Mitä? Häh?

Moni kanssakulkija törmää tämäntyyppisten kysymysten äärelle. Ei ole ihan kohteliasta vastata; ei mitään. Kysyjä itse tuntee olevansa hukassa, kun ei ole ymmärtänyt keskustelukumppanin puhetta.

Useimmiten ymmärtämättömyys johtuu heikentyneestä kuulosta.

Joskus 70-luvulla olin kyytimiehenä vaimoni mennessä korva- lääkärille. Asuimme silloin Honkilahdessa ja lähin erikoislääkäri otti vastaan Turussa.

Vaimoni sairastui korvatulehdukseen asuessamme lähellä Lahtea. Tulehdus oli kivulias. Paikallinen kunnanlääkäri ei saanut särkyä loppumaan.  Nyt oli syytä mennä erikoislääkärille apua saamaan. Ei auttanut monen monet lääkekuurit. Särky lievittyi, mutta ei kokonaan hellittänyt.  Joka on potenut korvasäryn, tietää mistä on kysymys.

Kun kipu ei hellittänyt kuukausien hoidon jälkeen hän viimein pyysi lähetettä HYKS:iin. Lääkäri hermostui tähän pyyntöön, mutta kirjoitti kuitenkin lähetteen saatesanoin.  ”Kyllä minä sen lähetteen kirjoitan, mutta olen aivan varma ettei siitä ole hyötyä”.  Yllättävän nopeasti kutsu kävi tarkastukseen ja vielä nopeammin hänet otettiin sisään operoitavaksi.

Korva operoitiin kuuloluun märkimisen vuoksi. Taltta auttoi säryn pois saamiseksi, mutta operaatio vei myös kuulon tästä korvasta, siinä meni myös korvakalvo. Yllättävän hyvin hän pärjäsi toispuolisella kuulolla loppu elämänsä. Ei monikaan huomannut tätä vajavaisuutta.

Nämä korvalääkärissä käynnit leikkauksen jälkeen oli paremminkin varatoimenpide. Kuurona oleminen ei ole mitään kovin viehättävää.

Vaimoni oli huomannut, että minullakin oli vaikeuksia kuulemisen suhteen. Niinpä hänen ansiostaan lääkäri otti minutlin tutkimuksen kohteeksi. Käteeni annettiin ”piippipainike”, jota oli paineltava aina äänen kuullessani. Alettiin tietenkin ns. matalista äänistä kohti ”alttoa”, eikös naiset hyvin usein käyttävät tätä äänialuetta.

Tutkimuksen jälkeen lääkäri kyseli koska olin viimeksi kuullut heinäsirkan äänen. Elettiin syyspuolta kesästä.  ”Kyllä minä menneenä kesänä heinäsirkan äänen kuulin”.   ”Se heinäsirkka on ollut epävireessä”, vastasi lääkäri. Korvakäytäviä tähystäessään kysyi, olenko uimari. Sinulla on rustottuneet, ahtaat korvakäytävät, niin kuin hyvin usein uimareillakin on. Uinut olen pienestä kakarasta asti, tai paremminkin sukeltanut pitkiä matkoja.

Lääkärin kertomana ja myöhemmin itse todenneena noiden korkeiden äänien kuuleminen on heikentynyt. Matkan varrella muotiin tuli rannekellot, jonka varustukseen kuuluu herätys. Minun puolestani se sai soida vaikka vuorokauden ympäri, minä poika en siihen herää. Vitsailin vaimolle, että nyt minulla on todistus lääkäriltä, sinun on turha nostaa ääntäsi, en kuitenkaan kuule sitä. Aikarasismi on tehnyt ”tepposet”.  Pahemmin kuuloni on heikentynyt korkeiden äänien kohdalla. Puheesta on vaikeampi saada selvää, varsinkin jos puhujalla on ns. korkeahko ääniala. Parhaiten kuulen matalat möreänpuoleiset puheäänet.

On tavattoman harmillista esimerkiksi teatterinäytöksissä, joissa vuorosanat ovat nopeasti puhuttuja ja lisäksi äänialan ollessa ”korkea”. Esim. tässä taannoin kesäteatterissa talon topakka emäntä vei osansa muuten hyvin, mutta äänen sävy oli kiihkeä, jolloin minun kohdaltani jäi ihmetykseksi, mille yleisö nauroi,  silloin koin oloni vähän syrjäytyneeksi. Isommassa porukassa tätä syrjäytymistä tapahtuu hyvin usein, kuulovammaiselle se on tosi vitsaus.

Hyvä kokemus oli tuonnoin H:gin Kansallisteatterissa, kun seurasimme ”Patriarkka”-esitystä. Tunnetut näyttelijät olivat muutenkin selväsanaisia, mutta nautintoa lisäsi tekstitys näyttämön alareunassa. Yleisö voi siitä seurata, niin kuin televisiota. Nykyisin vanhat suomalaiset elokuvat ovat myös tekstitetyt.

Kunpa tämä palvelu pelaisi useimmissa nykyesityksissä. Se olisi myös tarpeen kuulevien kannalta, sillä olen monen kuullut sanovan ettei puheesta tahdo saada selvää. Ehkä näyttelijät tavoittelevat luonnollisuutta tavallisella puhetyylillä, mutta hyvä esitys kärsii siitä. Näin olen kokenut monessa muussakin yleisötilaisuudessa. Jospa tämä kirjoituksen pätkä tavoittaisi teatterin/elokuvan tekijät, että kuulovammaisetkin, joita on paljon, voisivat nauttia esityksistä.

Minulla on kuulolaite, mutta kun väkeä on enempi, niin häiriötekijät ovat haitallisia. Laitteen hankintavaiheessa minulle kerrottiin, että minulla on sen laatuinen kuulovamma, että kuulokoje voi olla hankala. Siitä on apua jossakin tilanteessa, mutta useimmiten se ei saata auttaa.

Induktiosilmukka, vahvistimien kautta toimiva, T-merkillä ilmoitettava aputoiminto, on hyvä parannus kuurojen mukana pysymiselle. Tästä asiasta haluaisin, että tarjolla olisi runsaammin parempaa infoa, asiantuntemusta.

Mielestäni emme me huonokuuloiset kovinkaan suurena riesana kanssakulkijoillemme ole. Paljon meiltä jää ymmärtämättä asioita, kun aina ei viitsi sanoa, HÄH, MITÄ. Huutaa meille ei tarvitse. Monesti auttaa kun harventaa puhetapaa ja puhuu vähän painokkaammin. Usein näet äänen voimakkuuden lisääminen nostaa myös sen korkeutta ja korkeat äänet häipyvät monelta taivaan tuuliin. Riittää kun madaltaa ääntään. On se niin hauska katsella ja kuunnella, kun kuuleva ja huonokuuloinen puhuvat keskenään. Huonokuuloinenkin korottaa mahdollisimman lujaksi äänensä, meteliä riittää silloin vähintäänkin ihan omiksi tarpeiksi.

Huonokuuloinen: Kyllä minä kuulen, vaikken yhtä hyvin kuin kuuleva, mutta kyllä minä kuulen. Ai mitä sanoit? Vastapuoli huutaa äänensä käheäksi ja lopulta: ”EN MITÄÄN”!

Kun korvanne särkee – heti lääkäriin. Hyvät ihmiset, suojautukaa melulta, etenkin vauvojen korvat pitää suojella hyvin. Kova musiikkikin on vauvoille jo liikaa…

Niilo