Sodan vuosina 1939 - 1945 kysyttiin voimia
kansakunnalta. Olin 5- vuotias kun sota syttyi. Ei sen ikäinen sodasta mitään
tiedä, mutta joitakin tapahtumia tietenkin on jäänyt mieleen. Tiedotus silloin
kulki ”pyykkituvan asteella” kun sitä vertaa nykypäivään.
Omistimme radion ja Markus-setä on jäänyt
siitä parhaiten muistiin. Tietenkin ”Jatkuu huomenna”. Toisin sanoen Kalle
Kustaa Korkin seikkailut. Se oli sellainen kolmen minuutin jatkokertomus. Itse
asiassa en tiedä minä vuonna tämä ohjelma alkoi. Kuulijoita se kuitenkin
sai. Sodan aikana Tiltu viihdytti suomalaisia salakuuntelijoita. Joskus
tämänkin ohjelman kuulin. Radio vinkui, kun sitä kanavaa haettiin. Tiltu antoi propakandatiedotteita
sodan kulusta. Isäni haki tämän kanavan silloin tällöin kuunteluunsa. Tämä
varmaan tapahtui jatkosodan aikana. Hänet oli kotiutettu ikänsä puolesta. Hänen
työnsä Högforsin tehtaalla alkoi muistaakseni päivittäin klo 13.00. Tehdas oli
valjastettu sotatarvikkeiden tekoon. En muista, että siitä olisi puhuttu, ehkä
se pidettiin salassa.
Tosin joittenkin tiesin
tekevän kranaatin keernoja, mutta sekin taisi kuulua hissun-kissun
asioihin. En tiedä… Olin alle 10v. Toisaalta minä en käynyt koulua ja oltiin
muutenkin koko lailla omissa oloissa. Nukkumaan mentiin ajoissa ja herättiin
varhain. Kaiken lisäksi ikkunasta ei saanut pilkotella valoa. Pelättiin
pommitusta.
Talvipakkaset olivat aikamoisia, 40
astetta monena päivänä. Varsinkin tavisodan aikana. Tämän sodan kesto oli
kaikkiaan 105 päivää. Ekat Mainilan tykinlaukaukset ampuivat Venäläiset. Siinä
kuolikin venäläisiä ja siksi väitettiin hyökkäyksen aloittajaksi Suomi. Niin
siinä käy, kun tykillä ampuu ja vielä oman maan kansalaisia. Pakko tällainen on
kostaa välittömästi.
Asunnoissa paleli, kun sisimmäiset ikkunat
oli pommituksen vaaran takia ullakolla säilössä. Paineilma pommin räjähtäessä
olisi rikkonut molemmat lasit. Tämä oli suojatoimenpide.
Polttopuita oli säästettävä. Siinä osasyy, kun vesi ämpärissä jäätyi. Ei yksi lasi estä pakkasen tunkeutumista sisätiloihin. Tästä polttopuun vähyydestä muistui mieleeni, että äiti teki osuutensa polttopuutalkoista. Kymiyhtiön metsässä, joka rajoittui tonttiimme, hän ahersi kirves kädessä halkomalla metrisiä pöllejä. Ei se eka kerta ollut, kun hän kirveen varteen tarttui. Meillä oli aina ylivuotisia klapeja puuvajassa, siitä isä piti huolta. Hän pääsääntöisesti sahasi ja pilkkoi keväisin puut. Me pojat kottikärryllä tai kovapyöräisellä maitorattaalla kuljetettiin puut liiteriin ja pinoon. Högforsin tehtaalla oli oma lautatarha sahoineen, sekä polttopuu myynti. Tuli mieleen “Belgianrotuiset” isot hevoset. Painoa niillä oli 1000 kg. Eivät pärjänneet kuitenkaan Suomen hevoselle. Niillä on ja oli vetokykyä ja ketteryyttä. Tulivat toimeen pienemmällä rehu määrällä.
Hyvän kuvan saa lukemalla; ”Suomenhevonen
sodassa.” Kirjassa kertoo tarinan mm. Terho Hätönen Heinjoelta. Hän teki
elämäntyönsä poliisina.
Minulla on tähän ihan omakin työkokemus,
katkeruutta aiheuttanut kaiken lisäksi. Pyrin ja pääsin noin viisitoista
kesäisenä tukin uittoon. Kaverini Arvo, minua pari vuotta vanhempi, sanoi, että
koeta tulla uittohommiin. Itse hän oli ns. lippumies, tehtävään kuului
punaisella lipulla kieltää tukkien laskemista koskiränniin.
Sain työn. Tehtäväni oli irrotella tukit
jokivarrelta virran vietäväksi. Se osuus oli noin kilometri (arvio
muistinvaraisesti tänä päivänä). Tiina ja Pekka tietävät joen. Kun Karkkilasta
lähdetään kohti Vanjärveä Rämölle. Keskustasta tietä pitkin noin 400 m on
silta, johonka asti yritin pitää joen sumasta (= tukkikasautuma) puhtaana.
Sillan alajuoksulla on koski, joka ei sillalle näy. Koskella oli miehet, jotka
vastasivat kosken tienoosta. Virtaus sillalta oli hyvä, mutta jostain syystä
tukit täyttivät joen sillan alapuolelta. Kun tulin kierrokseltani, niin
sillan yläpuolella oli iso suma. Tein todella lujasti töitä kun lyhytvartisen
tukkikeksin avulla purkaa tilannetta.
Sillan suuaukolla oli tukkia ristin rastin
eli SUMA oli totta. Nälkä ja jano heikensivät kaiken lisäksi minua. Syötävää
oli saatava.
Eväsreppuni, maitoa ja hiivaleipiä
sisältäen. Istahdin nurmikolle ja kiireesti eväät esille. Hotkien söin, koska
suma kasvoi koko ajan. Sillalta varmaankin meni pyörällä mies. Hän tuli
takaisin ja olin ihmeissäni kun hän tuli avukseni – minun, pojankoltiaiselle,
avuksi. Ei hän puhunut mitään oikeastaan. Ei hyvää eikä pahaa. Suma purkautui
ja mies lähti. Pukeutunut hän oli harmaan sävyiseen pikkutakkiin ja suoriin
housuihin.
Työpäivä päättyi ja tukkien tuleminen
loppui. Minä menin yläkoskelle, jossa kaverini työskenteli.
Tukkipomo Hakalan Jussi, tunnettiin
paremmin Pitkäjussi nimellä, hän sanoi minulle: “Huomen aamul sun ei
tartte enää tulla. Sää vain makaat ja tukit on sumas!”
Arvata saattaa miltä se tuntui – katkeralta
– mutta… kaikesta oppii; jopa sen, että nälkä ei riitä perusteeksi jättää
vastuulleen ottamansa velvoitteet hoitamatta!
Niilo
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti