keskiviikko 31. heinäkuuta 2019

Ymppäys


Vietin joutilasta aikaani terassilla. Oikeastaan siitä oli muodostunut kauniina kesäpäivänä tapa, joku voi sanoa hieman moittienkin, että siellä Niilo jälleen istua kököttää muki nokan alla, pääseneekö vaivainen enää jaloilleen. On ymmärtänyt hakea varjoisan paikan kuitenkin, luulisi muutakin tekemistä olevan. Takapuolikin puutuu tollaisessa hommassa - istumisesta. Yksinäni siinä kökötän, seuralaista kun ei ole. Muki on tyhjä ja lisää en viitsi noutaa. Tällä terassilla kun ei ole henkilökuntaa, joka toisi täyden mukin. Ehkä on hyväkin tällainen järjestely. Se nimittäin on tuo kiertokulku seuraavanlainen - kuulemma.  Kun janottaa niin juoksuttaa ja kun juoksuttaa, niin janottaa. Aikamoiset ravit juomisesta seuraa.

Vakavammin puheen ollen kuulemani mukaan pitäisi juoda juomisen jälkeenkin. Joku jossain olisi ihmeissään “kauhiast” ohjeesta. Kun jo muutenkin sisällämme 73 % vettä, miksi vesipitoisuutta pitää vielä lisätä, sas se!  Elimistö kuulemma tarvii nestettä ettemme kuivuisi. On kuulemma kova työ saada kuivunut henkilö virkoamaan. On katsottava kuitenkin mitä helteellä juo. Kreikkalainen ohje on kuulemma hyvä. Siinä tilavaan lasiin laitetaan hieman suolaa ja desin verran jogurttia ja lasi täytetään kylmällä vedellä. Ennen kuin juot, niin sekoita juomasi. Juomasta saat suoloja, ravintoa ja nestettä. Janokin häipyy saman tien. Kannattaa ottaa tavaksi. Lääkintäviranomaiset suosittelevat juomaan säännöllisesti. On tietenkin juomia, joihin ei kannata kiintyä, niihin voi tulla “suhe” eli riippuvuus. Terassit on ihan mukavia virkistäytymispaikkoja, mutta juomapuoleen joskus on syytä tehdä rajoitus, jota ei pidä ylittää. Joillakin juomilla, varsinkin terasseilla,  on sellainen vaikutus, että velat vain suurenevat; siitä huolimatta, että tuntuu todelliselta rahan riittävän ja murheiden katoavan.

Henkilökohtainen oma terassini, jossa viihdyn ja oleilen, katselen naapurien puurtamista, lintujen ja oravien touhuja. Olen tyytyväinen, että voin nauttia kesästä omalla tontilla. Keittiön kylmäpisteestä löytyy jäähdytettyä soodavettä, ihan ikiomalla laitteella hiilihapotettua. Jano tulee, mutta ei pääse yllättämään.

Huonosti hoidetun pihamaan perältä löytyi perin ihmeellinen lehtipuu. Tämän puun havaitsin terassilla istuen. Minusta sitä ei ollut edellisenä kesänä. Ei ainakaan sen kokoisena kuin nyt. Pituutta oli tullut puulle kesän aikana huomattavasti. Rollaattorilla kulkeminen ei juurikaan houkuttele käymään terassia pidemmälle. Siihen pääsee ns. takkahuoneen ovesta. Takkahuoneesta pääsee saunan löylyihin.  Terassin olemassaololle antaa lisäarvon vilvoittelun merkeissä. Kunnon löyly ja kylmä juoma. Mikä nautinto.

Monena päivänä ihmettelin puuta pihan perällä, “mikä puu”, mistä se on ilmestynyt - taikuuttako? Muistin kylläkin sorjan ja suorarunkoisen pajun, jonka kasvamisen tontille oli aikaansaanut tuuli tai pikkulinnut. Jompi kumpi oli kuljettanut mukanaan puun siemenen. Jokunen vuosi sitten kokeilin puun jalostamista. Tämä pajun suora runko houkutteli kokeilemaan, että jospa ymppään omenapuun oksan siihen. Terävä ns. mattoveitsi kädessäni otin omenapuusta kolme oksaa. Paju viistosti poikki ja viistottu omenapuun oksa sidottuna villalangalla pajuun kiinni. Vielä mehiläisvahaa liitoksen ympäri, niin homma oli valmis.  Siinä oli metrin päässä toinen puun taimi, se sai saman käsittelyn. Ei muuta kun odottelemaan miten pajupuusta muodostuu omenapuu. Turhaa työtä epäilin mielestäni tekeväni. Eikä risteytysyritys onnistunut. Olisiko oksan sitomiseen tarvinnut niintä?  Mistä sitäkin saa? Ehkä kukkakaupoista? Se on kuitenkin ihan kotimaassa kasvava kuoriaines, joka…

Terassihavaintoni toi ymppäyskokeiluni mieleeni. En ollut kiinnittänyt minkäänlaista huomiota siihen, että kohtelin kaltoin viereistä tainta myös. Tämä oli lähtenyt kasvamaan ihan muuten vain - omin avuin. Puu omaa nyt kahdet erilaiset lehdet. Ylempänä lehtien muoto ja koko on selvästi omenapuun. Lehdet kasvavat ryppäinä niinkuin omenapuussa konsanaan. Korkeutta puulla on noin pari metriä. Ensi kevät jännittää. Tekeekö puu omenan kukat. Tämä vahvistaa olenko oikeassa. Naapurin rouva, puutarhaihminen, totesi myös kasvin olevan omenapuun - Åkeron.
(Ymppäys erottuu rungoissa ja lehtien erilaisuudessa)


Tämä oli eka kokeiluni jalostamisen suhteen. Lapsuudenkodissani oli melko iso omenapuutarha. Isäni kasvatti siemenistä ensin taimenet, jotka hän jalosti myöhemmin. Aika monella maanviljelijällä oli paljonkin villipuita kasvamassa.   Villipuun hedelmä ei ole maukas. Se saattaa olla ns. mauton tai oikein hapan. Isältä katsellen saamani opin mukaisesti yritin kokeilla jalostusta. Tosin siinä oli mukana kuulopuheena saatua tietoakin. Olin näet kuullut, että omenapuun rungon ei tarvitse olla omenapuu. Jalostus onnistuu mihin lehtipuuhun tahansa.

Kuvitellaan minkälaiselta näyttää pihlajapuun ja omenapuun yhdistelmä. Siinä on esim. linnuille oikea herkkutarjotin syksyllä. Entä sitten pihlajakoi, joka tuhoaa pihlajapuun marjat ja omenat.
(Onnistuessaan meillä olisi omenapihlajapuu)

Entäpä sitten se Helismaan kappaleen kanssa, sen joka kertoo pihlajapuusta suutarin tyttären pihamaan liepeillä?
 Niilo












lauantai 27. heinäkuuta 2019

Kirjasto


Kävinpä tutustumassa Salon kirjastoon. Tai no en siellä mitenkään katsonut paikkoja vaan haastattelin Säde Vainiota. Hän on Salon kirjaston esimies.

Suomessahan kirjastoja on ollut jo vuodesta 1794, jolloin Vaasaan perustettiin ensimmäinen kirjasto. Yleistymään ne alkoivat 1860 luvulta. Salon kirjastokin on perustettu 1902. Kirjaston fyysinen paikka on vaihdellut, nyt olemassa oleva rakennus on valmistunut 1986 ja sen suunnitteli Lauri Holmén. Laajennusosa valmistui 2004. Salossa on aina ollut lainaaminen vilkasta. Ennen kuntien yhdistymistä Salo oli aina vertailussa yläpäässä. Vieläkin lainaus on vilkasta, mutta nyt on tullut nämä uudet jutut mukaan. On tullut äänikirjat, e-kirjat, joita paljon lainataan ja muutenkin sähköiset lainaukset ovat yleistyneet. 

Kirjastosta pystyy lainaamaan kirjastokortilla. Sen saa 18 vuotias esitettyään kuvallisen henkilötodistuksen. alaikäisellä pitää olla huoltaja mukana.

Kirjastosta löytyy kirjojen lisäksi lainattavaksi myös musiikkia, elokuvia, lehtiä ja monenmoista muuta. Tekniikka kehittyy niin hurjaa vauhtia, että kirjastolla on aikamoinen työ löytää aina sopivat ajankohtaiset tuotteet. Laitteitahan siellä on myös, joita voi lainata, löytyy mm. eMagz -palvelu, jolla voi lukea kotimaisten aikakausi- ja ammattilehtiä, ePress -palvelu, jossa on yli 100 kotimaista sanomalehteä näköisversiona. PressReader, jossa on kansainvälisiä sanomalehtiä näköisversioina ja muita e-versioita. Sieltä lötyy digitointilaite, jolla voi siirtää VHS-DVD-R ja DVD-RW levylle. Tähän pitää varata aika kirjastosta, josta saa myös opastuksen tarvittaessa. Lapsille on oma  osastonsa, jossa on kirjoja eri ikäisille, kuten myös aikuisten puolella. ns. Vauvasta Vaariin- skaalalla.

Aamuisin kun kirjasto aukeaa on jo jonoa oven takana. Monet tulevat lukemaan päivän lehdet sinne. Siellä kun on lehtiä ”ympärssuome”. Lukeminen on todettu olevan hyväksi jo aivan vauvoillekin. Koulussa oppii lukemaan, mutta taitoa voi harjoitella jo ennenkin.

Suomessa lainaaminen on vielä ilmaista, toisin sanoen, verovaroin kustannettua. Kirjastolaki astui voimaan vuonna 2017, jolloin varausmaksutkin poistuivat ja varaus muuttui maksuttomaksi. Varatusta aineistosta lähetetään asiakkaalle tieto tekstiviestinä tai sähköpostilla.

Monilla on kirjahyllyt vielä kotona. Toisilla siinä on tosiaan kirjoja, mutta jollain on valokuvia hyllyt täynnä taikka koriste-esineitä. Joskus ”ennenvanhaan” kun piti olla kirjahylly, sohvakalusto ja pöytä olohuoneessa. Enää ei tarvita, no sohvakalusto on, mutta ei kirjahyllyjä. TV löytyy varmaan suurimmalla osalla. Siinäkin tarvitaan lukutaitoa, kun kaikki ohjelmat ovat tekstitettyjä. Lukeminen kannattaa aina!                       Sisko

Maria Jotuni oli suomalainen naiskirjailija 
vuosisadan vaihteessa.













keskiviikko 24. heinäkuuta 2019

Sotilaspoikien kesäpäivä

Monien yhdistysten kesätoiminnan kohokohta on jäsenistölle järjestetty kesäpäivä. Suosittuja paikkoja ovat saunarannat, kuten Salon Kansalaisopiston Lehmijärven Rantapirtti ja toisena mainitsen Kiikalassa Lammenjärven rannalla sijaitsevan Salo-Uskelan seurakunnan omistaman rantasaunan. Joillakin yhdistyksillä saattaa olla ihan omakin rantapaikka.

Keitä ovat otsikossa mainitut sotilaspojat? Suojeluskunnilla oli ollut poikajärjestöjä jo sisällissodasta lähtien. Talvisodan sytyttyä perustettiin sodan ajaksi tilapäinen poikajärjestö ”Suomen pojat”. Maanpuolustustyöhön haluttiin 30.000 poikaa. Jotta työväestö tulisi mukaan suojeluskuntien poikatoimintaan, perustettiin jatkosodan aikana 17.9.1941 ”Sotilaspojat”. Tämä perustaminen tapahtui kaksi kuukautta ennen tämän jutun kirjoittajan syntymää. Pojat olivat liittyessään tähän maanpuolustustyöhön 12-17-vuotiaina.

Urheilun ja sotilaskoulutuksen lisäksi he osallistuivat materiaalien ja raaka-aineiden keräämiseen. Esimerkiksi he keräsivät pulloja, joista Rajamäen tehtailla valmistettiin ”Molotovin coctaileja”. Tämä riittää historiasta.


(Sotilaspoikien Perinneliitto ry:n tunnus)

Salossa toimii Salon Seudun Sotilaspoikien perinnekilta ry. Se kokoontuu Itsenäisyyden Museon tiloissa nykyisen Veteraanipajan yläkerrassa. Tärkeä vuosittainen tapahtuma on kunniakäynnit kolmen salonseutulaisen Mannerheim-ristin ritarin haudoilla. Kunnianosoitus tehdään kesäkuun 4. päivänä seuraavasti: ensin Hans-Olof von Essenin haudalla Halikossa, sitten Eino Laisin haudalla Helisnummella ja viimeksi Urho Lehtovaaran haudalla Salon vanhalla hautausmaalla. Sotilaspojat osallistuvat monella tavalla veteraanien muiston vaalimiseen.

Tämä salolainen yhdistys on piakkoin saavuttamassa 25 vuoden iän. Vuoteen 1944 Sotilaspoikiin oli liittynyt n. 70.000 poikaa. Rauhansopimuksen takia järjestö lakkautettiin 24.9.1944. Aikanaan sitten toiminta saattoi alkaa uudelleen, samoin kuin esim. Lottien.

2.7.2019 oli järjestetty Kiikalan Lammenjärvelle seurakunnan kesäpaikkaan ”kesäpäivä”. Kutsua noudattivat oman jäsenistön lisäksi Salon Lottien jäseniä niin, että paikalla oli noin 40 henkeä. Sotilaspoikiin on ”oikeiden Sotilaspoikien” määrän vähetessä liittynyt nuorempia, joiden ajatuksissa maanpuolustustyö on tärkeätä. Päivän ohjelmassa on saunomista, kahvittelua ja makkaranpaistoa. Näiden lomaan on sijoitettu ohjelmaa. Tänä vuonna kiikalalainen Hannu Määttänen säesti laulajaa ja yhteislaulua. Lauloimme mm. Someron kansallislaulun ”Satumaa”.

Ohjelmassa oli myös Johannislundin Sketsiteatterin esitys siitä, mitä Pruukin koulussa on aikoinaan tapahtunut. Koska olimme seurakunnan tiloissa, oli sketseissä myös kirkon piiristä otettuja tapahtumia. Esiintyjinä olivat Carl-Magnus af Torckenberg (93), pelimanni Hidoisenbölen kylästä, Frillanbölen Waltteri ja juontajana Erik von Holzkopf.     

Kiikalan Lasitehtaan perusti vuonna 1813 Johan Bernd von Torcken Hidoisenbölen (=Frillanböle) koskemattomaan metsään, joka kasvoi hienossa kvartsihiekassa. Johannislundin vihreä lasin väri tulee hiekan sisältämästä raudasta. Tehtaan hävitti vuonna 1960 A.Ahlström (Karhula, Iittala) ja Riihimäen Lasi Oy, eli he ostivat pois kilpailijan markkinoilta.

Kun vielä oli pidetty arpajaiset, joissa oli todella hyvät palkinnot, tyytyväinen väki suunnisti koteihinsa. Lammenjärven henki on aina ollut hyvä ja ajatukset ovat jo ensi kesän kesätapahtumassa.
        Eero














lauantai 20. heinäkuuta 2019

Sokkomatkailua

Oletkos koskaan ollut sokkomatkalla? Silloin hyppäät bussiin, etkä tiedä määränpäätä. Sokeana matkailu on jännittävää! Tiedät kyllä kohteen, muttet tiedä oikeastaan mitään muuta.

Tässä oltiin perheen kanssa pienellä lomalla. Reissu oli vain viikonlopun mittainen, mutta suuntautui kuitenkin ulkomaille. Poikkesimme viikonloppumatkalla Legolandiin.

Olen itse ollut näkevänä Legolandissa pari kertaa. Muistot ovat yli 30 vuoden takaa, joten paljon oli ehtinyt muuttua. Vaikka olisin nähnytkin, olisin todennäköisesti ollut ihan yhtä pihalla kuin nytkin tunnuin olevan.

Itsepäinen ja itsenäinen kun olen, en tietenkään vastaanottanut etukäteen lentoyhtiöstä tarjottua avustajapalvelua. Onhan minulla mies mukana matkassa, totesin virkailijalle. No, nyt tiedän, että vaikka onkin mies matkassa mukana, kannattaisi joissain tilanteissa olla vähemmän itsenäinen.

Ensimmäisen hälytyksen aiheutin jo Helsinki-Vantaan lentokentällä, kun en tajunnut laittaa valkoista keppiä läpivalaisuun. Olin sokkona kepittelemässä turvaportista läpi, kun hälytys laukesi. Siinä sitten virkailija totesi, että jos rouva tulisi portista ilman keppiä hänen kättään seuraamalla, niin nähtäisiin, oliko hälytyksen syynä valkoinen keppi. Tuntui ihan turvalliselta kulkea virkailijan ohjaamana ja ilman ylimääräisiä ääniä tämä läpikulku sitten onnistuikin. 

Lentokoneeseen olikin sitten kiva kivuta rappuja kovassa kiireessä. Jos olisin ottanut avustajapalvelun, olisin päässyt koneeseen ennen muita ja ruuhkaa. No, vahingosta viisastuneena voinen seuraavalla kerralla toimia toisin. Jos seuraavaa kertaa tulee…


Pari päivää Legolandissa olivat mahtavia! Paljon kierreltiin alueella ja todettiin, että viikkokin siellä olisi vierähtänyt helposti! Jalat olivat puhki paljosta kävelemisestä, mutta vaikka paikka kallis olikin, oli matka hintansa väärtti.

Kotiin päin tullessa ymmärsin jo laittaa keppini läpivalaisuun. Sitten ilman keppiä ja ilman lentokenttävirkailijan ohjaavaa kättä tietenkin törmäsin turvatarkastuksen porttiin. Ja taas soivat kellot! Salamana paikalla oli kaksi tanskalaista naisvirkailijaa, jotka ottivat kraiveleista kiinni ja olivat viemässä varmaan riisuttavaksi ja kopeloitavaksi. Onneksi paikalle riensi tanskalainen miesvirkailija, joka sätti kollegojaan, etteivät nämä olleet huomanneet minun olevan sokea. Jälleen herrasmies ohjasi kädellään minut portista läpi ja selvisin hälytyksittä.

Sitten perässäni seuraa mieheni reppumme kanssa. Läpivalaisussa virkailija ottaa mieheni kiinni ja kysyy, onko repussa kaiutinta. Tietenkin siellä on, minun kirjani. No, minut oli jo viety ja mies vietiin repun kanssa tarkastettavaksi. Vähän oli orpo olo, kun lapset olivat jossain, minä seisoin keskellä ja mies vietiin toiseen tilaan. Onneksi esikoinen ymmärsi kielloista huolimatta tulla takaisin hakemaan äitiään.

Siinä sitä sitten istuttiin lasten kanssa orpoina piruina penkillä ja odoteltiin isää. Olihan se mies sentään loppujen lopuksi löytänyt repusta sen kirjani. Minä olen meillä se, joka pakkaa, joten minähän olisin löytänyt kirjan heti. Mies sen sijaan joutui etsimään sitä tovin jos toisenkin.

Lopulta oli taas perhe koossa ja päästiin koneeseen. Äiti istui yksin käytävän toisella puolella isän ja lasten istuessa toisella puolella. Oma matkani oli hiljainen, sillä vieressäni istui tanskalainen, jonka kanssa ei löytynyt yhteistä kieltä. Onneksi, sillä kaikkinainen matkusta-minen oli väsyttänyt minut ja nautin äänettömästä lentomatkasta Helsinki-Vantaalle.

Jälleen yhtä kokemusta rikkaampana kotona! Mieheni kyllä ilmoitti, että seuraavaa lentomatkaa voin joutua odottamaan pidempään kuin 12 vuotta…

     








Päivi









keskiviikko 17. heinäkuuta 2019

MAAILMA LINSSIN LÄPI KATSOTTUNA


Olen aina pitänyt kuvaamisesta. Uudenlaisen merkityksen kuvaaminen ja maailman katseleminen yleensä sai neljä vuotta sitten, kun sairastuin. Elin pitkään epätietoisena siitä, saanko säilyttää näköni. Näköni puolesta taistelen yhä tänäkin päivänä.

Joskus ammoisina aikoina näpsin kuvia kameralla, jossa oli filmi. Paljon epäonnistuneita räpsyjä, joukossa niitäkin onnistuneita hetkiä. Ihania muistoja elämäni varrelta.

Kännykässä on hyvä kamera, muttei silläkään aina saa parhaista hetkistä kiinni niinkuin haluaisin.

Tänä vuonna sain äitienpäivälahjaksi perheeltäni haaveideni kohteen. Kunnollinen järkkärikamera. Nyt saan toteuttaa näkemääni.



Maailma on ihmeitä ja kauneutta täynnä. Pieniä hetkiä auringonlaskusta lasten nauruun ja pilvien väreistä perhosien lentoon. Olenkin mieheltäni saanut palautetta, että hänen mielestään näen semmoisia asioita, joita hän ei edes huomaa. Matka työmaalta kotiin voi pysähtyä nopeasti hetkeksi, kun aurinko ja ukkospilvet kohtaavat ja siitä on saatava kuva. Ilta-aurinko paistaa mäen harjalla sijaitsevan talomme olohuoneen ikkunakaihtimien välistä niin kauniisti, sitäkin on ikuistettava. Monenlaisia kuvia ja hetkiä.

Nälkä kasvaa syödessä. Pienesti salassa olen toivonut, josko harrastuksestani olisi minulle ja jollekin toisellekin mahdollisesti joskus tulevaisuudessa iloa. Halu kehittyä kuvaamisessa on kova.

Haaveet on halpoja ja unelma ilmaisia...mutta ehkäpä joskus jokin näistäkin toteutuisi.

Hetkiin on helppo paeta ja unohtaa kameran takana todellinen kiireinen maailma. Nauttia linssin läpi nähdyistä kohteista ja ikuistaa ne.
Tanja











lauantai 13. heinäkuuta 2019

TUOHIKULTTUURISSA


”Tulevana vuonna tuohikuussa, pukinpäivän aikaan!”
Jo ennen wanhaan aikaan suomalaisilla oli omat, hyvin kuvaavat nimet käytössä vuodenkierron kuukausille. Eipä ole juurikaan muualla – nytkään. Latinaispohjaisina ne lienevät lähes kaikissa länsimaissa tulleet tunnetuiksi. Suomalaisen suuhun (sekä asian ymmärretyksi saattamiseksi) januaaria selkeämmin sopii yhä tammikuu; tammihan on puun nimen lisäksi merkinnyt napaa, akselia taikka keskipuuta; sehän on talven keskus! Vertaukset vuoden kiertoon, ilmiöineen ja töineen, selkeyttävät kaikkien kuukausien nimityksiä. Mutta entä tuo tuohikuu – sellaista kun ei löydy edes 13 kuukauden mittaisesta, nykyistä vieläkin vanhemmasta tavasta jakaa vuosi kuukalenterin mukaan.


Omavaltaisesti ja vailla todistuskelpoista tietoa asettaisin sen juhannuksen kahtapuolta, vuodenaikaan, jolloin tuohi irtoaa parhaiten koivujen rungoista. Tuohen käyttö mitä moninaisemmissa hyödykkeissä oli merkittävää ja voimissaan tuhansia vuosia ja se on jälleen saanut tukevan jalansijan muotoilussa ja teollisuudessakin monien hyvien ominaisuuksiensa ansiosta. Lienee syytä olettaa, että lähes kaikessa siinä, missä nyt käytetään muovia, on tuohi ollut se oiva apu ja materiaali menneinä aikoina. Vaneriteollisuuden voimakas kasvu meinasi kyllä olla jarruna, sillä vaneriksi tarkoitetuista koivuista ei tuohta saanut, eikä saa, ottaa. Siksipä ihminen viisaudessaan on keksinyt, että tarkistetaan koivun rungon läpimitta 3,3 metrin korkeudelta ja se saa olla korkeintaan 18 senttiä! 19 senttisestä ylöspäin runko kelpaa jo vaneripuuksi, mutta tuo 18 senttiä ja alle määritellään propsipuuksi, joka ei hyödynnä ulkonäköä.

Entäpä se tuohikulttuuri?

Esi-isämme hyödynsivät tuohta mm. ”kirjepaperina” kolmetuhatta vuotta sitten. Melkoinen oivallus!

Oletan meistä kaikkien nähneet erilaisia tuohitöitä, käyttöesineinä ja koruinakin, joten niihin tuskin kannattaa enemmältä paneutua. Ennen rahan valta-aikaa, oli tuohi yksi maksuväline siinä missä oravannahat, turkikset, vilja taikka muu arvokas tarveaine. Ja yhä ”tuohta” löytyy lompakoista – jos kohta vähenevässä määrin. Tuohelle kuuluneesta asemasta olisi tehtävä kokonainen kirja, johon tulisi mahduttaa tuohen hyödyntäminen ”ruoan säilytyksessä, kattojen rakennusaineena, eristeenä ikkunoissa, reppuna retkellä, metsästyksessä ja kalastuksessa, sormuksena sormessa, virsuina jaloissa, lippinä lähteellä, soittimena, rakkauskirjeen paperina, nykytaiteen materiaalina. Kaikkeen tähän ja paljon muuhun tuohi on taipunut. Ennen vanhaan tuohi oli niin olennainen osa jokapäiväistä elämää Suomessa, että on perusteltua puhua kokonaisesta ”tuohikulttuurista”.” 













Valitettavasti – niin väitetään – tuohikulttuuri on jämähtänyt paikoilleen, vaikka se tarjoaisi runsaasti innovaatiomahdollisuuksia. Viime aikojen tilanteeseen luodaan kuvaa tuohen monipuolisuudesta
 mm. tutustumalla siihen työnäytöksissä esim. Seurasaaren ulkomuseon Niemelän torpassa. Siispä nyt kaikki ”propelipäät lyökäätte päänne yhteen" ja avatkaa uusia uria tuohen hyödyntämiselle, ettei sitä vain poltettaisi ylimääräisenä vaneritehtaissa. Kun aiemmilla sukupolvilla on ollut jo oivallisia ideoita ja pojasta polven pitäisi parantua, niin… 

Viimeisimpiä Luonnonvarakeskuksen kehittämissuun-nitelmia on tuohen hyödyntäminen kosteutta eristävänä. Näillä biopohjaisilla kyllästeillä voidaan luopua vanhoista menetelmistä mitä erilaisempien tuotteitten osalta, ja sitä siirretään myös korvaamaan muovia. Sellutehtaillamme syntyy suuret määrät koivun tuohta tarpeettomana sivutuotteena, siis jätteenä. Tuohen kuivapainosta 30 % on betuliinia, ja sitä syntyy sellutehtailla Suomessa 3000 tonnia vuodessa. Että raaka-aineesta ei tulisi pulaa.

Mitä kaikkea ideanikkarit sitten tuohesta keksinevätkin, sen hyödyt tulevat ihmiskunnan hyväksi perinteestä, parantaen ja uusia uria avaavina – jopa lääketieteessä. 

Joten ihan turhaa on yrittää päästä irti tuohikulttuurista; ei se ole ainoastaan jälkeenjääneisyyden kuvaaja, sieltäkin kohdistetaan katse tulevaan!
                                        













keskiviikko 10. heinäkuuta 2019

Mökkimuistoja; Klapisouvi


Järven rannalla sijaitsevalla mökillä on yksi tietty asia, jota pitää tarkkailla ja se on järvinäköala. Sitä minäkin parhaani mukaan yritin pitää avarana. Kerran piti sahata pieni leppä pois. Se oli paikassa, jossa kätevintä oli sahata puu nurin veneestä käsin. Pitkään mietin miten parhaiten onnistun. Olin sitten polvillaan veneen kokassa, kyynärvarsi pienen rannalla olevan koivun ympärillä ja oikeassa kädessä pokasaha, jolla sahasin puun poikki. Kyllä niinkin homma onnistui, vaikka välillä kysyin itseltäni, oletko nyt ihan varma miten tämä tehdään.

Eräänä talvena metsuri oli kaatanut ison lepän rannasta. Siitä järvinäköala avartui oikein kunnolla. Pöllit oli sahattu klapin mittaisiksi.

Niitä oli 63 kpl ja päätin pitää klapisouvin joka aamu. Aloitin päivät hakkaamalla klapeja aamuisin noin tunnin ajan. Koska leppä oli ollut iso, myös pöllit olivat isoja halkaisijaltaan. Hommaani helpottamaan tilasin netistä kiilakirveen. 

Olin ko. kiilakirvestä käyttänyt aiemmin ystäväni mökillä, joten tiesin että isot pöllit saa sillä helpommin pienittyä. Sillä oli helppo halkaista isot pöllit pienemmiksi paloiksi ja sitten tavallisella kirveellä pilkkoa klapeiksi. Yhdestä pöllistä tuli 23 saunan kiukaan uuniin sopivaa klapia.

Oksan kohdat olivatkin sitten aika kimurantteja. Olihan paksuimmat oksat noin 20 cm halkaisijaltaan. Myönnän suosiolla, että pinosin nuo oksan kohdat melko isoina paloina alimmaksi pinoon.

Aikaa puusouvissa meni, mutta viimein työ tuli tehtyä ja useamman kesän puut pilkottua. Tuossa työssä käden jäljen näkee ja työ tekijäänsä kiittää.  Leppäklapi on väriltään hennon vaalea oranssi ja silkkimäisen kiiltävä. Tyytyväisenä työni tuloksiin pinosin klapit odottamaan saunailtoja.                                                                                                                     Eila










lauantai 6. heinäkuuta 2019

Kutsumatta kylään


Voi niitä entisaikoja, jolloin voitiin poiketa naapuriin tai kauempana asuvan tuttavan luo ihan mitään varsinaista asiaa, ihan vaan tervehtimään ja kuulumisia kuulemaan. Voitiin viedä samalla lämpimäiset, jos oli ollut leivontapäivä. Useimmiten laitettiin joku lapsista lähetiksi leivän viennissä. Se oli jonkinlaista vaihtokauppaa. Vastalahjaksi saatiin lämpimäiset myöhemmin takaisin. Mikä sen parempaa on kuin lämmin ruisleipä itse kirnuttu voin kera. Siihen aikaan ei joka taloudessa ollut radiota. radion kuuntelu ja eritoten kuunnelmat ja uutiset veti puoleensa. Monasti radion hankkimiselle oli syynä sähkölinjojen puute. Öljylampulla ei ääntä radioon saatu. Kotiseutuni kylläkin sähköistyi aika varhain. Öljylamppua ei tarvittu kuin navetassa ja saunassa. Muistan kun punosjohdot vaihdettiin alumiini-vaippajohtoihin. Sain leikkikaluiksi vanhat jakorasiat ja punosjohdon kiinnikkeitä, ne olivat oikeita aarteita. Samalla vedettiin sähköt myös saunalle ja navetalle. Vuosi oli 1941. Silloin sai vielä tarvikkeita sähkötöihin. Ulkolinjajohdosta oli pulaa, niinpä siihen käytettiin piikkilankaa, josta poistettiin piikit. se oli pulan esimakua. Nykyinen valvonta ei tällaista ratkaisua sallisi. Sähkömies varmaankin antoi neuvontaa. Koulun johtajaopettaja tuli tekemään taskutarkastuksen, syytä en tiedä miksi, mutta en joutunut taskujani pulpetille tyhjentämään. Olisi siinä ollut opella ihmettelemistä. Taskussani oli niitä “aarteita” aika lailla. Häpesin etukäteen tarkastusta. Se oli kouluaikani ensimmäinen ja viimeinen tarkastus.

Käytäntö on kylään menon suhteen niistä ajoista tosi paljon muuttunut. Voisi miltei nykyajan käytännöstä sanoa, että kylään ei mennä eikä kutsuta. Jonkin verran tämä ajatus on todenperäisen tuntuista. Onneksi kuitenkin vain tuntuista, sillä kanssakäymistä kuitenkin on hyvinkin paljon. Yhteyksiä pidetään toisella tavalla. Ennen ei ollut asuinalueella montaakaan puhelinta. Jos oli tarve ottaa yhteyttä johonkin, niin mentiin taloon jossa “telefooni” oli. Viestintävälineenä oli useimmiten kirje. Nykyisin kirjettä ei oikein osata - tai haluta - kirjoittaakaan. Kirjoitetaan lyhyitä tervehdyksiä, mutta useimmiten viestitys kulkee “käsi poskella kulkien” - kännykällä. Hieman käännettynä sanotaan, “mitä pienet edellä sitä isot perässä”. Pikkuhiljaa aina vain vanhempikin väestö siihen oppien.

Salon SYTY ry:n tiedotuslehdessä oli herätteenä sellainen juttu kuin Kutsumatta kylään 11.4.2019. Tänä huhtikuun päivänä ei tullut mentyä, eikä kukaan myöskään tullut kylään. Päivä oli nimetty nimenomaan kyläily päiväksi. Toivottavasti jotkut toteuttivat teeman.

Meni huhti- ja toukokuu ja tuli juhannuspäivä, silloin minua onnisti. Katselin jotakin tv-ohjelmaa. Tietenkin minulla oli tv liian kovalla äänellä. Kuulin kyllä outoa koputusta, mutta en mitenkään havahtunut siihen. Koputus mielestäni tuli ohjelman myötä. Ovikello soi ja luulin aluksi senkin kuuluvan töllöttimen aikaansaanokseksi. Senhetkinen kuva ei kuitenkaan oikein sopinut näytökseen. Niinpä kiskoin itseni rollon sarviin ja kuljin ulko-ovelle, “onkohan ovella joku ja kuka mahtaa olla”?  Avasin oven ja ovikellon soittajat olivat jo pois lähdössä, kun huomasivat äijän. Soittajat eivät olleet kaupustelijoita eikä “uskonlähettiläitä”. En ole oppinut pelkäämään, että ovikellon soittaja olisi henkilö, jolla on pahat mielessä. Syytä sellaisiin ovat antaneet tapaukset, jolloin yksinäisiä vanhuksia on huijattu. Ei ole kovinkaan pitkää aikaa, kun eräs ystäväni tuli kaltoin kohdelluksi. Hän selvisi pahalla mielellä ja sulkemalla nopeasti pankkikorttinsa. Ei kannata avata kaikille!

Minä onneksi avasin oven ja olin siitä tosi mielissäni. Mieleisiä ja miellyttäviä vieraita oli tulossa minua katsomaan. Yksi vieraista on asunut Märynummella ja toisen kanssa olen joskus jutellut. Kolmas, autoileva nainen, ei ollut entuudesta tuttu.

Tapana on tarjota jotakin, mutta olen tässä elellyt ilman kahvileipiä. Tarjoilun suhteen jääkaappini oli ja on vieläkin aika tyhjä. Kahvi ja kova leipä ei monenkaan mielestä ole hyvää tarjottavaa. Itse olen ollut kahvi-leikkele-salaatti linjalla jonkin aikaa. Syötävää, mutta ei seurustelu tarkoitukseen niinkään sopivaa. Vai onko?

Tunsin itseni oikein piristyneeksi. Tietää sen yksinäisen olotilan, vieraat virkistää. Sitä yrittää viihdyttää itseään kirjoittamalla, katselemalla tv:tä, ratkaisemalla kryptoja tai kirjan äärellä. Tosin tv on hyvä unilääke. Monesti herää kun ohjelma loppuu.

Juteltavaa meille ihmeesti riitti. Muustakin kuin vaivojen selityksillä. Ne meni itse asiassa kuin ohimennen. Juttua riitti kummasti. Maailmaa parannettiin ja moni asia ihmetytti. Oli minulla joitakin dokumentteja näyttää ja niistä saatiin juttelua aikaan.

Tällä jorinalla tahdon kertoa miten piristäviä tällaiset yllätysvierailut ovat. Kyllä se naamakkain kohtaaminen on sen väärtti. 

Muistan, kun menin leski-isääni katsomaan, niin aika usein hänen luonaan pihakeinussa oli kolme-neljä leskiemäntää juttelemassa. Aika usein meillä miehillä on tapana jättää parempi puolisko yksin elämään. Näin oli tapahtunut isäni naapureille. Naiset ovat parempia hakeutumaan toistensa seuraan. Parasta oli kun isälläni oli heistä seuraa.

Sanotaan, että älä jää yksin. Ratkaisuna voisi olla: Kutsumatta kylään -teema. Minä ainakin olin niin iloinen vieraista, että yritin asiasta saada jotakin “paperille”.
Niilo










keskiviikko 3. heinäkuuta 2019

Piknikillä


Ensin menee vuosia, tarkemmin melkein kaksikymmentä vuotta, kun olin ollut laivalla. Nyt sitten on kaksi piknik reissua tehty, toinen huhtikuussa ja toinen kesäkuussa.

Se on siitä mukavaa, kun pääsee omaan sänkyyn yöksi. On se vaan niin mukava sänky, se oma.


Vaikka aamulla pitää noustakin aikaisin, niin ei haittaa. Nytkin olimme hyvissä ajoin bussipysäkillä odottamassa bussia, katsottiin jo kelloakin, missä viipyy. Siihen tuli sitten yksi vieras nainen, joka kyseli, että odotatteko sitä bussia. Kyllä kyllä, missä vaan viipyy? No hän oli samaan tulossa ja sanoi, että oli aiemmin joutunut menemään linja-autoasemalle, kun on kuulemma kesäaikataulu.  Soitettiin sitten taksi, saadaan bussi kiinni, kun oli kello jo niin paljon, oli varmaan jo asemaltakin lähtenyt. Tämä vieras nainen soitti Vainion liikenteelle ja pyysi soittamaan kyseessä olevaan bussiin, että odottavat Halikon Shellin pysäkillä, tulemme taksilla ja siellähän se odotti meitä. Hienoa. Mitäköhän loppumatka tuo tullessaan?  

Laivaan ehdimme hyvissä ajoin, satamassa on tehty tuo ilmoittautuminenkin vaivattomaksi, kun on etukäteen ostetut liput, automaatille vaan varausnumeron kanssa ja sieltä se tulee, maihinnousukortti, nimellä varustettuna. Ja minulle yllätyksenä, nyt saa ostaa kaikkia, molempiin suuntiin. No kuka ostaa ja kantaa kaikki, kun ei sitä hyttiä ole, onneksi siellä on kuitenkin nämä säilytyslokerot. Rahaa niihin kyllä menee 2 €, kun saa sen lukkoon ja taas jos käyt jotain hakemassa sieltä. No, pitää vaan olla tarkka ettei tarvitse mitään matkalla, ennenkuin satamassa.

”Pakollinen” ohjelmanumero on tietysti Bingo. Vitosen se lappu maksaa, vielä lopuksi nimi lapun taakse, osallistuu suklaalevyjen tai jonkun karkkipussin arvontaan. Se on näköjään pysynyt samanlaisena, paitsi voittosummat olivat pienentyneet.

Muuten oli mukavaa, pääsi jonottamatta joka paikkaan. Meni sitten syömään tai kahville.  Ja koirillekin oma paikkansa.
Maarianhaminaan pääsimme ja oven aukaisua odottelimme ja sitten pitkää käytävää pitkin kävelimme siltaa pitkin odottelemaan laivaan pääsyä. Olihan siellä jossain myös kyltti Turku/ Åbo. Siinä sitten seisoimme ja katselimme Maarianhaminassa, kun laiva tuli satamaan, miten iso alus peruutti, isot pyörteet ja lokit ahnaina katsomassa josko olisi kalaa. Miehet heittivät paksuja köysiä laivasta, jotka sidottiin satamassa oleviin tolppiin. Kaikki tiesivät mitä tekivät, eivät olleet ensimmäistä kertaa näissä  hommissa.

Onhan ne komeita nuo ruotsinlaivat, joku on joskus verrannut niitä kerrostaloihin ja silta se tuntuikin, kun se peruutti, kohta vaihdamme laivaa kunhan Ahvenanmaalle tulijat poistuvat ja alkaa kotimatka.


Eikä siinä pahemmin yllätyksiä tullut. Päivä oli edelleen hieno ja lämmin. Mukavaa katsella tuota upeaa saaristoa ja huviloita matkan varrella, ”kylmääki sit ku lottopotin voittais”, venehän siinä pitäisi olla, että mökille pääsisi, niin ja tietysti joku joka osaa sitä ohjatakin.

Kyllä taas vois syksyllä mennä, kun on halpaakin, tämäkin reissu, siis vaan matkat, maksoi 20 €uroa. 
                                                               Sisko