. Jopa ikäihmisille niin tärkeät uutiset jäivät katsomatta, eikä taustalle tarvittu minkäänlaista muutakaan äänimaailmaa. Merkityksellisen tärkeäksi huomaamaani menneen kertaamista. Saattaisi olla kokeilemisen arvoista myös kohdallasi.

Noista muistoista ja ajatuksista nauttineena
IsoTimppa "logo".


Kuva parvekelyhdystäni, jonka sytytän Itsenäisyyspäivää kunnioittavaksi iltavaksi.

Kun ajankohta osuu näinkin juhlavasti maamme itsenäisyyspäivän tuntumaan, muistutan todella tärkeästä perinteestä sytyttää se ulospäin näkyvä kynttiläpari (vaikka joka ikkunalle) klo 18 - 20 väliseksi ajaksi. Itselläni sen korvaa parvekkeen kynttilälyhty, jonka tuikinta näkyy laajemmalle ja toivottaa - kuten koko kynäilijäjoukkomme - kaikille oikein turvallista itsenäisyyspäivää!



lauantai 30. marraskuuta 2019

Mikä jottei?


Oletkos huomannut ympärilläsi, että lemmikkieläimet ovat nousseet arvoon arvaamattomaan? Tarkoitan tällä sitä, että mitä ihmiset edellä, sitä lemmikit perässä.

Ensin meillä ihmisillä oli vaatteet, sitten lemmikeille alettiin valmistaa vaatteita. Joka lähtöön löytyy erilaisia vaatekappaleita eri eläimille. Virikkeitä me kaikki kaipaamme. Ihmisillä ja eläimillä on virikkeitä jos jonkinlaisia. Ihminen käy mielellään uimassa, jos tykkää uimisesta. Nyt on oma uima-allas myös koirille. Lähipiirissäni se tarkoittaa sitä, että hassu kissa, joka rakastaa uimista, sai oman uima-altaan.

Aloin tässä miettiä, että mitä ihmiset edellä, sitä eläimet perässä. Pitäisikö nyt alkaa perustaa yhdistyksiä eläimille? Miten olisi vaikka Näkövammaiset Hauvat ry? Siihen voisivat liittyä ne koirat, joilla on näkemisen ongelmia. Oppaana toimisikin sitten näkevä ihminen talutushihnan toisessa päässä. Koiralla voisi olla vaikka valkoinen panta näkövamman merkkinä. 
Silhuetteina koira, jolla valkoinen kaulapanta, sekä kissa, jonka edessä olevan ruokakupin päälle on piiirretty punainen rasti.

Tai voisihan sitä perustaa vaikka Kissojen Allergiayhdistys ry:n, jossa jäseninä olisivat vaikkapa vehnälle tai kanalle allergiset kissat.

Yhdistys, joka nyt on joko innovatiivinen tai kärsii jäsenpulaa, voisi alkaa ottaa lemmikkejä jäseniksi…
Päivi

keskiviikko 27. marraskuuta 2019

Tulipahan muisteltua…


Musta tuntuu, että nyt otin aiheen josta aikuiset siihen aikaan alkoivat puhumaan, kun olin mitään ymmärtämätön lapsi. Kotini sijaitsi metsän laidassa ja lähipiirissä oli muutama omakoti rakennus. Perheen ns. päät hankkivat suurimmaksi osaksi perheen elatuksen Pohjoismaiden suurimmasta valimosta. Kranaattien kuorten teko oli loppunut ja nyt valettiin kodin rakentamiseen tarvittavia esineitä. Niitä valimossa oli tehty aina.

Valurautainen leivinuunin suuluukku, jossa keskellä ympyrän sisällä H-kirjain: Högfors.
Lämpöpattereiden radiaattorit eli patterit. Hellan arinat, suuluukut niin hellaan kuin leivinuuniin ja tietenkin keittopäälliset. Amme kaupunkilaisten kylpyhuoneeseen kuului pitkään valikoimiin. Ilmestyi amme kotini saunankin varustukseen. Siinä oli hyvä huuhdella perheen pyykit. Harvemmin siinä muuten lilluttiin, vesi ei ollut kortilla mutta työn takana. Tosin oli niitä kuivia vuosiakin, jolloin oli pakko talousvettä säästellä. Opin siinä elämisen sivutyönä vettä kantamaan ns. korennolla. Tosin tämän esineen nimike tuli tietooni paljon myöhemmin. 

Saaviin sitä kaivosta vettä nostettiin riu`un päässä olevalla ämpärillä. Tämän “tangon” avulla vesi kannettiin. Minä pienenä, mutta suht pitkänä olin etupoikana ja vanhempi veljeni kantoi varsinaisesti vesisaavin. Kolme saavillista riitti saunomiseen. “Juokseva” kantovesi toimi, mutta parannusta saatiin kun veden tulo muuttui vesijohtoa pitkin toimivaksi. Navettaankin saimme samalla vesijohdon. Olisko ollut Mako-niminen käsipumppu. Kaksi sylinterinen - antoi vettä ns. mennen tullen. Tupaan taasen tuli ja meni vesi mennen tullen pääasiassa kaksilahkeisten voimin. Emaloidut  (12 l ) ämpärit toimivat hyvin vedenkanto- tai sanoisinko vedenjuoksutuksessa. Öljylamppu ulkotiloissa ja sähköt tuvassa, valaisivat elämän menoa.


Hiekkalaatikolla leikkimistä, puissa kiipeilyä, osallistuminen apumiehenä kotitöihin, naulojen hakkaaminen “rakennel-miin”, lelukuormurilla tavarankuljetusta; tällaisista asioista se päivä koostui. Soutamaan opin siinä sivussa. Onginta oli hauskaa, puhumattakaan järvessä pulikoimista. 

Ensimmäisen tienestin muistan hyvin. Omistin nimittäin kuormurin, jossa oli oikea kippi. Isäni oli työn välittäjä. Naapurilla oli rakennustyömaallaan puute sokkeli kivistä. Mitäpä sitä muuta kuin kippiauton lava täyteen sopivan kokoisia sokkelikiviä ja kuormurin nokka kohti työmaata. Rikastuin kertaheitolla, koskaan aikaisemmin en ollut saanut yhtä suurta tiliä. Keikasta tuli niinpaljon rahaa, ettei kaikki oikein mahtunut kouraani, puhumatta siitä, että sitä rahamäärää oli minun ihan mahdotonta laskea.  Ei huolta, myöhemmin pankkineiti suoritti rahojen laskennan ja sijoitti saamani palkkion tililleni. Muistan, että suurin osa tilistä suorastaan liekehti samalla tavalla kuin äidin kahvipannu.

Tätä rataa suurin osa Suomen lapsista kasvoi ja kehittyi siihen aikaan. Lelut oli pääsääntöisesti kotipiirissä tehtyjä. Isoveljet ja -siskot hyvänä apuna. Äiti huolehti vaatetuksen, isä  ravinnon saannista. Silloin tunnettiin kotiäidin ammattitehtävät ja isä, joka ei ihan joka hetki ollut käden ulottuvilla. huolehti perheen elannosta., Työnjako oli itsestään selvä ja suurimmaksi osaksi tasa-arvo vallitsi. Luultavasti epätasapaino vallitsi joissakin perheissä. Minusta tuntuu, että kotini sijaitsi sopualueella. Lujasti tehtiin töitä ja kohtalaisen onnellisia oltiin. 

Loppuvuoden 1939 tilanne muutti ja mullisti kaiken. Minulla ei ollut tietoa mitä oikein tapahtui ja miksi. Tykit alkoivat puhumaan ja kaiken lisäksi historian mukaan Suomen maasta meinattiin tehdä tähän kapinaan syyllisen. Syyllisyyskysymys, se olkoon jokaisen itse ratkottava, mutta omiaan naapuri tykillä tappo.

Vanhin veljemme sinne nujakointiin kuitenkin joutui. Iältään 19 vuotta täyttäneenä ja pioneerikoulutuksen saaneena rintamalle. Hänen kutsunnoista minulle on jäänyt jonkinlainen kuva, en valalla vannoisi onko muistikuva oikea, mutta taxi siihen mielestäni jotenkin liittyi ja nuorukaisen sisään kantaminen. Se tilanne oli eka ja samalla viimeinen - tietääkseni.

Isäni joutui jättämään työnsä 19. 2. 1940 ja kotiutui 11. 4. 1940. Konekiväärin ammuksia hänen tuli raahattua Säkkijärvi - Vilajoki taisteluissa 1 kk 24 päivää. Hyvällä tuurilla hän selvisi valimo työhön.

 Jatkokahinan palvelu vartiomiehenä 1941 6 kk ja 3 päivää. Minua 8 vuotta vanhemman veljeni kanssa kävimme tutustumassa sotilaiden parakkikylä elämään Hyvinkäällä. Muistoihin jäi erittäin hyvä hernesoppa ja korttirinki parakin loosissa. Neljä - viisi miestä koetteli korttionnea. Isäni juttelin, kuinka se harmitti, kun nukkuminen yökauden korttipelin tähden oli vaikeaa.  Kaverin kanssa he tekivät päätöksen; kun rinki väsyy, niin he jatkavat - metelöintiä. Kumpainenkaan ei ollut korttimiehiä, mutta kiusanteko samanlaisella tyylillä onnistui.

Tuli reissulla nähtyä konepistoolimies vartioimassa ruokailun sujumista.

Hyppäsin tavallaan ajankulussa ns. eteenpäin. Yritin kuvata, miten minun aikani lapset elivät ja kokivat olemassaolonsa. Perhekeskeistä elämä kokonaisuudessaan oli. Lapset hoidettiin siinä töiden ja askareiden lomassa. “Päiväkoti” sijaitsi hyvin usein jonkun naapurin pihamaalla. Jotkut joutuivat “päiväkodin johtajaksi” pakon sanelemana. Lapsista vanhin joutui tähän tehtävään hyvin usein. Varsinainen johtaja oli kuitenkin perheen varsinainen pää elikkä ÄITI. Joskus hänkin joutui tarttumaan ISÄN apuun.  Tämän tärkeän avun kuitenkin keskeytti liikekannallepano. Asekelpoiset miehet joutuivat selvittämään naapurimaan kanssa tullutta rähinää. Isät ja pojat perheistä joutuivat sotaan. Äideistä tuli tosi perheen huolehtijoita, elättäjiä. Vastuu hyvinvoinnista muodostui suureksi. 
 
Suru ja epätoivo koetteli koko kansaa. Kauhistuttavaa oli seurata minkä kodin rappusten viereen kirkon tunnettu mies pysäköi polkupyöränsä. Miehenne/poikanne on kaatunut puolustaessaan isänmaatamme.  Tämä lähettiläs ei ollut mieluisa näky millään kujalla. Tämä surusanoman tuoja, joutui tahtomattaan samalla kertaa poikkeamaan myös naapuri taloihin - torppiin. Kuitenkin elämä jatkui, surun ja puutteen merkeissä, elettiin päivä kerrallaan.

Sotavuosista on iäisyys. Niistä on monta kertomusta. Kertomuksia ja tarinoita on myös, mitenkä selvittiin silloin ja miten maailma on kehittynyt ja eläminen muuttunut. Suuri osa maapallon valtioista aloitti sodan synnyttämien haavojen nuolemisen. Voitetut tietenkin huonommassa asemassa. Suomi oli ainoa maa, joka suoritti kokonaisuudessaan saamansa sotakorvausvelvollisuutensa. Se oli myös ponnahduslauta Suomen teolliselle kehitykselle. Minun tietoni ovat asiasta hyvin pienet. Kirjoittelen vain mitä olen isoisten ymmärtänyt kertoneen.

Itse aloitin ns. kansakoulun siinä epävarmuuden keskellä. Opin tuntemaan kellon tai paremminkin, mitä aikaa kellon viisarit kulloinkin osoittavat. Kelloja oli jo silloin monenmoisia. Leijona taskunauris mainonnan vuoksi ehkä tunnetuin alallaan. Seinä-, herätys-, puntti-, naisten pikkukello, olivat niitä yleisimpiä, joista sai ajankulun tietoonsa. Aika kuulemma on niinkuin rahaa. Ajan kulumisesta maksetaan. Toisaalta sanotaan, ettei aika kulu. Kellokin sen toteaa - sehän näyttää jatkuvasti aikaa. Sitä varten kello on, että näemme ajan, jonka olemme käyttäneet esim. työn tekemiseen. Aika ryppyiseksi äijäksi minäkin olen ajan saatossa tullut.

Lukemaan opin kovan työn tehtyäni. Kuinka vaikeaa oli ymmärtää kirjainryhmä, jossa oli tätini nimi. Tosi vaikeaa oli saada jotakin selvää A N N A =täti; miten kumma se nimi siinä. Kyllä ilo kuitenkin oli suuri, kun juonen hoksasin. Omaksi ilokseni voin todeta ihanuuden, kun pääsin lainaamaan kirjoja kauppalan kirjastosta. Sitä häpesin, kun ilmoitin ikäni vähän väärin. En kehdannut millään korjata asiaa huomattuani virheen - 8 päivää vanhemmaksi itseni ilmoittelin. Lukeminen, se on mukavaa - kunhan ei ole oppikirja.

Kun ajattelen itseäni ja ikätovereitani koulun jälkeen, niin olen sitä mieltä, että ikäiseni kaikki sijoittuivat työmarkkinoille kohtalaisen hyvin. Kouluihin pääsi kellä oli kykyjä ja varakkuutta niinsanottuihin parempi palkkaisiin, siistimpiin tehtäviin. Koulunkäynnille oli usein esteenä varallisuus.  Oppikoulu vaati lukukausimaksun lisäksi kirjojen hankkimista. Varsin usein opinnot keskeytyivät varojen puutteeseen. Tänä päivänä este on vähäinen. Silloin löytyi työpaikka sitä haluaville, toisin on nykyään. Toisin sanoen nykynuori ja vanhempikin henkilö stressaantuu, kun ei ole mahdollisuutta sijoittua työmarkkinoille. Yhteiskunnastamme on tullut kilpailutanner. Sitä se tietenkin ollut aina, mutta nyt se on kovempaa ja tuntuvaa. Syrjäytyneitä on liikaa, varsinkin nuorissa. Silloin joskus en muista, että kukaan ikätoverini olisi joutunut psykiatriseen hoitoon. Eipä silti, sodan tapahtumat olisi vaatinut aika monelle veteraanille tukea painajaisten takia.

TV-uutinen marraskuun alussa kertoi, että puolukka voi kumota rasvaisen ruuan vaikutusta ylipaino-ongelmia vastaan!
TV-kuvaruutusta kaapattu puolukan kasvupaikka, jonka alla teksti "Puolukka auttaa painonhallinnassa".

Mikä on lopullinen tutkinnan tulos? Sen varmasti kuulee myöhemmin. Kirjoitin muistiin uutisen, koska se kiinnostaa. Myös siksi, että tuollainen tiedotusväline puuttui minun nuoruuteni aikana. Radio silloin oli kyllä jo monessa perheessä, mutta puhelimia hyvin harvakseen. Silloin ei oikein osannut edes uniinsa toivoa moisia laitteita; lieneekö keksittykään 😊
                                    Niilo

PS. Lieneekö Postin lakkoilu jotain vaikuttanut, mutta ajatusmaailmaani ilmaantui mielipide, jota suosittelen, ainakin kaikkien yhdistyksien, jollei kaikkien yhdistysihmistenkin tuumittavaksi tulevan joulun suhteen. 

Kun nykyisellään ollaan kaikessa entistäkin nopeampia, niin pistetään henkilökohtaiset tervehdykset liikenteeseen sähköpostilla ja se raha, joka olisi mennyt painettuihin joulukortteihin postimaksuineen, se kohdennettaisiin omaa ajatusmaailmaa lähinnä olevaan hyväntekeväisyys-kohteeseen: joulupadoista erilaisiin kummina toimimisiin taikka mihin tahansa, jonka tiedämme tuottavan jollekin hyvän joulumielen!  t. Niilo 


lauantai 23. marraskuuta 2019

Mennyttä kesää


Kesä oli taas aika mukavan lämmin, kuiva. Muuten en niitä vesisateita odota, mutta kasvit tarvitsevat vettä ja ihmisten kaivot tyhjenivät. Ikävä juttu. Jossain paikoin tuli ”kannettua vettä”, monet ostivat juomavetensä kaupasta. Tasan ei mene maailman kirjat, kun toisissa paikoissa on hirmuiset tulvat ja muualla taas kuivaa ja metsäpaloja.

Kesän jälkeen tulee aina syksy ja se ”kellojen siirtely”. Kuka siirsi keittiön kellon olohuoneeseen, toinen siirtää makuuhuoneen kellon keittiöön jne.

Se on se yksi tunti, kun aina tulee joko lisää tai poistetaan. Helppo muistaa, aina lähimpään kesään päin. Eli nyt siirsimme kellon viisareita tunnilla taaksepäin, kun kesä on vielä lähellä ja vastaavasti keväällä tunnilla eteenpäin, tulevaa kesää kohti. Katsotaan joko ensi- tai seuraavan vuonna EU:ssa päästäisin yksimielisyyteen tuostakin asiasta. Kumpi aika Suomessa otetaan käyttöön, sitähän ei ole vielä päätetty.

Kesällä tulee ostettua kukkia tuonne pihalle, joka on pieni, mutta jotakin sinne mahtuu.Tämän pelargonian olen saanut 5-vuotta sitten. Se on näitä perinteisiä suomalaisia kesäkukkasia.  Alakerrassa ollut, pimeässä. Sekin on kuivan näköinen.  Talvi on pitkä, taisin kerran, pari antaa sille vettä pimeän aikana. Helmikuun lopulla kannoin se ylös ja sisälle saamaan päivänvaloa Lannoitin sitä varmaan hiukan liian vähän, kun ei tehnyt niin kauheesti kukkia, mutta syyskuussa ottamani kuva vielä näytti hienolta. Sääli oli alakertaan viedä, mutta ei sitä voinut ulkonakaan enää pitää, pakkasia tulossa.

Perannalle tarkoitettu suuri ruukku, jossa pelargonian juuristo säilyy talven yli.

Aina tietysti joitain kukkia tulee ostettua lisää. Mutta tämän olen säilyttänyt, kun on monivuotinen.  Jos olisi joku valoisa paikka, niin sen vosi säilyttää vaikka normaalihuonekasvina, se olisi paljon suurempikin. Tätä kukkasta kuulemma käytetään haudalla Etelä-Euroopassa. Kestävä kukkanen se on, minullakin tuossa auringonpaisteessa ja  vesisateessa on kesäisin. Joskus  joutuu kastelemaan. Jospa näitä ostaisi muutaman kesällä, talveksi alakertaan, niin olisi seuraavaksi kesäksi taas kukkaset. No ei sentään, kivahan se on monipuolistaa kesävalikoimaa. Mutta en niitä liikaa halua. Jos on jossain vaiheessa kesällä vaikka muutaman päivän poissa, niin aina pitäisi olla joku, jonka pyytää kastelemaan. Onneksi taloyhtiössä on yksi henkilö, jonka voi tarvittaessa pyytää. Vastaavasti, jos hänellä on joku meno, autan häntä.

Pelargonia - perinteisen punainen - kesäisessä loistossaan.

Kirjoittajan kertoman mukaan punainen kukkanen, jonka terälehtiä naakat pitivät salaattinaan.

Tämän alimmaisen kukan ostin keväällä ja laitoin tuohon lintujen juoma-altaan viereen. ihmettelin kun kukat hävisivät, oli vaan vihreät versot jäljellä. Mutta selvisi sekin mysteeri, mihin kukat hävisivät. Näin kun naakka nyppäsi yhden kukan terälehden. Olivat pitäneet ”salaattipöytänä” sitä, kun oli siinä vesipurkin vieressä.  Kai ne jotain hyvää niistä kukkasista sitten löysivät. Siirsin kukan metrin päähän ja sai olla rauhassa.                                                                                                                 Kesää odotellen Sisko



keskiviikko 20. marraskuuta 2019

Jawa-CZ


Osalle pojista tulee teini-iässä kova polte saada polkupyörän tilalle joku moottorikäyttöinen kulkuväline. Se on suoraa jatkoa sille aikakaudelle, kun polkupyörän pinnoihin laitettiin tuohenkäppyrä räpättämään. Se oli pyykkipojalla kiinni lokasuojan pidikkeessä ja sitä saattoi äänen puolesta ohjata ohjaustankoon tulevalla narulla. Minulla oli jopa itse tehdyt suuntavilkut edessä ja takana. Tämä aika oli 1950-luvun puolivälissä.

Meidän naapurissa asui hieman ”erikoinen” persoona, ”Kisu-Olli”. Hän asui yksin mökissään ja elätti itsensä polkupyöriä korjaamalla. Korjasi pyöriä samassa tilassa, kuin nukkui. Kävi äitinsä luona ”Ahteella” syömässä. Hän korjasi joskus meidänkin perheen pyöriä, koska isänikin liikkuminen oli polkupyörän varassa.

Sitten tapahtui eräänlainen vallankumous liikkumisessa. ”Pappa-Tunturi” tuli myyntiin. Kisu-Olli ostaa päräytti sellaisen! Kyllä me pojat sitä kävimme katsomassa ja ihailemassa. Taisi mopedi olla sängyn vieressä yöt, niin rakas se hänelle oli.

Sitten tapahtuu seuraava ”vallankumous”! Kun esimerkiksi minä kävin oppikoulua ja haaveet moposta tai peräti moottoripyörästä sai jättää tuonnemmaksi, Nikkilän Topi meni työhön Oriveden Kenkätehtaaseen. Topin isä, Nikkilän Jallu, oli taksiautoilija. Kotona oli tietoa moottoreista, kun Jallulla oli Pobeda ja sen jälkeen Austin.

Topi säästi kotona asuen joka markan ja eräänä päivänä se sitten tapahtui. Kotini ohi meni siihen aikaan valtatie 66 Orivedeltä Ruovedelle. Topi asui Asevarikko 6:n vieressä. Tien suunnasta kuului moottoripyörän ääni! Kenellä on upouusi punainen Jawa-CZ? Hän oli tuo Topi. Hän oli sen verran pienikokoinen, että satula oli otettava irti ja laitettava ohut pehmuste sen paikalle, että jalat ulottuivat polkimille. Oli se jokapojan unelma, se täytyy myöntää!

Olin Tsekin maalla vuonna 2004 matkalla ja kas eräällä marketin parkkipaikalla oli juuri tuollainen Jawa-CZ – ”satapiikkinen”. Oli niin hyvännäköinen Jawa-CZ, että oli pakko ottaa valokuva.
Tsekin maalla v. 2004 Eero näki vanhan, hyväkuntoisena säilyneen Jawa-CZ -moottoripyörän, jo´llaista jutussaan muistelee.

Kyllä näitä Jawoja on Suomessa liikenteessä vieläkin. Vanhojen autojen kokoontumisajossa Salon torilla olen sellaisen viimeksi nähnyt. Jos sellaisen näkee, niin kyllä siihen on aina hetkeksi pysähdyttävä katsomaan, vaikka itselläni sellaista ei koskaan ollut.

Joillekin jää haave niin ”päälle”, että eläkeikäisenä on hankittava Harrikka eli Harley-Davidsson (ennen rollaattoria!).

Tämän muisteli Eero 


lauantai 16. marraskuuta 2019

Valtaistuin


Kävi eräänä päivänä niin, että kun istuin sohvalle, jousi paukahti laminaattilattiaan. Koska sohvan kangas oli kulunut ja paikoin likainen, totesin sohvan olevan aikansa päässä. Poika vei sohvan viimeiselle matkalleen Korvenmäkeen.

Sitten seurasi monta iltaa netin selaamista. Sohvia ja nojatuoleja oli kaupan jos jonkinlaista. Mikään ei kuitenkaan innostanut niitä kotiin hankkimaan. Sisareni kanssa käytiin muutamassa kaupassa ihan livenä katselemassa, mutta ei löytynyt.

Menimme eräänä päivänä Helsingintien päässä Second hand -marketiin. Ja siellä se minua odotti. - Minun valtaistuimeni.

Jo hylätyksi joltakin joutanut, silmiini osunut tuoli kuvattuna huonokuntoisin pehmustein.

Päässäni alkoi syntyä mielikuvia, miten maalamalla ja verhoilemalla tuolin ilme muuttuu ja miten se sitten sopeutuu muuhun kalustukseen. Kuvasin tuolin ja lähetin kuva verhoilijalle. Hänellä oli sopiva kangas varastossa. Istuintyynytn saa irti, joten koko tuolia ei tarvinnut kuljettaa. Minulla oli hyvää aikaa maalata puuosat sillä välin, kun jousiosa sai uuden kankaan.


Maalin kävin ostamassa Prismasta. Siellä avulias nuori mies sävytti maalipurkin valitsemaani harmaan sävyllä. Kotona levitin aaltopahvin lattialle ja piti alkaa levittää pohjamaalia. Mutta yksi oleellinen asia olikin unohtunut. Minulla ei ollut sivellintä. Muistin, että kotona olisi ollut, vaan ei sitä silloin varastosta löytynyt. Jälkeenpäin kyllä löytyi valikoima siveltimiä varaston laatikosta. Seuraavana aamuna kävin Radiokirppiksellä ostamassa neljän siveltimen satsin hintaan 2.95€.

Tuoli sai uuden värin pintaan, uudet huopatyynyt jalkojen alle ja hienosti terenauhalla varustetun jousityynyn ja selkäpehmusteen. Tässä kelpaa talvi-iltoja istuskella lukien tai TV:tä katsellen.

Sama tuoli, uusin pehmustein ja verhoiltuna.

Eila

keskiviikko 13. marraskuuta 2019

Kirjoittamisesta


Millaista kirjoittaminen olikaan? Milloin viimeksi kirjoitin jotain muuta kuin kauppalappuja tai puolihuolimattomasti tehtyjä naamakirjapäivityksiä? Kynään tarttuminen muuttui elämän pyörteissä näppäimistön natinaksi, paperi kirkkaana kumottavaksi ruuduksi, teksti omista ajatuksista työn velvoittamaksi raportoinniksi.

Kirjeitä ja kortteja on sentään tullut kirjoiteltua silloin tällöin. Parasta on tuntea paperi hyppysissään, istahtaa rauhassa alas ja keskittyä vastaanottajaan. Joskus aloittaessa saattaa iskeä kirjailijoidenkin pelkäämä tyhjän paperin syndrooma, mutta useimmiten arjen tapahtumissa riittää turinoitavaa tarpeeksi. Sitten vain kynä liitämään!
Perinteinen, keltainen lyijykynä, jossa sen "Faberin" tilalla teksti YHDISTÄVÄÄN TEKIJÄÄN.
Tässä näppäimistön äärelläkin voin tuntea kynän otteessani, kuulakärkikynän muovisäiliön, lyijykynän pehmeän kulmikkuuden, kummitädiltä aikoinaan lahjaksi saadun metallikuorisen kynän. Kirjaimet muotoutuvat paperille vaihtelevasti kaunolla, tekstaten tai sutaisten. Joskus arkki on repussa mukana, vihkon välissä ja paperinkulma saattaa vähän taittua ja pehmetä. Silloin en harmittele, vaan ajattelen että vastaanottaja on kulkenut vähän matkaa arjessani vierellä. Ja kun itse saan postia, nautin tarinoista, tahroista ja rosoista. Joku on ajatellut juuri minua ja kuljettanut vieressään. Kirjoittelemisiin!
                                                       Auli


PS. Siitä se lähti, yksinkertaisesta kysymyksestä: "Oletko kirjoittanut mitään pitkään aikaan?". Täytyyhän sitä kokeilla! Nelikymppisen kynäilyjä arjesta, johon kuuluu perhe, lemmikit, kirjat, ihmiset, työ ja luonto nyt ainakin.

Terveisin Auli Suoranta