Kylmää!

Sanaan on koira "haudattuna"!  Minkälainen koira lie, niitä kun on niin monta eri rotua. On myös mustia, vaikka se saattaakin olla ns. monirotuinen ja värinen, mutta on kaikesta huolimata isäntänsä lemmikki ja tosi ystävä. Hyvin usein Musti liehakoi niin isäntäänsä kuin emäntäänsä. Mustilla saattaa olla isäntä ja emäntä samassa persoonassa, mutta useimmiten emäntä tarjoilee, toivottavasti kellon tarkkuudella, muonan ystävälleen, jonka häntä heiluu ja joka haukkuu ystävyyden merkiksi.

Kylmää! Saattaa joku huudahtaa tai sanoa ihan tavallisella äänenpainolla ja kesähelteellä luvatessaan suorittaa jonkun tehtävän. Meilläpäin sanottiin vihtiläisistä: "Kylmää vaikka olis kuinka kuuma hellepäivä". Se on niitä murteiden ihanuuksia ja ilmaisutapoja. Murteissa on mausteena se äidinkielen suola.

Muistissani on ajanjakso, jonka aikuiset ja kirjoitustaitoiset merkkasivat luvulla 1940. Tuskin itse silloin tiesin vuosiluvuista yhtikäs mitään, tapahtumia siitä ajasta on kuitenkin jäänyt mieleeni. Toisin sanoen, kun ikää kertyi, niin senkin ajanjakson osasin laittaa kutakin kohdalleen. Kylmää sinä talvena riitti. Herra pakkanen paukkui nurkissa ja ”siellä jossain” paukkui pakkasen lisäksi tykit ym. aseet.  Ikkunasta ja pihalla katseltiin kun pääkaupunkiamme hävitettiin. Tosin minä en sitä niin osannut ymmärtää. Tuskin kakaran mielikuvitus ylti sille tasolle. Sen ymmärsin, että nyt oltiin lujilla. Ikävä oli veljeä ja isää.

Kylmä tunkeutui luihin ja ytimeen. Sen ymmärsin ihan konkreettisesti. Aamulla kun herättiin, niin laski- ja vesiämpärit olivat  jäässä. Joku voi tästä ajatella, että olipa Niilo -pojan koti hatara. Ei voi niin kylmä tulla, että vesi ämpärissä jäätyy. Ei se tietenkään jokapäiväinen näky ollut, mutta kyllä yli 40 asteen pakkanen voiton vei kodin lämmöstä. Kotinmme oli melko uusi hirsistä rakennettu ja juuri ennen sotaa ulkovuoraus tehty, ja ajat kun rauhoittuivat niin lämpöäkin riitti.

Ellei vesiämpäriä oltu sanomalehdellä peitetty, niin vesipinta oli vähintään riitteellä. Ja jos ei leivinuunia ollut käytetty, niin jäätä ilmestyi. Puuhellan lämpö ei riittänyt. Tuli tällainen toteamus mieleeni: "Ovi kiinni - ostopuut".  Ovet piti visusti pitää kiinni, niitä oli kolme: ulko-ovi johti ns. tuulikaappiin ja siitä kylmään eteiseen ja edelleen keittiöön eli tupaan. Tämän eteisen kaapisto muodosti kylmäkaapit. Kellarissa säilytettiin maito ja muut kylmää tarvitsevat ruokatarvikkeet. Silloin kellarin ovi sai vanhat täkitkin lämmön karkaamisen ehkäisyyn. Hiilipadan hehku kellarin lattialle auttoi etteivät perunat jäätyneet.

Sota oli sotaa kotirintamallakin. Määräys oli, että ns. tuplaikkunoiden pito oli kieletty. Vaarana  olivat pommihyökkäykset, jotka olisivat rikkoneet ikunalasit. Muistan hyvin ullakolla kohdan johon sisimmäiset ikkunat oli pakattu. Sen vuoksi pakkanen tunkeutui sisään yksinkertaisen lasituksen läpi. Joka ikkuna oli varustettu ns. rullaverhoilla. Valon kajoa ei saanut näkyä ulos pommitusvaaran vuoksi. Joka kylässä oli henkilö joka kävi tarkastuskäyneillä. Huomautuksen sai, jos verho oli huonosti paikallaan. Mielestäni se ei ollut mikään huolen aihe. Jokainen ymmärsi mistä oli kysymys. Näin lisättiin olemassaolon turvallisuus.

Toimeen sitä silloinkin tultiin. Kaikista tuli pula. Myös polttopuista. Kyllä raaka-ainetta oli, mutta tekijöitä puuttui. Kaupunkilaiset tietenkin ensimmäisenä ja pahiten kärsivät lämmitysaineesta tai siis sen puutteesta. Sähkön käyttö oli rajoitettu. Myöhemmin märättiin ”pakkotyön omaisesti vapaaehtoisesti” henkilöitä täydentämään polttopuu-varastoja. Oli koko kansan mottitalkoot, yhteistä vapaaehtoistyötä, josta sai ylimääräisenä palkkiona ns. Tehopakkauksen. Kahvi, sokeri ja tupakka olivat haluttua tavaraa.

Päivi tuossa kirjoitteli mm. pakkaskeleistä ihan mukavan kirjoituksen. Siitä sai alkunsa se, että aloin muistella lapsuuteni ja nuoruuteni aikaa. Säätilat on ainakin omasta mielestäni muuttuneet kautta linjan lauhemmaksi. Kuitenkin otin aiheeksi ääritapauksen eli ns. sotatalven säät. Pakkanen palellutti silloin paljon muutakin, mutta esim. hyvin paljon omenapuita. Lunta riitti, sanotaanko, että yli oman tarpeen. Lumikaan ei antanut omenapuille suojaa. Isäni harrasti niiden  viljelyä. Eli silloin meillä oli yli 20 isoa omenapuuta. Niiden suojana oli pieni mäen kumpu ja tonttimme pohjoisella puolella vankka metsä. Eli kotini oli ikäänkuin kuusimetsän suojassa. Tämä yhdistelmä ja lumi suojeli omenapuiden paleltumisella.

Taisipa tuo samainen pakkasherra suojella sinä vuonna koko Suomen kansaa.

Kyl se nii o, et kyl mää pirän enämpi lämpösest ku kylmäst. Kuuma sauna o poikaa, mut kesäl ei sais ol liika kuuma, kyl lämmyses o kylliks!

                                                         Niilo