Vaari eli isoisä muistelee

Tässä muinoin kirjoittelin dokumentista (eli murteella sanoen ”rokumentista” – kas kun joskus oli tuo d-kirjain vähän outo lausuttavaksi ääneen). Kaikilla on oma muistojen dokumentti. Aika usein nämä muistot on tallennettu vaikkapa pahviseen kenkälaatikkoon, mutta entisajan tallelokero oli ja on yhä edelleenkin valokuva-albumi. Tämän albumin vahvistaminen pienellä lyhyellä tekstillä tekee siitä vieraan näkökannalta katsoen elävän dokumentin eli tarinan. Ilman tekstiä kuvat saattavat olla pelkkiä kuvia henkilöistä tai maisemista. Toki kuvan omistaja saattaa tietää mistä tapahtumasta on kulloinkin kysymys. Ehdottomasti kuvat kannattaa siirtää kenkälaatikosta albumin sivuille kalenterivuoden mukaiseen järjestykseen. Pieni selostus kuvan viereen, mistä on kysymys. Tällaisen albumin parissa myös vieras katsoja viihtyy. Hän nauttii kuvien antamasta tiedosta.

Itse en ole tehnyt näin hyvää albumia omistamastani kuvista, mutta olen tutustunut ja viihtynyt sellaisista dokumenttialbumeiden tarjonnasta. Kuvien tarina on nautinnollista.

Tietokonetta apuna käyttäen ystäväni on koonnut kuvistani muutaman kuvakirjan selostuksineen. Hänellä on taitoa ja silmää kuvakirjan tekemiseen.

Tähänastisen tekstin aiheen sain katsellessani valokuvataulua seinälläni.  Sillä on minulle oma merkitys menneestä hyvästä ajanjaksosta elämäni varrelta. Jokainen isovanhempi tietää lastenlasten merkityksen elämässä. Niin myös tämä seinätaulu tuo muistoja ja tarinan kuvan tapahtumista.

Kuva kertoo, kuinka sain olla vaarin tärkeässä toimessa 1995. Eläkepäivät olivat keväällä alkaneet, joten nyt oli aikaa omistautua kahden vesselin toiveiden toteuttajaksi. Tai oliko kuitenkin kysymys siitä, että minä sain pojista retkivetäjän. Joka tapauksessa tunsin Salon talousalueen mielenkiintoisia kohteita, jotka saattavat kiinnostaa 7 ja 4 -vuotiaita miehenalkuja. Kerroin heille jotakin Teijon alueesta, mutta jätin paljon kertomatta. Pojat kotonaan olivat tottuneet järvimaisemiin, joten sellaiset eivät heitä erikoisesti kiinnostanut. Enempi heitä kiinnosti ehkä Märyn mäntymetsät ötököineen. Teijolle meno sai kuitenkin vastustusta. Joka tapauksessa ”nujersin” vastuksen ja niin tehtiin tarpeelliset hankinnat. Eväät ja lierot tykötarpeineen ja senkun menoksi. Pojat vaikenivat eli olivat niinkuin ”perseeseen” ammuttuja mielensä pahoittajia. Vaari väkisin vie jonkun järven rannalle ja Märynummelle jäi uudet kaverit rannalle ruikuttamaan. Asun alueella, jossa voi harrastaa uintia, kuntopolkuja, hiihtoa eli asuinalue on sopiva aktiiviliikkujalle. Mainostan, että kotini on hiihtostadionin välittömässä tuntumassa.

Poikien silmät kirkastuivat, nähtyään minkälaiseen paikkaan oltiin tultu ja mihin ollaan menossa. Tutustuimme nimittäin alueen retkeilykartan avulla kohteeseen. Auto parkkiin, reppu selkään, mato-onget olalle ja rantapolkua pitkin menoksi, siinä retken alkuvalmistelut. Hieman sain toppuutella poikia menohaluissa. Kivet ja juurakot polulla kallionkoloineen saattavat olla kohtalokkaita tapaturman suhteen. Olen kuitenkin aika vapaan kasvatuksen kannalla, kun on kysymys menohaluista. Siinä ne keuhkot vahvistuvat ja voiman lisääntyminen huomaa silmillä.

Hauskin menomatkan osuus olivat kuitenkin pitkospuut suotaipaleella.  Ötökät kiinnostivat tavattomasti poikia. Sitä itsekseni ihmettelin mistä kiinnostus juontaa.  Ehkä televisio on edesauttanut siinä suhteessa tiedon saantiin. Ikäkausi muutenkin suuntautui dinosaurusten tutkimuksiin ja niiden piirtämiseen. Pojilta olen saanut oppitunteja hirmuliskoista. Niiden ravinnon hankkimisista lähtien on lihansyöjiä sekä kasviksia nauttivia liskoja.

Laavulle tultaessa yhdessä tehtiin makkaran-paistotulet. Minulle tuli kirvesmiehen työt. Metriset halot piti pokasahalla pätkiä ja kirveellä löin pöllin päähän kuin salama konsanaan. Salama kuulemma ei lyö kahta kertaa samaan paikkaan. Halkesivat ne pöllit kuitenkin jostakin syystä. Monta sylyllistä pojat olivat puita laavulle kantaneet. Ei aikaakaan, kun tuli loimusi ”kourussa”. Palovaroitus ei ollut voimassa.

Molemmat pojat osasivat uida. Taidosta he saavat kiittää vaariaan.  Tosin lammen vesi ei ollut mitenkään erikoisen houkuttelevaa limaisuuden takia. Sen sijaan ahven oli nälkäinen. Matoa ei koukussa ollut juuri nimeksikään niin kissankalat oli hankittu.

Oikeastaan tämä muistelu sai minut tarttumaan kynään. Retkikuva muistutti tapauksesta, jonka kertoi laavulle vaeltanut nuori mies. Hän kaiveli myös eväät esille ja laittoi niin sanotusti kahvipannun tulelle. Veden hän oli ottanut pulloihin purosta matkan varrelta. Pannu täyteen purovettä ja odottelemaan sen kiehumista. Nuotiopaikka oli varustettu telineellä johonka pannun voi laittaa. Siinä hän selitti miksi vesi ei ollut järin puhtaan näköistä. Kirkasta se oli minun mielestäni, mutta sangen roskaista. Oikea retkeilijä ei pienistä epäpuhtauksista välitä. Siinä kahvinvalmistusta odotellessaan kaveri kertoi syksyisestä kanoottiretkestä, jonka lankomiehen kanssa olivat kokeneet.

Lapin maisemiin matka oli suuntautunut. Tarkoituksena oli nautiskella ruskasta ja kanoottimatkasta. Jääriitettä oli aamuisin jokivarrella. Koski oli käydä heille kohtalokkaaksi. Molemmat olivat melontaan tottuneita. Lasikuituinen kanootti ajautui kahden kiven väliin. Ilmeisesti siinä tapahtui arviointivirhe ja siksi kanootti poikittain keskelle koskea. Seurauksena oli kanootin katkeaminen kahtia (kajakki on se luukullinen ja nyt puhutaan inkkarikanootista joka katkesi). Uintireissu siitä tuli. Pelastusliivien varassa miehet pääsivät rantautumaan. Virta vei varusteet mukanaan ja he likomärkiä joen väärällä puolella.

Avunhuudot ei pitkälle korvessa kuulu. Auto ja varusteet joen vastakkaisella rannalla; tilanne epätoivoinen, miten selvitään märissä vaatteissa ilman tulentekovälineitä? Miesten onni oli, että he kuulivat aseen eli haulikon pamauksen alajuoksulta päin. Apua huutaen ja ravia laukausta kohti. Metsästäjän he tavoittivat onnen kaupalla. Tällä oli vene jokirannassa ja metsästäjän majalle ei ollut pitkä matka. 

Tuurin kauppaa tässäkin tapauksessa. Oli huonoa tuuria, mutta hyvä tuuri sai voiton.

Ehkä opimme tapauksesta sen, että pitää koskenlaskua harjoitella lämpimillä vesillä ja tulentekovälineet varmalla tavalla mukaan. Vahinko ei tule kello kaulassa. Paitsi Pärssisen pässi, se liikkuu kellokkaana. Ja tämä voi puskea vauhtia persuuksille.

Suosittelen Teijoa vaellus- ja retkeilypaikkana. Siellä on monipuolista toimintaa.  Meinasi unohtua. Seuravana aamuna huvikseni sanoin pojille. ”Lähdetäänkö Teijolle”?  JUU oli kuoron vastaus! Sinne sitä taas lähdettiin…

                                                            Niilo

Valokuva-albumit

Motto:”Niin muuttuu valokuva, Eskoni!”

Aikaisemmin kysyttiin: ”Mikä on lyhin aika?”  Vastaus oli: se aika, joka kuluu, kun isoäiti vetäisee käsilaukustaan lapsenlapsensa valokuvan! Ei päde enää. Kestää nimittäin aika kauan, ennen kuin mummi saa älykännykkänsä laukusta esiin, avaa sen ja äheltää tovin Galleriassa tai kamerankuvissa etsien kullanmurun kuvaa. Jos yleensä muisti ottaa puhelimen mukaansa.

Kerran 1960-luvulla kutsuimme erään vanhemman pariskunnan kylään. Kohta vierailun alussa herra sanoi, että jos alatte esitellä valokuva-albumeitanne, niin minä lähden heti kotiin. Hän oli suorapuheinen mies. Minä opin kertalaakista tämän asian. Se oli itse asiassa hyvä huomautus. Sen verran rikon tätä sääntöä, että meillä on piirongin päällä pari valokuvaa kehyksissä. Jos joku kysyy, keitä he ovat, kuittaan asian muutamalla sanalla.

1970- ja vielä 1980-luvullakin saattoi joku eläkkeelle lähtenyt sanoa, ”Ihan ensimmäiseksi järjestän laatikoissa olevat valokuvat järjestykseen”. Vastaus oli kysymykseen, mitä hän tekee eläkkeellä? Tätä ei juuri kuule nykyään. Tai kuulee: ”Minä olen menossa Kansalaisopiston kurssille, jossa opetetaan, miten kovalevyllä olevat valokuvat järjestetään jonkinlaiseen tolkulliseen ryhmittelyyn”. Paperikuvien ryhmittely ei vaatinut koulutusta.

On koteja, joissa kehyskuvia on kirjahyllyssä niin paljon, että kirjat on aikoja sitten viety tieltä pois autotalliin laatikoihin. Hyllyssä on hää-, rippi-, syntymäpäivä-, kaste- ym. kuvia. Jos kysyy, niin isäntäväki ”ylpeänä esittää”.

Entäs ne valokuva-albumit? Aikajärjestyksessä olevat kuvat tapahtumamerkintöineen. Kuka niitä tarvitsee? Toden-näköisesti ei kukaan. Ei pienissä asunnoissa ole niille tilaakaan. Kuolinpesistä ne joutuvat usein kaatopaikalle, ellei paikalle osu joku, joka niistä kiinnostuu. 

Jos kuvat ovat cd-levyllä, ei uusissa läppäreissä ole enää asemaa niiden katseluun. Kohta käy tikulle samoin. Myös SD-kortille. 25 vuoden kuluttua näitä kuvia ei näe enää kukaan. Sisältö pitäisi siirtää uusille tietovälineille, kun vanha on käymässä vaille esitysmahdollisuuksia. Tai tosi fiksu näkee, jos tietää missä pilvessä ne ovat ja omaa käyttöoikeudet yms. Digikamerat aiheuttivat kuvien tulvan. Paperikuvia teetetään yhä vähemmän. Nehän ovat aivan turhanaikaisia, kun on kännykät.

Vierailin eräässä perheessä. Lapset tulivat viereeni esittelemään kännykästä kuvaa: ”Eikös ole mukava ilme meidän kissalla?” Tietysti ihastelin kissan ilmettä, mutta silloin itse asiassa havahduin nykyaikaan. Kuva on hetkellistä viestintää, eikä sitä ole tarkoitettukaan säilytettäväksi. Sama on, kun koulutoverini lähettää WhatsAppissa kuvan siitä pizzasta, jota hän on juuri syömässä kuvan ottohetkellä. Kuvan otto on siis nykyään kuvallista viestintää, jolla on aivan huikeat mahdollisuudet elää tässä ja nyt – ei myöhemmin! Olisi aika hupaisaa, jos näitä kuvia säilytettäisiin jälkipolville.

                                                                             Eero

PS. Leonardo di Vilhu, alias Risto Vilhunen, on sanonut mm. valokuvien keräilystä, että se on aikanaan ”yhtä tyhjän kanssa”, koska moni sekoaa ”roinaansa”!

Ympäri ämpäri

On tässä viime aikoina niistä ämpäreistä ollut juttua jos jonkinlaista. Itsekin sitten päätin perehtyä ämpäriin. Suomalaiseen kansantapaan vedoten ajattelin tutustua asiaan musiikin kautta. Mitä löytyikään ämpäreistä musiikin saralta? Yllättävän vähän!

”Me saatiin ämpärillä hilloo” Juice Leskinen laulaa. Tajusin itsekin, että kaupasta tosiaan saa ämpärissä hilloa. Ensin ajattelin, että onpa suurta meininkiä, kun ihan ämpärikaupalla on hilloa tarjolla. Laulussa tosin tarkoitetaan todennäköisesti tällä hillolla rahaa, niin ainakin olin käsittävinäni. Sitä olisikin kiva saada ämpäreittäin, edes pienellä ämpärillä.

”Antakaa mulle ilmainen ämpäri” laulaa kansanpelimannityylillä Tötterssön. Tämä mies oli ainakin itselleni tuntematon suuruus, mutta ilmaisista ämpäreistä tässä laulettiin oikein antaumuksella ja kerrottiin, kuinka ihmiset jonottavat ilmaisia ämpäreitä. No, tämänhän meistä jokainen on itsekin jo havainnut ympäröivästä yhteiskunnasta. Ihmiset saa liikkeelle ilmainen ämpäri!

Ilmakuva jonottajista – tuskin sentään ämpäreitä…

Perehdyin ämpäriin myös Wikipedian avulla. Ämpäri on useimmiten 3, 5 tai 10 litran vetoinen ja valmistettu nykyään muovista. Siinä on sanka, josta ämpäriä voi kantaa. Saavi on suuri ämpäri, jota ei kanneta sangan avulla, vaan siinä on kunnon kädensijat kahta puolta saavia.

Onhan se kiva, että kotona on ämpäri poikineen. Siinä kastellaan kuivatut vihdat ennen vihtomista. Siinä kannetaan vesi mökillä saunaan ja kylmä vesi on saunan pesupuolella ämpärissä odottamassa kylpijöitä. Ämpäriin kerätään myös kävyt mökkipihasta. Ennen niillä kävyillä sytytettiin tiilistä ja ritilästä itse tehty grilli, nykyään niitä poltetaan laittomasti saunan vesipadan alla vettä lämmittämässä.

Ihan uusi tuttavuus itselleni oli älyämpäri. Siitä ei sen enempää, koska vastustan huumeiden käyttöä. Tämä älyämpäri on slangia ja liittyy kannabiksen polttamiseen.

Edellä jo mainitsin saavin eli ison ämpärin. Siihen sitä liittyykin kaikenmoisia muistoja. Partioleirillä on kuorittu kerran jos toisenkin saavillinen perunoita keittoa varten. Saavissa on myös kuljetettu vettä leirikeittiöön maitokärryillä. Saavia on käytetty myös pissavessana. Nykyään kun ei enää saa tehdä riukua luontoon. Myös puuceessä on saavi apuna. 

Näin kevään korvalla toisinaan sataakin saavista kaatamalla. Ämpärikaupalla saa heittää hiekkaa liukkaille pihoille.

Päivi

”MAKUSTA ON!”

Ja todella monen makuista, moneen makuun. Kahveissa. Sydäntalven pyryjen jarrutellessa ylenmääräistä kepin-ulkoilutustani, tein jossain vaiheessa aikani kuluksi kaksoissokkotutkimusta itseni kanssa kahden. Aiheena kahvin maku. Tutkimuksen luotettavuudesta ei ole todisteita, mutta jos joku ulkopuolinen olisi siihen osallistunut, vaikkapa vain eri kertojen kahvinkeittimen ”lataajana”, olisi siinä heti epäilyksen mahdollisuuksia johdattelusta, jollei peräti puolueellisuudesta. Siksi emme huolineet ketään tutkimuskoettamme sekoittamaan.

Kahvipensaan marjaterttu

Ennen kuin julkistan tuloksiamme, kertaan hiukan tuon kansallisjuomamme historiaa. Myös itselleni. Me suomalaiset kun juomme kahvia kymmenisen kiloa itse kukin. Keskiarvoisesti. Vuodessa! Raakakahvin tuonnissa ylittyy 70 miljoonaa kiloa. Omanlaisensa maailmanennätys sekin! Ja senkin kunniaksi olemme tavanneet torilla – lukemattomia kertoja. Kesätorien paras anti kun saadaan torikahvioista! Kyllähän sieltä (torilta) tarttuu mukaan monenmoista muutakin makusteltavaa, mutta ellei ennätä poikkeamaan lempikahvionsa perinteiselle munkkikahville, niin jotain jää siitä torireissusta puuttumaan… Torikahveista on kohdallani kehittynyt ympärivuotinen jatkumo; talvisaikaan sen nautinnon koetan korvata, tapaamisineen, ympärivuotisesti auki olevissa kahvioissa – vähintäänkin kerran viikossa.

Kahvikaan ei ole luonut suosiotaan jälkiä jättämättä

Mistä kaikki alkaa tai alkoi? Siitä, kuten kaikista isoista asioista, on monen monta tarinaa – vuohipaimenista munkkeihin. Joka tapauksessa kahvipensaan marjoilla havaittiin olevan niin eläimiin kuin ihmisiinkin virkistävä vaikutus. Kun luostarin apotti pelästyi tuon virkistävyyden taakse mahdollisesti kätkeytyneen itse paholaisen, hän heitti nämä synninmarjat tulenliekkeihin, niin siitä tuoksusta sitten koko ihmiskunta jäi kahvin koukkuun!

Varsinainen kahvijuoma keksittiin 1200-luvulla, mutta jo ennen sitä pensaan lehdistä, siemenistä ja marjoista oli haudutettu juomaa mieltä virkistämään. Sitten joku (arabi kai) hoksasi, että paahdetusta kahvipensaan marjasta liukenee kuumaan veteen vieläkin makeammat aromit. Arabiksi oletin tuon hoksaajan siitä, että suunnitelmallista kahvin viljelyä harjoitettiin aluksi Mekassa. Kahvinjuonnin yleistyessä islamilaiset papit liittivät sen uskonnollisiin menoihin ja alettiin perustaa myös kahvihuoneita. Samoihin toimiin liittyi sitten jo myöskin syrjintää: kahvia saivat nauttia molempien sukupuolten edustajat, mutta kahviloissa sitä keittämään kelpasivat vain miehet. Kahvinjuonnin lomassa käytyä poliittista keskustelua alkoivat sitten vallanpitäjät jopa pelätä ja niinpä kahvi kiellettiin Mekassa 1500-luvun alussa. Ei tehonnut! Riippuvuus oli jo saavuttanut jalansijansa. Joskus 1800-luvulla Ruotsi-Suomen kuningaskin koki kiellolleen saman kohtalon ja joutui toteamaan: "Koska te, minun alamaiseni, olette sellaisia lurjuksia, ettette voi tulla toimeen ilman kahvia, niin tahdon sallia tämän juoman käyttämisen toistaiseksi." Lienee niitä peruja tuo persoutemme kahvin perään.

Ensimmäisen kahvilastinsa Suomi lienee saanut 1685 paikkeilla. Arabit koettivat säilyttää monopoliasemansa niin, että he keittivät tai paahtoivat kaikki satona korjatut pavut, etteivät muut pystyisi aloittamaan kahvinviljelyä. Jossain vaiheessa viljely pääsi kuitenkin leviämään ja alkamaan myös Jaavan saarilla. Turkkilaiset kuljettivat kahvisäkkejä Arabiasta Egyptiin, josta nautinnot lähtivät maailmalle. Meille kahvi rantautui 1720-luvulla – ensimmäinen kahvila avattiin vuonna 1773. Tietenkin Turkuun. Samaan satamaan saatiin ehkä historian odotetuin kahvilasti sotien päätyttyä 1946 ja vaikka kahvi oli vuoteen 1953 saakka ostokorteilla säännösteltyä, niin sota-ajan korvikkeista pyrittiin puhtaan kahvin nautintaan – maksoi mitä maksoi! Ja mustanpörssin kauppiaat olivat tyytyväisiä.

Nyt saadaan kahvia niin paljon kuin napa kestää ja monen asteisina voimakkuuksina paahtotummuuden mukaan. Kahvi lienee edelleen se tehokkain sisäänheittotuote kauppojen tarjouksissa, mutta on myös kansalaisia, joille kelpaa vain joku erikoiskahvi. Luomu taikka ”Reilun kaupan” kautta kuljetettu, onpa Kopi Luwak sekä Black Ivory -kahviakin joidenkin varakkaitten kupeissa. Jos kiinnostuitte, niin googlettakaa; hintatasoltaan noiden laatujen pavut maksavat 300:sta liki 900 €uroon kilolta!!!

Mutta – kuten huomaatte – historia meinaa uuvuttaa virkistävän kahvimukinkin äärellä. Enkä ole sen syvimpiin sisällyksiin yrittänytkään mennä. Jopa kahvipolun kulkuvaiheet marjasta kuppiin taikka monet ”viimeistä huutoa” olevat kapselikahvikoneet baristoineen ohitan enempää vilkaisematta. Näet sen kaksoissokkotutkimukseni mukaan kun kuitenkin tulin johtopäätökseen, että ”tottumus on toinen luonto” ja jos on johonkin merkkiin ja paahtotummuuden aromeihin tykästynyt ja vuosikausia, kymmeniäkin, samassa merkissä pysytellyt, niin eipä siinä voi kun uskollisesti jatkaa. Ja kun sitten ”joutuu” juomaan jotain muuta tuotetta, niin a) jos tietää asiantilan, niin eihän se samalta maistu, mutta b) ellei tiedä ennakolta ja on mukava sää sekä tunnelma, eikä joudu nautiskelemaan kahviaan ihan yksikseen, niin merkillä ei ole merkitystä. Muutaman toiston jälkeen – tiesitpä taikka et – se toinen laatu on vallannut lempikahvisi paikan. Usko pois! Ja ellet, niin suorita omakohtainen kaksoissokkotutkimus itse-valvotuissa olosuhteissa ja puolueettomasti. Hämmästyt; viimeistään viikon parin perästä, kunhan vain järkähtämättä antaudut tieteelliseen kokeeseesi, etkä heti palaa alkuperäiseen kahvilaatuun! Kyllä jämpti on niin!

PS. Jaaritteluni jatkoksi on vielä esiteltävä tuon edellämainitun tutkimukseni tärkein väline

ja sen historia: jokunen vuosi sitten huomasin syysmarkkinoilta tuon kuvatun mukin, joka sai aikaan hankintahalut heräteostoksena. Myyjän kanssa sanaillessani wanhan kansan tinkimistaktiikalla, hän perusteli hinnanalennuksen jäädyttämistään sillä, että kun tuote on jopa näköiseni! Yritin olla leikkisästi fiksu (tulee muuten yritettyä hyvinkin usein, mutta) kun sanoin, ettei minulla sentään kieli ole samallalailla ulkona. ”Ei vielä”, tuumasi myyjä. Ja minä maksoin…

Ämpäri

Ämpäri on joka talouden tärkeä kapine. Lapsuudessani ämpärit olivat sinkki- tai emalipinnoitettuja ja metallista valmistettuja. Ne olivat nimettyjä käyttötarkoituksen mukaan. Esim. laskiämpäri oli ruuanjätteitä varten, maitoämpärissä säilytetiin maitoa, lypsyämpäriä käytettiin lehmien lypsyssä. Muistaisin, että laskiämpäri oli sinkitty, lypsyämpäri emaloitu. 

Laskiämpäri (nykyään nimeltään Biojäteastia) käytiin tyhjentämässä sikojen kaukaloon. Laski ei kuitenkaan ollut sikojen pääravinto, vaan jo silloin meillä oli viljapossuja. Meillä oli emakkosikala, eli pienet porsaat myytiin pois. Emakon poikiminen oli aina jännittävä tapahtuma, jota me lapset saatiin pienestä pitäen seurata. Niinpä minäkin pääsin kätilöksi jo kymmenvuotiaana. Vanhemmat eivät olleet kotona, kun pikkupossu tuli maailmaan. Sikakarsinan viereen oli varattu rättejä valmiiksi porsaiden puhdistusta varten. Myös sivuleikkurit oli varattu karsinan aidalle. Niinpä tiesin mitä tehdä, kun possu syntyi. Annoin napanuoran kuivua sillä välin, kun puhdistin possun ja leikkasin sen kulmahampaat. Napanuoran leikkasin myös sivuleikkureilla. Sitten siirsin pikkupossun emonsa nisälle, johon se tarrasikin kiinni oikein kunnolla. Muutama possu ehti syntyä ennen kuin isä tuli kotiin. Sain sillä kertaa kiitosta vanhemmiltani, vaikka siihen aikaan kiitosta ei lapsille paljoa jaettu. Vaarana oli nimittäin, että lapsesta tulisi ylpeä.

Ämpäri ja Vainion liikenteen vanhin menopeli

Ämpärinjakotilaisuuksia pyrin välttämään. En viihdy kovin väkirikkaissa tilaisuuksissa. Viime kesänä eräänä iltatori-iltana oli paikallinen linja-autofirma Länsirannassa jakamassa ämpäreitä. Heillä oli myös arvonta, jossa pääpalkintona oli heidän uuden Vip-autonsa saanti päiväksi käyttöön. Lähdimme ystäväni kanssa osallistumaan arpajaisiin. Ilomme oli suunnaton, kun havaitsimme, ettei kaikkia ämpäreitä ollut vielä jaettu.

Niin mekin saimme kauniit keltaiset ämpärit, joihin oli pohjalle laitettu paikallisliikenteen aikataulut ja muutama namu. Osallistuimme arpajaisiin ja lähdimme toriostoksille. Ostamamme vihannekset oli kiva kantaa kotiin ämpärissä. Käytössä ämpäri on ollut terassilla täynnä auringonkukkia. 

Nyt se on varastossa odottamassa ensi kesää. Jos vaikka sille löytyisi käyttöä marjaämpärinä.

 Ämpärillinen auringonkukkia

Ämpäristä on kehitetty eri tarkoituksiin soveltuvia muotoja. Itselläni on tuon perinteisen kartio-lieriön lisäksi siivoamiseen tarkoitettu moppiämpäri, jossa on mopin kuivaamiseen tarkoitettu ritilä. Sillä kylpyhuoneen siivoaminen onnistuu polvia kastelematta. 

Ämpäri on yksi kotiemme tärkeimmistä kapineista. Pitäkäämme huoli ämpäristämme myös, kun sen aika on ohi. Älä jätä ämpärinraatoa luontoon, vaan hoida se jätehuollon hoteisiin jatkojalostusta varten.

                  Eila

Ehdittiinpä nauttia!

Luen mielelläni aikakauslehdistä ikäisteni eläkeläisten haastatteluja, joissa he kertovat elämästään. Tarina alkaa yleensä lapsuudesta ja kehittyy työuran läpi nykyisyyteen.

Yksi asia on alkanut hieman nyppiä, koska se esiintyy samanlaisena niin monessa haastattelussa. Kun tänään yhä enemmän puhutaan ilmaston muutoksesta ja ihmiset ovat jopa aidosti tiedostaneet tämän ongelman, on ilmaston lämpenemisen torjunnan keinot joidenkin muiden ongelmia – ei minun.

Ensimmäisen kerran se asia, johon nyt puutun, tuli esille 1970-luvun energiakriisin aikaan. Olin itse siihen aikaan työssäkäyvä asuntovelkainen perheenisä, jolla oli pieni käytettynä ostettu autonkottero. Kun öljyntuottajamaat nostivat hinnan moninkertaiseksi, oli seuraus Suomessa mm. se, että mainosvaloja sammutettiin määräyksellä ja esimerkiksi yksityisasuntojen uima-altaiden vettä ei saanut enää lämmittää jne. Kansaa autettiin panikoimaan väittämällä, että öljy loppuu kokonaan 30:ssä vuodessa, siis 2000-luvun alussa! Ei loppunut vielä.

Nuoret haaveilivat joskus pääsevänsä lomamatkalle ulkomaille. Asunto ja auto olivat kärkitiloilla tulevaisuuden odotuksissa. Mitä mieltä olivat yli 60-vuotiaat silloin. Muistan muutaman hyvin toimeentulleen sanoneen, että ei ihminen lopultakaan paljoa tarvitse, pieni asunto ja ruokaa, eipä paljon muuta! Miksi he tyytyivät nyt niin vähään? Siksi, että heillä oli ollut jo tähän mennessä kaikkea: omakotitalo, auto, moottorivene, kesämökki ja kaikilla lomilla Kanaria. Tämä lyhyesti tiivistettynä.

Kun nyt luen aikakauslehteä ja siinä olevaa haastattelua, tulee tämä sama aihepiiri taas 45 vuotta energiakriisistä laskettuna eteeni. Haastateltu sanoo, että ihmisten pitäisi tyytyä vähempään, ei ihminen loppupeleissä kovin paljon tarvitse. Meidän kaikkien pitää osallistua ilmastotalkoisiin. Näin voi sanoa hän, jonka lapset ja lapsenlapset lentävät maailmaa ristiin rastiin monta kertaa vuodessa – jopa kuukausittain. Ja hän itse kaiken saaneena ja kokeneena tyytyy jo vähempään, kun ei enää jaksa rehkiä.

Eipä juuri löydy sellaista haastattelua, jossa tämä henkilö sanoisi suoraan: ”Ehdinpäs nauttia, ennen kuin te nuoremmat tulette menettämään ne mahdollisuudet ja joudutte tyytymään vähempään”.

                                                                      Eero

ÄMPÄRI

Suuri massojen liikuttaja ja mainoskikka. Tärkeä kapistus monessa mielessä. Kerronpa teille tarinan miten ämpäri minua liikuttaa...

Kun olin lapsi, ämpäri näytteli suurta roolia elämässäni, kun meillä oli Pudasjärvellä kesämökki. Mökki oli pappani rakentama ja se oli sähkötön ja vedetön. Järven rannalla sijaitsi, joten vesi likellä kyllä oli, muttei se sisään tullut kuin kannettuna. Pesuvesiä kannettiin paljon saunaan ja mökkiin, koska perheeseemme oli iso ja vettä kului monenmoisiin tarpeisiin. Juomavesi haettiin muutaman kilsan päästä metsäpolkua pitkin lähteestä. Lapsille omat pienet ämpärit mukaan ja äidille ja iskälle isot ja niin ihanan kylmää juomavettä oli pariksi päiväksi mökissä. Kiitos hyvien ämpäreiden ja reippaiden kantajien.

Kotona syksyisin poimimme mustikoita, puolukoita ja hilloja, siinä ämpäri jälleen palveli meitä. Taisi pieniin sankoihin välillä tulla muutakin kuin marjoja. Mielikuvitus oli rajaton ja metsä täynnä mahdollisuuksia pienen ihmisen tonkia aarteita mukaan. Ämpäri näytteli lapsuudessani erityisesti suurta roolia joulun alla. Kotini hirsiseinät pestiin pölystä puhtaaksi juuriharjan ja rätin kanssa ennen joulua. Ämpärissä vettä ja ihanaa mäntysuopaa. Seiniä kynsiessä ehti monta kertaa melkein kaataa pesuveden pitkin lattioita, kun ämpäri huomaamatta jalan takana sopivasti tökötti. Voi ihana joulun tuoksua ja ihanan puhtaita jouluseiniä.

Ämpärit ovat aikuisenakin näytelleet suurta roolia jo pelkästään työni puolesta. 22-vuoden aikana päiväkodissa olen ehtinyt pienten ystävieni kanssa tehdä satoja hiekkakakkuja, erilaisilla ja kokoisilla ämpäreillä. Aina kuuluu lapiolla koputtaa ämpärin pohjaa kumoamisen jälkeen ja sanoa ”Tule hyvä kakku, älä tule paha kakku!” Ja niin, kakku oli valmis. Se mikä oli lopputulos milloinkin, ei ollut ehkä loitsusta kiinni, vaan leipurin kovakouraisuuden tasosta ämpäriä kohtaan. Aina silti lumi- tai hiekkakakku oli yhtä odotettu. Ja ämpärin rooli pienien leipureiden elämässä tärkeä.

Viime kesän hellepäivänä rantaleikeissä.

Näin aikuisena yhä tuuletan ämpärin keksijän suurta keksintöä. Kotona poimitaan yhä marjoja, tehdään joulu/viikkosiivouksia, kannetaan milloin lekasoraa liukkaalle pihamaalle kuin vettä ikkunoiden pesua varten. Omat pikkuihmiseni hakkaavat hiekkakakku -lorua yhä lapioineen hiekkalaatikossaan, kantavat ihanaa kuravettä rapakoista kaikenmaailman keitoksiinsa ja kesäkuumalla kraanavettä hiekkalaatikon ämpäreiden pesua varten. Ämpäreistä saa mainiosti veden mm pyörien pesua varten ja paras kaikesta, kesällä puhtaan veden vesipyssyyn saa ämpäristä, keskeltä pihaa, niin, että puolijuoksusta pääsee leikkiä heti jatkamaan. Monia muitakin käyttötarkoituksia varmasti mainittaisiin, jos lapsiltani asiaa tiedustelisin.

Mainio tämä kapistus kyllä on. Itsestäänselvyyskin jopa, kunnes eräänä päivänä tärkeässä ämpärissä sattuu olemaan reikä...

Ei siis ihme, että suomalaiset ovat ilmaisten ämpäreiden perään. Mihin tämä maailma joutuisikaan ilman tätä keksintöä?

                        Tanja

Wanhan kansan viisauksia – vaiko vain pelkkää arvailua?

»Onko tehty talvitöitä,
onko pitkiä pinoja,
onko paljon aidaksia,
ruoditko jo rohtimesi,
peroitko jo pellavasi,
joko villasi virutit?»

Noin kysyttiin Kynttilänpäivänä (2.2.). Se oli ennen sydäntalven ”viimeinen merkkipäivä, jonka jälkeen alettiin jo odottaa kevättä. Kevättä kynttilästä, syystä Perttelistä!”

Kynttilänpäivää on vietetty 300-luvun puolivälistä saakka. Nimitys tulee siitä, että keskiajalla kynttilänpäivänä vihittiin vuoden aikana kirkossa käytettävät kynttilät.

Tuollaiset ”merkkipäivät” olivat ennen Ilmatieteenlaitoksen sääennusteiden tietojen leviämistä tärkeitä, sillä niistä haettiin ennakkotietoa kuinka eri elämisen ehtoihin voisi varautua. Varsinkin tuleviin säihin oletettiin löytyvän heijasteita juuri kyseisten päivien vallitsevasta säästä. Vuotuisessa ajankierrossa tuollaisia löytyy jokaiselle kuukaudelle – nyt otetaan käsille niitä tämän helmikuun osalta.

”Jos ei kylmä Kynttilänä…” ennakoi kylmää alkukesää ja jopa heinäkuutakin. Nyt ainakin näyttäisi olevan oivallisen kesälämmön ennusmerkkejä ilmassa – ainakin maan pohjoisten osien säitä seuraillessa. Kai se pienikin (yö)pakkanen riittäisi lämpöiseen kesään meille salonseutulaisillekin, mutta suojelisi hirmuhelteiltä!

Katselkaahan sillä silmällä pakkasmittareita ja yrittäkää muistaa sitten kesällä, että osuiko oikeaan. Muistin varaiseksihan se jää, kun ei ole ikkunanpielessä narusta roikkuvaa Allakkaa, jonka reunaan voisi noita luonnonilmiöitten ennusteita ylös merkata – ennen se oli joka tuvassa ja juuri sen ikkunan pielessä, jonka lasista näki ulkolämpömittarin lukemat.

Seuraava suven säiden ennustaja oli helmikuun 15., Sipin päivä, jolloin suojasää oli hyvän ja varhaisen kevään merkki. ”Jos räystäistä tippuu Sipinä vettä sen verran, että kana saa juodakseen, tulee hyvä vuosi ja kanat munivat hyvin. Samaten suojasää ja vesisade merkitsivät sitä, että maassa on ruohoa jo toukokuun alkupuolella ja puiden lehdet ovat silloin hiirenkorvan kokoisia.”

Kolmas helmikuulle osuva sääpäivä oli ”Matin päivä, 24.2., »Kevät-Mattia» eli »Talvi-Mattia», on sanottu myös jopa ensimmäiseksi kevätpäiväksi. Päivä tunnetaan räystäissä roikkuvista jääpuikoista, »Matin parroista». Mitä pidemmät parrat, sitä pidemmäksi kevät venyy.

Auringon lämmittämältä räystäältä roikkuvia.

Suojasää Matinpäivänä ennustaa varhaista kevättä. Jos pyryttää tai on kova lumituisku, niin lunta tulee vielä kevään aikana monta kertaa, mutta marjavuodesta tulee hyvä.”

Säiden ennusmerkkien seuraamisen lisäksi noihin ”merkkipäiviin” kytkeytyi monia muitakin perinteitä, mm. ruokien ja ruokittavien suhteen.

”Kynttiläpäivän tapoihin on kuulunut ohrapuuron keittäminen, sama tapa tunnetaan myös virolaisilta ja liiviläisiltä. Virolaisilla on lisäksi ollut tapana juoda tuolloin olutta tai viinaa, jotta pysyi kesällä terveen ja punakan näköisenä. Suomessa keitettiin kynttilänpäivänä myös lihakeittoa, jonka höystönä olivat sikojen, lehmien tai lampaiden sorkat eli »kyntöset».”

Sitten tuo Sipin päivä lienee ollut muuallakin merkittävä, ei vain Laitilan munapitäjässä, sillä ”siihen aikaan, kun kanat vielä osasivat puhua, ne ohjeistivat Varsinais-Suomessa hoitajaansa: »Ruoki minua Sipin päivään asti ja heitä sitten hännästä hangelle».” Eli nyt kanat päästettiin myös pihalle, vaikka yleensä ”kukkoja ja kanoja pidettiin kanaloissa tai pirtin lattian alla olevassa tyhjässä tilassa, josta ne päästettiin tupaan syömään". Kanojen munat ovat olleet uuden elämän ja kevään symboleita, joissa on suojaavaa elinvoimaa.

Kevään ensimmäisen munan piilottaminen veräjän alle suojeli karjaa kesällä susilta ja karhuilta. Karja voitiin myös suojata kiertämällä se kananmuna kourassa, jonka jälkeen muna vietiin lahjana metsänhaltijalle muurahaispesään.

Siat kulkivat entisaikaan vapaana suurimman osan vuotta ja söivät tunkioista. Uudet ostetut porsaat tuotiin taloihin kevättalvella. Porsaat vietiin tupaan ja niiden kärsät mustattiin uunin reunasta, jotta ne saivat uunista voimaa elämäntaipaleelle. Porsaat saivat elellä tuvassa, jossa niitä hellittiin runsaalla maidolla ja kokkelilla. Käytiinpä tupaporsas sylissä välillä saunassakin, jossa se ensin vihdottiin ja sitten pestiin.”

Kun lehmien poikiminen ajoittui yleensä kevättalvelle, niin toi se mukanaan myös ensimmäiset vasikat ja maidon. »Matti se maijon aloittaa». Ternimaito on heti poikimisen jälkeen erittyvää maitoa, Sitä voidaan käyttää ruokana muun muassa uunijuustoon, jossa ternimaito kypsytetään uunissa. Valmis uunijuusto syödään esimerkiksi maidon, sokerin ja kanelin kera. Näin herkuteltiin talvikauden vähäisemmän maidon saannin jälkeen makujen runsaudesta.

Matin tienoissa kerittiin myös lampaat, jolloin saatiin »varpuvilla» eli »matinvilla».

Laskiainen on neljäs merkkipäivä, joka osuu joskus myös helmikuulle. Sehän sijoittautuu seitsemän viikkoa ennen pääsiäistä, mutta tänä keväänä se tavoittaa ennusmerkkeineen meidät vasta maaliskuun alussa ja on ihan oman postauksensa arvoinen. Ja mikäli jaksatte kiinnostua myös talvea ennakoivista ennusmerkeistä, joista ennen yritettiin etukäteen tietää kelit ja kylmät, niin pistäkää mielipiteenne kommenttina; kyllä meistä joku niistäkin kertoisi.

Varmasti monella seuduilla ja perinteissä on näillekin vuodenkierron ”merkkipäiville” monenmoisia merkityksiä, joista olisi mukava kuulla kerrottavan. Jos mieleesi muistuu joku sellainen, juuri näihin helmikuisiin osuvana, niin tuolla postauksen lopussa olevassa kommentointiosiossa on mahdollisuus niitä muistellen kertoa myös muille, kuinka Sinun elinpiirissäsi ”merkkipäiviä” aseteltiin. Olisi myös jännää kuulla, missä vaiheessa noiden ennen niin tärkeiden päivien seurannasta on luovuttu ja liu’uttu pelkästään luottamaan telkkariuutisten säätietoihin.