On se
vaan jännä, miten geenit vaikuttavat. Eihän minun poikani ole koskaan nähnyt
minun kirjoittavan tarinoita kynällä. Tarinoita olen kyllä lapsilleni kertonut
käyttäen esimerkiksi satukirjoja. Pojat ovat sitten kertoneet äidille, mitä
kuvissa on ja niistä on yhdessä keksitty satuja tai äiti on niitä kertonut.
Poikani
on nyt neljäsluokkalainen. Kolmannella luokalla oli tehty
kirjallisuusprojektia. Lapset saivat valita erilaisia kirjoja, joita lukea.
Lisäksi piti kirjoittaa lukemastaan lyhyt esitelmä tai keksiä oma tarina.
Yllättäen oma poikani keksi sen tarinan.
Luettuani
tarinan en voinut kuin ihmetellä! Oliko sen tosiaan kirjoittanut oma, 10-vuotias
poikani?! Käsittämättömän hyvin etenevä juoni, rikasta suomenkieltä ja vielä
pitkä tarina. Pojan ainoa murhe oli, että tarina jäi kesken tilan loputtua. Ei
kuulemma saanut kirjoittaa kuin yhden A4-sivun tietokoneella. No, tarinaahan on
jatkettu tietenkin kotona vielä omalla ajallakin.
Mainitsin
tässä taannoin, että äiti kirjoittaa myös tarinoita tällaiseen blogiin. Kysyin,
olisiko pojallani kiinnostusta joskus kirjoittaa myös. Ja olihan hänellä! Tässä
alla on 10-vuotiaan esikoiseni tarina Murre-koirasta. Nauttikaa, niin minäkin
tein!
Tarina Murresta
Olipa kerran Murre-niminen koira. Murre varasti kaikkien kavereiden luut. Murre sanoi:
-
Onpa varastelu kivaa.
Sitten hän hautasi luut. Murre sanoi
iloisesti:
-
Olenpa kekseliäs!
Murre laittoi pallon merkiksi, että luut ovat
siellä. Hän heitti ylimääräiset mullat vahingossa autoon, joka oli täynnä
multaa. Murre hoksasi, että autossa oli yksi luu. Murre katsoi autoon. Sitten
hän alkoi panikoida ja huusi:
-
Voi ei! Apua! Autossa on yksi luu!
Lopulta luu oli kaatopaikalla.
Päivi
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti