lauantai 29. elokuuta 2020

Maistuis varmaan sullekin!

Uusien reseptien bongaaminen on meillä harrastus. Ihmeekseni olen huomannut, että tämä on koko perheen yhteinen harrastus, sillä myös lapset ovat alkaneet lukea ruokareseptejä. He osallistuvatkin ruoanlaittoon innokkaasti.

Kun joskus kaipaat hyvää, mutta helppoa, ota tämä vinkki talteen! Annos on kananmunaton ja gluteeniton. Tässä maistuu pehmeästi vuohenjuusto. Jos et pidä vuohenjuustosta tai et ole koskaan sitä maistanut, tällä reseptillä kannattaa aloittaa.

Noin 4 hengen vuohenjuustorisottoon tarvitset

Annos, joka tuskin on Päivin valmistama, mutta on kuvaamsasaa ruokahoukutusta.

2.5 dl risottoriisiä

8-10 dl kasvislientä
1 sipuli
100 g pehmeää vuohenjuustoa
25 g raastettua parmesaania
2 dl kermaa
2 rkl voita
2 rkl sitruunan mehua + raastettua kuorta

Kuullota hienonnettu sipuli ja risottoriisi kattilassa. Lisää kasvislientä kauhallinen kerrallaan ja sekoita samalla. Kasvislientä lisätään aina, kun edellinen kauhallinen on imeytynyt risottoriisiin.

Kun riisi on lähes kypsää, lisää kermaa, voita, pehmeää vuohenjuustoa ja parmesaania. Mausta sitruunan raastetulla kuorella ja mehulla.

Vuohenjuustorisoton kaveriksi kelpaavat mainiosti rapeat kalkkuna- tai broileripihvit jogurttikastikkeella. Valmista ensin jogurttikastike, jotta se saa maustua. Sitten pihvien kimppuun! Lopun jogurttikastikkeesta voi nauttia vaikka dippivihannesten kaverina.

Jogurttikastike (melkoisen iso annos)

3 dl turkkilaista jogurttia
2 tl kuivattua persiljaa/2 rkl tuoretta persiljasilppua
2 valkosipulinkynttä
1 rkl sitruunamehua
1 tl suolaa

Hienonna valkosipulinkynnet. Yhdistä ne jogurttiin ja mausta sitruunamehulla ja suolalla sekä persiljalla. 

Jogurttikastikkeen maustuessa jääkaapissa teet rapeat pihvit. 

Rapeat, paneeratut pihvit - myös houkuttelevina.

Tästä annoksesta tulee 6 pienehköä pihviä.

400 g kalkkunan- tai broilerinjauhelihaa
1 sipuli
2 valkosipulinkynttä
2 tl jauhettua korianteria
2 tl jauhettua juustokuminaa
1 tl suolaa
1 sitruunan raastettu kuori
2 tl kuivattua persiljaa
2 dl (gluteenittomia) korppujauhoja
ruokaöljyä paistamiseen

Hienonna sipuli ja valkosipuli. Sekoita jauhelihan joukkoon mausteet ja sipulit. Muotoile pieniä pihvejä ja painele ne korppujauhossa. Paista runsaassa öljyssä molemmin puolin noin viisi minuuttia. Pidä levyn lämpötila keskilämmöllä, niin pihvit paistuvat rauhassa ja pinta ei pala.

Tuohon lautaselle vielä kaveriksi raikas, vihreä salaatti oman maun mukaan, niin edullinen, helppo ja maistuva juhlalounas on valmis! Bon appetit!
Päivi



keskiviikko 26. elokuuta 2020

Elmon ”Au Pairina”


Heinäkuussa minulta kysyttiin, josko koiran vahdiksi tulisin. No mikä ettei, ei olisi ensimmäinen kerta, kun Elmon kanssa muutaman päivän vietän.

Päivät sovittiin elokuulle. Paikkana tällä kertaa Turku, Porth Athur niminen kaupunginosa. Portsasta juttelevat.

Asuntoalue on vanhaa Turkua. Puutalot 100-vuotiaita keskimäärin. Ihania, koristeellisia.  Osassa katuja on vielä kivetyskin vanhaa.


Elmo-koira kirkon portaiden edessä, mukulakivistä ladotulla katukäytävällä.
Elmo Mikaelin kirkon vieressä,
vanhalla kiveyksellä

Mutta se koira, Elmo nimeltään, on jo 9 v vanha herra. Aina ottaa iloisesti vastaa, kun menen. On rauhallinen, Cain-terrieri. Elmon emäntä vaan nauroi, että sieltä se meidän Elmon ”Au Pair” tulee.

Aamulla herätessäni vaatteet päälle ja ulos. Kahden, kolmen tai välillä vähän pitempäänkin, kilometreissä. Koira kyllä jaksaa, vaikka välillä sillekin tulee stoppi, nyt loppu lenkkeily, kääntyy takaisin kotiin. Ja kotiin tullessa menee jääkaapin viereen, tietää saavansa aamusuupalan, yhden nakin. Ja on tyytyväinen. Sitten vasta itselle kahvia keitän. Iltapäivällä vasta saa ruokaa. Kukakohan pitäisi minullekin samanlaisen……

Viemärikaivon kannen ympärille maalattuja erivärissiä kuvioita, joissa yhdesssä teksti "Siisti Turku". Värikästä täplä kadulla.
Viemäriaukotkin koristeltu kesäksi, Aurajoen rannalla

Mukavaa sen kanssa on lenkkeillä, oppii Turun katujen nimiä, mikä on missäkin. No ei nyt ihan koko Turkua tiettykään, mutta Portsan nurkat oppinut jo. Ja nyt kesällä oli mukavaa, kun oli hyvät, lämpimät ilmat, tuli mentyä Förillä yli, ”Toispuoljokke”.  Ja kyllä siinäkin vaan porukkaa menee, välillä on kaks kolme, mutta jollakin kerralla voi olla kymmeniä. Ja se kulkee ihan tauotta. Tulee ihailtua taloja, jota jokirannassa on, osa vanhoja, osa uusia. Ja ne vanhat laivat Aurajoessa.  Ihania.

Karrikoitu hahmo - papiljotit päässä, alasti jalustalla istuva - kuin peipponeito - Katselee ohikulkijoitten kiirettä.
Aurajoen rannalla yksi patsaista

Mutta seuraavaan kertaan, Hau hau     T. Sisko



lauantai 22. elokuuta 2020

ONKO TOTTA, ETTÄ…?


Mikähän ominaisuus mahtaisi selkeästi erottaa peruskansalaisen tutkijasta, lähinnä tuota otsikkoa ajatellen? Omakohtaisella kokemuksella olen saanut todeta, että ehkä selkein ero on siinä, kun jostakin asiasta on tehty laajamittainen tutkimus, jonka luotettava taho julkaisee – niin minähän uskon sen. Mutta tutkijat; ainakin ne muutamat, joihin olen saanut paremmin tutustua; ilmaisevat kantanaan, että vasta sitten, kun ovat päätelmissään siihen päätyneet ja itse saaneet saman tuloksen tutkimuksissaan. Siis näyttöä on oltava! Eivät hekään silti pyri keksimään pyörää uudelleen.

Mistäpä peruskansalainen sitten saisi vahvistusta kuulemilleen väittämille? Ehkäpä se wanhan kansan talonpoikaisjärki (joka lienee jo päivitetty modernimmankin nimittelyn alle, on silti se) joka tunnistaa lähes aina, heti kättelyssä, ainakin ne pahimmat huuhaat!

Siis ItteMinää kannattaa kuunnella, jos joku väite alkaa pyörimään mielessä. Ja nykyään on melkoisen laajat mahdollisuudet pienellä vaivannäöllä hakea tietoja joko asiantuntijoilta taikka Internetistä. Tosin molemmissa tapauksissa on mukana pidettävä sitä talonpoikaisjärkeäkin. Niin paljon on tarjolla ”varmaa” tietoa, josta niin paljon on kaikkea muuta kuin varmaa, eikä lähelläkään totuutta. Ja sitten on vielä sen tutkimustuloksen vieraskielisten termien tulkinta - faktana sekä tunnetasolla ymmärrettynä.

Tällaisiin ajatuksiin syvennyin lueskellessani päivänä muutamana iltapäivälehdestä artikkelia, jossa puntaroitiin terveydellisiä vaikutuksia mm. tuttujen kasvien ja marjojemme osalta. Juttu sisälsi väittämiä, joihin kasvitieteilijäprofessorin tietämyksellä vastattiin totta tai tarua. Hyvin usein vastaamme tulee juuri tuollaisia perinteisinä kerrottuja asioita, joista emme ole varmoja, kumpaanko kategoriaan ne kuuluisivat. Kyse on kuitenkin niin pienistä asioista, ettemme katso aiheelliseksi alkaa etsimään niihin realistisia vastauksia. Saati, että alkaisimme kokeillen itse tutkimaan totta vai tarua – eikä aina siihen ole aikaa, osaamista taikka haluakaan.

Erilaisia marjoja pakasterasioissa. (Lakkoja, mustikkaa,vadelmaa ja karhunvatukkaa...).

Sen uskon, että hyvin monella suomalaisella marjalla on makunautintojen lisäksi myös terveydellisiä vaikutuksia. Ellei sinulle ole perimätietona siirretty noita tietoja, niin ehkäpä suomalaisen lääkäriseuran Duodecim TERVEYSKIRJASTO antaa artikkelissaan ”Kasvikset, marjat ja hedelmät terveyden edistäjinä” antaa tässä linkissään


totuudenmukaisinta tietoutta. Runsaasti tietoa ja väittämiä löytyy kyllä kaupallisten toimijoiden kotisivuilta, mutta niissä kannattanee puntaroida, että jos tieto taikka tarjous tuntuu mahdottomuudelta, se on oletettavasti myös sellainen. Mutta kyllä niistä löytyy myös paljon hyödyllisiä vinkkejä omakohtaisesti kokeiltavaksi. Ja kun kyse on tuotteista, joilla ei voi olettaa olevan epäterveellisiä vaikutuksia, jollei ole allerginen joillekin sen ainesosille, niin ainahan sitä kannattaa kokeilla. Muutamassa viikossa viimeistään lienee havaittavissa, että menikö se raha kuitenkin vain tuotteen markkinoijan hyödyksi.

Marja-ajan yhä jatkuessa ja syyskesäisempien lajien edelleen lisätessä tarjontaa, olen sitä mieltä, että ei kun metsään. Muki taikka koppa mukaan ja tarkkailemalla maan pinnan suuntaan, saattaa löytää hyvinkin paljon nautittavaa. Kaikkea on myös kaupan, jos on joku syy taikka este, ettei millään passaa metsään mennä. Pääasia, että nyt, kun kaikkea on runsaasti tarjolla, niistä otetaan irti kaikki hyöty – ettei vitamiinitarvetta tarvitse korvata purkista. Ja samaa hyötyähän ne tarjoavat myös talven aikana, jos on taltioinut niitä varastoonsa.

Herkullisia vadelmia valmiina poimittavaksi.

Eikä siinä aina tarvitse puntaroida hyötyjäkään; monesti riittää se, että saa suunsa makeeksi…
                                            IsoTimppa -logo.





keskiviikko 19. elokuuta 2020

Hatun nosto!



Tämä osio alkaa 70 - 80 luvun taitteessa. Olin muuttanut Hajalasta Märynummelle. Matti yritti raitistua, Vaikeaa se kuulemma oli, mutta pari muutakin kaveria pohti samaa. Heistä tuli hyvä pohja AA-kerhon perustamiselle, kerhon vetäjänä toimi Matti. Välillä oli usko loppua toiminnan suhteen. Järjen käyttö höystettynä sisulla ja näkyvillä tuloksilla kannusti yrittämään. Töiden saaminen, sillä varmasti oli iso osuus raitistumiseen. Liikunnasta tuli myös elämäntapa. Maanantairastit veti puoleensa entisen urheilijan. Kerta viikossa ei riittänyt suunnistus harrastukselle, rasti tarjontaa on joka ilmansuunnassa. Lisäksi Angelniemen Ankkurit sai talkoohenkisen Matin riveihinsä. Paikoitus alueilla tarvittiin liikenteen ohjaajia.

Entisestä työtä vieroksuvasta tuli työnarkomaani. Miehinen Mies oli syntynyt. 

Hän kirjoitti runomuotoon ajatelmiaan pilke silmäkulmassa. Niissä oli asiaa ja huumoria. Riimitys on taitolaji. Tämä tieto on hänen antamassa haastattelusta. Usein hän laittoi puumerkkinsä esimerkiksi pinkopahvin alle piiloon, joku voi piilon löytää sitten joskus. Matti kertoi peri aatteestaan: Ei niin pientä pikaria löydy, että ottaisin sen huulilleni ja joisin.

Hän kertoi, kuinka häntä jännitti alkuun juhlatilaisuudessa, joka. pidettiin AA- merkeissä Helsingissä. Kuulijoita oli kolme tuhatta ympäri Suomea. Asiaa varmasti helpotti, kun tiesi kokemuksen kautta mistä puhuu.

Vertaistuki?

AA-kerho on paikka, jossa voi vapaasti kertoa ongelmistaan. Käsittääkseni ei tarvitse eikä kysellä kuka kulloinkin on kertomassa vaikeuksistaan. Tietenkin pienen kerhon puitteissa kaikki entuudestaan tuntevat toisensa. Yksin on vaikea toteuttaa ja saavuttaa raittiit elämäntavat. 

Matti kertoi minulle, kuinka yön hiljaisuudessa puhelin kilisi. Soittaja oli hyvin usein tukea tarvitseva henkilö. Puhelut saattoivat kestää ja kestää, mutta Matti kuunteli ja keskusteli. Ei hän nimiä kertonut kutka soittivat. mutta kaikista mahdollisista ihmisryhmistä soittajia oli. Matin kertomana joukkoon mahtui lakimiehiä, näyttelijää j.n.e. Vertaistuki on nykyisin pop laajalla alueella. Oli sairaus minkälainen tahansa. 

Tällä kirjoituksella haluan nostaa hattua Matti Aaltosen muistolle. Matti elää muistoissamme pitkään!
Niilo Henell

lauantai 15. elokuuta 2020

Lyhyt ohje vaihtoehtoisen tekstin laatimiseen somessa


Vaihtoehtoista tekstiä käytetään valokuvissa. Se näkyy ainoastaan näkövammaisille käyttäjille, joilla on käytössään ruudunlukuohjelma.

Vaihtoehtoisen tekstin ideana on avata valokuvia näkövammaisille somen käyttäjille. Mieti, mikä on kuvassa oleellista. Kuvaa se mahdollisimman lyhyesti!


Kessäinen maisema, jossa teksti: VAIHTOEHTOINEN TEKSTI ei näy, mutta näkövammainen kuulee sen kautta mitä luva pääosin sisältää...

Vaihtoehtoinen teksti on ytimekäs ja kuvaava. Siinä ei tarvitse kertoa kaikkia yksityiskohtia. Aloita kuvaus suoraan asiasta, esimerkiksi: Nainen seisoo kukkamekossa meren rannalla. Ruudunlukuohjelma kertoo, että kyseessä on kuvan vaihtoehtoinen teksti. Siksi kuvausta ei tarvitse aloittaa sanoilla kuvassa on…

Facebook
1.  Kirjoita postaus ja liitä siihen kuva.
2.  Tallenna luonnos tai julkaise postaus.
3.  Jos postasit julkaisun, avaa se uudelleen.
4.  Klikkaa kuvan päältä.
5.  Paina kolmea pistettä eli muokkaa.
6.  Valitse muokkaa vaihtoehtoista tekstiä.
7.Ohita luotu automaattinen vaihtoehtoinen teksti, jos sellainen on (iPhone).
8.Kirjoita oma vaihtoehtoinen tekstisi kohtaan kirjoita kuvan vaihtoehtoinen teksti.
9.  Tallenna.
10.   Pyydä Päiviä tarkistamaan, että homma pelittää! 😉

Mikäli teet päivityksiä tietokoneella, muotoilusiveltimen takaa löytyy vaihtoehtoisen tekstin lisääminen.

Instagramissa vaihtoehtoinen teksti tulee kolmesta pisteestä ja sieltä muokkaa. Sen jälkeen muokkaa vaihtoehtoista tekstiä.

Vaihtoehtoinen teksti ei auta ainoastaan näkövammaisia, vaan lisää esimerkiksi yrityksen ja yhdistyksen näkyvyyttä. Kuuluisin ”sokea netin käyttäjä” on nimittäin Google. Saavutettavuus on hyödyksi myös roboteille, jotka eivät ymmärrä kuvia.
 Päivi 

keskiviikko 12. elokuuta 2020

MUISTATKO VIEL…?

Ennenvanhaan kaikki oli paremmin – vai oliko? Moni itseäni viisaampi on tuota asiantilaa tutkiskellut ja jopa todistanut, ettei suinkaan niin ollut. Jopa professoritasolla todistetaan, että kyseessä on ihmisen ”selviytymistarinan vaatimus” tuon uskomisesta. Jos jäädään kiinni johonkin negatiiviseen muistoon taikka epäonnistumiseen, se kasvaa todellista suuremmaksi ja jää painolastiksemme jo kaiken tekemisen suunnittelu-vaiheessa. Siksi pyrimme (tietämättämme) tekemään menneisyydestä parempaa mitä se olikaan. Muistamme mieluusti vain hyvät asiat! Onneksi ihminen on sopeutuvaista sorttia, sillä jos vaikkapa meidät, jo ennen sotia syntyneet, olisi suoraan tuotu tänne 2020 -luvulle, pikkuhiljaa ”siedättämättä”, niin outoa olisi elämä. Mutta niin olisi, jos tämän päivän koululaiset pystyttäisiin siirtämään vaikkapa se 70-vuotta, sinne silloin elettyyn ”entiseen”! Silloin kun ei ollut sähköpostia, älypuhelimia, Internetiä, sosiaalista mediaa… etc. Voisi tulla aikamoinen shokki – molemmissa tapauksissa!

Entisajan rihvelitaulu, johon voi harjoitella numeroita ja kirjaimia.

No, eihän meidänkään kansakoulussa sentään enää rihvelitaulu ollut harjoittelun apuvälineenä, mutta nähtävästi siitä on jäänyt jotain esimerkkiä opetusvälineisiin ja vielä tähänkin päivään samaa tyyliä seurailevana apuvälineeksi.

Tablettitietokone - nykyajan "rihvelitaulu".

Ja jos alkaisin muistelemaan 40-luvulta, sitä heti sodan jälkeistä kansakoulua, jossa oli kaksijakoisuus ala- ja yläkouluun, kohoaisivat sen monet turvallisuutta luoneet perussäännöt muistoista. Positiivisina. Alakoulussa opittiin toimimaan yhdessä toisten kanssa, saatiin perusta kohteliaaseen käyttäytymiseen ja hieman vieraamman kaverinkin huomioon ottamiseen, sekä siihen, mitä järjestyksen säilyttämisellä saatiin aikaan onnistumisissa. Opettaja(tar hyvin usein) oli auktoriteetti, jota ensi alkuun kutsuttiin jopa äidiksi, mutta jonka osaaminen ja ”viisaus” ohittivat pian äidin aseman ja kotosalla sitten siihen pikkuhiljaa alettiinkin vedota, varsinkin perheen sisäisissä ajatusmaailman erilaisuuksissa.

Yläluokat, kolmas ja neljäs, saivat 40-luvulla jatkoksi kaksi ”kansalaiskoululuokkaa”, joitten tarkoituksena oli antaa valmiudet ammattikoulutukseen, ellei neljänneltä oltu siirrytty oppikouluun. Lisäviisautta, lähinnä sitten jo käytännön asioissa, annettiin vielä tiivistetyssä jatkokoulussa. Noilla yläluokilla opettajat olivat edelleen auktoriteetteja, mutta yhdessä jos toisessa asiassa heillekin rohjettiin jo esittää myös eriäviä mielipiteitä – kuin osana varhaisaikuistumista. Vaikka silloin ei vielä puberteetti alkanutkaan nykyisellä vauhdillaan jo heti ala-asteelta ulos kasvettua.

Entisajan koululaisia luokkakuvassaan.

Koulupäivät aloitettiin aina virrenveisuulla, pääosin omissa luokkahuoneissa 1-2, 3-4 ja 5-6, joissa useimmissa kouluissa oli oma opettajansa. Oli myös kaks’opettajaisiakin kansakouluja, hieman oppilasmäärän mukaan. Silloin ”vuoroluvun” harjoittaminen oli merkittävässä osassa eri luokkien oppimistavoitteiden mukaisena. Pulpeteissa istuttiin selkä suorana, äänettöminä ja vain annettua tehtävää suorittaen. Poikkeaminen tuosta aiheutti joko käskyn seisomaan nousemisesta tai (alaluokassa ainakin) komennon mennä nurkkaan, kasvot seinään päin. Nuo seisomiset olivat määrämittaisia, mutta jos rike oli suurempi tai vaikkapa kotiläksyt jääneet tekemättä, hyvin herkästi joutui jäämään luokkaan toisten kotiinlähdön jälkeen. Taisipa joskus saada napauksen karttakepistä sormilleen, mutta (silloisten kasvatusnäkemysten mukaan ja nykyistä myötäilemättä) tuskin kenellekään noista sen suurempia traumoja liene jäänyt. Ei ainakaan minulle, vaikka…

Ylemmillä luokilla ja jo ennen jatkokoulua painopiste oli melko paljon käytännöissä enemmän kuin teoriassa ja jopa koko koulun voimin toteutettiin lähiluontoon tutustumista mm. marjojen ja sienien keräilynä koulukeittolan tarpeisiin. Suomi lienee ollut edelläkävijä, kun jo 1948 oikein lakisääteisesti päätettiin kouluruuan tarjoamisesta maksutta kaikille oppilaille. Noistakin keittolan anneista oli varmasti jokaisella (silloin ennen ja ehkä nytkin opiskelleilla) omat mieliruokansa sekä se ns. ”inhokki”, joka ihmeellisesti vaihtelee tarjonnan laidasta laitaan. Mutta kun silloin ei lähimaillakaan ollut tarjolla roskar…pikaruokaa, niin kaikki syötiin isompia nurisematta. Kuinkas muutoin olisimme jaksaneet koko koulupäivän olla takomassa tietoa kalloomme!

Olisi mielenkiintoista saada kuvaus tämän päivän koulusta sen eri-ikäisten osuuksilta ja päästä vertaamaan sen käytäntöjä ja anteja omiinsa ”silloin ennen”; silloin kun kaikki oli paremmin! Kuka teistä tämän hetken asiantuntijoista (taikka sellaisen vanhemmista) kirjoittaisi? Yhdistävä tekijähän tarjoaa kaikille avointa ”Mielipide”-tunnisteen alla julkaistavaa juttupaikkaa, jonne voi suunnata ajatuksiaan – aivan kuten tekstaripalstoille ja vastaaville. Kiittäen taikka moittien; kunhan ei mennä henkilökohtaisuuksiin! Ohjeet näet tuolta aivan alusta, tämän postauksen otsikon yläpuolelta. Sinne voisit avata kokemuksiasi tai tietoja tämän päivän koululaisen päivästä. Taikka muusta mielesi päällä olevasta. Jään odottelemaan…

Hellettä väistellen ja sisätiloista ikkunan takaa ulkoilman aurinkoisuuteen tuijotellen sekä sisäilmanviilentäjän hurinan säestyksessä, huomasin ajatuksien kulkeutuneen kouluvuosieni muistelemiseen. Eikä sitten ensimmäistäkään negatiivista sieltä kummunnut framille, ei edes muutamista jälki-istunnoistakaan, sillä niinhän se tämä ihmismieli on ohjeistettu, että ”sallitaan” vain sellaiset mielihyvää korostavat muistot, jotka saavat meidät vakuuttuneiksi, että ennen kaikki oli paremmin! Enkä usko oman ikäluokkani olevan ainoan näin kokevan!
IsoTimppa-logo



lauantai 8. elokuuta 2020

ERÄITÄ TYÖMAAMUISTELUKSIA…


Sodan vuosina 1939 - 1945 kysyttiin voimia kansakunnalta. Olin 5- vuotias kun sota syttyi. Ei sen ikäinen sodasta mitään tiedä, mutta joitakin tapahtumia tietenkin on jäänyt mieleen. Tiedotus silloin kulki ”pyykkituvan asteella” kun sitä vertaa nykypäivään.

Vanha radio - ehkäpä juuri sieltä sota-ajalta.

Omistimme radion ja Markus-setä on jäänyt siitä parhaiten muistiin. Tietenkin ”Jatkuu huomenna”. Toisin sanoen Kalle Kustaa Korkin seikkailut. Se oli sellainen kolmen minuutin jatkokertomus. Itse asiassa en tiedä minä vuonna tämä ohjelma alkoi. Kuulijoita se kuitenkin sai.  Sodan aikana Tiltu viihdytti suomalaisia salakuuntelijoita. Joskus tämänkin ohjelman kuulin. Radio vinkui, kun sitä kanavaa haettiin. Tiltu antoi propakandatiedotteita sodan kulusta. Isäni haki tämän kanavan silloin tällöin kuunteluunsa. Tämä varmaan tapahtui jatkosodan aikana. Hänet oli kotiutettu ikänsä puolesta. Hänen työnsä Högforsin tehtaalla alkoi muistaakseni päivittäin klo 13.00. Tehdas oli valjastettu sotatarvikkeiden tekoon. En muista, että siitä olisi puhuttu, ehkä se pidettiin salassa. 


Tosin joittenkin tiesin tekevän kranaatin keernoja, mutta sekin taisi kuulua hissun-kissun asioihin. En tiedä… Olin alle 10v. Toisaalta minä en käynyt koulua ja oltiin muutenkin koko lailla omissa oloissa. Nukkumaan mentiin ajoissa ja herättiin varhain. Kaiken lisäksi ikkunasta ei saanut pilkotella valoa. Pelättiin pommitusta.

Talvipakkaset olivat aikamoisia, 40 astetta monena päivänä. Varsinkin tavisodan aikana. Tämän sodan kesto oli kaikkiaan 105 päivää. Ekat Mainilan tykinlaukaukset ampuivat Venäläiset. Siinä kuolikin venäläisiä ja siksi väitettiin hyökkäyksen aloittajaksi Suomi. Niin siinä käy, kun tykillä ampuu ja vielä oman maan kansalaisia. Pakko tällainen on kostaa välittömästi.

Asunnoissa paleli, kun sisimmäiset ikkunat oli pommituksen vaaran takia ullakolla säilössä. Paineilma pommin räjähtäessä olisi rikkonut molemmat lasit. Tämä oli suojatoimenpide.

Polttopuita oli säästettävä. Siinä osasyy, kun vesi ämpärissä jäätyi. Ei yksi lasi estä pakkasen tunkeutumista sisätiloihin. Tästä polttopuun vähyydestä muistui mieleeni, että äiti teki osuutensa polttopuutalkoista. Kymiyhtiön metsässä, joka rajoittui tonttiimme, hän ahersi kirves kädessä halkomalla metrisiä pöllejä. Ei se eka kerta ollut, kun hän kirveen varteen tarttui. Meillä oli aina ylivuotisia klapeja puuvajassa, siitä isä piti huolta. Hän pääsääntöisesti sahasi ja pilkkoi keväisin puut. Me pojat kottikärryllä tai kovapyöräisellä maitorattaalla kuljetettiin puut liiteriin ja pinoon. Högforsin tehtaalla oli oma lautatarha sahoineen, sekä polttopuu myynti. Tuli mieleen “Belgianrotuiset” isot hevoset. Painoa niillä oli 1000 kg. Eivät pärjänneet kuitenkaan Suomen hevoselle. Niillä on ja oli vetokykyä ja ketteryyttä. Tulivat toimeen pienemmällä rehu määrällä.

Hyvän kuvan saa lukemalla; ”Suomenhevonen sodassa.” Kirjassa kertoo tarinan mm. Terho Hätönen Heinjoelta. Hän teki elämäntyönsä poliisina.

Minulla on tähän ihan omakin työkokemus, katkeruutta aiheuttanut kaiken lisäksi. Pyrin ja pääsin noin viisitoista kesäisenä tukin uittoon. Kaverini Arvo, minua pari vuotta vanhempi, sanoi, että koeta tulla uittohommiin. Itse hän oli ns. lippumies, tehtävään kuului punaisella lipulla kieltää tukkien laskemista koskiränniin.

Tukkilaisesta näkyy vain saapasvarret ja keksi, jolla hän tukee tasapainoaan vauhdilla tukkien päällä seisoessan joen virrassa.

Sain työn. Tehtäväni oli irrotella tukit jokivarrelta virran vietäväksi. Se osuus oli noin kilometri (arvio muistinvaraisesti tänä päivänä). Tiina ja Pekka tietävät joen. Kun Karkkilasta lähdetään kohti Vanjärveä Rämölle. Keskustasta tietä pitkin noin 400 m on silta, johonka asti yritin pitää joen sumasta (= tukkikasautuma) puhtaana. Sillan alajuoksulla on koski, joka ei sillalle näy. Koskella oli miehet, jotka vastasivat kosken tienoosta. Virtaus sillalta oli hyvä, mutta jostain syystä tukit täyttivät joen sillan alapuolelta. Kun tulin kierrokseltani, niin sillan yläpuolella oli iso suma. Tein todella lujasti töitä kun lyhytvartisen tukkikeksin avulla purkaa tilannetta.

Sillan suuaukolla oli tukkia ristin rastin eli SUMA oli totta. Nälkä ja jano heikensivät kaiken lisäksi minua. Syötävää oli saatava.

Eväsreppuni, maitoa ja hiivaleipiä sisältäen. Istahdin nurmikolle ja kiireesti eväät esille. Hotkien söin, koska suma kasvoi koko ajan. Sillalta varmaankin meni pyörällä mies. Hän tuli takaisin ja olin ihmeissäni kun hän tuli avukseni – minun, pojankoltiaiselle, avuksi. Ei hän puhunut mitään oikeastaan. Ei hyvää eikä pahaa. Suma purkautui ja mies lähti. Pukeutunut hän oli harmaan sävyiseen pikkutakkiin ja suoriin housuihin.

Työpäivä päättyi ja tukkien tuleminen loppui. Minä menin yläkoskelle, jossa kaverini työskenteli.

Tukkipomo Hakalan Jussi, tunnettiin paremmin Pitkäjussi nimellä, hän sanoi minulle: “Huomen aamul sun ei tartte enää tulla. Sää vain makaat ja tukit on sumas!”

Tukkisuma, jollainen ei "laukea" ilman uittomiesten apua.

Arvata saattaa miltä se tuntui – katkeralta – mutta… kaikesta oppii; jopa sen, että nälkä ei riitä perusteeksi jättää vastuulleen ottamansa velvoitteet hoitamatta!
                       Niilo





keskiviikko 5. elokuuta 2020

Pirssillä sitä vaan vammaiset painelee

Mielipide -tunnus

Tätä otsikon tekstiä kuulen yllättävän usein. Vammaispalvelulain mukaan vaikeavammaiselle henkilölle voidaan myöntää vähintään 18 yhdensuuntaista matkaa kuukaudessa asiointiin ja virkistykseen.
Onko se sinusta paljon? Oletko miettinyt loppuun asti, kun kadehdit vammaisen henkilön kuljetuspalvelua? Kerronpa sinulle, mitä tarkoittaa, kun käyttää vammaispalvelulain mukaisia kuljetuspalveluja arjessaan.

Se tarkoittaa sitä, että voin liikkua vain oman kotikuntani alueella sekä niissä naapurikunnissa, joiden kanssa kotikunnallani on yhteinen raja. Mikäli haluan osallistua esimerkiksi kauempana asuneen sukulaisen hautajaisiin, minun on erikseen anottava vammaispalveluista tähän matkaoikeutta.

Se tarkoittaa myös sitä, että lain määrittämä vähimmäismäärä 18 yhdensuuntaista matkaa on lähes poikkeuksetta juuri tämä 18 matkaa kuukaudessa. Oletko sinä miettinyt, kuinka hoidat kaikki asiasi 9 edestakaisella matkalla kuukauden aikana? Siihen sisältyy niin kauppareissut, pankkiasioinnit, harrastukset kuin ystävien luona käyminenkin. Jokainen vammaispalvelulain mukaisia kuljetuspalveluja käyttävä joutuu miettimään, kuinka selvitä kaikista asiointimatkoista ja sosiaalisista tapaamisista poistumalla vain 9 kertaa kuukauden aikana kotoa. Jos tulee yllättäviä menoja, mutta matkat on jo sen kuukauden osalta käytetty, ei auta kuin maksaa itse tai kerjätä kyyti joltakulta tutulta.

Vammaiseksi ei kukaan varmastikaan ole tehnyt valintaa itse ja vapaaehtoisesti. Silti saamme kuulla jatkuvasti, että käytämme yhteiskunnan varoja hurvittelemalla taksilla. Toki meilläkin on oikeus hurvitella! Meidän pitää vain miettiä, missä kuussa kuljetuspalvelumatkat riittävät hurvittelureissuun.

Lisäksi jokainen vammainen kuljetuspalvelun käyttäjä maksaa taksissa matkustaessaan omavastuun. Salon sisällä se on 3.30 €, kuten Paikussakin. Ympäristökuntiin omavastuu kertyy Matkahuollon kilometritaksan mukaisesti.

Asiassa minua suututtaa erityisesti se, että vammaisia syyllistetään yhteiskunnan varojen käyttämisestä. Ei ole helppoa olla vammainen ja usein vammaisen elämä tuleekin kalliimmaksi kuin ns. terveen ihmisen arki. Meilläkin on oikeus osallistua yhteiskunnan tarjoamiin asioihin tuntematta siitä syyllisyyttä.

Yritäpä itse järjestää omat menosi niin, että poistut vain 9 kertaa kuukauden aikana kotoa ja hoidat näiden matkojen aikana kaiken lukuun ottamatta työtä tai opiskelua. Siihen sentään saa omat kuljetuspalvelumatkat.

Ai niin, unohdin mainita, että 9 poistumiseen ei sisälly mahdollisuutta käydä ensin ystävän luona ja jatkaa siitä kauppaan. Tästä tulee jo kaksi erillistä yhdensuuntaista matkaa.

On hienoa, että osa kaupungeista joustaa vammaispalvelulain mukaisten kuljetuspalveluiden jaksotuksessa. Vaikka matkoja myönnetään 18 yhdensuuntaista matkaa kuukaudessa, voi erilaisen jaksotuksen ansiosta käyttää matkoja vapaammin. Itselläni tuo jaksotus on vuositasolla eli voin käyttää oman mieleni ja kukkaroni mukaan 18 x 12 matkaa eli 216 matkaa parhaaksi katsomallani tavalla vuoden aikana. Omalla vastuullani tietysti on, että matkat riittävät koko kalenterivuoden.

Nyt aiheuttaa pelkoa se, että jokaisessa kaupungissa halutaan siirtyä erilaisiin matkajärjestelykeskuksiin. Se vähentää vammaisten henkilöiden itsemääräämisoikeutta, koska matkat on tilattava tietyltä matkan tarjoajalta edellisenä päivänä. Enää ei siis voisi tehdä ainuttakaan extemporee-reissua. Lisäksi ei voi itse vaikuttaa siihen, kenen taksiyrittäjän palvelut valitsee. Vammaisille henkilöille on erityisen tärkeää, että luottamus kuljettajaan on rikkomaton. Tämä ei valitettavasti toteudu järjestelykeskuksissa, se on nyt nähty ja koettu monissa paikoin (esimerkiksi pääkaupunkiseutu).

Miksi kukaan ei kysy vammaisilta, mitä he haluavat? Ja jos kysytään, miksi meitä ei kuulla? Miksi päättäjä tai virkamies tietää aina paremmin kuin vammainen palvelun käyttäjä, mikä toimii ja mikä ei? Tottahan tästä säästöä tulee ja tuhansittain, koska vammaiset henkilöt eivät enää uskalla liikkua missään.

Toivon todella, että meillä Salossa otetaan järki käteen ja vammaisneuvosto mukaan suunnitelmiin. Olen enemmän kuin saletti siitä, että tälläkin hetkellä puuhataan asiakasjärjestelmien ja matkakeskusten parissa, vaikkei asiasta hiiskahdetakaan julkisuudessa.
Päivi Vigg