keskiviikko 4. joulukuuta 2019

LUOKKAJUHLAT

Tässä jo jonkun aikaa on telkkarissa ennakoitu tulemaan ohjelmaa nimeltään “Luokkajuhlat”. Omakohtaisesti sota-aikaisen 8/8-kansakoulun käyneenä en ole päässyt moisista juhlavuuksista nauttimaan, ei liene ollut maan tapa vielä silloin – ainakaan kansakouluissa. Olimme sentään silti sikäli onnekkaita, että sodan katkaisema ja osittain katkonaisena sen aikana toiminut kansansivistyslaitoksemme perusta pääsi jälleen toimivaksi instituutioksi.

Ajalle ehkä hiukan harvinaisempia tapoja luoda uutta, oli kotikyläni yhteyteen rakentuneen armeijan henkilökunnan asunnoiksi kohonneen parakkikylän lapsiluvun kasvaessa päätös perustaa kyläämme ihan oma kansakoulu. Oman opintieni ennätin jo aloittaa ensimmäisenä rauhan vuotena kylän suurimman maalaistalon pirtissä; kun osaa parakeista ryhdyttiin muokkaamaan kansakoulurakennuksiksi. Mutta jo toiselle luokalle “siirrettynä”, siirryin myös tähän vartavasten rakennettuun perinteisempään oppimisympäristöön, jossa sitten, kylän toisten vuosittain lisää ikääkin kasvaneitten kanssa, kulutimme polvihousujemme persuuksia sekä ihan oikeitten pulpettienkin istuinosia nuoruutemme innolla.
Vanhamallinen pulpetti, kaksi rinnan istuttavia, nousevalla kannella ja aukko mustepullolle.

Mutta nää luokkajuhlat. Olin asettautunut selkää ja niskaa rasittamattomaan katseluasentoon, varustautuneena niin, ettei jääkaapillakäynnitkään pääsisi katkaisemaan tarjottua, itse koskaan kokematonta, ihmeellisyyttä. Ei olisi tarvinnut. Samanlaista, ei-yli kahdeksankymppisille suunnattua äänekkyyttä ja meininkiä mitä tulee yltäkyllin, ja jonka kerrottiin pohjautuvan 1970-luvun lähtökohtiin. No, silloinhan olin jo ollut ”lähteneenä” yli 20 vuotta, joten ei siinä tarttumapintaa taikka yhtymäkohtia juurikaan ikäihmiselle tarjottu. Joten TV kiinni ja mielikuvitus liikkeelle!

Otin perustaksi erään jo edesmenneen läheisen tuttavani kokemukset, kun hän oli menossa luokkajuhliin 50-vuotta aiemmin Hankenilta valmistuneiden silloisten luokka-tovereittensa kanssa. Pääkaupungista oli varattu juhlavat tilat ja kun kyse oli tuttavuudesta, oli sovittu, että juhlinnastaan joutaessaan hän tulisi meille majoittumaan. Simpsetit kaulaan ja sortuuki, kuten vanhan ajan herrasmiehen asuun kuului, ja ohjasin hänet juhlapaikan ovelle.

Emme olleet ennättäneet vielä kovinkaan pitkästyä odottelemaan, kun dipl.ekonomi ilmaantui ovellemme ja totesi, että mitäpä hän siellä, pelkkiä vanhoja ukkoja, eikä pihvistäkään meinanneet hampaat enää saada otetta...

Ei siis mitään sellaista, jonka elämästään puuttumiselle pitäisi paljoakaan pistää painoarvoa, ainakaan menettämismielessä. Varsinkaan kun – ainakaan silloin – ei pelkällä kansakoulupohjalla tuollaisia juhlia järjestelty, ei ainakaan maaseudulla. Mutta kuitenkin keräilin mielestäni muistoja noilta tapahtumarikkailta vuosilta, niin opettajistani kuin samaa koulua käyneistä silloisista naapureitteni lapsista.
Kirjoittajan koulukaverit III-VII -luokilta 1940-luvun loppupuolelta, johtajaopettajansaa kanssa kuvattuna.
Yhteydenpidossa sen aikaiselta opettajaltamme myöhemmin saamaani valokuvaa tutkiskellen yritin selkeyttää kuvassa olleet. Oletan kuvan olevan joko 1948 taikka -49, ajalta, jolloin kesän alussa kevennettiin asusteita jopa paljasjalkaisuuteen saakka. Koko silloinen yläkoulun “oppilaskunta” opettajineen kuvattiin kesälomalle lähtötunnelmissa. Ensimmäinen ja toinen luokka lienee kuvattu erikseen johtajaopettajamme puolison ympärille koottuna joukkona, koska heitä ei ollut joukossamme.

Olipa mielenkiintoinen ilta tuon luokkajuhlani puitteissa. Melkein kaikki tunnistin, tai ainakin yli puolet. Osa jäi arvailuksi, mutta tunnelma ja muistikuvat siitä pienestä parakkikylästä maalaiskouluksi muokatusta ympäristöstä olivat lämpöisinä muistoina useita tunteja iltani ohjelmassa. Jopa ikäihmisille niin tärkeät uutiset jäivät katsomatta, eikä taustalle tarvittu minkäänlaista muutakaan äänimaailmaa. Merkityksellisen tärkeäksi huomaamaani menneen kertaamista. Saattaisi olla kokeilemisen arvoista myös kohdallasi.

Noista muistoista ja ajatuksista nauttineena
IsoTimppa "logo".


Kuva parvekelyhdystäni, jonka sytytän Itsenäisyyspäivää kunnioittavaksi iltavaksi.

Kun ajankohta osuu näinkin juhlavasti maamme itsenäisyyspäivän tuntumaan, muistutan todella tärkeästä perinteestä sytyttää se ulospäin näkyvä kynttiläpari (vaikka joka ikkunalle) klo 18 - 20 väliseksi ajaksi. Itselläni sen korvaa parvekkeen kynttilälyhty, jonka tuikinta näkyy laajemmalle ja toivottaa - kuten koko kynäilijäjoukkomme - kaikille oikein turvallista itsenäisyyspäivää!



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti