Olen aina pitänyt
kuvaamisesta. Uudenlaisen merkityksen kuvaaminen ja maailman katseleminen
yleensä sai neljä vuotta sitten, kun sairastuin. Elin pitkään epätietoisena
siitä, saanko säilyttää näköni. Näköni puolesta taistelen yhä tänäkin päivänä.
Joskus ammoisina aikoina
näpsin kuvia kameralla, jossa oli filmi. Paljon epäonnistuneita räpsyjä,
joukossa niitäkin onnistuneita hetkiä. Ihania muistoja elämäni varrelta.
Kännykässä on hyvä kamera,
muttei silläkään aina saa parhaista hetkistä kiinni niinkuin haluaisin.
Tänä vuonna sain
äitienpäivälahjaksi perheeltäni haaveideni kohteen. Kunnollinen
järkkärikamera. Nyt saan toteuttaa näkemääni.
Maailma on ihmeitä ja
kauneutta täynnä. Pieniä hetkiä auringonlaskusta lasten nauruun ja pilvien
väreistä perhosien lentoon. Olenkin mieheltäni saanut palautetta, että hänen
mielestään näen semmoisia asioita, joita hän ei edes huomaa. Matka työmaalta
kotiin voi pysähtyä nopeasti hetkeksi, kun aurinko ja ukkospilvet kohtaavat ja
siitä on saatava kuva. Ilta-aurinko paistaa mäen harjalla sijaitsevan talomme
olohuoneen ikkunakaihtimien välistä niin kauniisti, sitäkin on ikuistettava.
Monenlaisia kuvia ja hetkiä.
Nälkä kasvaa syödessä.
Pienesti salassa olen toivonut, josko harrastuksestani olisi minulle ja
jollekin toisellekin mahdollisesti joskus tulevaisuudessa iloa. Halu kehittyä
kuvaamisessa on kova.
Haaveet on halpoja ja
unelma ilmaisia...mutta ehkäpä joskus jokin näistäkin toteutuisi.
Hetkiin on helppo paeta ja
unohtaa kameran takana todellinen kiireinen maailma. Nauttia linssin läpi
nähdyistä kohteista ja ikuistaa ne.
Tanja
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti