SADEAAMU

Bloggaaja oli suunnitellut kirjoittavansa jutun jostakin mukavasta mielessä pyörineestä aiheesta. Aivot olivat hyrisseet unessa innokkaasti, esittäen villejä kuvia suomalaistyyliseen metsään sijoittuneesta viidakosta, jossa alkuperäisasukkaat ja avustustyöntekijät ajoivat leijonia telttojensa reunalta karjumalla, ja avosavimajassa oli täysin uutukainen, moderni keittiö.

Aamunkoitteessa ikkunan takaa paljastui kuitenkin synkkä ja ikävä kuva, joka sekoitti bloggaajan pään täysin. Luvattu kymmenen, viidentoista sentin lumikerros olikin selvästi vaihtunut kymmenen asteen lämpötilaan ja ainakin viidentoista millin sateeseen, vallattomilla tuulenpuuskilla höystettynä. Jopa portaalla homeisena nuokahtava halloweenkurpitsa näytti täysin lyödyltä, odottaen tuulenpuuskan viimeistä iskua.

Vaikka bloggaajan lapset eivät olleet sokerista, hänen aivonsa vaikuttivat vaihtuneen suureen, vaaleanpunaiseen sokeri-massaan. Kun nyt kerrankin olisi aikaa, hänpä veisi lapset kouluun, ettei sade vaan pääsisi kastelemaan heidän teini-ikäisiä, aika ajoin rasvoittuvia kutrejaan. Lapset nyökyttelivät aamu-unisina suostumustaan tajuamatta lainkaan, että iltapäivällä edessä olisi jalkapatikka kotikololle niin, että päivän askeltavoitteen täyttyminen olisi lähempänä kuin koskaan.

Pimeä sadesää sai vastaantulevien autojen valot käymään silmiin, ja rekkojen renkaat ryöpsäyttelivät reippaita roiskeita tuulilasiin. Matka lukiolle sujui tuulettimen pauhatessa täysillä, jättiläismäisiä lätäköitä väistellen. Jossain syvällä heräsi ajatus kotimaasta, ei vain tuhansien, vaan kymmenien, satojen tuhansien pienien järvien maana. Samalla muistiin nousi toinenkin kuva yöltä - Venetsia! Bloggaaja ei missään nimessä aikonut lähteä päiväsaikaan Venetsiaan, mikäli lautoille pääsisi ainoastaan parisataa metriä pitkiä, pystysuoria tikkaita pitkin, ja ohi lipuvan lautan kyytiin olisi vielä hypättävä. Niinpä vain parempi puristaa auton rattia tiukasti ja pysyä tutussa järvimaisemassa.

Lukiolta suunnattiin yläkoululle. Yläkoulun nurmikaistale muistutti suota, joka valmistautui imaisemaan pahaa-aavistamattoman nuoren paljaan nilkan tennareineen märkään syleilyynsä. Suot ovatkin tänä päivänä niin harvinaisia, että bloggaaja nautiskeli hetken ajatuksesta, jossa suota löytyisi uudestaan ihan kotikaupungin sydämestä. Suon tuoksu, värit, kasvit ja eläimet... takajaloilleen nouseva karhu saattaisi havahduttaa haaveilevan bloggaajan! Muutama muukin vanhempi oli näemmä tullut paikalle haaveilemaan, tai kenties kuljettamaan unenpöpperöistä jälkikasvuaan.

Ja koska bloggaaja oli kuljettanut kaksi vanhinta, pitipä nuorimmaistakin toki saattaa. Ihan lyhyt matka vain. Juuri sen verran, että sukka ehti saappaassa valua mytylle ja sadepisara karata niskan paljaalle iholle. Koska bloggaajan mieli oli ehtinyt jo keittiössä odottavan teemukin luo, ryttyinen sukkamytty ei päässyt harmittamaan liikaa.

Miten sen suunnitellun blogitekstin kanssa sitten kävi, onkin toinen juttu...

Sateisin terveisin,

                              Auli