lauantai 19. joulukuuta 2020

RAJOITUKSISTAKIN HUOLIMATTA

 

Tyylitelty joulukuusi, jonka latvatähdestä valonsäteet kohdistuvat tekstiin: "Yhdistävän tekijän kynäilijät toivottavat oikein rauhallista joulua ja onnellista uutta vuotta - juuri Sinulle lukijamme!

Olemme jälleen saamassa yhden mittapuun mukaisen tavoitteemme täyttymään, kalenterivuoden aktiivisin kausi rauhoittuu ja pian kaamoskin alkaa jälleen kerran kulkea kohtia valoisampia aikoja! Ympäröivä luonto on jo hakeutunut lepäämään ja perinteisesti me ihmisetkin sitä olotilaa etsiskelemme – kunhan ensin on selvitty joulun vuosisataisista paineista, kukin omalla laillaan. Nautinnoista rasittuen taikka rasittumatta, perinteistä riippuen.

Me Yhdistävän tekijän kynäilijät toteamme tämän blogin kaltaisen foorumin 7. julkaisuvuoden täyttyväksi ja – kiitos teidän lukijoiden – yhä jaksavamme odottaa sitä seuraavaa alkamaan. Mutta vasta joulutauon jälkeen, uuden vuoden alettua.

Nyt, laillanne, heittäydymme pian irti arjesta ja läheistemme keralla – ohjeita ja turvavälejä noudattaen sekä kanssaihmistemmekin terveyttä arvostaen – vietämme yhtä vuodenkierron juhlakautta. Tässä poikkeavassa tilanteessa ehkä yksi hyvä keino saada joulusta enemmän irti, on muisteleminen. Totutun ylensyönnin ja liikkumattomuuden keskellä ei liene kovin vaikeaa palauttaa mieliin menneitä jouluja, vaikka aivan lapsuudesta lähtien. Me kynäilijäthän vallan usein kertoilemme ennen eletystä, pääosin omakohtaisuuksia, mutta monesti sellaisia, joitten kaltaisia myös lukijamme ovat kokeneet eläneensä. Sen todistavat blogilaskurin tulokset – te elätte mukanamme, myös muistoissa.

Lähes vakiolukemiin tasautuneet Yhdistävän tekijän ”avaamiset” (emmehän me tiedä, luetteko ne osin taikka kokonaan, vaiko?) antavat kuitenkin meille – pienestä joukosta huolimatta – voimia etsiä itsestämme uusia aiheita luettavaksenne postattaviksi. Ja näin yhden kauden tullessa päätökseensä, me haluamme kiittää teistä jokaista - ilman myötäelämistänne ei olisi meitäkään…

Tuohon ”pieneen joukkoomme” liittyen olisi todella upeaa, jos jokunenkaan teistä innostuisi tulemaan mukaan kynäilijäjoukkoomme. Julkaisutilaa on; kuten lienette huomanneetkin; kaikenlaisille (asiallisille) ajatuksille, menneistä taikka tulevista, olevista tai odotettavista, todellisuudesta tai vaikka taruista – kaikesta mistä haluat kertoa! Yhden kerran mielipiteenä taikka vakiovuoroisena sanankäyttäjänä. - Ylläpitäjän yhteyden kautta saat lisäinfoa, jos… Kynttilää ei kannata pitää vakan alla, eikä pöytälaatikossakaan; palavana; mutta sen kynttilänsä voi antaa loistaa meitä kaikkia yhdistävänä tekijänä.

Mutta nyt on aika alkaa jouluilemaan, nauttimaan kiireettömyydestä ja saattaa päätökseen kaikki perinteitten mukaiset vuoden päättymisrituaalit ja tavoitteet. Levätä kaikessa rauhassa niin mielen kuin kropankin rasituksista – valmiina uudenvuoden juhlintaan!

Vauhdikkaasti uisteleva piirretty joulupukki ja teksti: "...ja sitten kohti uusia kokemuksia vuodelle 2021 - Pysyttelehän mukana!



keskiviikko 16. joulukuuta 2020

Joulu on taas, joulu on taas

Toisten mielestä kiva, toisten mielestä ei. Minä kuulun siihen porukkaan, jolle joulu on ihmisen parasta aikaa! Rakastan jouluvalmisteluja. Aloitan ne jo hyvissä ajoin.

Niinä vuosina, kun lähetän joulukortteja, tilaan ne jo lokakuussa. Lähetän paljon kortteja ja siksi olen päätynyt tilaamaan kortit valmiilla teksteillä. Ei sitten tarvitse kuin lätkäistä osoitetarrat ja se on siinä. Enhän minä jouluihmisenä voi vaatia, että insinöörimies nauttisi korttien allekirjoittamisesta omin pikku kätösin. Avioliitto on kompromisseja ja tämä on yksi niistä.

Viime vuosina olen alkanut lähettää joulukirjeitä. Kirjoitan ne tietokoneella ja kerron kuluneesta vuodesta niille ihmisille, joiden kanssa ei olla usein tekemisissä. Joulukirjettä on kiva kirjoittaa ja muistella samalla mennyttä vuotta. On kiva kertoilla kuulumisia ja toivottaa pitkän kaavan mukaan jouluiloa.

Kaikille en joulukirjeitä kirjoita. Siksi osalle toivotetaan hyvää joulua paikallislehdessä olevan ilmoituksen kautta. Samaisen ilmoituksen tekstin laitan usein myös facebookiin, jotta se tavoittaisi mahdollisimman monet omista ystävistäni.

Nykyään, kun syksyt ovat pimeitä lumen puutteen vuoksi, voi pihalle laittaa erilaisia valonlähteitä jo aiemmin syksyllä. Nämä ovat kausivaloja, jotka saavat loistaa pihamaalla syksyn pimeydestä lähes kevään valoisuuteen asti. Pihalta löytyy tällä hetkellä lumiukko, punatulkkuja ja pingviinejä, jotka tuovat valoa syksyn pimeyteen. Lisäksi terassin kaidetta kiertää valoilla koristeltu havuköynnös. Joulun ajaksi ulko-oveenkin asennetaan havukranssi valoilla.

Adventtiin mennessä on ikkunakynttilät asennettava, jotta ne saadaan valaisemaan ikkunoita ensimmäisenä adventtina. Ensin ne palavat vain adventtina ja itsenäisyyspäivänä, kolmannen adventin jälkeen ne palavat joka ilta ja neljännestä adventista loppiaiseen ne saavat palaa yötä päivää.

Adventtiajan ehdottomasti perinteisin asia on partiolaisten adventtikalenteri. Se on ja pysyy vuodesta toiseen, vaikken sitä enää itse näe. Se on tärkeä osa joulun odotusta.

Jouluruokia ja -herkkuja aletaan valmistaa adventtiaikana, että on aikaa syödä muulloinkin kuin vain joulun pyhinä. Pipareita, torttuja, kuivakakkuja, joulupullaa… Ja riisipuuroa keitetään viikoittain, joskus jopa monta kertaa viikossa. Ja se joulusinappi! Sitä on pakko tehdä ja sitä ainakin velipojat odottavat joulukinkkunsa kruunuksi. 


Kasattu erilaisia jouluisuuksia; pipareita, lahjapaketteja, ovikranssi, makeutta sisältäviä arvoituksellisia lasipurkkeja - kaikkea mitä voi joululta odottaa...

Lahjoja on ostettu jo pitkin vuotta. Nyt, kun lapset ovat jo isompia, lahjakortit ovat kovin toivottuja. Ei enää tarvitse miettiä lahjoja pitkään ja hartaasti. Ei saajaa kovasti ilahduta, jos äiti on hankkinut lahjakortin jo tammikuussa ja antaa sen vasta joulukuussa… Rakastan lahjojen miettimistä saajansa mukaan. Pienillä joulumuistamisilla haluan muistaa myös lasten opettajia ja niitä henkilöitä, jotka vuoden mittaan ovat olleet minulle eri tavoin avuksi.

Lahjoja pitää olla ja paljon! Olen niin lapsellinen, että nautin lahjoista itsekin. Meillä paketoidaan suihkusaippuat ja hammastahnat ja -harjat joulupakettiin, että paketteja on runsaasti.

Voi tätä ihanaa aikaa! Joululauluja, salaisuuksia, lahjojen paketointia… Ihanaa, että on joulu! Ja onneksi se on vain kerran vuodessa, sillä muuten siitä menisi hohto.

Lämpöisiä ajatuksia sinulle odottaessasi omanlaistasi joulua!

Päivi-tonttu



lauantai 12. joulukuuta 2020

Vispipuuro

Ennen käytiin itse metsässä noukkimassa puolukoita ja muita marjoja.  Jo kouluaikana, silloin kun oli näitä pienempiä kouluja, joissa oli oma keittäjä. Veimme litran pari puolukoita kouluun, jotta saimme talvella syödä puuroa. Lauantait oli silloin vielä koulupäiviä, saimme silloin yleensä jotain kevyempää lounasta.

Houkuttelevan näköinen annos vispipuuroa, "koristeena" muutama puolukka siinä päällä.

Kun jokainen vei, niin olihan niitä siellä talveksi. Puolukka kun säilyy hyvin viileässä, kun hiukan survoi pinnan rikki.  Vispipuuroa silloin tehtiin puolukoista. Nythän sitäkin saa kaupasta valmiina. 

 

Mutta kuinka helppoa se on itse tehdä. 

 

Mannaryynejä ja vettä sekä hiukan sokeria ja tietysti niitä puolukoita.

Juuri poitun raikkailta näyttäviä, kypsiä ja punaisena loistavia puolukoita kulhossa.

Vettä kiehumaan, laitan yleensä puolukat joukkoon kun alkaa kiehumaan. Hetken aikaa niitä keittää, 7-10 minuuttia. Siivilöin puolukat pois ja laitan kattilan uudelleen levylle. (Jotkut jättää puolukat puuron joukkoon, mutta se on makuasia.)  Sekoitetaan mannaryynit joukkoon.  Annetaan kiehua noin 10- 15 minuuttia. Ryynit kannattaa vatkata kunnolla joukkoon. Lopuksi laitan sokerin.  Kun otan kattilan liedeltä, sähkövatkain käyttöön, vatkataan puuroa niin, että vaalenee, tulee kuohkeaksi. Valmiin puuron päälle voi laittaa hiukan sokeria, jotta ei tule kuorta puuron päälle. Jäähtymistä voi vauhdittaa laittamalla puuroastia kylmään veteen. Nautitaan maidon kera. 

 

                                       Nautitaan T. Sisko

 




keskiviikko 9. joulukuuta 2020

Musahöpinöintiä

Istahdettiin marraskuisena viikonloppuna miehen kanssa siihen autoon, jolla minä pääsääntöisesti ajan. Yksin kun ajelee, radio on lähes aina päällä, niin nytkin. Mies kuunteli hetken ja katsoi vinosti: “Kuunteleks sä joululauluja?” Minä: “Joo...” Mies: “Siis nythän on marraskuu ja jouluun yli kuukaus aikaa!!” Minä: “No itse asias hain tän Jouluradio-kanavan esiin jo heti loka-marraskuussa kun kuulin et se soi taas...” Mies päätään pyöritellen: “No huh huh...”


Vanha putkiradio, johon tuunattuna JouluRadion tunnus, musiikkia kuvaavia nuotteja sekä asemavalintapuolen nurkasta kurkistava tonttu.

Meillä on osittain samanlainen musiikkimaku, rokki soi molemmilla. Mutta sitten on nämä erilaiset maut, joululauluja mies kuuntelee maksimissaan kolme päivää, kun taas minä voin hyräillä niitä vaikka keskellä kesää, jos sattuu mieleen tulemaan. Tutut sävelet ovat keholle ja mielelle virkistäviä, mikäs sen mukavampaa kuin lauluun yhtyminen oman auton suojissa, kun kukaan ei kuule meneekö nuotin vierestä vähän vai paljon. Joululauluihin on lisäksi kiteytetty hienoja elämänohjeita. Miltä kuulostavat vaikkapa nämä:

Onnea kun mikään mylly valmiiksi ei jauha,

Itsestään on löydettävä ihmisen vain rauha.

 

Hei tonttu-ukot hyppikää, nyt on riemun raikkahin aika!

Hetken kestää elämää, ja sekin synkkää ja ikävää. 

Ei valtaa eikä kultaakaan, vaan rauhaa päälle maan!

Tunnistitko laulut? Ensimmäinen on Joulumaa, toinen Hei tonttu-ukot, joka on alun perin ruotsalainen kansanlaulu (juomalaulunakin käytetty, glögimukit esiin ja tanssisukat jalkaan!) ja kolmas En etsi valtaa loistoa, monelle tuttu varmaan jo lapsuusmuistoista. Tuossa kun merentakaisia pressanvaaleja käytiin, varsinkin viimeisen ajatuksen toivoin kuuluvan sinne asti. Itsekin koitan näitä muistaa.

Toinen mielenkiintoinen keskustelu musiikkiin liittyen syntyi lasten kanssa, kun joku puhui päässä soivasta biisistä ja huomattiin, ettei kaikilla soikaan samalla tavalla. Minun pääni on kuin radio. Kun joku laulu tulee mieleen, kuulen sen esittäjän äänellä. Kuopus taas kuulee laulun päässään itse laulamanaan. Esikoisella vaihtelee niin että hän löytää nämä molemmat tilanteesta riippuen, ja keskimmäinen ei kommentoinut. En ollut koskaan edes ajatellut, että laulun voisi kuulla itse laulamanaan omassa päässään! Ehkä tähän rajoitukseen on johtanut lauluahdistus, joka juontaa ala-asteelta. Olin kamalan ujo, ja jollain laulutunnilla opettaja oli sitä mieltä, että minä ja muutama muu lapsi emme laulaneet. Niinpä meidän piti laulaa erikseen muun luokan kuunnellessa. Olen tänä päivänäkin sitä mieltä, että olin kyllä laulanut. Tuon hetken jälkeen en sitten enää mielellään suutani avannut senkään vertaa ja jos joku hihitteli jotain musiikintunnilla, olin varma, että pilkka kohdistui juuri minun ääneeni. Tuskin niin oli, mutta mieli kehittää kaikenlaisia kuvitelmia, jos häpeää omaa ääntään.

Onneksi on radio ja onneksi on lapset! Äidiksi tulemisen myötä on tuntunut luontevalta laulella. Kenellekään perheen ulkopuolella en kyllä mielellään laula edelleenkään, mutta ehkä sekin helpottuu iän myötä. Ja radio, rokki, poppi, joulu, hoppi, irkku, kantri ja mikä vaan, ihan parasta saada laulu raikumaan!

Missä ja miten sinä kuulet musiikin? Uskallatko laulaa?

Sydämen pohjasta toivotan,
anna mennä vaan!
                               Auli




lauantai 5. joulukuuta 2020

Itsenäisyyspäiväksi

Noin kuukausi sitten uutisissa kerrottiin, että viimeinen elossa ollut Mannerheim-ristin ritari Tuomas Gerd on kuollut 98-vuotiaana. Tämä tieto pysäytti minut sen takia, että ajattelin yhden aikakauden Suomen historiassa nyt päättyneen.

Jos koronapandemian jälkeen Presidentinlinnassa vielä järjestetään vastaanotto Itsenäisyyspäivänä, niin ei enää ensimmäisenä ovesta tule kättelemään presidenttiparia ritari. Heitä oli kaikkiaan 191. Kolme on haudattu Saloon, Hans-Olof von Essen, Urho Lehtovaara ja Eino Laisi. Sibeliuspuistossa on heidän kunniakseen pystytetty ritarikivi.

Nämä todelliset sankarit edustivat teoillaan maanpuolustustahtoa parhaimmillaan. Sotaveteraaneja ja lottia on elossa yhä harveneva joukko. Heidän kaikkien tekoja osataan jo arvostaa nykyään, koska tiedämme, kuinka lähellä oli se huonompi vaihtoehto. Olemme saaneet asua hyvässä itsenäisessä maassa sotien jälkeen. Olipa hyvän elämän joku osatekijä mikä tahansa, niin Suomi sijoittuu aina kymmenen parhaan maan joukkoon maailmassa.

Suomi on noussut meidän isovanhempiemme ajan köyhyydestä – savupirteistä – omilla ansioillamme siedettäviin olosuhteisiin. Meille on vierasta pröystäilevät rikkaudet ja kullan kimallus. Tiukan paikan tullen yhteisöllisyys vain vahvistuu. Omaa maata on kannattanut puolustaa, vaikka hinta on ollut suorastaan hirvittävä. 

Minulla on tapana jollakin hautausmaalla käydessäni tutustua sankarivainajien alueeseen. Sen löytää helposti. Ristejä on niin paljon, ettei se voi jäädä huomaamatta. Viimeksi kävin Sauvon kirkon hautausmaalla. Jokaisen sankariristin kohdalla oli kirkas sähkölamppu ja sähkökaapeli kulki huomaamattomasti ristiltä toiselle. Valot olivat illan hämärtyessä vaikuttava näky.

Viime vuosina olen saanut tutustua sotilaspoikatoimintaan. Oikeat sotilaspojat ovat olleet sodan aikana teini-iässä, mutta osallistuivat kotirintamalla monenlaisiin tehtäviin. Moni heistäkin on täyttänyt jo 90 vuotta.

Tämä korona-aika aiheuttaa sen, että nämä riskiryhmäläiset: sotaveteraanit, lotat ja sotilaspojat saattavat kokoontua yhä harvemmin.

Veteraanikuoro.
Veteraanikuoro Sotilaspoikien juhlassa.

Syyskuussa Salon Sotilaspoikien Perinnekillan 25-vuotisjuhlaa kuitenkin vietettiin kaiken uhalla Mahlakankareen seurakuntakodissa. Veteraanikuorokin uskaltautui juhlaan laulamaan. 

Juhlinnan kohteena olevat sotilaspojat kunniamerkkeineen istumassa rinnatusten. Nimet esitelty kuvan alla olevassa tekstissä.
Kuva neljästä oikeasta sotilaspojasta, 
vasemmalta Veikko Tähtinen, Eero Lehto, 
Erkki Kölhi ja Pentti Hiironen.

Miten nuoret ikäpolvet olisivat tietoisia isoisiensä ja isoäitiensä sisukkuudesta ja neuvokkuudesta puolustaa kotikontujaan. Vielä kannattaisi haastatella niitä sukulaisia, joita yhä on elossa. Joku katuu myöhemmin, että ei tullut kysyttyä? Veteraanijärjestöjen toimintaa organisoidaan näinä aikoina uuteen malliin, koska veteraaniväki supistuu kovaa vauhtia.

Viljo Valovirta sodanaikaisen koneekiväärin vierellä.
Tässä kuvassa oikea sotilaspoika Vilho Valovirta tutkailee Itsenäisyyden Museossa Salossa konekivääriä.

Tulevaisuutta ajatellen on hyvä asia se, että Suomessa on säilytetty asevelvollisuus. Myös naiset hakeutuvat ”inttiin”. Tosiasiahan on se, että ”jokaisessa maassa on armeija, jos se ei ole oma, niin se on vieras”.

Jos käytte hautausmaalla, eri syistä, niin soisin jokaisen joskus kävelevän sankarihaudoille asti näkemään, kuinka suuri se uhri oli pienelläkin paikkakunnalla.

 

Eero, sota-aikana syntynyt res. kapt.






keskiviikko 2. joulukuuta 2020

Paperin keräystä

Suomi on tunnettu metsistään ja etenkin paperiteollisuu-destaan. Minulla on muistikuva sanomalehtipaperin keräyksestä, sen alkuajoilta. Keräyspaperi piti pakata pikku “paaluihin” jotta se oli helppo punnita. Käteiskauppa kukoisti ja pikkupojat ja -tytöt saivat säästöpossun täytettä. Kehitys muuttui ajan myötä, mutta jätepaperin keräys jatkui ja jatkuu.

"Jätepaperipaaleja" ja kyltti KERÄYSPAPERIA.

Paperi kerätään nyt isoihin astioihin ja paalataan kuljetettavaksi teollisuuden käyttöön. Säästöpossut eivät saa täytettä, mutta esim. VPK saa tililleen koulutusrahaa.

Nyt eletään niin sanottua paperitonta aikakautta. Minäkin tässä naputtelen kirjain kerrallaan tällaista kannettavaa aparaattia, johonka paperia ei saa tungettua, ei sitten millään. Kyllä sen syntyneen kirjoituksen paperille myös saa, mutta siihen tarvitaan apuväline.

Kävin tässä TK:n lääkärillä.  Hän pahoitteli, ettei tietokone pelannut, mutta samalla oli mielissään, kun hoitaja oli “printannut” tiedot aamulla valmiiksi paperille. Siltä paperilta lääkäri katsoi kokeiden tulokset ja oli ”paperittomaan aikaan” tyytyväinen.

Olin tässä kuuntelemassa kahden herrasmiehen esitystä. Toinen oli pankkimies ja toinen, lakimies, lupasi avustaa tarvittaessa täytettäessä erästä todella tärkeää paperia, jollaisen keräilyä suositellaan!

He sanoivat, että tämä tärkeä ’’keräilykohde’’, on sinänsä aivan turha paperi, jota voidaan tarvita vasta, jos on huonoa tuuria. Paperia ei silti parane unohtaa, perheenjäsenten on siis hyvä tietää tällaisen olemassaolosta.

Kysymyksessä on EDUNVALVONTAVALTAKIRJAn nimellä kulkeva paperi. Tiettyä kaavaa noudattaen tämän asiakirjan antaja on valtuuttanut sopivaksi katsomansa henkilön valvomaan etujaan. 

Jotta paperilla olisi jotain merkitystä on siihen liitteeksi saatava lääkärintodistus vamman laadusta ja vaikutuksesta. Lainvoimansa ko. paperi saa tuollaisen todistuksen kanssa maistraattiin toimitettuna. Vasta tämän instanssin ”hyväksymisen” jälkeen edunvalvoja edustaa valtakirjan antajaa.

Kuulemani mukaan pankeista löytyy asiantuntemusta kaavakkeen täyttämisessä. Tietokoneen avulla voit löytää myös ohjeistuksen.

Täytekynä kädessä, valmiina allekirjoittamaan...

Kun allekirjoitat valtakirjan, muista että tämä tapahtuma vaatii kaksi esteetöntä todistajaa, samat edellytykset täyttäviä, kuin testamentissakin, eikä siis lähisuvusta. No hyvät naapurisuhteet ovat aina paikallaan. Suhdetoimintaahan elämä muutenkin on.

Niilo





lauantai 28. marraskuuta 2020

Vesi

Vesi, on arvokas aine. Suomessa olemme tottuneet ”lotraamaan” veden kanssa, kun meillä on nämä tuhannet järvet, josta saa puhdasta vettä. No, ei ne kaikki taida olla enää niin puhtaita, mutta uimaan uskaltaa mennä. Niin tai sekin on hankalaa, jos on sinilevää. Eli ei ne vesivarannot olekaan niin itsestään selviä enää. Joku vuosikymmen sitten uskalsi vielä juoda vettä melkein järvestä kuin järvestä. Metsälammet, jos niissä on virtausta, ovat aika puhtaita ja kirkkaita. Monet ovat ulkolaisille ystävilleen esitelleet, että uskaltaa juoda.

Mutta mutta...  Hyvä vesi alkaa olla kullan arvoista. Monissa maissa ei pysty juomaan edes vesijohtovettä, kuten meillä. Ja monissa maissa se maksaa tosi paljon.

Nyt onkin huomattu, että asunto-oy:issä, joissa maksetaan jokin kiinteä kuukausittainen vesimaksu, niin toiset maksavat toisten kulutusta, ellei ole vesimittaria asunnoissa. Tähän asiaan on onneksi herätty nyt ja varsinkin uusiin asuntoihin ne ovat jo aina mukana.

Vesimittarin taakseen piilottava luukku ja sen vieressä putkistoon kiinnitetty vesimittari.

Luukun takana on mittari.

Vanhoihin asuntoihin ne laitetaan yleensä putkiremonttien yhteydessä. Ja miksi vähän kuluttavan olisi maksettava toisten kulutusta. Jokainen maksaa kuukausittain vakiomaksun ja kerran vuodessa ne luetaan – joku voi joutua maksamaan lisää ja toinen voi saada takaisin. Jospa oppisimme hiukan säännöstelemään tuota vettä. Ei sen veden koko aikaa tarvitse valua, jos vaikka hiuksia pesee. Puhdasta tulee kuitenkin. Meillä sitä vettä tulee melkeinpä joka asuntoon ”kraanasta”.

Onhan niitä mökkejä vielä, joihin ei edes haluta juoksevaa vettä tai sisävessaa. Siinä on se oma tunnelmansa, kun kesäaamuna menee ulkovessaan ja on hieno auringonpaiste, linnut laulaa. Mikä sen hienompi aamu.  Mutta nämä ovat niitä kuvia, joita mökkeilystä haluaa. Onhan siinäkin omat ongelmansa, mihin ne alustat tyhjennetään? Koska eihän sinne määräämättömästi sitä ”itteään” mahdu. Johonkin ne on tyhjennettävä.

Toivotaan, että saamme pitää nämä puhtaat vedet täällä, eikä niitä myydä kellekään.

                          Vesi on hyvää! T. Sisko



keskiviikko 25. marraskuuta 2020

Suvaitsevaista

Minun mielestäni uskonnot ovat se asia, joka kylvää todella paljon eripuraa ja jopa sovittamattomia ristiriitoja ihmisten ja kansojen välille. Toinen eripuran aiheuttaja on politiikka ja puolueet.

Miten suvaitsevaisuus puoluekannasta riippumatta saa aikaan vain hyviä seuraamuksia. Siitä on omaa tietoa.

Isäni (s.1893) jäi 14-vuotiaana torpan poikana vähän heikoille, kun äiti kuoli ja isä lähti lesken luo. Pojat, isä nuorimpana, saivat selviytyä tästä eteenpäin. Isä meni maalarinoppiin ja liittyi 1.10.1910 Oriveden Työväenyhdistykseen jäsenkirjanumerolla 11. Hänestä tuli Sosiaalidemokraattisen puolueen jäsen. Hän oli tästä lähin työväenluokan mies. Naimisiin hän meni vuonna 1922 ja he saivat ensin neljä tyttöä ja sitten vielä kolme ”maalaripoikaa”, tämän kirjoittaja on heistä nuorin (s.1941).

Kun sodat (siis talvi- ja jatkosota) olivat juuri päättyneet ja paikkakunnan urheiluseuroilla oli Uudenvuoden vastaanottojuhlat 31.12.1944, oli juhliin pyydetty isääni, kansanhuollon johtajaa, juhlapuhujaksi. On aika erikoista, että isäni piti saman puheen sekä Oriveden Ponnistuksen juhlassa Suojeluskuntatalolla, että Oriveden Toverien juhlassa Työväentalolla. Täytyy olla kova luottamus tasapuolisuuteen puhujaksi pyytäneiltä.

Kun isä oli perustanut maalausliikkeen ja toiminut yrittäjänä tarpeeksi kauan, hän siirtyi Kokoomuspuolueeseen. Kunnallisvaaleissa hänen saamansa äänimäärä ei kuitenkaan vähentynyt ja hän oli yhdenjaksoisesti kunnanvaltuustossa 40 vuotta. Minun tietääkseni kukaan ei ole ylittänyt tätä vuosimäärää.

Kirjoittajalla on isän kaikkien puheiden käsikirjoitukset. Uudenvuodenpuhe on kaksi liuskaa pitkä. Tässä siitä pari kohtaa näytteeksi: ”Urheilun tunnuslauseena on: terve sielu terveessä ruumiissa. Ne seurat, joitten nimiin olemme tänään kokoontuneet, ovat paikkakunnallamme jo yli kolmen vuosikymmenen ajan pyrkineet toiminnassaan siihen, että kehitys kulkisi kohti tätä tunnusta. Sinä nuori nainen ja mies, nämä orivesiläiset seurat kutsuvat sinua riveihinsä aktiiviseen ja kurinalaiseen työskentelyyn. Ne esteet, jotka joitain aikoja sitten vielä olivat olemassa, ovat nyt ainakin suureksi osaksi poistuneet. Nuoriso näkee aina tulevaisuuden edessään ihanana, rusohohteisena. Ellei näin ole, on se vanhuuden merkki! Historia osoittaa, että kansat, jotka eivät ole omistaneet tuollaista mielikuvituksen voimaa, eivät mitään merkittävää ole tuoneet yhteiseen kulttuuriperintöön.” 

Vuonna 1947 kesäkuussa pidettiin Helsingissä SVUL:n Suurkisat. SVUL (Suomen Voimistelu- ja Urheiluliitto) on ns. porvarillinen urheiluliitto. Kaikki neljä sisartani olivat liittyneet Oriveden Ponnistukseen. Isäni oli jopa voittanut v. 1911 OrPo:n rintamerkin suunnittelukilpailun. OrPo pelaa nykyisin joskus Salossakin naisten lentopalloa. Ei isällä ollut mitään sitä vastaan, että neljä tyttöä oli tuossa urheiluseurassa harjoittelemassa keilojen kanssa suurta yhteisvoimistelutapahtumaa varten. He kaikki myös olivat Suurkisoissa. Heillä oli ruskea pahvinen matkalaukku ja siinä oli heidän kotiin palattuaan noin 13 cm läpimittainen tarra, Suomen Suurkisat. Pyöreän tarran kuvana oli keihään-heittäjähahmo ja keihäässä teksti Suomen Suurkisat 1947.

SVUL:n Suurkisojen tarra (v, 1947) rintarinnanja sulassa sovussa TUL:n Liittojuhlatarran (v. 1954) kanssa.

Me pojat olimme nuorempia ja liityimme sitten TUL-seuraan (TUL on Työväen Urheiluliitto) Oriveden Toverit (OrTo), joka siis oli vasemmalla puolella puoluekarttaa. Miksi siihen? 

V. ja U. -seura Oriveden Tovereiden (TUL) jäsenkirjan kansilehti.

Syy oli yksinkertainen. 1940-luvun lopulla jo Orivedellä alettiin pelata jääkiekkoa. Jo toimivassa, SVUL:n, OrPon joukkueessa oli paljon vanhempia hyviä pelaajia ja se pelasi myöhemmin jopa ”Suomi-sarjassa”. Me emme olisi mahtuneet edustusjoukkueeseen ja niin me pelasimme jääkiekkoa OrTon joukkueessa. En muista minkäänlaista kitkaa olleen siitä, että saman perheen lapset olivat eri leireissä. Minulla on tallessa lehtileike, jossa eräs kolumnisti 1970-luvulla kosketteli tätä aihetta. Hän kertoi nuorten liittymisen jompaankumpaan urheiluseuraan riippuneen asuinpaikasta kylän eri puolilla. Naapuruston nuoret liittyivät samaan seuraan. Näin se meni! Ei 10-vuotias paljon politiikasta perusta, kun ei edes tiedä mitä se on!

Isä oli urheilemiseen todella myötämielinen, vaikka ei itse urheillut. Esimerkiksi, kun hän oli kunnanvaltuustossa ja kunnan hallituksessa, oli hän puoltamassa jääkiekkoradan laitojen, pukukopin ja valaistuksen rakentamista kunnan laskuun. Molemmat urheiluseurat yhteisillä talkoilla tekivät radan jäädyttäminen ja lumityöt. En muista mitään kahnauksia näissäkään asioissa.


Postikortti, jonka Eero lähetti isälleen Helsingistä juhannuksena 1954. Kuvattu Stadionin tornista - voimistelijat ovat muodostaneet tekstin "KISA - TYÖ".

Juhannuksena vuonna 1954 oli TUL:n IV Liittojuhla Helsingissä. Me pojat harjoittelimme koko talven kansakoulun salissa yhteisvoimisteluohjelmaa. ”Urheilu ja työ, kättä lyö” oli se kisojen iskulause. Minulla on vielä tallessa postikortti, joka on etukäteen joukkovoimistelun harjoituksista kuvattu Olympiastadionin tornista. Olen sen lähettänyt isälleni ja siinä on leima. 

TUL:n IV Liittojuhlien majoituskortti, merkinnällä "Poika 11487".

Tulimme Helsinkiin erikoisjunalla ja kortteeri oli Kaisaniemen kansakoululla. Marssimme mahtavan pitkässä letkassa Kaisaniemestä Olympiastadionille.  Poikien voimisteluesitys tapahtui pallokentällä. Pojilla oli yhtenäinen asu punaraitaista pipoa myöten. 

Liittojuhlajuliste, jossa joukot marssilla Kaisaniemestä Stadionille (joka näkyy tastalla). Tekstinä "Meitä oli 40.567".

Meillä oli myös Helsingissä mukana se ruskea matkalaukku. Siihen liimattiin TUL:n pyöreä tarra sen SVUL-tarran viereen. Tämä yhdistelmä on kirvoittanut joskus jonkun tarkkanäköisen kysymään, miksi ne ovat samassa laukussa? Vastaus oli, että ihan vaan käytännön syistä käytännön syistä.

Laukkuun liimattiin vielä myöhemmin tarra ”Vierumäen Urheiluopisto”, jossa Eila-siskoni oli jollakin liikuntakurssilla. Valitettavasti laukku on myyty keräilijälle!

Eero (80-v.)


lauantai 21. marraskuuta 2020

SADEAAMU

Bloggaaja oli suunnitellut kirjoittavansa jutun jostakin mukavasta mielessä pyörineestä aiheesta. Aivot olivat hyrisseet unessa innokkaasti, esittäen villejä kuvia suomalaistyyliseen metsään sijoittuneesta viidakosta, jossa alkuperäisasukkaat ja avustustyöntekijät ajoivat leijonia telttojensa reunalta karjumalla, ja avosavimajassa oli täysin uutukainen, moderni keittiö.

Aamunkoitteessa ikkunan takaa paljastui kuitenkin synkkä ja ikävä kuva, joka sekoitti bloggaajan pään täysin. Luvattu kymmenen, viidentoista sentin lumikerros olikin selvästi vaihtunut kymmenen asteen lämpötilaan ja ainakin viidentoista millin sateeseen, vallattomilla tuulenpuuskilla höystettynä. Jopa portaalla homeisena nuokahtava halloweenkurpitsa näytti täysin lyödyltä, odottaen tuulenpuuskan viimeistä iskua.

Se mitä on jäänyt kurpitsalyhdystä kynttilän sammuttua. Ja se ei ole kovinkaan kaunista...

Vaikka bloggaajan lapset eivät olleet sokerista, hänen aivonsa vaikuttivat vaihtuneen suureen, vaaleanpunaiseen sokeri-massaan. Kun nyt kerrankin olisi aikaa, hänpä veisi lapset kouluun, ettei sade vaan pääsisi kastelemaan heidän teini-ikäisiä, aika ajoin rasvoittuvia kutrejaan. Lapset nyökyttelivät aamu-unisina suostumustaan tajuamatta lainkaan, että iltapäivällä edessä olisi jalkapatikka kotikololle niin, että päivän askeltavoitteen täyttyminen olisi lähempänä kuin koskaan.

Pimeä sadesää sai vastaantulevien autojen valot käymään silmiin, ja rekkojen renkaat ryöpsäyttelivät reippaita roiskeita tuulilasiin. Matka lukiolle sujui tuulettimen pauhatessa täysillä, jättiläismäisiä lätäköitä väistellen. Jossain syvällä heräsi ajatus kotimaasta, ei vain tuhansien, vaan kymmenien, satojen tuhansien pienien järvien maana. Samalla muistiin nousi toinenkin kuva yöltä - Venetsia! Bloggaaja ei missään nimessä aikonut lähteä päiväsaikaan Venetsiaan, mikäli lautoille pääsisi ainoastaan parisataa metriä pitkiä, pystysuoria tikkaita pitkin, ja ohi lipuvan lautan kyytiin olisi vielä hypättävä. Niinpä vain parempi puristaa auton rattia tiukasti ja pysyä tutussa järvimaisemassa.

Lukiolta suunnattiin yläkoululle. Yläkoulun nurmikaistale muistutti suota, joka valmistautui imaisemaan pahaa-aavistamattoman nuoren paljaan nilkan tennareineen märkään syleilyynsä. Suot ovatkin tänä päivänä niin harvinaisia, että bloggaaja nautiskeli hetken ajatuksesta, jossa suota löytyisi uudestaan ihan kotikaupungin sydämestä. Suon tuoksu, värit, kasvit ja eläimet... takajaloilleen nouseva karhu saattaisi havahduttaa haaveilevan bloggaajan! Muutama muukin vanhempi oli näemmä tullut paikalle haaveilemaan, tai kenties kuljettamaan unenpöpperöistä jälkikasvuaan.

Ja koska bloggaaja oli kuljettanut kaksi vanhinta, pitipä nuorimmaistakin toki saattaa. Ihan lyhyt matka vain. Juuri sen verran, että sukka ehti saappaassa valua mytylle ja sadepisara karata niskan paljaalle iholle. Koska bloggaajan mieli oli ehtinyt jo keittiössä odottavan teemukin luo, ryttyinen sukkamytty ei päässyt harmittamaan liikaa.

Miten sen suunnitellun blogitekstin kanssa sitten kävi, onkin toinen juttu...

Sateisin terveisin,

                              Auli



keskiviikko 18. marraskuuta 2020

Yöllinen muurahaiskarhu

Illan pimetessä petiin hiipii alaston nainen, joka asettaa kasvoilleen uniapnealaitteen nenämaskin, vähän kuin tutin laittaisi nenäänsä. Hän asettuu itselleen mieluiseen asentoon, oikealle kyljelleen. Pään asettelu kestää aikansa, koska kanssaeläjiään ilahduttaakseen rouva on päättänyt, illan suihkun jälkeen, laittaa päähänsä pötkylät, joilla hän saa ilmaiseksi upeat kiharat aamuksi. 

Ennen pääsyään unten maille, rouvan hermot ovat pettää. Kauneuden vuoksi on kärsittävä ja pötkylöiden vuoksi sitä hemmetin uniapnealaitteen kuminauhaa on vaikea saada laitetuksi pään yli. Selitän vähän rouvan puolesta kuminauha-asiaa. 

Kuminauha lähtee silikonisesta maskista, joka asennetaan nenään. Kuminauhoja on itse asiassa kaksi, joista toinen menee niskaan ja toinen jää hiusrajaan otsan puolelle.

Yritäpä laittaa tätä kyseistä kuminauhaa, kun päässäsi sojottaa lähes 10 solmussa olevaa pötkylää! Voin kertoa, että ei ole helppo homma tämä! Kuminauhat menevät pötkylöiden väliin, jäävät jumiin tai sotkeentuvat pötkylöihin ja hiuksiin. Kiroilua, hikeä ja kyyneliä… 

Kovaäänisen kiroilun päätteeksi päähän on pötkylöiden lisäksi asennettu nyt nenämaski. On aika etsiä päälle sopiva asento ja antaa unen tulla. 

Saduissa rouva nukkuisi hyvin ja heräisi aamulla kiharatukkaisena, hyvin levänneenä ja pirteänä. Kuinka käy oikeassa elämässä? Rouva herää jo muutaman tunnin unen jälkeen vessahätään. Rouva kiroilee, repii nenämaskiaan irti ja syöksyy helpottamaan oloaan. Taas alkaa, tällä kertaa tosin hiljainen, kiroilu nenämaskin takaisin saamiseksi. 

Onneksi rouva on rouva ja elänyt pitkään insinöörien varjossa. Jo kahden tällaisen kiroiluyön jälkeen rouva tajuaa, että maskin jatkona olevan letkun voi irrottaa uniapnealaitteesta. Ja kuinkas sitten kävikään? 

Seuraavan kerran halutessaan olla nättinä aamulla, rouva asettuu rauhallisin mielin nukkumaan. Yöllinen vessakäynti hoituukin seuraavana yönä helposti ottamalla letku mukaan vessaan. Rouva herää hätäänsä, menee vessaan letku nenästä roikkuen ja istuu tyynen rauhallisena asiallaan. Vessan ovi käy ja rouvan kuopus seisoo ovella silmät selällään: 

  • Äiti, miksi sä leikit yöllä muurahaiskarhua? 

Muurahaiskarhu, hauskassa istuvassa asennossa, läheltä kuvattuna.

No niin, onneksi lapsi ei saanut enemmän traumoja. Nykyään rouvan käydessä yöllä vessassa pötköt päässään, hän heittää uniapnealaitteen letkun selän puolelle. Onneksi se on sen verran lyhyt, ettei osu pönttöön selän puolelta. Näinkin tämän rouvan tapauksessa olisi hyvinkin voinut käydä… 

                              Päivi




lauantai 14. marraskuuta 2020

SAVOLAISTA AATELIAKO?

Kukapa meistä ei olisi joutunut kuulemaan, että ”-nen”-pääte sukunimen lopussa on tunnus ”savolaisesta aatelisuudesta”, vaikka muussa kielenkäytössä sama pääte ”vähättelee” pääsanaa, johon se liitetään (pieni – pienoinen; siis oikeastaan vieläkin pienempi kuin pienin; kuinka kirjanoppineet sen selittänevätkään, noin sen ymmärrän. Runoilutaiteissa se ei ehkä liene aivan yhtälailla merkitykseltään vähäinen.) Mutta noihin sukunimiasioihin, että miksi se ”-nen” on sinne loppuun ilmaantunut!

Aluksi ihmisille on annettu nimi (nykyinen etunimi), jolla eri persoonat pystyttiin erottamaan toisistaan myös silloin, kun nämä eivät olleet näköetäisyydellä. Hyvin kauan sitten nimenä lienee ollut joku näkyvä seikka, osaaminen, asema yhteisössä tms. Sittemmin, kun heimon keskuudessa alkoi olla suurempi määrä henkilöitä, jotka olivat yhdellä nuolella saaneet saaliin, alkoi ehkä erottelu vaatia yksilöllisempiä määritelmiä. Myöhemmin, kun siirryttiin vaeltelusta kiinteämpiin asumuksiin, nimiin saattoi liittyä myös asuinpaikka, ”hellittely- eli lempinimet”, tai vaikka perimä, useimmiten isän nimi, kulki edelläkävijänä sukunimille. Varsinainen sukunimilaki tuli meillä käyttöön varsin myöhään, vasta itsenäistymisemme jälkeen, 1920 sukunimestä tuli pakollinen, vaikka sukunimiä oli jo melko laajasti käytössä sitä ennenkin.

Käytävätaulu, jossa -nen loppuisia sukunimiä.

Nykyaikana lienee lähes jokaisella käsitys oman sukunimensä taustoista, sukututkimus on kaivellut päivänvaloon niiden perusteita ja ympäristön käytäntö, ajankuvaa seuraillen, mahdollisesti muokannutkin sitä. Uusimman ”Nimilain” (2019) mukaan elettäessä niin etu- kuin sukunimen vaihtokin on enää vain ilmoitusasia. Että mikäpä täällä olis enää pysyvää!

Mutta sinne alkuun taas takaisin. Itäisessä Suomessa oli syntynyt jo keskiajalla vahva sukunimijärjestelmä, jota on arvailtu jopa maailman ensimmäiseksi ”rahvaan” käytössä olevaksi sukunimijärjestelmäksi. Siitä on kirjallisia todisteita jo 1300-luvulta, ja nimien on todettu periytyneenkin jo 1500-luvulla. Nuo alussa mainitut ”-nen” -päätteet kuuluivat vahvoina itäsuomalaisissa nimissä ja kun vaikkapa alueelle siirtyneille, esim. luonnosta nimensä saaneille Järvi, Lahti, Vuori -nimisille ilmestyi pian tuo ”savolaisuuden aateluustunnus” uusien sukupolvien tarkentaessa nimensä muotoon Järvinen, Lahtinen etc. Saatiin nimiin lisämahdollisuuksia samoilla seuduilla ja samankaltaisissa maisemissa eläville.

Läntisellä puolella maata sukunimi korvattiin pitkään isän nimen mukaan liittämisellä – jonkun poika taikka tytär! Siitä johdannaisina sukunimissä on yhäkin esim. Pentinmikko taikka Matinolli. Mutta kyllä -nen-päätteisiä sukuja ja nimiä löytyy lännestäkin.

Eli mahtaneenko mikään -nen-pääte tehdäkään nimen kantajasta jonkun esi-isän perimän aateluuden tunnuskuvaa. Eipä liene oikeita aatelisiakaan olla maassamme kovinkaan monen sormilla laskettavaksi. Se, että itäisellä puolella etunimien lisäksi otettiin sukunimet laajemmalti käyttöön länttä aikaisemmin, tuskin kantajiaan aateloi. Se tiedetään, että nuo isän nimestä irtautuneet sukunimet periytyivät hyvinkin kaukaa, sitä edellistä isän nimeä pidemmältä, mutta mitäpä sekään todistaa. Varsinkin Ruotsinvallan ajoilta pääosin sotaväestä saatujen ”liikanimien” perintöinä lienee nimistössämme sekä ruotsalaistuneita, että sotaisiakin sukunimiä. Suomen-nettuinakin, kuten 1930-luvun isänmaallistumismuoti vaati.

malaisen henkilökortin yläreuna, jonka alla tunnistautumisen varmistavan, 11 osasta koostuvan, henkilötunnuksen sisältämät tiedot.

Joka tapauksessa – käsittääkseni – kun väki lisääntyi, niin yksilöimisen helpottamisessa tarvittiin selkeästi henkilöön kohdistuva nimitunniste. Nykyisin olemme sen sotun henkilötunnuksen numeroiden mukaan niin tarkoin kohdennettavissa, että vaikka kuinka nimeä, asuinpaikkaa ja ulkonäköä ”editoisimme”, emme kyllä häviä mihinkään Ison Veljen valvonnasta!

Aikoinaan lienee yksi suurimpia syitä tunnistamisen tärkeyteen olleen jokaisen verollepano, jonka yksilöiminen takasi ”keisarille sen mikä keisarille kuului”! Eipähän se sotu jää tuosta kauaksi, vaikka henkilötunnusnumeroilla meidät liitetään jo paljon muuhunkin yhteiskunnan lailliseen (ja kaiketi salaisempaankin) seurantaan – niin hyvässä kuin pahassa. Pelkästään Timo Jalmarinpoikana se ei pystyisi samalla varmuudella seuraamaan mistä kaupasta olen mitäkin ostanut taikka missä kännykkääni olen kulloinkin pitänyt verkkoon kytkettynä. Tällaiset ”olettamukset” olisivat jo sitten ihan oman juttunsa väärtit – aina salaliittoteorioihin saakka – mutta allekirjoittaneen tietämyksellä, tai osaamisellakaan ei noihin tuollaisiin tietoihin ole pääsyä pitkällekään, joten mennään näillä – nykysukunimillä. Tai ympäristön antamalla lempinimillä, kuten
IsoTimppa -logo





keskiviikko 11. marraskuuta 2020

Monenlaisia naamareita

Halloween hirviömaskeineen on asettunut Suomeenkin ja syksyn myötä pikkuhiljaa myös arkisemmat naamarit, hengityssuojaimet tai kansanmaskit. Arkisuudesta voi joku kyllä älähtää, suomalaiseen sielunmaisemaan kun ei kasvojen peittäminen sovi sitten mitenkään. Ei, ellei kyseessä ole erityisen painava syy kuten terveyden- tai sairaanhoidon tietyt työt, rakennustyömaat tai joku muu pölyinen, hiukkaspitoinen homma.

Kirurginen suu-nenäsuojamaski, kertakäyttöinen.

Itse tutustuin suu-nenäsuojaimiin ja kansanmaskeihin jo keväällä. Asiakaskunnassa on paljon riskiryhmäläisiä ja minusta vaan on järkevämpää ottaa kaikki keinot käyttöön ja porskuttaa eteenpäin, kuin jälkikäteen harmitella mahdollisia tuliaisiksi vietyjä pöpöjä. Alku oli kyllä tukalaa! Ihmettelin, miten kukaan voi maski naamalla tehdä mitään järkevää, saati tarkkaa (vaikkapa leikkauksia tai hammaskiven poistoja), hengästytti helposti ja rillien kanssa sai olla tarkkana, ettei joutunut kulkemaan “sumupilvessä” jatkuvasti. Parissa viikossa tilanne kuitenkin helpotti ja maskin kanssa elämiseen alkoi tottua. Fyysisten tuntemusten ohella pään sisällä leijaili iso hämmennys, nimittäin se outo tunne, kun piilotat naamasi muilta. Jotenkin sitä arasteli alkuun ja vähän pahoitteli tilannetta. Siihen on niin tottunut, että näkee toisen kasvot, ja jos vaikka vastapuoli puhuu epäselvästi, kasvoilta pystyy lukemaan puolet ja kuulemaan oikein. Kehonkielessä sama juttu, nyt tulkinta jää vartalon ja pelkkien silmien varaan. Visiiri onkin hyvä vaihtoehto suojaamaan roiskeilta, jos ei tarvitse olla aivan lähekkäin, siinä kasvot näkyvät kokonaan ja hengityskin on helpompaa.

Minä olen eniten tykästynyt kangasmaskeihin. Niitten tehosta on monenlaista mielipidettä, mutta maski kuin maski on oikein käytettynä tyhjää parempi, jos mietitään pisaroiden roiskumista kanssakulkijan naamalle. Kankaisia kansannaamareita voi tehdä vaikka seuraavilla ohjeilla:

https://www.martat.fi/marttakoulu/kasityoohjeet/vaatteet-ja-asusteet/kasvomaskin-ompelu-ja-kayttoohje/

Rillipää, kuten minä, saa tehtyä visiirin helposti piirtoheitinkalvosta (pyöristä alakulmat!) joka kiinnitetään sankoihin pienillä paperinipsuilla.

Näitä tulikin keväällä käytettyä paljon, kun virallisempia versioita ei saanut mistään. Materiaaleja kannattaa tietysti vähän miettiä; jos maskin tekee aivan loppuun kuluneesta lakanasta, hengitys on helppoa mutta läpäisevyys joka suuntaan on myös runsasta ja teho jää pieneksi.

Fysioterapeutin "eväskassi", jossa erilaisia suojamaskeja sekä itselle, että kaiken varalta asiakkaallekin.
"Fysioterapeutin eväslaukku"

Nyt syksyn mittaan kaikenlaista kaupallista suojainta on hyvin saatavilla. Kotimaisia, ulkomaisia, kankaisia, kertakäyttöisiä, lenkeillä ja solmittavilla nauhoilla. Jos ei ole käyttänyt suu-nenäsuojainta koskaan, kannattaa ostaa ensin pieni pakkaus ja kokeilla, asettuuko malli omille kasvoille mukavasti ja miten hengitys sujuu. Korvalenkkien pukemiseen on monia tapoja, esim. lenkin kiertämällä ennen korvan ympäri pujottamista maskia saa hieman pienennettyä. Pitkätukkainen voi myös tehdä korvien yläpuolelle hiuksista “pompulat”, ja vetää korvalenkit korvien sijasta näiden pompuloiden ympärille. Älä vedä liian tiukalle kuitenkaan, nauha katkeaa aika herkästi!

Ja onneksi kertakäyttösuojia saa myös solmittavilla nauhoilla, omat korvani saavat niin viiltävät sävärit kiinnityslenkeistä, että oksat pois! Solmuilla nauhat saa säädettyä riittävän kauas korvista.

Kasvosuojain tuskin on se autuaaksi tekevä ihme, mutta etäisyyksien pitämisen ja käsihygienian kanssa yksi osanen toimivaa arkea. Olen myös huomannut, että kasvosuojaimen pidempiaikainen käyttö on omalla kohdallani lisännyt rauhallista nenähengitystä, mikä on oikein nykytrendien mukaista ja terveellistä kaikin puolin!

Maskilla tai ilman,

hengittelemisiin!

                          T: Auli







lauantai 7. marraskuuta 2020

Hiljaista hurinaa ja hyrinää

Minulla on tapana pestä pyykkiä öisin, kun koko muu perhe nukkuu, enkä itse saa nukutuksi. Laitoinpa tässä yhtenä yönä Siemensini taas pyörimään. 

Hipsin aamuyöstä siinä viiden jälkeen tyhjentämään pyykkikonetta. Vastaan tuli esikoiseni silmät sikkaralla ja kysyi, että onko normaalia, kun jalat kastuu pissalle mennessä. Mietin siinä hetken, että olisiko hänelle käynyt vahinko. Kysyin sitten, missä ne kastuivat. Hän sanoi, että jalat kastuivat jo kodinhoitohuoneen puolella. No, avasin oven ja…. 

…kastoin myös omat varpaani! Voin kertoa, että 7 kilon kone käyttää aika paljon vettä, varsinkin, kun se on lattialla. Nilkkojani myöten kahlasin vedessä. Siitä se sitten alkoi, aamuinen työrupeamani.

Taustalla ympäröivän työtilan lainehtimiseen "syyllinen", rikkoutunut pesukone, jota ympäröi sisätiloissa harvoin tavattu, melkoinen tulva.
(Kuviteltu tilannekuva…)

Housut ja sukat pois, lasta käteen ja menoksi! Siinä sain huhkia yli tunnin, että loppu vesi oli pyyheliinalla kuivattavaa. Huhkiessani lastan kanssa sain kolme rakkoakin käsiini. Jalkoja särki vietävästi seistyäni yli tunnin kylmässä vedessä. Luulin, että vesi olisi ollut lämpimämpää, kun pesuohjelmassa käytössäni oleva veden lämpötila oli 60 astetta. No, kylmää se oli, voin kertoa. Se hyvä puoli kylmässä vedessä kökkimisessä oli, että jalkapöytien ja nilkkojen runsas turvotus ehti laskea kokonaan. Mitä särystä, kun turvotus oli poissa! 

Siivottuani kodinhoitohuoneen pyysin miestäni katsomaan, missä vika on. Ei hän sitä aamulla löytänyt, piti kuulemma töihinkin ehtiä. Työt aina häiritsevät tärkeitä asioita… Iltapäivällä työstä tullessaan mies sitten kokeili konetta ja totesi, että heti koneen alkaessa ottaa vettä vesi tulee suoraan nukkasihdistä läpi. Ei siis ihme, että vesi oli kylmää. Eihän se käynyt edes koneessa lämmittelemässä. Pesuohjelma seis, uusi siivous ja aamulla soitto vakuutusyhtiöön. 

Täytyy kyllä todeta, että vakuutusyhtiön palvelu oli mitä ripeintä ja ystävällisintä. Perjantaina soitin noin klo 9 vakuutusyhtiöön, uusi kone minulla oli jo klo 10 ja se asennettiin käyttövalmiiksi klo 14. Voi sitä ilon päivää! Yksi vuorokausi ilman pesukonetta ja uuden saatuani olin aivan liekeissä! Vähän kävi aika pitkäksi, kun piti pestä 90 asteen valkopesuohjelmalla kone ensin puhtaaksi tehtaan rasvoista ja pölyistä. Sitten pääsin itse asiaan! 

Nyt minulla on kodinhoitohuoneessa 9 kilon Helkama. Miksi näin iso kone? No, siihen on aivan yksinkertainen syy: joka ainoassa kodinkoneliikkeessä hiplaamassani pyykkikoneessa oli tätä Helkamaa lukuun ottamatta kosketusnäyttö. Ei siis toivoakaan, että sokea pystyisi itsenäisesti käyttämään pyykkikonetta, kun siinä on kosketusnäyttö. Pitääkö niitä tunkea ihan joka paikkaan?! 

Pyykkikoneen manuaalinen säädin, jolla pesuohjelmoinnin saa itse määritellyksi.

Tämä 9 kilon Helkamani on rakas, sillä siinä on ihan oikea valitsin, jota pyöritetään. Valitsin ei onneksi ole portaaton. Lisäksi koneessa on kaksi sormin tunnettavaa nappulaa, joista toisesta laitetaan virta koneeseen ja toisesta pyykkikone lähtee pyörittämään valitsemaani ohjelmaa. Kyllä on ihanaa! 

Nyt hurisee hiljaisesti pyykkikone ja samalla hyrisee hiljaisesti sisälläni tyytyväisyys. Niin pienistä asioista voi ihminen olla kiitollinen! 

Toinen, minulle tärkeä, on perniöläisen murteen lisäksi

Manklatu lakana 

Ei sunkka sää nuku lakanis, mitä ei ol manklattu? Ei mää ainaka voi nukku, jos lakana ova manklamat. 

Mul o vähä hassu äit. Hää tykkä, et viäläki töytty ol sönkys semmose lakana, misä o pitsi! Kas hää laitta pussilakana peito pääl, et peitto pyssy parempan ja o netimp. Mut sit hää laitta viäl pitsilakana. Nyy alkka hene pitsilakanas vettä viimesiäs ja hää ost itteläs joululahjaks fiini pussilakana. 

Kummot tää juttu ny taas meiä äiti men? Mun pit kertoma, et mää tartte oma sönkysän manklatu lakana. Muute mää ei pyst nukkuma! Mää luulenki, et nuku sen takia nii huanost hotellis, et siäl ei ol manklatui lakani. 

Mul o oikja perintömankel. See o sama ikkäne ku määki. Merkiltäs hää o Husqvarna. Väriltäs hää o ihan kamala vehriäine. Oikke semmone myrkyvihriä! 

Vanhanaikainen rautamankeli, johon juuri syötetään pyykkikoneen jäljiltä puhdas lakana saamaan sen lopullisen "silauksen"!

Mut hää o oikke hää! Henel o arvo. Mää ole ollu hene kansas kauemi ku mun miähen kans. Mankel muut meil, ku äitil ei ollu sil tila. Henel o tiätyst mankel kans, kuka niit nii montta tarttis. 

Onkelma o tenä peevän see, ettei kunnollist mankelvaatet tahr saara mistä. Mankel o loistokunnos, vaik ikkä o yli 40 vuat. Mankelvaate o mullaki jo kolmas ja taas tarttis uussi! Nee menevä jemt kamaliks syrjästäs, reppevä ja niihi tule reikki. Ei mikkä ol enä niinku enne! Mankelvaateki kestä vaa enintäs kymmene vuat. Mankel senttä kestä vuarest toisse! 

Kaunei uni vaa sulleki, nukkusis sit manklatuis tai manklamattomis lakanis! 

 Päivi