Sokkomatkailua

Oletkos koskaan ollut sokkomatkalla? Silloin hyppäät bussiin, etkä tiedä määränpäätä. Sokeana matkailu on jännittävää! Tiedät kyllä kohteen, muttet tiedä oikeastaan mitään muuta.

Tässä oltiin perheen kanssa pienellä lomalla. Reissu oli vain viikonlopun mittainen, mutta suuntautui kuitenkin ulkomaille. Poikkesimme viikonloppumatkalla Legolandiin.

Olen itse ollut näkevänä Legolandissa pari kertaa. Muistot ovat yli 30 vuoden takaa, joten paljon oli ehtinyt muuttua. Vaikka olisin nähnytkin, olisin todennäköisesti ollut ihan yhtä pihalla kuin nytkin tunnuin olevan.

Itsepäinen ja itsenäinen kun olen, en tietenkään vastaanottanut etukäteen lentoyhtiöstä tarjottua avustajapalvelua. Onhan minulla mies mukana matkassa, totesin virkailijalle. No, nyt tiedän, että vaikka onkin mies matkassa mukana, kannattaisi joissain tilanteissa olla vähemmän itsenäinen.

Ensimmäisen hälytyksen aiheutin jo Helsinki-Vantaan lentokentällä, kun en tajunnut laittaa valkoista keppiä läpivalaisuun. Olin sokkona kepittelemässä turvaportista läpi, kun hälytys laukesi. Siinä sitten virkailija totesi, että jos rouva tulisi portista ilman keppiä hänen kättään seuraamalla, niin nähtäisiin, oliko hälytyksen syynä valkoinen keppi. Tuntui ihan turvalliselta kulkea virkailijan ohjaamana ja ilman ylimääräisiä ääniä tämä läpikulku sitten onnistuikin. 

Lentokoneeseen olikin sitten kiva kivuta rappuja kovassa kiireessä. Jos olisin ottanut avustajapalvelun, olisin päässyt koneeseen ennen muita ja ruuhkaa. No, vahingosta viisastuneena voinen seuraavalla kerralla toimia toisin. Jos seuraavaa kertaa tulee…

Pari päivää Legolandissa olivat mahtavia! Paljon kierreltiin alueella ja todettiin, että viikkokin siellä olisi vierähtänyt helposti! Jalat olivat puhki paljosta kävelemisestä, mutta vaikka paikka kallis olikin, oli matka hintansa väärtti.

Kotiin päin tullessa ymmärsin jo laittaa keppini läpivalaisuun. Sitten ilman keppiä ja ilman lentokenttävirkailijan ohjaavaa kättä tietenkin törmäsin turvatarkastuksen porttiin. Ja taas soivat kellot! Salamana paikalla oli kaksi tanskalaista naisvirkailijaa, jotka ottivat kraiveleista kiinni ja olivat viemässä varmaan riisuttavaksi ja kopeloitavaksi. Onneksi paikalle riensi tanskalainen miesvirkailija, joka sätti kollegojaan, etteivät nämä olleet huomanneet minun olevan sokea. Jälleen herrasmies ohjasi kädellään minut portista läpi ja selvisin hälytyksittä.

Sitten perässäni seuraa mieheni reppumme kanssa. Läpivalaisussa virkailija ottaa mieheni kiinni ja kysyy, onko repussa kaiutinta. Tietenkin siellä on, minun kirjani. No, minut oli jo viety ja mies vietiin repun kanssa tarkastettavaksi. Vähän oli orpo olo, kun lapset olivat jossain, minä seisoin keskellä ja mies vietiin toiseen tilaan. Onneksi esikoinen ymmärsi kielloista huolimatta tulla takaisin hakemaan äitiään.

Siinä sitä sitten istuttiin lasten kanssa orpoina piruina penkillä ja odoteltiin isää. Olihan se mies sentään loppujen lopuksi löytänyt repusta sen kirjani. Minä olen meillä se, joka pakkaa, joten minähän olisin löytänyt kirjan heti. Mies sen sijaan joutui etsimään sitä tovin jos toisenkin.

Lopulta oli taas perhe koossa ja päästiin koneeseen. Äiti istui yksin käytävän toisella puolella isän ja lasten istuessa toisella puolella. Oma matkani oli hiljainen, sillä vieressäni istui tanskalainen, jonka kanssa ei löytynyt yhteistä kieltä. Onneksi, sillä kaikkinainen matkusta-minen oli väsyttänyt minut ja nautin äänettömästä lentomatkasta Helsinki-Vantaalle.

Jälleen yhtä kokemusta rikkaampana kotona! Mieheni kyllä ilmoitti, että seuraavaa lentomatkaa voin joutua odottamaan pidempään kuin 12 vuotta…

     








Päivi