keskiviikko 29. huhtikuuta 2020

Päivälenkki

Lenkille, lenkille... Tämä on tätä aikaa, kun pitää sopeutua yksin olemaan. Olen siihen kuitenkin jo tottunut vuosien myötä.  Koronan myötä se saa konkreettista etua. Ei välttämättä tarvitse sitä juttukaveria mukana, vaikka meneehän se lenkkeily aina joutuisammin, kun vähän ”höpöttää” välillä.

Muistin kuitenkin, että ostin sellaisen ”härpäkkeen” jossain vaiheessa.

Sankakuulokkeet.

Korvakuulokkeet, musiikkia kännykästä ja matka menee hyvin. Pyörälenkille ne alun perin ostin, mutta nyt ovat myös hyötykäytössä.  Jossain vaiheessa voi ottaa vaikka tanssiaskelia, no ei kai, mutta tekis mieli. kun tulee lempparimusiikkia.  

Älyranneke, jonka tällä näytöllä päivä, aika sekä askelten määrä.

Ja sitten tää toinen ”härpäke” on tämä monitoiminen askelmittari-, kello- ja mitä kaikkea. Tekee liikkumisesta mukavaa, kun on niin harmaata vielä joka puolella. Mielenkiintoa lisää tuo askelten määrä, joita voi aina lisätä ja ne näkyy aina tässä mukana. Joku on joskus sanonut sellaisen lauseen: ”Liikunta on lääkettä”. Allekirjoitan. Ja tuo aurinko, tuntuu, että on aika herätä talven horroksesta.


Olihan tuolla jossain lenkkipolun varrella jo sinivuokkojakin tai mun ”hortonomin” silmin näyttivät siltä. Ne voi olla kyllä niitä toisia sinisiä, jotka kukkivat tähän aikaan. Nimi on hämärän peitossa. 
Kappale taivasta, jolle vielä lehdettömän puun takana, kaukana, näkyy kohoava kuumailpallo.

Olipa tässä yks päivä jo ilmaantunut tuo ISO ilmapallokin taivaalle.

Korona on kuitenkin hiljentänyt kaiken. Ohjeita on tullut ”tuutin täydeltä”. Joku tekee taulukkoja, miten tämä tulee vaikuttamaan Suomessa. Kaupoissa ei ole pahemmin ruuhkaa. Tai mä en ole vissiin ollut siihen aikaan, kun ei ole sitä ruuhkaa. Onneks on ruokaa sen verran aina kotona ja sitä wessapaperiakin, ett’ei tarvitse siellä kaupassa usein käydä.

Mutta olen optimisti, kyllä me tästä selviämme.
                                                                     Sisko




lauantai 25. huhtikuuta 2020

Pidetään huolta toisistamme ja itsestämmekin

"Mitä tänään mietin🤔. Sitä kuinka ennen, siis aikaa ennen nyt oli välillä tulisilla hiilillä, kun ei ollut rientoja ja muita menoja eli ns. koti-iltoja. Nyt on suorastaan ihanaa, kun edessä on vapaa viikonloppu ja ei tarvitse poistua kotiovelta minnekään. Ja töiden jälkeen suihku on aivan taivaallinen paikka, päivän pöpöistä puhdistautumista ulkoisesti. Olen vain "kaupantäti" eli en pahimmassa tulilinjassa maamme hoitohenkilökuntaan, laitoshuoltajiin ja muihin tärkeisiin ammattiryhmiin nähden, mutta silti välillä arkisin mietityttää töihin lähtö. Meillä jokaisella on joku lähipiirissä, joka kuuluu riskiryhmään. Pidetään huolta toisistamme!!! ❤️” 

Näin kirjoitti tyttäreni koronaviruksen saavuttua maailmalta Suomeen.

Kasvosuojin varustettu 3-henkinen perhe. Piirroskuva.

Tämä virus valloitti myös tiedotusvälineet, joista kaikki pauhaavat siitä tuutin täydeltä. Käynnissä olevat aseelliset selkkaukset ovat jääneet tiedottamisessa kakkoseksi. Taistelu virusta vastaan on etusijalla. Syystäkin, koska kyseessä on koko maapalloa koskeva asia. Sodassahan aina vastapuoli koettaa torjua hyökkäyksen. Toivottavasti torjuntataistelu koronavirusta vastaan tuo pikaisen voiton. 

Tämän voiton saavuttamiseen tarvitaan kaikkien panos. On uskottava, että vihollinen viruksen muodossa on tosi ovela. Se ei pidä melua itsestään ja on näkymätön. Tämä vihollisemme ei huuda uraa eikä hakkaa päälle taistelu- eli sotahuutoja. Sen ei tarvitse. Ei ole pitkää aikaa siitä, kun olimme taisteleva osapuoli, isämme ja veljemme tehostivat sotahuudolla hyökkäystilanteissa. Silloinkin maailma oli kauheassa tilanteessa. Kun Väinö Linnan romaanin mukaan tehty Tuntematon sotilas näytettiin valkokankaalla; nuoret katsojat totesivat: “ei voi olla totta, ei siellä noin kauheaa ollut”. Eräs veteraani kuuli mitä nuoret puhuivat ja totesi siihen: “ei ollutkaan, siel oli monta kertaa kauheempaa”! Sota oli katastrofin aikaa. Maailma lamaantui, elämä oli vaikeaa. Ihmisiä vammautui, lapset menettivät isänsä. Lama ja puute oli todellinen. Kuinka meidän käy, oli monen päällimmäinen ajatus. Siitä selvittiin työtä tehden, yhteistyö oli voimavaranamme. 

Voimme kuvitella, että koronavirus hyökkää yksilönä ja me teemme huolimattomalla käytöksellämme siitä sotajoukon.  Sitä vastaan tiedehenkilömme avustajineen valmistelee vasta-asetta viruksen torjuntaan.

Suojautumiseen käsineet, kasvosuojus ja käsidesipullo.

Se on mittava määrä erilaisia juttuja; lääkkeet, hengityslaitteet ja suojautumisvälineet. (Uutisten mukaan valtioiden ja maanosien kiistaa riittää tästäkin asiasta.) On kerrottu, että laitteiden kysyntä olisi suurempi kuin valmistuskapasiteetti. Koronavirus leviää nopealla vauhdilla. Yksi pienenpieni “ötökkä” kun pääsee tarttumaan ihmisistä ihmisiin sylkipisaroiden tai kosketuksen välityksellä, jopa oletetaan sen olevan vaarana myös ilmassa säilyvinä partikkeleina, joita jää elämään myös kaikille pinnoille, joihin tartunnan saanut koskettaa. Sillä tavalla viruksen uusi kantaja eli isäntä, jolla ei ole puhevaltaa, kasvattaa ja hyysää tätä pahaa tulokasta, joka jakaantuu ja muuttuu, saattaen jopa tukehduttaa isäntänsä. Nesteestä täyttyvistä keuhkoista ei happea verenkiertoon saa. Tukehtumiskuolema on tosi kivulias - ymmärtääkseni.  Mutta miksi suomalaisen on niin vaikea taipua ohjeistukseen? Emmekö ymmärrä niiden olevat itsemme, kaikkien lähimmäistemme ja koko Suomen kannalta ensiarvoisen tärkeää noudattaa. Siksi tuo alkuun lainaamani “mitä tänään mietin”. Tuon kysymyksen voisi jokainen esittää itselleen ja vastata rehellisesti, että taas tarvitaan “Talvisodan henkeä”, jotain yhteistä ajattelemisen ja tekemisen voimaa, jolla selätämme tämän vihollisemme. Ja sairastumistilanteen normalisoiduttua, edelleen yhdessä toimien, rakennamme Suomen takaisin nousuun - niinhän me olemme tehneet sotien jälkeisenä aikana aina ennenkin! Yhteisvoimin kansana!
Niilo

Ps. Kaikesta huolimatta meidän on otettava järki käteen ja elettävä niin kun neuvotaan. Seitsenkymppisten ja sen yli on pysyttävä kotioloissa eli “arestissa” - mahdollisimman vähän kosketuksissa ympäristöön. Liikuntaa tarvitaan, mutta ei porukassa. Me kauan eläneet olemme riskiryhmää alentuneen altistumisherkkyyden takia.

Joku on jo sanonut: “KYLLÄ SE SIITÄ”!
Pöydän äärellä potilas, sairaanhoitaja ja lääkäri, joka kohottaa peukkua!







keskiviikko 22. huhtikuuta 2020

Savustuksen helppoudesta

Olipa kerran aviomies, joka piti ruoanlaittamisesta. Hänellä oli ihana perhe, varsinkin vaimo. Isännän syntymäpäivälahjaksi emäntä osti kaasusavustimen rakkaalleen. Ajattelihan rouva toki tässä niin itseään kuin koko perhettäänkin.

Eräänä huhtikuun perjantaina, joka sattui vieläpä olemaan pitkäperjantai, oli aika koota isännän syntymäpäivälahjaksi saatu kaasusavustin. Kymmenen jälkeen aamulla oli isäntä poikineen jo pihamaalla avaamassa isoa pahvilaatikkoa.

Tovi jos toinenkin siinä meni kootessa tätä kauan kaivattua kaasusavustinta. Lähes loppuvaiheessa huomattiin, että savustimen mukana oli tullut vahingossa kaksi samanlaista osaa. Toisessa seinässä olisi pitänyt olla reikä, toisessa ei. Tämän paketin mukana tulleissa seinissä ei kummassakaan ollut kyseistä reikää. Nälkä alkoi jo olla, joten todettiin, että mennään ehjilä seinillä.

Savustin kasassa, joten kaasupulloa hakemaan huoltoasemalta. Kaasuletkun asennus ja yhdistäminen savustimeen tuotti pettymyksen: letku oli liian lyhyt. Ei auttanut grillistä otettu kaasuletkukaan asiaa, sekin oli liian lyhyt.

Nälästä kiukkuisina lähtivät isä ja pojat ostoksille. Hankittiin uusi, pidempi kaasuletku ja tulihan siinä paljon muutakin mukana…

Valokuva jutun kaasusavustimesta ja siihen liitetystä kaasupullosta.

Lopultakin saatiin savustin toimintaan. Emäntä suolasi kalan ja liotti leppälastut. Mutta voi, savustimen piti olla ensin tyhjänä ja täysillä 30 minuuttia, jotta kaikki ylimääräiset pöpöt saivat kyytiä.

Nälkä oli jo niin, että näköä haittasi, muidenkin kuin emännän näköä. Lopultakin iltakuudelta tuli lämmin, savustettu kala ulos savustimesta.

Oi sitä onnen määrää, kun kokonainen iso kalafilee hävisi nälkäisiin suihin huokausten siivittämänä. Herkkua oli! Ja siitä pitkäperjantaista tuli kirjaimellisesti nimensä mukainen. Niin pitkään ei koskaan ole ruokaa odotettu, eikä se koskaan ole niin hyvältä maistunut! Ja koko kesä edessä tuon ihanuuden kanssa! Mitä kaikkia herkkuja vielä saadaankaan…
Päivi 

lauantai 18. huhtikuuta 2020

Kevät keikutellee… entäs takatalvi


Vanha suomalainen sanonta ja kansanviisaus tuo keikuttelu. Kustaa Vilkunan tallentama perimätieto perustelee monella tapaa tuota keikuttelua. Pääasiassa kuitenkin säitten suhteen.


Pajun oksa, jolla jo kukkiva "pajunkissa" on peittynyt puolittain juuri sataneeseen lumeen.

Yhtenä päivänä satelee lunta, toisena aurinko lämmittää jo niin, että tekisi mieli unohtaa villahousut vaatetuksestaan. Varsinkin tämän SYTYn kotikaupungin, Salon horisontin mukaan – vai kuinka tuollaisia olinpaikkamääreitä oikeaoppisesti kuuluu ilmaista.

Joka tapauksessa tiedämme kuitenkin, että täällä jo koko kulunut talvi on ollut täysin erilainen, mitä esimerkiksi 67. leveyspiirin pohjoispuolella. Meillä puisto- ja pihanurmikot näyttävät kuin juuri alkavan muuttua vihertävämpään suuntaan, kasvukauttansa aloittelemaan. Ja suurimmassa osassa Sodankylän yläpuolisessa Suomessa on lumen syvyys tällä hetkellä vielä reilusti toisella metrillä! Kinokset siellä keikuttelisivat, jos peltipailakalla varomattomasti alkaisi vauhdin hurmasta nautiskelemaan.

Ei siis vertailukelpoista tuo lumitilanne. Eikä moni muukaan asia noin pikaisesti vilkaisten. Kuinka siis pääsisimme tutkiskelemaan kevään keikuttelua heidän ja meidän välillämme?

Otetaan nyt sitten mukaan myös tuo otsikon takatalvi: täällä ”syvässä etelässä” sellaiseen (Ilmatieteen laitoksen mukaan) ei ole edes mahdollisuutta, kun tähän mennessä ei vieläkään ole alkanut edes se terminen talvikaan! (Talvi alkaa, kun päivän keskilämpötila laskee pysyvästi 0 asteen alapuolelle. Pysyvällä muutoksella on tarkoitettu 10 päivän putkea.) Terminen kevät puolestaan alkaa, kun päivän keskilämpö nousee pysyvästi 0 asteen yläpuolelle. 

Häikäisevän kirkas auringonpaiste puitten runkojen välistä.

Valon määrässähän pohjoinen ohitti jo meidät päivän pituudessa. Vielä matalalta paistava aurinko häikäisee silmiämme; siellä enemmän mitä etelässä, sillä lumen heijastava vaikutus lisää silmien ärsytystä. Täällä taas vain näyttöpäätteellä työskentely on melkoinen rasite silmille. Varsinkin nyt, kun etätöissä harvalla sen kodin työpisteen valaistusolosuhteet tuskin täyttävät normeja. Mutta kuinka tuotakaan vertailisit? Ja miksi? Eihän me sille mitään mahdeta, siihen kun ei vaikuta minkäänlaiset rajoitukset taikka suojautumiset – paitsi aurinkolasit häikäisyyn, mutta jos oikein sananmukaisesti ohjeistusta noudatamme, niin eihän se sisällä häikäise! 

Kotona lueskeleva tuumii miksi jotkut yhä haluavat kokoontua porukoihin - kaiken uhallakin...

Mutta se sitten ihmetyttääkin, että kuinka ja miksi uutisoidaan niin monen jättävän oman ja kanssaihmisten turvallisuuden ja terveyden sattuman varaan? Töissään käyvän ryhmän riskittömyyden säilyminenkin on ihan ymmärrettävästi kiinni ohjeitten sanatarkasta noudattamisesta, mutta kun sitten meissä, riskiryhmäläisissäkin, kuuluu olevan ihmisiä, jotka kuvittelevat, että eihän se nyt minuun… 
Melkoisia kamikazelentäjiä!

Minusta meistä jokaisen olisi allekirjoitettava se kehotettu oma osamme avusta (jos olosuhteet sallivat): "Minä pysyn kotona!"

Mitäkö tekemistä näillä asioilla on sen enempää kevään keikuttelun kuin takatalvenkaan kanssa? Niinpä! Pistin tuollaisen otsikon ja alun siksi, ettei keneltäkään jää avaamatta, jos tämä koronauutisoinnin yltäkylläisyys on jo kyllästymisen riskirajoilla - tai yli sen toleranssin...

No, tuota takatalvea nähtävästi emme joudu väistelemään, ainakaan tälle kesän alulle, ei täällä "Lannanmaalla"! Mutta melkoista keikuttelua kevään tulo on ollut - sääilmiöiden vaihtelevuuksien ja viruksien väistelemisen kanssa. Eikä se liene vielä läheskään ohitettu olotila - vaihtunee vain alkukesän keikutteluksi!

Piirroskuva, jolla havainnoidaan, että jo riittävä etäisyys estää viruksen leviävän toisiin ihmisiin.

Mutta jos me kaikki olisimme nyt jo oppivaisia noiden ohjeiden mukaan elelemisessä, niin kokonaisuuskin palautuisi lähes entiselleen selkeästi ja nopeammin. Tosin siitä se sitten alkaa; uudelleen opiskelu; siihen elämään! Nyt on ensiarvoisen tärkeää pitää huolta itsestämme, se edesauttaa myös kanssaihmisiämme ja sitten kun olemme tuossa elämäntapojen uudelleen opettelussa, olisimme mahdollisimman runsaslukuisena joukkona sen oppilaina!



keskiviikko 15. huhtikuuta 2020

Riverdance ei olekaan sama juttu kuin rivitanssi...

Aloitin syksyllä uuden harrastuksen, irlantilaisen tanssin eli tuttavallisemmin irkkutanssin. Eksyin kokeilemaan sattumalta, kaverin houkuttelemana. Vanha tuttu lavisryhmä oli täyttynyt ennen kuin ehdin ilmoittautua, ja hyvä niin, koska muuten en tietäisi irkkutanssista edelleenkään mitään. Oikein toimiva tapa muuten aloittaa uusia juttuja näin vahingossa, olen ennenkin löytänyt hauskoja harrastuksia ilmoitustaululta tai tutun vinkkaamana!

Minulle Euroviisujen Riverdance-esitys vuonna 1994 ei jättänyt pysyvää muistijälkeä. Varmaan nukahdin telkkarin ääreen, jos edes seurasin koko viisuja. Rivitanssia taas pääsin kokeilemaan serkkuni syntymäpäivillä, ei siis kokemuspohjaa siitäkään. On ollut hauska huomata miten iloisesti nämä kaksi lajia menevät sekaisin. Riverdance muistuttaa suomalaisen korvissa niin paljon rivitanssia, että erehtymisiä on odotettavissa. Ja saattaahan molemmissa alkuasetelma olla rivimäinen, mutta muuten eroja on aika paljon. 

Irlantilaistanssijain jalkoja ilmassa askeltamassa.

Asut, askeleet, musiikki... itse olen tutustunut vasta alkeisiin, mutta varpaisillaan on tullut oltua enemmän kuin missään muussa liikunnassa. Lonkkien ulkokiertoa harjoitellaan ja kädet viuhuvat missä sattuu, kun ne “oikeilla tanssijoilla” pysyvät alhaalla, vaikka taivas putoaisi.

Irlantilaistinssin jalkojen asentoja jalkineiden koskettaessa sekä kantojen, että kärkien osaalta lattiaan...

Irlantilaisen tanssin synnystä on erilaisia tarinoita, ja yksi kertomus on, että kun kansaa kiellettiin tanssimasta, pidettiin ylävartalo paikallaan, jottei tanssi näkyisi ikkunasta... olipa tarina totta tai tarua, tanssiasennon kuten liikkumisenkin tulisi näyttää vaivattomalta ja kevyeltä. Siinä onkin hyviä tavoitteita seuraavalle vuosikymmenelle. Ihan sinne Michael Flatleyn tasolle tulen tuskin yltämään, mutta olisihan sekin jo jotain, että saisi jalat liikkumaan musiikin tahtiin!

Tanssiterkuin, Auli


lauantai 11. huhtikuuta 2020

Mämmiä

Mämmillä on vitsailtu iät ajat suomalaisten kummallisista ruokatottumuksista. Talkkuna on toinen. Muistan jo koulupoikana kuulleeni sellaisen lauseen, joka on jäänyt mieleeni. Savolainen oli eksynyt Hämeeseen ja syönyt mämmiä. Aamulla hän sanoi: ”Millaist mämmii se on, kun illalla syö, niin aamulla on kurat repussa?” Näin voi käydä herkemmille.

Olen kotoisin siis Hämeestä. Kotipaikkakuntaani Orivettä kutsutaan myös ”Mämmiläksi”. Sen on tehnyt kuuluisaksi Tarmo Koivisto.

Tarmo Koiviston MÄMMILÄ -kirjojen ja sarjakuvien logo.

Hänen isänsä oli suutari, jonka luona olen nuorena 1950-luvulla korjauttanut monet kengät. Kun olin hänen suutarin verstaassaan Paltanmäen juurella, hän mieluusti uteli minun kotiasioistani. Syy oli se, että tämä suutari Kalle Koivisto oli politiikassa mukana ja minun isäni taas oli Oriveden kunnanvaltuuston puheenjohtaja.

Muistan oikein hyvin sen kerran, kun Kalle oli ensin udellut kaikenlaista, niin hän sitten esitteli Tarmon piirustusta minulle kehuen poikansa taitoja. Minun muistikuvani mukaan Tarmo oli piirtänyt voipaperille läpi kuvan jostakin Aku Ankka-lehden sivusta. Myöhemmin verstaan seinällä oli runsaasti Tarmon piirustuksia. Minua vähän nuorempi Tarmo on tehnyt sarjakuvakirjoja tästä ”Mämmilästä”. Tänään hän piirtää mm. pilakuvaa APU-lehteen, sivu 11. Toinen naapurin poika Mämmilästä, Hannu Parpola, oli aikoinaan APU-lehden päätoimittaja!

Minun kotitalooni oli ennen talvisotaa valmistunut laajennusosa. Siinä oli makuukamari ja verstashuone, jossa oli höyläpenkki ja puutyökalut. Nurkassa oli punaisista tiilistä muurattu leivinuuni.

Muutama tuohesta tehty mämmirove , joista suurimmassa on lusikka valmiina nautintoon...

Äitini osasi tehdä mämmiä oikeisiin tuohituokkosiin. En tiedä kuka ne oli tehnyt. Todennäköisesti Tuomen mummo Enon kunnasta, joka teki meille myös saunavihdat koko talveksi. Yksi sellainen tuokkonen on minulla vieläkin muistona. Jos mämmi oli uunissa tuohituokkosessa ilman voipaperia, oli sen puhdistaminen työlästä. Tuokkosia oli varmaankin paljon, koska niissä mämmi meillä oli yleensä ilman voipaperia. Olen aina syönyt mämmiä mielelläni – kävin juuri mämmi -välipalalla kesken tämän kirjoittamisen – ja jatkan uusin ajatuksin syötyäni ”Kymppi”-mämmiä ja Flora Vanillea.


Ennen vanhaan oli kermaa ja maitoa kyytipoikana. Tiedän, että moni ei voi sietää mämmiä ollenkaan. He ovat yleensä samoja, kuin talkkunanvastustajat. Nykyään kaupassa on monentyyppistä mämmiä. Ostan aina sitä samaa hyväksi havaittua, jota äsken söin.

Tyttäreni on työssä Frankfurtissa Deutsche Bankissa. Sen investointiosastolta oli hänen tuttava naishenkilö Helsingissä avaamassa pankinkin rahoittamaa kauppakeskusta. Se tapahtui pääsiäisen aikaan pari vuotta sitten. Joku suomalaisista isännistä oli houkutellut hänet maistamaan mämmiä! Aika harvinaista on, että joku ulkomaalainen edes maistaa. Seuraavan kerran, kun olimme lähdössä Saksaan ja tämä naishenkilö sai tietää matkasta, hän kysyi, voisinko tuoda hänelle mämmipakkauksen. No, hän sai sitä herkkua mukaansa heti lentokentältä, kun olivat vastassa meitä.

”Senkin mämmikoura” saatetaan sanoa, jos joku sohlaa kömpelyyttään jonkin asian. Se olisikin ihan oma juttunsa selvittää, mistä tuo sanonta sai alkunsa? Nyt vanhemmiten on alkanut käydä niin, että esineet putoavat tuon tuostakin kädestä. Mämmilän pojasta on alkanut tulla mämmikoura!
 Eero 

keskiviikko 8. huhtikuuta 2020

Etäkoulua läheltä

Kuviteltu kuva etäkoulun kotipulpetista: tietokone, kännykkä, aapinen, kirjoitusharjoitusvihko ja laskuopin esimerkkisivu.

Etäkoulu tuli jäädäkseen koko kevääksi. Muutamien viikkojen kokemusten jälkeen voi sanoa, että on tämä melkoisen vaativaa.

Itseä mietityttää tulevaisuus. Kaikissa kodeissa ei ole edes kahta vanhempaa, vaan pitää selvitä uudenlaisesta arjesta ihan yksinään. Meidän tapauksessamme aikuisia on jopa kolme, kun avustaja edelleen onneksi käy töissä. Nyt häntä tarvitaan enemmän kuin koskaan!

Niillä vanhemmilla, joilla vielä on töitä, ne voivat olla etätöitä ja siksi kotona tehtäviä. On varmasti äärettömän rankkaa saada sujumaan oma työ, lasten koulu, ruokahuolto ja kaikki muu arkirutiini ja poikkeustilan tuomat haasteet.

Mikäli töitä ei ole, vaan poikkeustilan vuoksi on joutunut lomautetuksi tai jopa irtisanotuksi, huoli kotona kasvaa vain lisää. On mahdottoman paljon kalliimpaa, kun lapset syövät kotona myös lounaan. 

Kuvitteellinen kouluateria: lihapullat, muusi, salaatti, maito ja näkkilepä, jolla annos levitettä.
Tässä kohtaa on pakko ihmetellä Salon linjausta, ettei koululaisten ruokahuoltoa ole järjestetty mitenkään toisin. Kaikki vastuu on kotona. Tästä syystä on jo ihan taatusti asiakasmäärät Salon sosiaalitoimistossa lisääntyneet.

Sen lisäksi siis, että huolehtii omat työnsä ja lasten koulunkäynnin, joutuu huolehtimaan taloudellisesta tilanteestaankin. Siinä ei paljon lohduta, että tiedät olevasi yksi monien joukossa. Se ei tuo ruokaa pöytään.

Minua on pohdituttanut näiden etäkouluviikkojen aikana myös ekaluokkalaiseni tulevaisuus. Miten hän pääsee syksyllä jälleen kärryille normaalista koulunkäynnistä? Hänen ollessaan tokaluokkalainen, odotetaan jo tiettyjä asioita. Niiden oppiminen jäi pahasti kesken poikkeustilan astuttua voimaan keväällä. Siihen kuuluu sellaisia asioita kuin koulussa pärjääminen, sosiaalinen kanssakäyminen ja oppimis-identiteetti. Ensimmäisellä koululuokalla opitaan paljon sellaista näkymätöntä, joka kantaa koko peruskoulun ja tulevien jatko-opintojen läpi. Kuinka käy näiden taitojen etäkoulussa?

Toisaalta olen huomannut vanhemman poikani kohdalla, että etäkoulu sopii hänelle erityisen hyvin. Opettaja ohjeistaa joka aamu, mitä sen päivän aikana tehdään. Kirjalliset ohjeet sopivat pojalleni hyvin. Hän saa paneutua koulutehtäviinsä niin kauan kuin jaksaa, pitää taukoja omaan tahtiinsa ja pedanttina tehdä niin perusteellisesti tehtävänsä kuin haluaakin. Koulussa tähän ei aina ole mahdollisuutta. Lisäksi sosiaalisten paineiden ollessa vähempiä pojan voimavarat riittävät paremmin koulutehtäviin. Etäkoulu väsyttää toisella tavalla kuin sosiaaliset paineet.

Etäkoulu tuntui ensin tosi kivalta, mutta ajan kuluessa on myönnettävä, että uutuuden viehätys on kadonnut. Lapsetkin pistävät enemmän hanttiin kuin alussa. Näinä aikoina on erityisen tärkeää, että opettaja pitää yhteyttä oppilaisiin. Teknisesti se on mahdollista ja isomman poikani kohdalla opettaja ottaa joka viikko henkilökohtaisen kontaktin oppilaisiin. Arvostan sitä todella!

Aika näyttää, onko huoliini ollut aihetta. Toivon meille jokaiselle vanhemmalle jaksamista etäkoulun keskellä ja myös armollisuutta itseämme kohtaan! Muistetaan, että ensisijaisesti tehtävämme on olla vanhempia ja kannustaa lapsia sekä olla tarvittaessa läsnä. Sekään ei jokaisessa perheessä ole itsestäänselvyys.
                                Päivi 

lauantai 4. huhtikuuta 2020

Koulunkäyntiä etänä

Otsikko voisi kuulua äidin kohdalla myös: Koulunkäyntiä, etana! En enää millään pysy lasten vauhdissa. Varsinkin teknologian kehittyminen saa minut ihan pihalle.

Koronasta johtuen lähiopetusta saivat maaliskuun puolivälistä vain kriittisillä aloilla työskentelevien vanhempien 1.-3.-luokkalaiset. Itselläni on kotona eka- ja viidesluokkalaiset pojat.

Ensimmäisen etäkoulupäivän jälkeen nostan olemattoman hattuni vielä korkeammalle, kun tapaan opettajia! Ihan mielettömän hienoa, mitä kaikkea he olivat keksineet lapsille tehtäväksi kotona. Ja miten haastavaa voi olla isossa luokassa tehdä opettajan työtä, kun se oli haastavaa jo kahden lapsen kanssa. 

Kuva autiosta kouluokasta tyhjine pulpetteineen.

Opettajalla on toki ammattitaito ja hän tietää, mitä ja miten opettaa. Itse olin vähän pihalla, enkä yhtään osannut auttaa teknisissä ongelmissa. Onneksi muna on tässä kanaa viisaampi ja pojat pärjäsivät sähköisten oppimateriaaliensa kanssa ihan ilman äidin apua.

No, opettaja saa toisaalta olla opettaja. Äidin tehtävä oli olla etäkoulussa rehtori, opettaja, siistijä, keittäjä, terveydenhoitaja, välituntivalvoja, erotuomari, talonmies… Ja vähän voisi välillä olla äitikin, totesi nuorempi. Hän myös arveli, että osaakohan äiti ollenkaan näitä ekaluokan juttuja. Hetken pohtimisen jälkeen hän totesi, että toisaalta, olethan sä koulua käynyt, vaikket ehkä mitään osaakaan.

Tämä on vaatinut meiltä vanhemmilta paljon, tämä etäopiskelu. Meidän piti tietää, mitä lasten tulee tehdä. Meidän oli osattava auttaa pulmatilanteissa. Osa meistä joutui tekemään omia etätöitään samalla, kun lapset tekivät koulujuttujaan. Ei ollut helppo yhtälö, sen sanon! Jouduin vielä kokeen valvojaksikin, kun viidesluokkalaisen ympäristöopin koe suoritettiin sähköisenä aikuisen valvovan silmän alla. Viidesluokkalaiseni totesi tähän, että sinä olet äiti sokea, niin sun ei tartte valvoa koetta. Helpottavaa!

Vaikeat ajat koulivat itse kutakin. Eka etäpäivä sujui vielä suhteellisen hyvin, mutta päivä päivältä kaikki muuttui vaikeammaksi. Onneksi lapset tekivät itse lukujärjestyksensä päivän aikatauluksi ja huolehtivat vähän liiankin hyvin välituntien toteutumisesta. Ruokatuntikin pidettiin ja koulupäivän jälkeen syötiin välipalaa yhdessä.

Äiti oli väsynyt, mutta lapsissa virtaa riittää. Katsotaan, kenen hymy hyytyy ensimmäisenä!
Päivi



-----------------
 
PS. Sivuston ylläpitäjän havainto: etäopetuksessa liikkuu myös huumoria – ainakin kuluneella viikolla - 1.4. sanomalehti Länsi-Suomi ’uutisoi’, että "monessa pienten lasten kotikoulussa on vanhemmilla voinut mennä aamukahvit väärään kurkkuun, kun läksyistä ja muusta päiväohjelmasta viestivä Wilma-alusta ilmoitti, että se on poistettu sovelluskaupasta, eikä sitä voi enää käyttää."


Wilman aprillipila paljastui kuitenkin vanhemmille ja toivorikkaille koululaisille hyvin pian, kun...

Lehdessä ollut kuva, jossa naurava emoji ja teksti: "Aprillia! ;-)  Läksyt pitää tehdä sittenkin."


keskiviikko 1. huhtikuuta 2020

Matkailu avartaa


Muistuu mieleen, kun ahmimalla tuli luettua matka- ja seikkailukirjoja, jotka veivät nuoren miehen kertomuksen pyörteisiin. Haaveilla saa ja pitääkin. Kirjailija on onnistunut, jos saa lukijan samaistumaan tarinaan ja sen sankareihin. Kyllä läksyt siinä sai jäädä toissijaiseksi, "vanhat" läksyt tuppasivat olemaan liian usein framilla. Matkailu kirjojen kautta, ei ole kaduttanut, mutta ne läksyt tehtävineen, siitä en kehtaa edes kertoa. Ihailin kuitenkin, miten todentuntuisia nuo sohvamatkat olivat!
Piirros, jossa avoimen kirjan yläpuolella kuviteltu merirosvojen palmusaaari ja horisontissa vanhan ajan purjelaiva.

Nopeasti tuo aika vanhentaa ja samalla tekniikka kehittyy. Sen myötä välimatkatkin on ikäänkuin lyhentyneet. Matkatoimistojen seuramatkat tulivat muotiin. Tarjonta lisääntyi ja hinnat kohteisiin alenivat. "Kauko Kaipuu" alkoi kaivertamaan suomalaisten sydämiä. Matkatoimistojen katalogit lisäsivät menohaluja. Matkalle piti päästä, vaikka siemenperunat jäisi hankkimatta. Kiihkoa lisäsi työnantajien palkitsemismatkat.

Rodos, Kreikan saari oli kohde, minne pyrittiin. Elämäntyyli viehätti meitä rehellisiä suomalaisia. Kehuttiin ennen kaikkea kreikkalaista rehellisyyttä ja ystävällisyyttä. Kos joku varastaa, niin tällainen henkilö ei sen jälkeen pystynyt asumaan yhteisössään. Oppaat kertoivat, että varas ajettiin vuoristoon asumaan. Siihen uskottiin ja ilmeisesti väite piti paikkansakin. Verotuksen suhteen sielläkin oli konstinsa. Opas kertoi, että siksi moni talo näytti keskeneräisiltä. Harjateräksen tyngät ylimmän kerroksen tasanteella oli merkki keskeneräisyydestä ja sillä siirretään talonomistajan omaisuusveron astumista voimaan.
Rodoksen elämäntyyliin pääsin tutustumaan noin 1975. Oli elämys ensikertaa tutustua saaren lämpimään henkäykseen. Eikä mikään ihme. Sillä miltei karvahattu päässä olimme nousseet lentokoneeseen. Lämpö suorastaan löi meikäläisen ällikällä. Kotimaassa järvet olivat jäässä, metsissä oli vielä täysi talvi ja pelloilla oli vasta pälvipaikkoja. Vappu oli seuraavalla viikolla.

Ruoka-annos friteerattuja mustekalan lonkeroista leikattuja renkaita ja sitruunaviipale. Herkullinen näky.

Oli aikamoinen elämys syödä mustekala-ateria, Varsinkin ensimmäiset suupalat vähän arvelutti. Porukassa oli niitäkin, jotka tätä herkkua eivät edes maistaneet. Kreikkalainen salaatti, siitä tuli fetajuustoineen oikea "tuonti"nautinto. Oliivit, niihinkin tuli jonkinlainen himo. Souvláki kréas, lihavarras kelpaa vieläkin. Kebabit, niitä oli saatava joka ilta välipalaksi. Siellä tämä tuote on täyttä karitsan lihaa. Pystyvartaaseen ladotaan liha maustettuna ja se kypsennettiin vastusten kuumentamana eli kypsyttämänä. Terävällä veitsellä liha vuoltiin siivuksi ja käärittiin "ohrarieskan" sisälle sipulisalaatin ja saslikin kera. Edullista ja hyvää syötävää.
Pääsin näkemään uimarannalla, kuinka mustekalasta (luultavasti) poistettiin veri, tai jotakin muuta ei-toivottua ainesta. Mies paiskoi kalaa kallion pintaan koko voimallaan. Toimenpide kesti melko kauan. Pyydystysvälineet, atrain ja snorkkeli oli hänen vierellään.
Vanha kaupunki tuli tutuksi sinä viikkona. Tavernat hyvine ruokineen ja juomineen samoin. Ensiaskeleetkin kansantanssin merkeissä opittiin.
Muihinkin palveluihin tuli tutustuttua. Sanontaan, että pitkätukkaista jymäytetään - vanha sanonta. Niinpä minun oli syy lyhentää hiukseni pituutta. Vanhan kaupungin aukiolla menin parturin ovesta sisään, Pyöreän pöydän tuntumassa savuketta imien istui kaksi miestä, eläkeiän aikoja sitten saavuttaneita. Ulkonäöltään herrat olivat kuin kaksi marjaa (vanha vertauskuva). Molemmilla hienot viikset ja valkoinen, puhdas takki yllään. Vahva harmaa tukka koristi heidän olemustaan. Molemmat mallikuvia kreikkalaisesta vanhasta uroosta.
Herrat tervehtivät ja toinen heistä opasti minut parturin tuoliin. Puhdas liina harteille ja sitten työvälineet, kampa ja sakset käteen. Naps, niks, niks, naps, alkoivat sakset naputtaa, niksuttaa. Eli sakset toimivat ikäänkuin motoroituna. Kampa ja sakset olivat työkalut, jotka mestari hallitsi. Vanha leikkaustyyli säilyi, mutta hiukset lyhenivät. Varsinaista leikkuukonetta ei käytetty ja rajaus kävi partaveitsellä. Nenä- ja korvakarvat saivat kyytiä pikku saksilla. Työ viimeisteltiin raikkaan tuntuisella hiusvedellä ja lopuksi rentouttava hieronta ja kampaaminen.
Palvelutaso oli huippua. Useimmat liikkeet ja sen henkilökunta käsitykseni mukaan on suvun omistuksessa. Työn merkeissä opitaan tekemään ja varsinainen muotoseikkoihin paneutuminen jää oman opin varaan. Miten sitä meillä tuo tarjoilusääntö olikaan: "Anna aina oikealta, tarjoo aina vasemmalta".
Rodos oli siihen aikaan ja myöhemminkin oiva paikka pyöräilylle. Tosin muistuu mieleeni, kun menin koskettamaan pyörän kapan lämpöä: todennäköisesti se oli kuuma, koska sormenpää paloi. Suosittelen käsijarrujen käyttöä, jos pyörässä on kappaveto. Esim. torpedokappa.
Euroopan kartta, jossa Suomikin näkyy. Sen päällä kamera, passi ja käsi, jossa seteleitä.

Kyllä matkailu kannattaa. Se avartaa lompakkoa, mutta myös kokemuksia. Hyvä kulkuväline liikuntaesteiselle on pyöräkelkka. Kokemusta kolmesta valtiosta. Tosin väline aiheutti ihmetystä, mutta sillä pystyin tosi hyvin kulkemaan.  Siitä ei mene ylimääräistä maksua lentokoneessa. Palvelu pelasi lennolla. Avustajan sai linja-autoon asti. Myöskin pyörätuolilla liikkujille löytyi erittäin hyvä palvelu.
Yhdeltä matkaltaan muisteluterveisin Niilo