lauantai 21. joulukuuta 2019

Näin sydämeeni joulun teen

Ovelle jo joulu kolkuttaa! On aika hiljentyä ja nauttia jouluisista asioista. Mitä se sitten kenellekin merkitsee.
Jouluinen ovigranssi ripustettuna.

Itse olen oikea jouluihminen. Aloitan joululahjojen miettimisen hyvissä ajoin ja hankin niitä pitkin vuotta. Joulukortteja varten otetaan joku kiva kuva joko jo kuluvana jouluna tai viimeistään alkusyksystä. Kortit tilataan viimeistään lokakuussa ja ne on valmiina postitettaviksi marraskuussa. Lahjoja paketoidaan, joululeivonnaisia leivotaan, sinappia tehdään, kaikenlaisia hankintoja, puuhaa ja jouluisia asioita.

No, kuinkas kävikään tänä vuonna? Työelämä vei naisesta mehut. Ihan hyvässä mielessä toki, ei stressiä, muttei aikaakaan liiaksi. Näin ollen joulukortit jäivät tilaamatta, joululahjoja ei ole hankittu pitkin vuotta ja osa joulupuuhista on ulkoistettu. Oliko se sitten huono asia?

Ei mielestäni! Tämä joulu on erilainen joulu. Kortteja ei lähetetty, paikallislehteen laitettiin hyvän joulun toivotus ja kaukaisemmille sukulaisille kirjoitettiin ihan oikea kirje. Kirjeessä kerrottiin meidän perheen vuoden kuulumiset. Sattuneesta syystä kirjeet on kirjoitettu tietokoneella ja tulostettu, joten ne eivät ole henkilökohtaisia. Kirje kuitenkin!

Lahjalistat tehtiin isännän kanssa yhteistyössä alusta loppuun varmaan yhteiselämän ensimmäistä kertaa! Lahjoja hankittiin kertarysäyksellä. Vähemmän paketteja, enemmän rahankulua kerralla. Ei huono sekään! Loput lahjat kuitataan tänä vuonna lahjakorteilla.

Jouluruokaa tilattiin pitopalvelusta. Haetaan ateria aatonaattona. Vähemmän poisheitettävää, ei samojen ruokien syömistä kyllästymiseen asti. Ekologinen teko! Ja tulihan taas työllistettyä yksi yrittäjä. Kiitos ja nam!

Joulusiivouksenkin ulkoistin. Kun on palkkatyössä, laitetaan hyvä kiertämään ja työllistetään muitakin, kun se on taloudellisesti mahdollista. Ei, en tunne ollenkaan huonoa omaatuntoa siitä, etten ole itse siivonnut nurkkiani.

Joululeivonnaiset on tehty suurella intensiteetillä. Niihin on jäänyt nyt enemmän aikaa, kun muuta puuhaa on ollut vähemmän. Meidän perhe muistaa lasten kummeja pätkiskakulla, joita on leivottu 12 kappaletta myös opettajille joulumuistamiseksi. Limppua ja saaristolaisleipää on myös tehty sukulaisille ja itselle pakastimen täydeltä. Piparit on leivottu valmistaikinasta. Pitääkö kaikki aina tehdä monimutkaisesti ja saman kaavan mukaan?

Sydämen joulu muodostuu siitä, että kuopuksen syntymäpäiväjuhlat saadaan kunnialla hoidettua 21. päivä. Kauneimmat joululaulut ehtii vielä laulamaan 22.12. Kuusi koristellaan ja aattoaamuna saunan jälkeen syödään riisipuuroa. Joulukirkon jälkeen istutaan koko suku saman joulupöydän ääreen, avataan paketit ja sitten nautitaan yhdessäolosta.

Tahdon toivottaa omasta ja koko kynäilijäkaartin puolesta juuri sinulle ja läheisillesi jouluiloa ja -rauhaa sekä kaikkea hyvää uudelle vuosikymmenelle!
                              Päivi

Joulukuusen oksiston vierellä jouluisuuden toivotukset kaikilta kynäilijöiltä sekä myös tieto, että seuraava Yhdistävä tekijä postataan 1.1.2020.

keskiviikko 18. joulukuuta 2019

Hiiri

Perjantai, saunailta, Vuosi 2019. Vaikka olikin Suomen itsenäisyyspäivä, niin saunan lämmitin.  Sitä aina odottaa, sitä löylyä, vaikka viikolla suihkussa käy, mutta se sauna jotenkin vaan on sellainen, löylynhenki vai mikä lie. Meillä taloyhtiössä on ns. yhteissauna, eli lista seinässä ja jokainen merkkaa itselleen sopivan vuoron. Saimme sen remontoituakin pari vuotta takaperin, uudet paneelit ja lauteet ja maalit. Kyllä kelpaa, vanhat olivat jo melkein 40 v vanhat, joten uudistusta kaipasikin.

Mutta se hiiri. Joka vuosi se tulee. Yleensä olen kuolleena löytänyt pesuhuoneen lattialta. Mutta kuinkas sattuikaan, Itsenäisyyspäivän sauna oli hiukan erilainen.

Imuroin lattiat, huolehdin alakerran siivouksesta siis ja ajattelin, että ennen saunaa on hyvä imuroida ja pestä lattia. Imuroituani lähdin hakemaan pesumopin ja ämpärin ja pesuainetta.

Ensimmäinen havainto hiirestä.
Takaisin tullessa oli se hiiri jostain tullut pesuhuoneen lattialle. Melkein kiljuin, huomaa siis melkein. Ämpäri ja moppi lattialle, mitä mä nyt teen. Juttelin hiirelle, että mitä sä täällä nyt teet, mee pois. Kyllä aika pieneltä näytti, mutta en vaan oikein sulattanut, että mun kanssa yht’aikaa saunaan tunkee.  Kännykkä on aina mukana, kylpytakin taskussa, soitto Jukalle, yhdelle taloyhtiön asukkaalle. Hän onneksi oli kotona. Jukka tuli ja hiiri jo menossa löylyn puolelle. huh, ei me molemmat sinne sovita. Ei saanut Jukka sitä kiinni, hävisi kuin ”pieru Saharaan”, jonnekin seinäpaneelien väliin. Jukka lupasi ostaa hiirenmällin aamulla. Laitoin sitten vaan ämpäriin vettä ja kuinkas sattuikaan, hiiri makasi hengettömänä löylyhuoneen lattiakaivon päällä. 

Edesmennyt jutun "saankari" viemärikaivon ritilällä.

Mitä mä nyt teen. No ei siinä auttanut kuin hakea joku pussi, onneksi löytyi, hiiri sinne. Lattian pesuun. En tiedä oliko jostain aiemmin saanut myrkkyä tai miksi kuoli niin äkkiä tai mistä sen tietää, oliko niitä kuitenkin kaksi…. Meillä ei ole kuitenkaan myrkkyä missään. 

Löylyttelin ilman hiirtä ja pesukin meni hyvin.

Saunan lämpöä.                     Sisko


lauantai 14. joulukuuta 2019

Kiire

Nyt ei mennä kiireestä kantapäähän, vaan syvennytään kiireen olemukseen. Aamutelevision ohjelmissa haastatellaan monenlaisia persoonia. Suurin osa heistä on ”biisintekijöitä”, joiden uusin levy julkaistaan kohtapuoliin.

Yhteinen piirre näillä eri alojen henkilöillä on ainainen, suorastaan krooninen kiire ja aikapula. Äitini sanoisi, että ”on niin kiire, ettei pavut suussa pysy”. Se on hyvin kuvaava sanonta.

Luterilaisen työmoraalin maassa kiire on ylen hyväksytty olotila. Sellaisia ihmisiä kunnioitetaan, joilla on kiire. He saavat paljon aikaan, eivätkä valita tekemisen puutetta. Välillä saattaa tulla burn out, mutta vielä ihailtavampaa on, jos he sieltä masennuksen syövereistä vielä nousevat oravanpyörään. Alkoholisoituminenkaan ei himmennä kiireisen ihmisen gloriaa.

Joskus kiire on niin kova, ettei ehdi silloin tekemään mitään. Ahdistus nostaa hermot pintaan ja käsien vapina alkaa.

Missä tapaa tavallisessa elämässä paikan, jossa on hitonmoinen kiire? Se olisi vain kertaluontoinen eli eroaa edellä kuvatusta kiireestä. Se paikka on marketin kassajono! Jos kassoja on auki liian vähän, alkaa se rassata monien hermoja.
Melkoinen määrä ankkoja; alkupää jonossa, mutta loppupäässsä tungosta - kuin kiirettä joinnekin.

Nyt ei mennä kiireestä kantapäähän, vaan syvennytään kiireen olemukseen. Aamutelevision ohjelmissa haastatellaan monenlaisia persoonia. Suurin osa heistä on ”biisintekijöitä”, joiden uusin levy julkaistaan kohtapuoliin. 

Yhteinen piirre näillä eri alojen henkilöillä on ainainen, suorastaan krooninen kiire ja aikapula. Äitini sanoisi, että ”on niin kiire, ettei pavut suussa pysy”. Se on hyvin kuvaava sanonta.

Luterilaisen työmoraalin maassa kiire on ylen hyväksytty olotila. Sellaisia ihmisiä kunnioitetaan, joilla on kiire. He saavat paljon aikaan, eivätkä valita tekemisen puutetta. Välillä saattaa tulla burn out, mutta vielä ihailtavampaa on, jos he sieltä masennuksen syövereistä vielä nousevat oravanpyörään. Alkoholisoituminenkaan ei himmennä kiireisen ihmisen gloriaa.

Joskus kiire on niin kova, ettei ehdi silloin tekemään mitään. Ahdistus nostaa hermot pintaan ja käsien vapina alkaa.

Missä tapaa tavallisessa elämässä paikan, jossa on hitonmoinen kiire? Se olisi vain kertaluontoinen eli eroaa edellä kuvatusta kiireestä. Se paikka on marketin kassajono! Jos kassoja on auki liian vähän, alkaa se rassata monien hermoja.

Takapään jonottaja saattaa otsasuonet pullistuneina seurata maksamisvuorossa olevan takkuamista. Maksaja hakee kolikoita taskuistaan, on unohtanut PIN-koodinsa, tuotteesta puuttuu hinta, tuotteesta otettiin väärä hinta tai hän pakkaa tavaroita ennen maksamista jne. jne.

Murphyn Laki aiheutti se, että kiireisin kärryntyöntäjä valitsi hitaimman jonon, vaikka kuinka yritti laskea tavaroiden määrää edellään. Hän vaihtaa jonoa, eli lähtee merta edemmäs kalaan. Murphy tulee taas väliin. Kassa suljetaan hänen nenänsä edestä.
Viereinen kassa -kyltti kassan tiskillä.

Jos edellä kuvatun asiakkaan saa jonoon peräänsä kassalle, on todella kiire. Kun tavarat ovat hihnalla ja edellinen asiakas vasta maksaa, saattaapi saada kärrystä tönäisyn ahteriin, että etkö muka voi mennä eteenpäin? Hyvä kun kapulan ehtii laittaa, niin jo vyöryy takana olevan tavarat hihnalle, vaikka tilaa ei ole. Ja tämä vielä. Edellisen asiakkaan maksettua on molemmat hihnat täynnä pakkaamattomia tavaroita täynnä. Nopea kassa piippaa jo minun tavaroita ja asettelee niitä pankkikortin lukijan viereen.

Nyt tönitään kärryllä toista kertaan ahteriin, vaikka en ole saanut vielä edes maksaa(vilauttaa) ostoksiani. Lapan tavaroita lennosta kärryyn takaisin ja siirryn vapaille vesille sijoittelemaan tuotteet jotenkin järkevästi kassiin. Lopulta pääsen eroon ahdistavasta kiireestä ja syön nautiskellen suklaapatukan palkinnoksi. Patukoitahan on siinä linjalla aina käden ulottuvilla – juuri tätä varten!

Olin kerran toisella paikkakunnalla kassajonossa tuttavaperheen rouvan kanssa. Siinä vaiheessa, kun tuli kärrystä ahteriin, hän sanoi kuuluvasti takaa tulevalle: ”Jos on noin hermostunut, niin ei pitäisi lähteä kaupungille ollenkaan”! Jatkonäytelmä onkin sitten ihan omat jutun väärti!
                         Eero



keskiviikko 11. joulukuuta 2019

Syysretkellä

Kauniina maanantaipäivänä, kuluneen syksyn tunnelmissa, iloinen naisporukka suuntasi kohti Kiskon metsiä. Sisareni Lissu oli tällä kertaa suunnitellut reitin. Kokoonnuimme hänen mökilleen Hirsjärven rannalle. Siihen jätettiin autot ja juotiin vahvistavat aamupäiväkahvit. Sitten lähdettiin matkaan. Tällä kertaa mukana oli neljän naisen vahvistuksena Karrikoira, saksanpaimenkoiranarttu Musanterin Carmen. Hän paimenen tapaan piti huolen, että porukka pysyi kasassa. Alkumatkasta Karri otti mukaansa kepin, jota kantoi suussaan koko matkan ajan.

Matkan alkutaival kulki pitkin metsäautoteitä. Katselimme luonnon kauneutta. Huomion kiinnitti kuusen oksilla pitkinä riippuvat naavat, joita ei kaupungin ympäristön metsissä näy. Jätimme metsätien ja siirryimme avokalliolle, jossa keskellä kalliota oli kelopuu. Se piti saada kuvaan. Kalliot olivat liukkaat edellisen päivän sateesta. Piti katsoa mihin astuu. Jäkälä peitti osittain kalliota.

Retken osanottajat kera koiran poseraavat "ryhmäkuvassa".

Laskeuduimme kalliolta Antinlammen rantaan, jossa teimme nuotion. Paistoimme makkaraa. Karri piti huolen, että hänelle ainakin riitti makupaloja. Ihastelimme Antinlammen komeita kallioita ja syksyisen metsän kauneutta.

Nuotiokin on saatu syttymään...

Matka jatkui taas metsäautotietä.

Antinlammen rantamaisemaa.

Vuorotellen oli maisemassa komeita kallioita, välillä kuusimetsän siimestä. Kololintuja taitaa olla paljon, koska matkan varrella oli useampia linnunkoloja puissa. Yksi oli oikein kerrospesäkoloja

Pesäkoloja "kerroksissa" ikääntyneen puun rungossa.

Sitten tuli kiivettäväksi oikein jyrkkä rinne. Vasta mäen päällä tuli mieleen, että Karri olisi voinut vetämällä auttaa mäen kiipeämisessä.

Tällä kertaa emme pysähtyneet kahville, vaan jatkoimme matkaa ja vasta, kun tulimme takaisin mökille, joimme taas kahvit ja söimme voileivät. Aiemmin, kun olemme retkeilleet Teijon maisemissa, meillä on ollut termospullot mukana ja olemme pitäneet matkan varrella kahvipaussin.

Niin oli taas mukava reissu tutun naisporukan kesken. Tuli samalla päivitettyä kuulumiset, saatiin raitista ilmaa ja ihasteltiin maisemia.

Keväällä taas menemme metsäretkelle. Nämä kevät- ja syysretket ovat vuoden odotetuimpia tapahtumia. Nyt vaan täytyy treenata kävelyä, että jaksaa vielä monta vuotta nuorempien matkassa.
Eila





lauantai 7. joulukuuta 2019

Pyörällä Helsinkiin…

Olen kesän kuluessa ja viimepäivinäkin pyöräillyt paikasta toiseen. Liekö sitten ihme, että yhtenä yönä päätin lähteä Helsinkiin kurssille polkupyörällä! Siinä polkiessani hieman tosin ihmettelin reittivalintaa, moottoritiellä kun ei päiväsaikaan saa pyöräillä. Autot mennä suihkivat ohi, vauhtia piisasi, mutta ihmeen hyvin jaksoin mankeloida eteenpäin liikenteen vilinässä. 

Unikuvana ajelemassa polkupyörällä avaruudessa.

Pakkanen ei tuntunut missään, vaikka keli oli kylmä ja loskaa roiskui ohittelevista autoista. Kehäkolmosen sisäpuolelle saapuessa huomasin, että helsinkiläiset lumiaurat ja muut kunnossapitovälineet olivat vielä talleissaan. Lunta oli nimittäin kinostunut tielle reiluiksi dyyneiksi ja jonkinlainen rekkakin törrötti ojassa perä pystyssä. Puskin sitkeästi eteenpäin, näin lähellä jo oltiin. Alkoi vähän jännittääkin, mutta onneksi risteyksessä oli iso lumikasa. Heittäydyin pyörineni kasaan pois autojen tieltä, ja siinä samassa olinkin kurssipaikalla! Tarkkaa tietoa kurssin sisällöstä ei ollut, mutta paikalla näkyi olevan tuttuja, joten varmaan jotain mielenkiintoista. Halasin muutamia sisävaatteissaan olevia tuttavia lumisena ja märkänä ja sitten huomasin vieressä fiinin myyntinäyttelyn. Siihen sopikin huopainen hatunreuhkani ja takkini sulamaan kurssin ajaksi. 

Paluukyydin jätin seuraavan yön ajovalvojan suunniteltavaksi. Hyviä unia!
      Auli

keskiviikko 4. joulukuuta 2019

LUOKKAJUHLAT

Tässä jo jonkun aikaa on telkkarissa ennakoitu tulemaan ohjelmaa nimeltään “Luokkajuhlat”. Omakohtaisesti sota-aikaisen 8/8-kansakoulun käyneenä en ole päässyt moisista juhlavuuksista nauttimaan, ei liene ollut maan tapa vielä silloin – ainakaan kansakouluissa. Olimme sentään silti sikäli onnekkaita, että sodan katkaisema ja osittain katkonaisena sen aikana toiminut kansansivistyslaitoksemme perusta pääsi jälleen toimivaksi instituutioksi.

Ajalle ehkä hiukan harvinaisempia tapoja luoda uutta, oli kotikyläni yhteyteen rakentuneen armeijan henkilökunnan asunnoiksi kohonneen parakkikylän lapsiluvun kasvaessa päätös perustaa kyläämme ihan oma kansakoulu. Oman opintieni ennätin jo aloittaa ensimmäisenä rauhan vuotena kylän suurimman maalaistalon pirtissä; kun osaa parakeista ryhdyttiin muokkaamaan kansakoulurakennuksiksi. Mutta jo toiselle luokalle “siirrettynä”, siirryin myös tähän vartavasten rakennettuun perinteisempään oppimisympäristöön, jossa sitten, kylän toisten vuosittain lisää ikääkin kasvaneitten kanssa, kulutimme polvihousujemme persuuksia sekä ihan oikeitten pulpettienkin istuinosia nuoruutemme innolla.
Vanhamallinen pulpetti, kaksi rinnan istuttavia, nousevalla kannella ja aukko mustepullolle.

Mutta nää luokkajuhlat. Olin asettautunut selkää ja niskaa rasittamattomaan katseluasentoon, varustautuneena niin, ettei jääkaapillakäynnitkään pääsisi katkaisemaan tarjottua, itse koskaan kokematonta, ihmeellisyyttä. Ei olisi tarvinnut. Samanlaista, ei-yli kahdeksankymppisille suunnattua äänekkyyttä ja meininkiä mitä tulee yltäkyllin, ja jonka kerrottiin pohjautuvan 1970-luvun lähtökohtiin. No, silloinhan olin jo ollut ”lähteneenä” yli 20 vuotta, joten ei siinä tarttumapintaa taikka yhtymäkohtia juurikaan ikäihmiselle tarjottu. Joten TV kiinni ja mielikuvitus liikkeelle!

Otin perustaksi erään jo edesmenneen läheisen tuttavani kokemukset, kun hän oli menossa luokkajuhliin 50-vuotta aiemmin Hankenilta valmistuneiden silloisten luokka-tovereittensa kanssa. Pääkaupungista oli varattu juhlavat tilat ja kun kyse oli tuttavuudesta, oli sovittu, että juhlinnastaan joutaessaan hän tulisi meille majoittumaan. Simpsetit kaulaan ja sortuuki, kuten vanhan ajan herrasmiehen asuun kuului, ja ohjasin hänet juhlapaikan ovelle.

Emme olleet ennättäneet vielä kovinkaan pitkästyä odottelemaan, kun dipl.ekonomi ilmaantui ovellemme ja totesi, että mitäpä hän siellä, pelkkiä vanhoja ukkoja, eikä pihvistäkään meinanneet hampaat enää saada otetta...

Ei siis mitään sellaista, jonka elämästään puuttumiselle pitäisi paljoakaan pistää painoarvoa, ainakaan menettämismielessä. Varsinkaan kun – ainakaan silloin – ei pelkällä kansakoulupohjalla tuollaisia juhlia järjestelty, ei ainakaan maaseudulla. Mutta kuitenkin keräilin mielestäni muistoja noilta tapahtumarikkailta vuosilta, niin opettajistani kuin samaa koulua käyneistä silloisista naapureitteni lapsista.
Kirjoittajan koulukaverit III-VII -luokilta 1940-luvun loppupuolelta, johtajaopettajansaa kanssa kuvattuna.
Yhteydenpidossa sen aikaiselta opettajaltamme myöhemmin saamaani valokuvaa tutkiskellen yritin selkeyttää kuvassa olleet. Oletan kuvan olevan joko 1948 taikka -49, ajalta, jolloin kesän alussa kevennettiin asusteita jopa paljasjalkaisuuteen saakka. Koko silloinen yläkoulun “oppilaskunta” opettajineen kuvattiin kesälomalle lähtötunnelmissa. Ensimmäinen ja toinen luokka lienee kuvattu erikseen johtajaopettajamme puolison ympärille koottuna joukkona, koska heitä ei ollut joukossamme.

Olipa mielenkiintoinen ilta tuon luokkajuhlani puitteissa. Melkein kaikki tunnistin, tai ainakin yli puolet. Osa jäi arvailuksi, mutta tunnelma ja muistikuvat siitä pienestä parakkikylästä maalaiskouluksi muokatusta ympäristöstä olivat lämpöisinä muistoina useita tunteja iltani ohjelmassa. Jopa ikäihmisille niin tärkeät uutiset jäivät katsomatta, eikä taustalle tarvittu minkäänlaista muutakaan äänimaailmaa. Merkityksellisen tärkeäksi huomaamaani menneen kertaamista. Saattaisi olla kokeilemisen arvoista myös kohdallasi.

Noista muistoista ja ajatuksista nauttineena
IsoTimppa "logo".


Kuva parvekelyhdystäni, jonka sytytän Itsenäisyyspäivää kunnioittavaksi iltavaksi.

Kun ajankohta osuu näinkin juhlavasti maamme itsenäisyyspäivän tuntumaan, muistutan todella tärkeästä perinteestä sytyttää se ulospäin näkyvä kynttiläpari (vaikka joka ikkunalle) klo 18 - 20 väliseksi ajaksi. Itselläni sen korvaa parvekkeen kynttilälyhty, jonka tuikinta näkyy laajemmalle ja toivottaa - kuten koko kynäilijäjoukkomme - kaikille oikein turvallista itsenäisyyspäivää!