lauantai 19. joulukuuta 2020

RAJOITUKSISTAKIN HUOLIMATTA

 

Tyylitelty joulukuusi, jonka latvatähdestä valonsäteet kohdistuvat tekstiin: "Yhdistävän tekijän kynäilijät toivottavat oikein rauhallista joulua ja onnellista uutta vuotta - juuri Sinulle lukijamme!

Olemme jälleen saamassa yhden mittapuun mukaisen tavoitteemme täyttymään, kalenterivuoden aktiivisin kausi rauhoittuu ja pian kaamoskin alkaa jälleen kerran kulkea kohtia valoisampia aikoja! Ympäröivä luonto on jo hakeutunut lepäämään ja perinteisesti me ihmisetkin sitä olotilaa etsiskelemme – kunhan ensin on selvitty joulun vuosisataisista paineista, kukin omalla laillaan. Nautinnoista rasittuen taikka rasittumatta, perinteistä riippuen.

Me Yhdistävän tekijän kynäilijät toteamme tämän blogin kaltaisen foorumin 7. julkaisuvuoden täyttyväksi ja – kiitos teidän lukijoiden – yhä jaksavamme odottaa sitä seuraavaa alkamaan. Mutta vasta joulutauon jälkeen, uuden vuoden alettua.

Nyt, laillanne, heittäydymme pian irti arjesta ja läheistemme keralla – ohjeita ja turvavälejä noudattaen sekä kanssaihmistemmekin terveyttä arvostaen – vietämme yhtä vuodenkierron juhlakautta. Tässä poikkeavassa tilanteessa ehkä yksi hyvä keino saada joulusta enemmän irti, on muisteleminen. Totutun ylensyönnin ja liikkumattomuuden keskellä ei liene kovin vaikeaa palauttaa mieliin menneitä jouluja, vaikka aivan lapsuudesta lähtien. Me kynäilijäthän vallan usein kertoilemme ennen eletystä, pääosin omakohtaisuuksia, mutta monesti sellaisia, joitten kaltaisia myös lukijamme ovat kokeneet eläneensä. Sen todistavat blogilaskurin tulokset – te elätte mukanamme, myös muistoissa.

Lähes vakiolukemiin tasautuneet Yhdistävän tekijän ”avaamiset” (emmehän me tiedä, luetteko ne osin taikka kokonaan, vaiko?) antavat kuitenkin meille – pienestä joukosta huolimatta – voimia etsiä itsestämme uusia aiheita luettavaksenne postattaviksi. Ja näin yhden kauden tullessa päätökseensä, me haluamme kiittää teistä jokaista - ilman myötäelämistänne ei olisi meitäkään…

Tuohon ”pieneen joukkoomme” liittyen olisi todella upeaa, jos jokunenkaan teistä innostuisi tulemaan mukaan kynäilijäjoukkoomme. Julkaisutilaa on; kuten lienette huomanneetkin; kaikenlaisille (asiallisille) ajatuksille, menneistä taikka tulevista, olevista tai odotettavista, todellisuudesta tai vaikka taruista – kaikesta mistä haluat kertoa! Yhden kerran mielipiteenä taikka vakiovuoroisena sanankäyttäjänä. - Ylläpitäjän yhteyden kautta saat lisäinfoa, jos… Kynttilää ei kannata pitää vakan alla, eikä pöytälaatikossakaan; palavana; mutta sen kynttilänsä voi antaa loistaa meitä kaikkia yhdistävänä tekijänä.

Mutta nyt on aika alkaa jouluilemaan, nauttimaan kiireettömyydestä ja saattaa päätökseen kaikki perinteitten mukaiset vuoden päättymisrituaalit ja tavoitteet. Levätä kaikessa rauhassa niin mielen kuin kropankin rasituksista – valmiina uudenvuoden juhlintaan!

Vauhdikkaasti uisteleva piirretty joulupukki ja teksti: "...ja sitten kohti uusia kokemuksia vuodelle 2021 - Pysyttelehän mukana!



keskiviikko 16. joulukuuta 2020

Joulu on taas, joulu on taas

Toisten mielestä kiva, toisten mielestä ei. Minä kuulun siihen porukkaan, jolle joulu on ihmisen parasta aikaa! Rakastan jouluvalmisteluja. Aloitan ne jo hyvissä ajoin.

Niinä vuosina, kun lähetän joulukortteja, tilaan ne jo lokakuussa. Lähetän paljon kortteja ja siksi olen päätynyt tilaamaan kortit valmiilla teksteillä. Ei sitten tarvitse kuin lätkäistä osoitetarrat ja se on siinä. Enhän minä jouluihmisenä voi vaatia, että insinöörimies nauttisi korttien allekirjoittamisesta omin pikku kätösin. Avioliitto on kompromisseja ja tämä on yksi niistä.

Viime vuosina olen alkanut lähettää joulukirjeitä. Kirjoitan ne tietokoneella ja kerron kuluneesta vuodesta niille ihmisille, joiden kanssa ei olla usein tekemisissä. Joulukirjettä on kiva kirjoittaa ja muistella samalla mennyttä vuotta. On kiva kertoilla kuulumisia ja toivottaa pitkän kaavan mukaan jouluiloa.

Kaikille en joulukirjeitä kirjoita. Siksi osalle toivotetaan hyvää joulua paikallislehdessä olevan ilmoituksen kautta. Samaisen ilmoituksen tekstin laitan usein myös facebookiin, jotta se tavoittaisi mahdollisimman monet omista ystävistäni.

Nykyään, kun syksyt ovat pimeitä lumen puutteen vuoksi, voi pihalle laittaa erilaisia valonlähteitä jo aiemmin syksyllä. Nämä ovat kausivaloja, jotka saavat loistaa pihamaalla syksyn pimeydestä lähes kevään valoisuuteen asti. Pihalta löytyy tällä hetkellä lumiukko, punatulkkuja ja pingviinejä, jotka tuovat valoa syksyn pimeyteen. Lisäksi terassin kaidetta kiertää valoilla koristeltu havuköynnös. Joulun ajaksi ulko-oveenkin asennetaan havukranssi valoilla.

Adventtiin mennessä on ikkunakynttilät asennettava, jotta ne saadaan valaisemaan ikkunoita ensimmäisenä adventtina. Ensin ne palavat vain adventtina ja itsenäisyyspäivänä, kolmannen adventin jälkeen ne palavat joka ilta ja neljännestä adventista loppiaiseen ne saavat palaa yötä päivää.

Adventtiajan ehdottomasti perinteisin asia on partiolaisten adventtikalenteri. Se on ja pysyy vuodesta toiseen, vaikken sitä enää itse näe. Se on tärkeä osa joulun odotusta.

Jouluruokia ja -herkkuja aletaan valmistaa adventtiaikana, että on aikaa syödä muulloinkin kuin vain joulun pyhinä. Pipareita, torttuja, kuivakakkuja, joulupullaa… Ja riisipuuroa keitetään viikoittain, joskus jopa monta kertaa viikossa. Ja se joulusinappi! Sitä on pakko tehdä ja sitä ainakin velipojat odottavat joulukinkkunsa kruunuksi. 


Kasattu erilaisia jouluisuuksia; pipareita, lahjapaketteja, ovikranssi, makeutta sisältäviä arvoituksellisia lasipurkkeja - kaikkea mitä voi joululta odottaa...

Lahjoja on ostettu jo pitkin vuotta. Nyt, kun lapset ovat jo isompia, lahjakortit ovat kovin toivottuja. Ei enää tarvitse miettiä lahjoja pitkään ja hartaasti. Ei saajaa kovasti ilahduta, jos äiti on hankkinut lahjakortin jo tammikuussa ja antaa sen vasta joulukuussa… Rakastan lahjojen miettimistä saajansa mukaan. Pienillä joulumuistamisilla haluan muistaa myös lasten opettajia ja niitä henkilöitä, jotka vuoden mittaan ovat olleet minulle eri tavoin avuksi.

Lahjoja pitää olla ja paljon! Olen niin lapsellinen, että nautin lahjoista itsekin. Meillä paketoidaan suihkusaippuat ja hammastahnat ja -harjat joulupakettiin, että paketteja on runsaasti.

Voi tätä ihanaa aikaa! Joululauluja, salaisuuksia, lahjojen paketointia… Ihanaa, että on joulu! Ja onneksi se on vain kerran vuodessa, sillä muuten siitä menisi hohto.

Lämpöisiä ajatuksia sinulle odottaessasi omanlaistasi joulua!

Päivi-tonttu



lauantai 12. joulukuuta 2020

Vispipuuro

Ennen käytiin itse metsässä noukkimassa puolukoita ja muita marjoja.  Jo kouluaikana, silloin kun oli näitä pienempiä kouluja, joissa oli oma keittäjä. Veimme litran pari puolukoita kouluun, jotta saimme talvella syödä puuroa. Lauantait oli silloin vielä koulupäiviä, saimme silloin yleensä jotain kevyempää lounasta.

Houkuttelevan näköinen annos vispipuuroa, "koristeena" muutama puolukka siinä päällä.

Kun jokainen vei, niin olihan niitä siellä talveksi. Puolukka kun säilyy hyvin viileässä, kun hiukan survoi pinnan rikki.  Vispipuuroa silloin tehtiin puolukoista. Nythän sitäkin saa kaupasta valmiina. 

 

Mutta kuinka helppoa se on itse tehdä. 

 

Mannaryynejä ja vettä sekä hiukan sokeria ja tietysti niitä puolukoita.

Juuri poitun raikkailta näyttäviä, kypsiä ja punaisena loistavia puolukoita kulhossa.

Vettä kiehumaan, laitan yleensä puolukat joukkoon kun alkaa kiehumaan. Hetken aikaa niitä keittää, 7-10 minuuttia. Siivilöin puolukat pois ja laitan kattilan uudelleen levylle. (Jotkut jättää puolukat puuron joukkoon, mutta se on makuasia.)  Sekoitetaan mannaryynit joukkoon.  Annetaan kiehua noin 10- 15 minuuttia. Ryynit kannattaa vatkata kunnolla joukkoon. Lopuksi laitan sokerin.  Kun otan kattilan liedeltä, sähkövatkain käyttöön, vatkataan puuroa niin, että vaalenee, tulee kuohkeaksi. Valmiin puuron päälle voi laittaa hiukan sokeria, jotta ei tule kuorta puuron päälle. Jäähtymistä voi vauhdittaa laittamalla puuroastia kylmään veteen. Nautitaan maidon kera. 

 

                                       Nautitaan T. Sisko

 




keskiviikko 9. joulukuuta 2020

Musahöpinöintiä

Istahdettiin marraskuisena viikonloppuna miehen kanssa siihen autoon, jolla minä pääsääntöisesti ajan. Yksin kun ajelee, radio on lähes aina päällä, niin nytkin. Mies kuunteli hetken ja katsoi vinosti: “Kuunteleks sä joululauluja?” Minä: “Joo...” Mies: “Siis nythän on marraskuu ja jouluun yli kuukaus aikaa!!” Minä: “No itse asias hain tän Jouluradio-kanavan esiin jo heti loka-marraskuussa kun kuulin et se soi taas...” Mies päätään pyöritellen: “No huh huh...”


Vanha putkiradio, johon tuunattuna JouluRadion tunnus, musiikkia kuvaavia nuotteja sekä asemavalintapuolen nurkasta kurkistava tonttu.

Meillä on osittain samanlainen musiikkimaku, rokki soi molemmilla. Mutta sitten on nämä erilaiset maut, joululauluja mies kuuntelee maksimissaan kolme päivää, kun taas minä voin hyräillä niitä vaikka keskellä kesää, jos sattuu mieleen tulemaan. Tutut sävelet ovat keholle ja mielelle virkistäviä, mikäs sen mukavampaa kuin lauluun yhtyminen oman auton suojissa, kun kukaan ei kuule meneekö nuotin vierestä vähän vai paljon. Joululauluihin on lisäksi kiteytetty hienoja elämänohjeita. Miltä kuulostavat vaikkapa nämä:

Onnea kun mikään mylly valmiiksi ei jauha,

Itsestään on löydettävä ihmisen vain rauha.

 

Hei tonttu-ukot hyppikää, nyt on riemun raikkahin aika!

Hetken kestää elämää, ja sekin synkkää ja ikävää. 

Ei valtaa eikä kultaakaan, vaan rauhaa päälle maan!

Tunnistitko laulut? Ensimmäinen on Joulumaa, toinen Hei tonttu-ukot, joka on alun perin ruotsalainen kansanlaulu (juomalaulunakin käytetty, glögimukit esiin ja tanssisukat jalkaan!) ja kolmas En etsi valtaa loistoa, monelle tuttu varmaan jo lapsuusmuistoista. Tuossa kun merentakaisia pressanvaaleja käytiin, varsinkin viimeisen ajatuksen toivoin kuuluvan sinne asti. Itsekin koitan näitä muistaa.

Toinen mielenkiintoinen keskustelu musiikkiin liittyen syntyi lasten kanssa, kun joku puhui päässä soivasta biisistä ja huomattiin, ettei kaikilla soikaan samalla tavalla. Minun pääni on kuin radio. Kun joku laulu tulee mieleen, kuulen sen esittäjän äänellä. Kuopus taas kuulee laulun päässään itse laulamanaan. Esikoisella vaihtelee niin että hän löytää nämä molemmat tilanteesta riippuen, ja keskimmäinen ei kommentoinut. En ollut koskaan edes ajatellut, että laulun voisi kuulla itse laulamanaan omassa päässään! Ehkä tähän rajoitukseen on johtanut lauluahdistus, joka juontaa ala-asteelta. Olin kamalan ujo, ja jollain laulutunnilla opettaja oli sitä mieltä, että minä ja muutama muu lapsi emme laulaneet. Niinpä meidän piti laulaa erikseen muun luokan kuunnellessa. Olen tänä päivänäkin sitä mieltä, että olin kyllä laulanut. Tuon hetken jälkeen en sitten enää mielellään suutani avannut senkään vertaa ja jos joku hihitteli jotain musiikintunnilla, olin varma, että pilkka kohdistui juuri minun ääneeni. Tuskin niin oli, mutta mieli kehittää kaikenlaisia kuvitelmia, jos häpeää omaa ääntään.

Onneksi on radio ja onneksi on lapset! Äidiksi tulemisen myötä on tuntunut luontevalta laulella. Kenellekään perheen ulkopuolella en kyllä mielellään laula edelleenkään, mutta ehkä sekin helpottuu iän myötä. Ja radio, rokki, poppi, joulu, hoppi, irkku, kantri ja mikä vaan, ihan parasta saada laulu raikumaan!

Missä ja miten sinä kuulet musiikin? Uskallatko laulaa?

Sydämen pohjasta toivotan,
anna mennä vaan!
                               Auli




lauantai 5. joulukuuta 2020

Itsenäisyyspäiväksi

Noin kuukausi sitten uutisissa kerrottiin, että viimeinen elossa ollut Mannerheim-ristin ritari Tuomas Gerd on kuollut 98-vuotiaana. Tämä tieto pysäytti minut sen takia, että ajattelin yhden aikakauden Suomen historiassa nyt päättyneen.

Jos koronapandemian jälkeen Presidentinlinnassa vielä järjestetään vastaanotto Itsenäisyyspäivänä, niin ei enää ensimmäisenä ovesta tule kättelemään presidenttiparia ritari. Heitä oli kaikkiaan 191. Kolme on haudattu Saloon, Hans-Olof von Essen, Urho Lehtovaara ja Eino Laisi. Sibeliuspuistossa on heidän kunniakseen pystytetty ritarikivi.

Nämä todelliset sankarit edustivat teoillaan maanpuolustustahtoa parhaimmillaan. Sotaveteraaneja ja lottia on elossa yhä harveneva joukko. Heidän kaikkien tekoja osataan jo arvostaa nykyään, koska tiedämme, kuinka lähellä oli se huonompi vaihtoehto. Olemme saaneet asua hyvässä itsenäisessä maassa sotien jälkeen. Olipa hyvän elämän joku osatekijä mikä tahansa, niin Suomi sijoittuu aina kymmenen parhaan maan joukkoon maailmassa.

Suomi on noussut meidän isovanhempiemme ajan köyhyydestä – savupirteistä – omilla ansioillamme siedettäviin olosuhteisiin. Meille on vierasta pröystäilevät rikkaudet ja kullan kimallus. Tiukan paikan tullen yhteisöllisyys vain vahvistuu. Omaa maata on kannattanut puolustaa, vaikka hinta on ollut suorastaan hirvittävä. 

Minulla on tapana jollakin hautausmaalla käydessäni tutustua sankarivainajien alueeseen. Sen löytää helposti. Ristejä on niin paljon, ettei se voi jäädä huomaamatta. Viimeksi kävin Sauvon kirkon hautausmaalla. Jokaisen sankariristin kohdalla oli kirkas sähkölamppu ja sähkökaapeli kulki huomaamattomasti ristiltä toiselle. Valot olivat illan hämärtyessä vaikuttava näky.

Viime vuosina olen saanut tutustua sotilaspoikatoimintaan. Oikeat sotilaspojat ovat olleet sodan aikana teini-iässä, mutta osallistuivat kotirintamalla monenlaisiin tehtäviin. Moni heistäkin on täyttänyt jo 90 vuotta.

Tämä korona-aika aiheuttaa sen, että nämä riskiryhmäläiset: sotaveteraanit, lotat ja sotilaspojat saattavat kokoontua yhä harvemmin.

Veteraanikuoro.
Veteraanikuoro Sotilaspoikien juhlassa.

Syyskuussa Salon Sotilaspoikien Perinnekillan 25-vuotisjuhlaa kuitenkin vietettiin kaiken uhalla Mahlakankareen seurakuntakodissa. Veteraanikuorokin uskaltautui juhlaan laulamaan. 

Juhlinnan kohteena olevat sotilaspojat kunniamerkkeineen istumassa rinnatusten. Nimet esitelty kuvan alla olevassa tekstissä.
Kuva neljästä oikeasta sotilaspojasta, 
vasemmalta Veikko Tähtinen, Eero Lehto, 
Erkki Kölhi ja Pentti Hiironen.

Miten nuoret ikäpolvet olisivat tietoisia isoisiensä ja isoäitiensä sisukkuudesta ja neuvokkuudesta puolustaa kotikontujaan. Vielä kannattaisi haastatella niitä sukulaisia, joita yhä on elossa. Joku katuu myöhemmin, että ei tullut kysyttyä? Veteraanijärjestöjen toimintaa organisoidaan näinä aikoina uuteen malliin, koska veteraaniväki supistuu kovaa vauhtia.

Viljo Valovirta sodanaikaisen koneekiväärin vierellä.
Tässä kuvassa oikea sotilaspoika Vilho Valovirta tutkailee Itsenäisyyden Museossa Salossa konekivääriä.

Tulevaisuutta ajatellen on hyvä asia se, että Suomessa on säilytetty asevelvollisuus. Myös naiset hakeutuvat ”inttiin”. Tosiasiahan on se, että ”jokaisessa maassa on armeija, jos se ei ole oma, niin se on vieras”.

Jos käytte hautausmaalla, eri syistä, niin soisin jokaisen joskus kävelevän sankarihaudoille asti näkemään, kuinka suuri se uhri oli pienelläkin paikkakunnalla.

 

Eero, sota-aikana syntynyt res. kapt.






keskiviikko 2. joulukuuta 2020

Paperin keräystä

Suomi on tunnettu metsistään ja etenkin paperiteollisuu-destaan. Minulla on muistikuva sanomalehtipaperin keräyksestä, sen alkuajoilta. Keräyspaperi piti pakata pikku “paaluihin” jotta se oli helppo punnita. Käteiskauppa kukoisti ja pikkupojat ja -tytöt saivat säästöpossun täytettä. Kehitys muuttui ajan myötä, mutta jätepaperin keräys jatkui ja jatkuu.

"Jätepaperipaaleja" ja kyltti KERÄYSPAPERIA.

Paperi kerätään nyt isoihin astioihin ja paalataan kuljetettavaksi teollisuuden käyttöön. Säästöpossut eivät saa täytettä, mutta esim. VPK saa tililleen koulutusrahaa.

Nyt eletään niin sanottua paperitonta aikakautta. Minäkin tässä naputtelen kirjain kerrallaan tällaista kannettavaa aparaattia, johonka paperia ei saa tungettua, ei sitten millään. Kyllä sen syntyneen kirjoituksen paperille myös saa, mutta siihen tarvitaan apuväline.

Kävin tässä TK:n lääkärillä.  Hän pahoitteli, ettei tietokone pelannut, mutta samalla oli mielissään, kun hoitaja oli “printannut” tiedot aamulla valmiiksi paperille. Siltä paperilta lääkäri katsoi kokeiden tulokset ja oli ”paperittomaan aikaan” tyytyväinen.

Olin tässä kuuntelemassa kahden herrasmiehen esitystä. Toinen oli pankkimies ja toinen, lakimies, lupasi avustaa tarvittaessa täytettäessä erästä todella tärkeää paperia, jollaisen keräilyä suositellaan!

He sanoivat, että tämä tärkeä ’’keräilykohde’’, on sinänsä aivan turha paperi, jota voidaan tarvita vasta, jos on huonoa tuuria. Paperia ei silti parane unohtaa, perheenjäsenten on siis hyvä tietää tällaisen olemassaolosta.

Kysymyksessä on EDUNVALVONTAVALTAKIRJAn nimellä kulkeva paperi. Tiettyä kaavaa noudattaen tämän asiakirjan antaja on valtuuttanut sopivaksi katsomansa henkilön valvomaan etujaan. 

Jotta paperilla olisi jotain merkitystä on siihen liitteeksi saatava lääkärintodistus vamman laadusta ja vaikutuksesta. Lainvoimansa ko. paperi saa tuollaisen todistuksen kanssa maistraattiin toimitettuna. Vasta tämän instanssin ”hyväksymisen” jälkeen edunvalvoja edustaa valtakirjan antajaa.

Kuulemani mukaan pankeista löytyy asiantuntemusta kaavakkeen täyttämisessä. Tietokoneen avulla voit löytää myös ohjeistuksen.

Täytekynä kädessä, valmiina allekirjoittamaan...

Kun allekirjoitat valtakirjan, muista että tämä tapahtuma vaatii kaksi esteetöntä todistajaa, samat edellytykset täyttäviä, kuin testamentissakin, eikä siis lähisuvusta. No hyvät naapurisuhteet ovat aina paikallaan. Suhdetoimintaahan elämä muutenkin on.

Niilo