TUOHIKULTTUURISSA

”Tulevana vuonna tuohikuussa, pukinpäivän aikaan!”

Jo ennen wanhaan aikaan suomalaisilla oli omat, hyvin kuvaavat nimet käytössä vuodenkierron kuukausille. Eipä ole juurikaan muualla – nytkään. Latinaispohjaisina ne lienevät lähes kaikissa länsimaissa tulleet tunnetuiksi. Suomalaisen suuhun (sekä asian ymmärretyksi saattamiseksi) januaaria selkeämmin sopii yhä tammikuu; tammihan on puun nimen lisäksi merkinnyt napaa, akselia taikka keskipuuta; sehän on talven keskus! Vertaukset vuoden kiertoon, ilmiöineen ja töineen, selkeyttävät kaikkien kuukausien nimityksiä. Mutta entä tuo tuohikuu – sellaista kun ei löydy edes 13 kuukauden mittaisesta, nykyistä vieläkin vanhemmasta tavasta jakaa vuosi kuukalenterin mukaan.

Omavaltaisesti ja vailla todistuskelpoista tietoa asettaisin sen juhannuksen kahtapuolta, vuodenaikaan, jolloin tuohi irtoaa parhaiten koivujen rungoista. Tuohen käyttö mitä moninaisemmissa hyödykkeissä oli merkittävää ja voimissaan tuhansia vuosia ja se on jälleen saanut tukevan jalansijan muotoilussa ja teollisuudessakin monien hyvien ominaisuuksiensa ansiosta. Lienee syytä olettaa, että lähes kaikessa siinä, missä nyt käytetään muovia, on tuohi ollut se oiva apu ja materiaali menneinä aikoina. Vaneriteollisuuden voimakas kasvu meinasi kyllä olla jarruna, sillä vaneriksi tarkoitetuista koivuista ei tuohta saanut, eikä saa, ottaa. Siksipä ihminen viisaudessaan on keksinyt, että tarkistetaan koivun rungon läpimitta 3,3 metrin korkeudelta ja se saa olla korkeintaan 18 senttiä! 19 senttisestä ylöspäin runko kelpaa jo vaneripuuksi, mutta tuo 18 senttiä ja alle määritellään propsipuuksi, joka ei hyödynnä ulkonäköä.

Entäpä se tuohikulttuuri?

Esi-isämme hyödynsivät tuohta mm. ”kirjepaperina” kolmetuhatta vuotta sitten. Melkoinen oivallus!

Oletan meistä kaikkien nähneet erilaisia tuohitöitä, käyttöesineinä ja koruinakin, joten niihin tuskin kannattaa enemmältä paneutua. Ennen rahan valta-aikaa, oli tuohi yksi maksuväline siinä missä oravannahat, turkikset, vilja taikka muu arvokas tarveaine. Ja yhä ”tuohta” löytyy lompakoista – jos kohta vähenevässä määrin. Tuohelle kuuluneesta asemasta olisi tehtävä kokonainen kirja, johon tulisi mahduttaa tuohen hyödyntäminen ”ruoan säilytyksessä, kattojen rakennusaineena, eristeenä ikkunoissa, reppuna retkellä, metsästyksessä ja kalastuksessa, sormuksena sormessa, virsuina jaloissa, lippinä lähteellä, soittimena, rakkauskirjeen paperina, nykytaiteen materiaalina. Kaikkeen tähän ja paljon muuhun tuohi on taipunut. Ennen vanhaan tuohi oli niin olennainen osa jokapäiväistä elämää Suomessa, että on perusteltua puhua kokonaisesta ”tuohikulttuurista”.” 

Valitettavasti – niin väitetään – tuohikulttuuri on jämähtänyt paikoilleen, vaikka se tarjoaisi runsaasti innovaatiomahdollisuuksia. Viime aikojen tilanteeseen luodaan kuvaa tuohen monipuolisuudesta  mm. tutustumalla siihen työnäytöksissä esim. Seurasaaren ulkomuseon Niemelän torpassa. Siispä nyt kaikki ”propelipäät lyökäätte päänne yhteen" ja avatkaa uusia uria tuohen hyödyntämiselle, ettei sitä vain poltettaisi ylimääräisenä vaneritehtaissa. Kun aiemmilla sukupolvilla on ollut jo oivallisia ideoita ja pojasta polven pitäisi parantua, niin… 

Viimeisimpiä Luonnonvarakeskuksen kehittämissuun-nitelmia on tuohen hyödyntäminen kosteutta eristävänä. Näillä biopohjaisilla kyllästeillä voidaan luopua vanhoista menetelmistä mitä erilaisempien tuotteitten osalta, ja sitä siirretään myös korvaamaan muovia. Sellutehtaillamme syntyy suuret määrät koivun tuohta tarpeettomana sivutuotteena, siis jätteenä. Tuohen kuivapainosta 30 % on betuliinia, ja sitä syntyy sellutehtailla Suomessa 3000 tonnia vuodessa. Että raaka-aineesta ei tulisi pulaa.

Mitä kaikkea ideanikkarit sitten tuohesta keksinevätkin, sen hyödyt tulevat ihmiskunnan hyväksi perinteestä, parantaen ja uusia uria avaavina – jopa lääketieteessä. 

Joten ihan turhaa on yrittää päästä irti tuohikulttuurista; ei se ole ainoastaan jälkeenjääneisyyden kuvaaja, sieltäkin kohdistetaan katse tulevaan!