keskiviikko 30. tammikuuta 2019

Esteettömyys


Olinpa tällaisella luennolla, jossa tuli hyviä asioita esille, että mitä se esteettömyys käytännössä on. Esteettömästi pitää päästä kulkemaan eli ei ole sitä yhtäkään porrasta. No, hiukan kynnyksen korkeutta, 20 mm korkeintaan saa olla. Myös esteettömät WC-tilat on oltava. Monilla on oma avustaja, jonka läsnäolo yleensä sallittu, myös avustajakoirien mukana olo.

Erilaisissa luentopaikoissa on monesti mainittu esteetön, mutta paikan päällä voi ollakin lyhyt ramppi ja sitten se yksi porras, menepä siitä sitten pyörätuolin kanssa. Tai, että ovi aukeaa siinä rampin kohdalla suoraan eteen, eikä ole automaattisesti aukeava.
Esteettömyys on myös yhdenvertaisuutta. Nyt talvella ei ulkona pääse välillä edes normaalisti kävelemään, saatikka pyörätuolilla tai rollaattorilla. Jokainen voi vaan miettiä, jos joku aisti puuttuu, taikka et pääse kävelemää, joudut kelaamaan pyörätuoliasi tms., miten se vaikeuttaa elämään.

Ympäristön ja toimintatapojen erilaisten ominaisuuksien hyödyntäminen, esimerkiksi induktiosilmukka on kuulo-vammaisille tärkeä.
Induktiosilmukalla varustettujen tilojen merkit.

Monelle on esteettömyyttä myös valaistuksen tärkeys ja hissi. Eikä pidä unohtaa tulkkausten merkitystä (viittoma- ja kirjoitustulkkaus).

Tilan varaaja/vuokraaja voi hyvin ottaa selvää, mikäli tietää, että on tulossa esim. pyörätuolilla liikkuvia henkilöitä luennolle, onko tila oikeasti esteetön.

Ei varmaan ikinä saada kaikkia kaikille toimiviksi, mutta ainakin sujuvammiksi.

www.esteeton.fi täältä löytyy lisää vinkkejä ja tietoa
                                                                                                  Sisko






lauantai 26. tammikuuta 2019

Kylmää!

Sanaan on koira "haudattuna"!  Minkälainen koira lie, niitä kun on niin monta eri rotua. On myös mustia, vaikka se saattaakin olla ns. monirotuinen ja värinen, mutta on kaikesta huolimata isäntänsä lemmikki ja tosi ystävä. Hyvin usein Musti liehakoi niin isäntäänsä kuin emäntäänsä. Mustilla saattaa olla isäntä ja emäntä samassa persoonassa, mutta useimmiten emäntä tarjoilee, toivottavasti kellon tarkkuudella, muonan ystävälleen, jonka häntä heiluu ja joka haukkuu ystävyyden merkiksi.

Kylmää! Saattaa joku huudahtaa tai sanoa ihan tavallisella äänenpainolla ja kesähelteellä luvatessaan suorittaa jonkun tehtävän. Meilläpäin sanottiin vihtiläisistä: "Kylmää vaikka olis kuinka kuuma hellepäivä". Se on niitä murteiden ihanuuksia ja ilmaisutapoja. Murteissa on mausteena se äidinkielen suola.

Muistissani on ajanjakso, jonka aikuiset ja kirjoitustaitoiset merkkasivat luvulla 1940. Tuskin itse silloin tiesin vuosiluvuista yhtikäs mitään, tapahtumia siitä ajasta on kuitenkin jäänyt mieleeni. Toisin sanoen, kun ikää kertyi, niin senkin ajanjakson osasin laittaa kutakin kohdalleen. Kylmää sinä talvena riitti. Herra pakkanen paukkui nurkissa ja ”siellä jossain” paukkui pakkasen lisäksi tykit ym. aseet.  Ikkunasta ja pihalla katseltiin kun pääkaupunkiamme hävitettiin. Tosin minä en sitä niin osannut ymmärtää. Tuskin kakaran mielikuvitus ylti sille tasolle. Sen ymmärsin, että nyt oltiin lujilla. Ikävä oli veljeä ja isää.


Kylmä tunkeutui luihin ja ytimeen. Sen ymmärsin ihan konkreettisesti. Aamulla kun herättiin, niin laski- ja vesiämpärit olivat  jäässä. Joku voi tästä ajatella, että olipa Niilo -pojan koti hatara. Ei voi niin kylmä tulla, että vesi ämpärissä jäätyy. Ei se tietenkään jokapäiväinen näky ollut, mutta kyllä yli 40 asteen pakkanen voiton vei kodin lämmöstä. Kotinmme oli melko uusi hirsistä rakennettu ja juuri ennen sotaa ulkovuoraus tehty, ja ajat kun rauhoittuivat niin lämpöäkin riitti.

Ellei vesiämpäriä oltu sanomalehdellä peitetty, niin vesipinta oli vähintään riitteellä. Ja jos ei leivinuunia ollut käytetty, niin jäätä ilmestyi. Puuhellan lämpö ei riittänyt. Tuli tällainen toteamus mieleeni: "Ovi kiinni - ostopuut".  Ovet piti visusti pitää kiinni, niitä oli kolme: ulko-ovi johti ns. tuulikaappiin ja siitä kylmään eteiseen ja edelleen keittiöön eli tupaan. Tämän eteisen kaapisto muodosti kylmäkaapit. Kellarissa säilytettiin maito ja muut kylmää tarvitsevat ruokatarvikkeet. Silloin kellarin ovi sai vanhat täkitkin lämmön karkaamisen ehkäisyyn. Hiilipadan hehku kellarin lattialle auttoi etteivät perunat jäätyneet.

Sota oli sotaa kotirintamallakin. Määräys oli, että ns. tuplaikkunoiden pito oli kieletty. Vaarana  olivat pommihyökkäykset, jotka olisivat rikkoneet ikunalasit. Muistan hyvin ullakolla kohdan johon sisimmäiset ikkunat oli pakattu. Sen vuoksi pakkanen tunkeutui sisään yksinkertaisen lasituksen läpi. Joka ikkuna oli varustettu ns. rullaverhoilla. Valon kajoa ei saanut näkyä ulos pommitusvaaran vuoksi. Joka kylässä oli henkilö joka kävi tarkastuskäyneillä. Huomautuksen sai, jos verho oli huonosti paikallaan. Mielestäni se ei ollut mikään huolen aihe. Jokainen ymmärsi mistä oli kysymys. Näin lisättiin olemassaolon turvallisuus.

Toimeen sitä silloinkin tultiin. Kaikista tuli pula. Myös polttopuista. Kyllä raaka-ainetta oli, mutta tekijöitä puuttui. Kaupunkilaiset tietenkin ensimmäisenä ja pahiten kärsivät lämmitysaineesta tai siis sen puutteesta. Sähkön käyttö oli rajoitettu. Myöhemmin märättiin ”pakkotyön omaisesti vapaaehtoisesti” henkilöitä täydentämään polttopuu-varastoja. Oli koko kansan mottitalkoot, yhteistä vapaaehtoistyötä, josta sai ylimääräisenä palkkiona ns. Tehopakkauksen. Kahvi, sokeri ja tupakka olivat haluttua tavaraa.

Päivi tuossa kirjoitteli mm. pakkaskeleistä ihan mukavan kirjoituksen. Siitä sai alkunsa se, että aloin muistella lapsuuteni ja nuoruuteni aikaa. Säätilat on ainakin omasta mielestäni muuttuneet kautta linjan lauhemmaksi. Kuitenkin otin aiheeksi ääritapauksen eli ns. sotatalven säät. Pakkanen palellutti silloin paljon muutakin, mutta esim. hyvin paljon omenapuita. Lunta riitti, sanotaanko, että yli oman tarpeen. Lumikaan ei antanut omenapuille suojaa. Isäni harrasti niiden  viljelyä. Eli silloin meillä oli yli 20 isoa omenapuuta. Niiden suojana oli pieni mäen kumpu ja tonttimme pohjoisella puolella vankka metsä. Eli kotini oli ikäänkuin kuusimetsän suojassa. Tämä yhdistelmä ja lumi suojeli omenapuiden paleltumisella.

Taisipa tuo samainen pakkasherra suojella sinä vuonna koko Suomen kansaa.


Kyl se nii o, et kyl mää pirän enämpi lämpösest ku kylmäst. Kuuma sauna o poikaa, mut kesäl ei sais ol liika kuuma, kyl lämmyses o kylliks!
                                                         Niilo




keskiviikko 23. tammikuuta 2019

Pakkasyön unelma


Herään aamuyöstä, ulkona on yli 20 astetta pakkasta. Näen sieluni silmin valkoiset hanget, joihin kuutamo luo valoaan ja varjoaan. Upean näköistä, suorastaan kylmän näköistä! Sinertävä hohde loistaa pimeässä.



Sängyssä maatessa mietin, kuinka lumi narisee kengissä. Ääni on toisille juuri se talven ääni, minulle se tuottaa vaikeuksia. Kylmät väreet menevät selkäpiissä ja hampaissa vihloo. Silti se on pakkaseen ja talveen kuuluva ääni.

Makaan lämpimässä pesässä sängyssäni ja pohdin, että kyllä sentään on ihmisen hyvä olla. Lämmin untuvatäkki takaa lämmön, oma rakas vieressä takaa turvallisuuden ja hiljaisuus ympärillä luo kiireettömän olon. On siis hyvä olla, vaikka olenkin aamuyöstä hereillä ja se kostautuu päivän mittaan.

Talven tuntu saa mielen palaamaan lapsuuteen ja sen pakkaspäiviin. Silloin ei pakkasyönä unelmoitu, vaan nukuttiin väsyneenä päivän touhuista. Oli tehty lumilinnoja, leikitty lumisotaa, ryömitty lakana päällä hangessa vakoilemassa isoveljen riiuureissuja, laskettu pulkalla, hiihdetty, luisteltu, lasketeltu, kelkkailtu… Tehty kaikkea sitä, mitä vain talvella voi tehdä!

Aikuisena, valvoessani pakkasyössä mietin, kuinka helppoa on olla, kun on keskuslämmitys. Ei tarvitse herätä aamulla sytyttämään tulia hellaan, ellei halua. Lämmintä vettä tulee suihkusta ja vessakin on sisällä.

Pakkasyönä huomaan unelmoivani lämpimistä asioista: omasta rakkaasta vierelläni, untuvatäkistä, takkatulesta, lämpimistä lasten vartaloista kainalossani, ihanista villasukista. Kyllä elämä on ihanaa!
                                                Päivi











lauantai 19. tammikuuta 2019

Ämpärikansa



Seisoo nöyränä jonossa ämpärikansa.
Muistuttaako pakkomiellettä? Tavallansa.
Miten voisi luonnehtia tätä outoa jonoa,
on sillä sekä pituutta että rutosti kokoa.
Ei se pidä itsestään minkäänlaista meteliä,
kunhan saa ämpärinsä täyteen ilmaista sepeliä.
Ämpärien kyljissä on paljon tuttuja nimiä,
niin isolla, että ne näkyy, vaikka olisi pimiä.
Autotallin nurkkiin niitä on jo aiemmin pinottu,
ilmaiseksi saatua herkkua on aina himottu.
VAINIO, MULTASORMI, niin ja nuo kaksi alinta,
niissähän  on tekstinä VAPAAVALINTA.
Kaupunkilaisten on tietysti elettävä tarkkoina,
eurot mielessä, ajatukset vielä markkoina.
Tulee tuttu vastaan kantaen kahta sankoa,
”Toinen on meidän vaarille, vaatii ALANKOA”!
Oli hänellä selitys heti valmiina kysymättä,
ohi pyyhälsi autolle liukuestein pysähtymättä.
Naapurin muijakin vei koko suvulle,
en päässyt ihan tarkalle luvulle.
Voihan sitä joskus käydä niin,
että ämpärit alkavat käydä vähiin!
Silloin paljastuu jonottajan aito ajatus,
jos jään ilman, niin olihan tää taas yks kusetus!

Mutta…





Tässäpä on ulkoilua aivan parhaasta päästä, 
ensi kerralla lähde etuajassa jakopaikalle, ja – 
                                                                        säästä!


Eero











keskiviikko 16. tammikuuta 2019

Äidin ja pojan yhteinen harrastus


On se vaan jännä, miten geenit vaikuttavat. Eihän minun poikani ole koskaan nähnyt minun kirjoittavan tarinoita kynällä. Tarinoita olen kyllä lapsilleni kertonut käyttäen esimerkiksi satukirjoja. Pojat ovat sitten kertoneet äidille, mitä kuvissa on ja niistä on yhdessä keksitty satuja tai äiti on niitä kertonut.

Poikani on nyt neljäsluokkalainen. Kolmannella luokalla oli tehty kirjallisuusprojektia. Lapset saivat valita erilaisia kirjoja, joita lukea. Lisäksi piti kirjoittaa lukemastaan lyhyt esitelmä tai keksiä oma tarina. Yllättäen oma poikani keksi sen tarinan.

Luettuani tarinan en voinut kuin ihmetellä! Oliko sen tosiaan kirjoittanut oma, 10-vuotias poikani?! Käsittämättömän hyvin etenevä juoni, rikasta suomenkieltä ja vielä pitkä tarina. Pojan ainoa murhe oli, että tarina jäi kesken tilan loputtua. Ei kuulemma saanut kirjoittaa kuin yhden A4-sivun tietokoneella. No, tarinaahan on jatkettu tietenkin kotona vielä omalla ajallakin.

Mainitsin tässä taannoin, että äiti kirjoittaa myös tarinoita tällaiseen blogiin. Kysyin, olisiko pojallani kiinnostusta joskus kirjoittaa myös. Ja olihan hänellä! Tässä alla on 10-vuotiaan esikoiseni tarina Murre-koirasta. Nauttikaa, niin minäkin tein!
Tarina Murresta 

Olipa kerran Murre-niminen koira. Murre varasti kaikkien kavereiden luut. Murre sanoi: 

-         Onpa varastelu kivaa.

Sitten hän hautasi luut. Murre sanoi iloisesti:

-          Olenpa kekseliäs!

Murre laittoi pallon merkiksi, että luut ovat siellä. Hän heitti ylimääräiset mullat vahingossa autoon, joka oli täynnä multaa. Murre hoksasi, että autossa oli yksi luu. Murre katsoi autoon. Sitten hän alkoi panikoida ja huusi:

-         Voi ei! Apua! Autossa on yksi luu!

Lopulta luu oli kaatopaikalla.

Päivi











lauantai 12. tammikuuta 2019

Viimeistä päivää!


Noinhan sitä usein sanotaan, että ”eletään kuin”… Tätä kirjoittaessa, siis silloin kun, todellakin vietetään vuoden viimeistä päivää. Tänään oli 31.12.2018! Vuosi vuodelta tulee eletty aika ikään kuin lyhemmäksi. Tuppaamme puhumaan ajan kulumisesta ja sen kuluttamisesta. Viisaat väittävät, ettei aika mihinkään kulu. Toisin sanoen aika ei ole mitään kulutustavaraa. Sitä ymmärrykseni mukaan vain on. Nimeämämme ajanjaksot tulee käytettyä hyvinkin tarkkaan. Tavalliselle tallaajalle riittäisi ajan käytössä krouvimpi mittayksikkö. Mittalaite on kehittynyt uskomattoman tarkaksi. Hidas silmänräpäys tapahtuu ajassa mitattuna noin sekunnissa. Tässä ajassa pystytään esim. urheilusuoritukset laittamaan paremmuusjärjestykseen. Uskomatonta!

Me ajan kuluttajat olemme usein ihmeissämme, kun aika ei tahdo kulua. Tuskastuminen hitaaseen ajankuluun on kouriintuntuvaa. Siinä monesti on ns. hermot kireällä. Tuska nousee ”hattuun” tai laskee jalkoihin. Missään ei ole hyvä olla. Taikka päinvastoin ”aika ei riitä”! Hermoja sekin kuluttaa.

Tässä muistuu mieleeni pikkuveljeni tuska, kun aika ei kulunut. Silloin varrottiin joulupukkia tulevaksi. Pojan silmät tahtoivat mennä väkisin kiinni. Suu levisi haukotukseen ja kaikki oli yhtä tuskaa. Yhdessä käytiin portailla huutamassa pukkia tulevaksi. ”PUKKI TULE JO” kaikui pimenevässä illassa. Pukki vain viivytteli. Ei tietenkään tahallaan, sillä pukilla oli kuitenkin kysymyksessä vuoden kiireisimmät tunnit jäljellä.

Tulihan se tämä kovasti kaivattu joulupukki, käännettyyn nuttuun puettuna ja peruslukemalla oleva ilme kasvoillaan. Äänikin saattoi olla tutunomainen, vähän kuin maskin alta tulevana. Valkoinen parta vähän elottoman näköinen kylläkin oli. Myöhempinä jouluina parta kasvoi pituutta ja jotenkin pellavan tuoksu valtasi tuvan. Nuttu oli edelleen käännetty, mutta pukin silmät nauroivat kilpaa suun kanssa. Ajat paranivat ja nuttu muutti väriään punaiseksi ja karvareuhka vaihtui piippamyssyyn valkoisen tupsun kera. Porolla pukki ajeli edelleen.

Onko tuon ajan kulun suhteen mitään muistin kanssa tekemistä? Kyllä! Ja on hyvä, että muisti suojelee tavallaan meitä ajankulun nopeutumisen suhteen. Kuinka tuskaiseksi käyttämämme aika voisi muuttua, jos muistamme kokemamme tapahtumat tarkalleen.  Tuo muistikulta ikään kuin lyhentää tai sanotaan, että nopeuttaa, ajankulun tunnetta.

Jos lähimainkaan osasin laskea oikein, niin kalenterivuosi olisi 8760 tuntia (24 x 365 = 8760 h). Nopeasti vuoden tuntimäärä on mennyttä aikaa, joka ei koskaan palaudu takaisin. Muistoissa mennyt ajanjakso palaa luoksemme moninkertaisesti. Kun muistelemme jotakin tapahtumaa, niin elämme tuon ajan tavallaan uudelleen.  Tarina saattaa matkan varrella jonkin verran muuttua, mutta totena sen kuitenkin uudelleen elämme tai muistelemme.

Tuli mieleeni toinenkin vertauskohde – vastakkain ennen vanhaan ja nykypäivänä. Muistui mieleeni aidon joulukuusen ns. ”laatuvaatimukset”.  Silloin joskus joulukuusen piti olla näyttävä, mutta se ei voinut olla liian tuuhea. Tällaiseen tuuheaoksaiseen kuuseen ei voinut laittaa ”eläviä” kynttilöitä poltettavaksi. En tiedä, mitä mieltä kotivakuutus asiasta on. En kuitenkaan suosittele kokeilemaan. Kun sittemmin ns. sähkökynttilät tulivat muotiin, niin niitä ei hyväksytty lainkaan. ”Mikä sellainen joulukuusi on, missä on korvikekynttilät, ei niistä tule oikeaa joulun tuoksua edes”. Niiden kanssa oksat saivat olla tiheämmässä, mutta jotkut silti vannoivat elävien kuusenkynttilöiden nimeen. Niin ajat muuttuvat ja tavat sen mukaisesti.

Itse olen nähnyt suomalaisen kynttilätuotteen käytössä Tunisiassa v.1993. Joulukuusen kynttilä oli valon lähteenä Saharan erämaassa beduiiniteltassa. Me turistit olimme tuhlaavaisia. Kolme kynttilää paloivat ennen aikojaan. Isäntämme oli hieman ihmeissään, kun löysi vain tyhjän kynttilälaatikon. Hän katsoi ympärilleen ihmeissään: ”ei yhtään kynttilää – tuhlarit”. Näin kuvittelin vahtina olleen beduiinin ajatelleen silloin joskus.

Sivistyksen keidas siinä ihan vieressä. Hotellin teltta-alue oli sähkötolpilla varustettu, mutta itse teltan sisätilat olivat pimennossa. Kamelilla ratsastimme, mutta onneksi oli taluttaja joka kamelin suitsissa. Kuivat oli olosuhteet, jossa erämaan laivat seilasivat. Kangastusta emme nähneet, mutta sen sijaan melko näyttävän auringon nousun. Vertasin auringon nousua kokemaani tammikuun 12 päivän tienoilla Kiilopään tunturin takaa nousevaan valoilmiöön. Molemmat ovat komeita ja vaikuttavia, mutta kyllä Lappi vei voiton. Tunisian hiekalla seisten ja Lapissa hiihtäen nautin molemmista näkymistä. Erämaan tuntu vallitsi molempia paikkoja. Kumpuilevaa oli Saharassa, mutta niin oli myös Lapissa. Molempien kohteiden ensimmäiset asukkaat kuuluvat ammatiltaan ns. paimentolaisiin – näin olen ymmärtänyt.

Ilma ulkona on tällä kirjoitushetkellä suojan puolella +4 C. Pauke kuuluu uudenvuoden juhlinnan merkeissä. Juhlijat ampuvat rakettinsa taivaan tuuliin ja ovat kauppiaiden kera onnellisia. Maksuväline on vaihtanut lukemat miinus- ja plusmerkkisiksi. Näin elämä jatkuu. Kun toinen antaa niin molemmat saavat. Toivotaan kuitenkin, että molemmat elävät terveinä loppuelämänsä. Olisi kauheaa, jos toinen menettäisi esim. silmänsä.

Silloin joskus Suomessa paukkui vielä kovemmin. Määrätyissä kohteissa ammuttiin valoraketteja. Niiden valossa nähtiin paremmin ympäristö. Sen seurauksena ympäri maailmaa surusanomat tavoittivat kodit. Tulihan sitten se näennäinen rauhakin vihdoin maailmaan. Kansat vannoivat rauhan nimeen, aseet kohdistettuna länteen ja itään. 

Vuoden vaihtuessa tinoja sulatellaan ja valetaan niin, että vesi roiskuu. Tosin tämä taitaa olla vain huhua – tämä tinan valamisjuttu. Joskus tinan eli lyijyseoksen roiskeista muka näki, miten raha ja naimakelpoisuus oli kaupan. Harvalla on taitoa käyttää mielikuvitusta tinakuvioiden tulkitsemiseen. Ehkä Tuomas Kyrö olisi spesialisti näkemään hauskalla tavalla ihmiskunnan tulevaisuuden ns. uudenvuoden tinasta. Tosin hän saattaisi myös pahoittaa siitä mielensä!




Nyt alkaa kotikadulla sellainen pauke, että on parasta toivottaa Hyvää Edessä Olevaa Vuotta 2019!
  Niilo











keskiviikko 9. tammikuuta 2019

Vapaaehtoisesti

Mitä vapaaehtoistyö merkitsee sinulle? Itselle se merkitsee pitkälti elämän sisällön rikkautta. On mahdollisuus tehdä monenlaista, näyttää kyntensä ja olla monessa mukana. Toki ilman rahallista korvausta. Rahalla ei voi mitata kaikkea, mutta joskus kyllä välähtää mieleen, että onko ihan järkevä, kun vapaaehtoistyö vie aikaa ja rahaa… 

Loppuvuodesta aina joutuu tekemään tilinpäätöstä menneestä vuodesta monessakin mielessä. Nykyään rahoittajatahot vaativat todella paljon tietoja yhdistyksiltä. On aika työlästä kerätä kaikkea tilastotietoa, joita liitto ja rahoittajat kaipaavat. Varsinkin pienissä yhdistyksissä vapaaehtoisvoimin tehtävä tilastointi on raskasta. Tähän, kun joku keksisi älyttömän yksinkertaisen sovelluksen, jota voisi käyttää, olisi elämä todella helppoa! Sovelluksen tulisi toimia kaikissa yhdistyksissä ja mielellään älypuhelimella. Silloin voisi heti merkitä tunnit ylös oikeaan paikkaan ja yhdistykseen.


Vaikka olen itse ollut mukana yhdistystoiminnassa vuosikymmenet, ei tilastointi muutu yhtään sen helpommaksi. Näkeville se on jo vähän muuttunut, kun on olemassa kaikenlaisia valmiita pohjia, joihin vain merkata tunnit. Ja kun ne tunnit merkkaa heti, ei ongelmaa ole. Tammikuu sujuukin yleensä vielä ihan helposti, mutta kevään edetessä yhä useammin huomaa, että jättää vapaaehtoistyön tuntien merkitsemisen siihen, kun… Ja sitä siihen, kun-hetkeä ei sitten tulekaan. Ja taas vedetään hatusta joulu-tammikuussa, mitä tuli tehdyksi ja kuinka monta tuntia siihen meni…

Itse olen ollut varsin jämäkkänä ja merkinnyt vuonna 2018 kaikkien eri yhdistysten hyväksi tekemäni vapaaehtoistyön tunnit ylös viikoittain. On siinä ollut hommaa, mutta kyllä oli helppoa nyt koota tietoja.

Hämmästyin! Olen tehnyt useissa eri yhdistyksissä yhteensä yli 5 kuukautta täyttä työaikaa. Tämä siis keskimäärin laskettuna. Yhdistyksissähän kesä-elokuu on melkoisen hiljaista aikaa…

Älä siis koskaan itse väheksy sitä, mitä teet! Jokainen tekee vapaaehtoistyötä resurssiensa mukaan ja kaikki tehtävä työ on arvokasta. Laitapa ihan huviksesi joskus ylös, paljonko teet vapaaehtoistyötä. On kiva huomata, että tekemistä riittää, vaikkei palkkatyötä olekaan! Tämä vapaaehtoistyö on arvokasta ja lisää hyvinvointia yhteiskunnassamme.

Toivotan jokaiselle antoisaa vuotta vapaaehtoistyön parissa! 
Päivi