tiistai 22. joulukuuta 2015

Joulupuita rakenneltu

Perimätieto kertoo, että Suomeen on rantautunut joulupuun eli joulukuusen käyttö 1860-luvulla Saksasta, ensin aateliskartanoihin ja sitten maatalojen keskuuteen. Porvaristo, eli kaupunkiväestö omaksui joulukuusen 1900-luvun alkupuolella. Pikkuhiljaa siitä tuli perinne koko maahan.
                    
Koristeet tehtiin itse kynttilöitä myöten. Kaunis ja aidon näköinen kuusesta tuli steariinikynttilöiden myötä. Sisälle tuotu kuusi jouluaaton puolenpäivän maissa, toi tuoksullaan sen hartaan tunnelman tupaan, josta alkoi jo joulupukin odottelu toden teolla.

Joulupukkia ennen kuitenkin oli puhdistauduttava. Puhtaan ihon sai parhaiten joulusaunassa, oikein vihdan kera. Ähinä ja puhina vain kävi, kun vihta, eli vasta, ajoi viikon rasitukset jäsenistä pois. Pienemmät eivät tietenkään sitä kovinta löylyä kestäneen, mutta heidät pikkuhiljaa totutettiin ”hossoamalla” saunan ihanuuteen. Vihta kastettiin usein pesuvadissa veteen. Vannassa, pesusoikossa, oli pienokaisen mukava pärskytellä vettä ympäriinsä.

                   
Tavat ja perinteet muuttuvat. Markkinoille tuli sähkökynttilät. Monen oli vaikea luopua niistä aidon valon tuovista kuusen kynttilöistä. Pikkuhiljaa vanha perinteinen sydänkynttilä, lepattavaliekkinen, väistyi muistojen joukkoon. ”Teollisuusvallankumous” vei voiton ja syrjäytti aidot kuusten kynttilät. Kynttiläteollisuus porskuttaa monenlaisine tuotteineen nykypäivänä. Nyt nautitaan lepattavista liekeistä mitä ihmeellisimmillä kynttilämuodostelmilla, pöydän päällä, takan reunustoilla palaa kynttilä tyttärineen.  Ei kuitenkaan sovi jättää niitä valvomatta palamaan. Siitä voi muodostua ankea joulu.

Ennen vanhaan joulusaunan jälkeen alkoi varsinainen mässäily. Joulupöytään oli katettu kinkku, lipeäkala (itse liotettu), puuro väskynäsoppineen, (sekahedelmäsoppa), juustot, laatikot jne.  Oli ne työtkin fyysisesti raskaampia, joten kulutus oli myös eri luokkaa. Ruokien valmistustapa oli suunnilleen samantapaista kuin nykyäänkin. Silloin oli isot leivinuunit ja puuhellat käytössä. Jääkaapit ja sähköhellat mikroineen puuttuivat.

Kinkku paistettiin ruistaikinakuoressa jälkilöylyssä, kypsyys oli aina kohdallaan, ilman mittareita. Kinkun rasvapitoisuus oli eri luokkaa. Nykyään syömme possunlihaa ja silloin joskus  sianlihaa. Joulun ”tuoksuun” kuului lipeäkalan valmistuksesta tuleva ”lemu”, joka ei niin herkullinen ollut, mutta tilanne korjaantui loppuliotuksen aikana. Nykyään lipeäkala on tuoksultaan miedonlaista, jopa makukin on tasaisempaa kuin silloin joskus.  Lipeäkala on itse asiassa mautonta, mutta ne muut tykötarpeet maun tuovat.  Kala on helposti sulavaa, joten suosittelen!

Joulupuu on varastettu…..

…tai mitenkä se vanha joululaulu menikään?  Kuitenkin silloin joskus oli maan tapa, ainakin maaseudulla, että joulukuusi haettiin ”omasta takametsästä”, luvalla tai luvatta.  Sen verran tuttujakin oltiin kylillä keskenämme, oli sitten talollinen tai mökkiläinen, niin tuota ”takametsää” oli kummallakin.  Jos nyt yhdestä kuusesta olisi riitaa tullut, niin se olisi närää aiheuttanut maaseudun ilmapiiriin.  No niistä ajoista on tavat muuttuneet, jokamiehen oikeuksia on, mutta se ei edellytä ”kuusivarkautta”, siitä on seurauksia huonossa lykyssä. Tarinoita kyllä riittää aika monella kuusenhakijalla. Kalliiksikin on tullut luvatta haetut kuuset. Isäntä kun siinä vaiheessa on niskan päällä – hinnoitus on sen mukainen.
                    
Itse olen ollut sellaisissa hommissa, että olen saanut kuusen kotiin tuotuna tai sitten minulla on ollut lupa hakea itse ”takametsästä”, aina ei rajat niin tarkkoja olleet kuusen haulle, saattoi ”rajaloukkauksiakin” tapahtuneen, tuskin siitä mitään hälyä olisi tullut.

Elettiin kuuttakymmentä lukua, puolenvälin vaiheita. Olin Järvenpäässä, lähellä Ainolaa, myymälänhoitajana osuuskaupassa. Myymäläkiinteistön omisti kenraali Talvela. Hänen metsänsä oli asutusalueen laidalla. Olin myöskin kenraalin kiinteistön hoitaja, työni ohessa. Kenraalin osoitetta en tiennyt, mutta ihan itse katsoin oikeudekseni hakea kuusen talonomistajan metsästä. Eli kysymyksessä varmaankin oli omankäden oikeus tässä tapauksessa.

Myymäläapulaisen miehen kanssa lähdimme kuusen hakuun. Luultavasti hän oli aikanaan kenraalin alaisuuteen kuulunut, jo siellä jossakin. Vapaaehtoisesti sotaan mennyt, mutta ohiammuttuna siviiliin tullut.  Ohiammutuiksi nuo haavoittuneet itseään kutsuvat.

Eka kuusi löytyi nopeasti. Sen laitoimme tiettyyn paikkaan, varmojen merkkien viereen.  Toinenkin kuusi löytyi suhteellisen nopeasti. Kuusia riitti, mutta ei sellaisista paikoista, josta olisimme voineet puun katkaista. Haimme tiheikköä, josta metsänhoidollisesti kuusen voi ottaa hyvällä omallatunnolla. Sinä sunnuntaina oli satanut hivenen lunta, jäljet näkyivät hyvin. Tultuamme minulle jo varatun kuusen paikan luo, siinä oli käynyt kato.  Lumeen oli ilmestynyt lisää jälkiä, jotka osoittivat kuusen häviämisen syyn. Tämä päähän haavoittunut Eki suuttui tulisesti, hän lähti juosten seuraamaan jälkiä. Uhkaukset oli aika kovaa kuultavaa, hänen vaimonsa oli kertonut Ekistä tulleen kiivasluontoisen haavoittumisen jälkeen.  ”Minä tapan sen, kun kiinni saan”! Siinä vaiheessa minullekin tuli hätä, niinpä lähdin myös juoksemaan Ekin  perään, ”Kuule Eki, ei se niin paha teko ole, jos kuusivarkailta kuusi viedään”, huutelin Ekin perään. Tämä rauhoitti hänet, me aloimme etsiä kolmatta kuusta, jonka löytämisessä oli tosi kova työ.

Taas kerran sain kotoakin käsin ”kehumiset”, olin ollut liian kauan kuusen hakureissulla, muutakin työtä olisi ollut – niin minunkin mielestäni, mutta minkäs teit.  Tämä ei jäänyt viimeiseksi kehumiseksi kuusenhaun tienoilta.  Myöhemmin minua huvitti kun kaksistaan lähdimme kuusta hakemaan. Nälkä siinä ehti tulemaan, mutta en senjälkeen saanut myöskään ylimääräisiä ”kehuja”. Paljon nopeammin ja helpommalla kuusen saa kuusimyyjiltä.  Jos kuusen hankkii, niin se pitää olla aito sellainen. Tietysti muovikuusetkin on aitoja joulukoristeita valot valmiina. Olen sen verran vanhanaikainen, että lamput eivät saa olla ”tivolin” värimainosten mukaisia. Kynttilän aito liekki olisi paras, mutta niin vaarallinen.

Olen esiintynyt joulupukin hahmossa useammankin kerran. Jo silloin joskus, kun nuttu oli nurin, joillakin pukeilla oli naamari parran tilalla. Siihen en ole syyllistynyt. Teimme parrat pellavasta hiuksineen, se oli kuitenkin elävän näköinen, huulet ja hampaat näkyvissä. Kerran istahdin talonväen jouluillalliselle, hyvin se kävi, parta vähän piimässä.  Mastik-liima piti viikset ja parran paikoillaan. Pyöräilevä, raitis pukki, jatkoi tienaamaan kolmea markkaa nuorisoseuran hyväksi. Siihen aikaan liikkui joulupukkeja ’liikuttuneessakin’ tilassa. En yhtään ihmettele sitä, niin olisi minulle käynyt, jos haluja olisi ollut. Meidänkin joukossa oli yksi ”langennut” pukki, jolta jäi keikka keskeneräiseksi. Harmittaa vieläkin.

Nuttu väärin päin, siihen oli ihan oma syynsä. Niin oli esimerkitkin pidemmältä ajalta. Punaisen kankaan saanti oli mahdottomuus, muunvärisistäkin oli vielä puutetta. Joku psykologi antoi telkussa neuvon. Lapsille ei tule suurta pettymystä kun kertoo, että tänä jouluna pukki tuo vain pehmeitä paketteja. Se on sitten yllätys jos kovempikin paketti sattumalta tulisi joukkoon. Silloin joskus paras ja mieluisa lahja oli sukset ja monot. Kaikki otettiin hyvillä mielin vastaan. Oli se niin mukavaa mennä kouluun uudessa villapuserossa, uusilla suksilla, jossa oli siteet. Lenkkisukset olivat mennyttä aikaa – niin kuin sukset tänä päivänä tahtoo olevan. Hyvä liikuntamuoto koulunkin puitteissa tahtoo olla mennyttä aikaa. Vaikka olisi luntakin, niin hiihtäjät etelässä harvenevat. Tällainen käsitys minulla asiasta on.

Toivotan Hyvää Joulua ja Onnellista Uutta Vuotta!


Niilo

tiistai 1. joulukuuta 2015

Mitä? Häh?

Moni kanssakulkija törmää tämäntyyppisten kysymysten äärelle. Ei ole ihan kohteliasta vastata; ei mitään. Kysyjä itse tuntee olevansa hukassa, kun ei ole ymmärtänyt keskustelukumppanin puhetta.

Useimmiten ymmärtämättömyys johtuu heikentyneestä kuulosta.

Joskus 70-luvulla olin kyytimiehenä vaimoni mennessä korva- lääkärille. Asuimme silloin Honkilahdessa ja lähin erikoislääkäri otti vastaan Turussa.

Vaimoni sairastui korvatulehdukseen asuessamme lähellä Lahtea. Tulehdus oli kivulias. Paikallinen kunnanlääkäri ei saanut särkyä loppumaan.  Nyt oli syytä mennä erikoislääkärille apua saamaan. Ei auttanut monen monet lääkekuurit. Särky lievittyi, mutta ei kokonaan hellittänyt.  Joka on potenut korvasäryn, tietää mistä on kysymys.

Kun kipu ei hellittänyt kuukausien hoidon jälkeen hän viimein pyysi lähetettä HYKS:iin. Lääkäri hermostui tähän pyyntöön, mutta kirjoitti kuitenkin lähetteen saatesanoin.  ”Kyllä minä sen lähetteen kirjoitan, mutta olen aivan varma ettei siitä ole hyötyä”.  Yllättävän nopeasti kutsu kävi tarkastukseen ja vielä nopeammin hänet otettiin sisään operoitavaksi.

Korva operoitiin kuuloluun märkimisen vuoksi. Taltta auttoi säryn pois saamiseksi, mutta operaatio vei myös kuulon tästä korvasta, siinä meni myös korvakalvo. Yllättävän hyvin hän pärjäsi toispuolisella kuulolla loppu elämänsä. Ei monikaan huomannut tätä vajavaisuutta.

Nämä korvalääkärissä käynnit leikkauksen jälkeen oli paremminkin varatoimenpide. Kuurona oleminen ei ole mitään kovin viehättävää.

Vaimoni oli huomannut, että minullakin oli vaikeuksia kuulemisen suhteen. Niinpä hänen ansiostaan lääkäri otti minutlin tutkimuksen kohteeksi. Käteeni annettiin ”piippipainike”, jota oli paineltava aina äänen kuullessani. Alettiin tietenkin ns. matalista äänistä kohti ”alttoa”, eikös naiset hyvin usein käyttävät tätä äänialuetta.

Tutkimuksen jälkeen lääkäri kyseli koska olin viimeksi kuullut heinäsirkan äänen. Elettiin syyspuolta kesästä.  ”Kyllä minä menneenä kesänä heinäsirkan äänen kuulin”.   ”Se heinäsirkka on ollut epävireessä”, vastasi lääkäri. Korvakäytäviä tähystäessään kysyi, olenko uimari. Sinulla on rustottuneet, ahtaat korvakäytävät, niin kuin hyvin usein uimareillakin on. Uinut olen pienestä kakarasta asti, tai paremminkin sukeltanut pitkiä matkoja.

Lääkärin kertomana ja myöhemmin itse todenneena noiden korkeiden äänien kuuleminen on heikentynyt. Matkan varrella muotiin tuli rannekellot, jonka varustukseen kuuluu herätys. Minun puolestani se sai soida vaikka vuorokauden ympäri, minä poika en siihen herää. Vitsailin vaimolle, että nyt minulla on todistus lääkäriltä, sinun on turha nostaa ääntäsi, en kuitenkaan kuule sitä. Aikarasismi on tehnyt ”tepposet”.  Pahemmin kuuloni on heikentynyt korkeiden äänien kohdalla. Puheesta on vaikeampi saada selvää, varsinkin jos puhujalla on ns. korkeahko ääniala. Parhaiten kuulen matalat möreänpuoleiset puheäänet.

On tavattoman harmillista esimerkiksi teatterinäytöksissä, joissa vuorosanat ovat nopeasti puhuttuja ja lisäksi äänialan ollessa ”korkea”. Esim. tässä taannoin kesäteatterissa talon topakka emäntä vei osansa muuten hyvin, mutta äänen sävy oli kiihkeä, jolloin minun kohdaltani jäi ihmetykseksi, mille yleisö nauroi,  silloin koin oloni vähän syrjäytyneeksi. Isommassa porukassa tätä syrjäytymistä tapahtuu hyvin usein, kuulovammaiselle se on tosi vitsaus.

Hyvä kokemus oli tuonnoin H:gin Kansallisteatterissa, kun seurasimme ”Patriarkka”-esitystä. Tunnetut näyttelijät olivat muutenkin selväsanaisia, mutta nautintoa lisäsi tekstitys näyttämön alareunassa. Yleisö voi siitä seurata, niin kuin televisiota. Nykyisin vanhat suomalaiset elokuvat ovat myös tekstitetyt.

Kunpa tämä palvelu pelaisi useimmissa nykyesityksissä. Se olisi myös tarpeen kuulevien kannalta, sillä olen monen kuullut sanovan ettei puheesta tahdo saada selvää. Ehkä näyttelijät tavoittelevat luonnollisuutta tavallisella puhetyylillä, mutta hyvä esitys kärsii siitä. Näin olen kokenut monessa muussakin yleisötilaisuudessa. Jospa tämä kirjoituksen pätkä tavoittaisi teatterin/elokuvan tekijät, että kuulovammaisetkin, joita on paljon, voisivat nauttia esityksistä.

Minulla on kuulolaite, mutta kun väkeä on enempi, niin häiriötekijät ovat haitallisia. Laitteen hankintavaiheessa minulle kerrottiin, että minulla on sen laatuinen kuulovamma, että kuulokoje voi olla hankala. Siitä on apua jossakin tilanteessa, mutta useimmiten se ei saata auttaa.

Induktiosilmukka, vahvistimien kautta toimiva, T-merkillä ilmoitettava aputoiminto, on hyvä parannus kuurojen mukana pysymiselle. Tästä asiasta haluaisin, että tarjolla olisi runsaammin parempaa infoa, asiantuntemusta.

Mielestäni emme me huonokuuloiset kovinkaan suurena riesana kanssakulkijoillemme ole. Paljon meiltä jää ymmärtämättä asioita, kun aina ei viitsi sanoa, HÄH, MITÄ. Huutaa meille ei tarvitse. Monesti auttaa kun harventaa puhetapaa ja puhuu vähän painokkaammin. Usein näet äänen voimakkuuden lisääminen nostaa myös sen korkeutta ja korkeat äänet häipyvät monelta taivaan tuuliin. Riittää kun madaltaa ääntään. On se niin hauska katsella ja kuunnella, kun kuuleva ja huonokuuloinen puhuvat keskenään. Huonokuuloinenkin korottaa mahdollisimman lujaksi äänensä, meteliä riittää silloin vähintäänkin ihan omiksi tarpeiksi.

Huonokuuloinen: Kyllä minä kuulen, vaikken yhtä hyvin kuin kuuleva, mutta kyllä minä kuulen. Ai mitä sanoit? Vastapuoli huutaa äänensä käheäksi ja lopulta: ”EN MITÄÄN”!

Kun korvanne särkee – heti lääkäriin. Hyvät ihmiset, suojautukaa melulta, etenkin vauvojen korvat pitää suojella hyvin. Kova musiikkikin on vauvoille jo liikaa…


Niilo