keskiviikko 30. elokuuta 2017

Pihi, pihimpi!!!

Mikä se tuollainen otsikko on? Tällainen vain pulpahti mieleeni jostakin tuolta aivolohkostani. Sieltä niitä erilaisia ajatuksia yleensä pulpahtaa tuohon ajatusmaailmaan, kuulemma. Sitä ei aina tiedä ovatko ajatukset sitten omia vai jostakin kuultuja. Siitä olen melko varma, että jostakin ne ovat kuitenkin niinkuin lainatavaraa, sieltä täältä kuultuja ja siinä samalla opittuja, meinaan ne ajatukset.

No mistä niitä ajatuksia sitten saa? En minä ainakaan osaa siihen antaa vastausta, en ainakaan täydellistä. Kas kun niin harvoin esitän niin sanottuja omia ajatuksiani, lainattuja useamminkin, jostakin hankittuja,  matkan varrelta saatuja.

Kerran minulta on jopa kysytty; “Onks tietoa”? Tämä tapahtui vuonna 1983. Kysyjät, kaksi innokkaan oloista nuorta miestä, soittivat ovikelloa ja minä iltapimeällä menin katsomaan, että kuka ovikelloa soittelee. Nuoret herrat tällaisen kysymyksen esittivät.  Niin sanotusti olin aivan äimänkäkenä (sellaista lintua en edes tunne, saatikka nähnyt), että minkälaista tietoa nyt minulta vaaditaan ja kysytään.

Vastasin kuitenkin, etten tippaakaan ymmärrä mistä minulla pitäisi tietoa olla, kun minun tietoni ovat hyvin rajalliset muutenkin. Kas kun tuo kouluaikainen lukeminenkin tahtoi rajoittua esim. Tarzan- kirjoihin. Sen tyyppisiä kirjoja olen koko elämäni harrastanut. Kait niistäkin jotain opin siementä olen saanut.

Selvisihän se minulle lopulta mistä tiedon jyväsistä oli kysymys. Sitä tietoa en ole päässyt käsittelemään muuten kuin ruskean värisenä ja silloinkin vain liikkeen aukioloaikoina. Joten tietoa minulla ei ollut silloinkaan, ainakaan myytäväksi.

Taas poikkesin varsinaisesta aiheesta mistä meinasin varsinaisesti kirjoitella.

Eläkepäivät, leskenä ja pienellä eläkkeellä elävänä, on opettanut niin sanottuun pihiyteen. Leskeys aiheutti tulojen puolittumisen, mutta perusmenot on säilyneet ennallaan. Sen myötä myöskin “sukanvarsi” on pikkuhiljaa huventunut. Joten pihi pitää olla. Siinä suhteessa en olisi mielelläni vapaaehtoinen, mutta kun se on pakon sanelema  asia.

Uutisissa kerrottiin  sähkönjakelijan  siirtyvän laskutuksessa omakotitalossa asuvien kohdalta huippukulutuksen mukaiseen hinnoitteluun. Ymmärsin niin, että talon sähkönkulutus silloin kun on huippulukemissa, niin sen mukaisesti kilowatin hintakin muodostuu.

Hinnannousuja on tulossa sieltä  ja täältä. Kiinteistövero, sähkö, elintarvikkeet, lääkkeet jne.   Jotenka vieläkin pihimpi pitäisi olla, jotta laskut tulisi maksettua.


Kohdaltani olen ajatellut tai sanoisinko on tullut  mieleeni ympäri vuorokautinen kerrospukeutuminen. Elikkä pomppa päällä pakkasten aikaan sisätiloissakin. Tällaisesti pukeutumalla voi laskea asunnon lämpötilaa. 
Siinäkin tulee lämmin kun paineet kasvaa ja pitää siirtyä helpotuksen huoneeseen. Sähkön kulutus voi nousta kun pitää käynnistää “lahtiska”, jotta puhtaat kalsarit on käytettävissä. Ei se “lahtiska” ilmaiseksi pyykkiä pese. Ainakin vesi- ja sähkölasku nousevat, ihan vain “lahtiskan” takia, tai olisikos se niin, että pyllistäminen on myöhästynyt vähä paljon, sanoo honkilahtelainen.

Sitten vielä on otettava erikseen huomioon tuo musta aukko. Meinaan se aukko, joka kuulemma ilmaston pilaantumisesta suurenee. Sitä kuulemani mukaan myös tulisijoissa poltetut puut suurentavat. Jostakin tuolta kauempaa ja korkeammalta on annettu ymmärtää, että puilla lämmitys kiellettäisiin. Onko tämä vain minun päätelmäni, eli harhaluuloni? Siihen voitte ottaa kantaa niinkuin pihiyteenkin.

Alkava syyskuu on sokeriton kuukausi. Punssinsa joutuu ottamaan ilman sokeria. Punssit pystyn pihistellessäni jättämään väliin, mutta sokerin suhteen koetan olla pihimpi, eli pihi. Vaikk’ei se – ainakaan ennen – ollut mikään kunnioitettava piirre kanssaihmisissä!

Niilo









lauantai 26. elokuuta 2017

”Eihä kannettu ves kaivos pysy” ja muitkii entisii oppiloit

Tuolviisiihä sitä enne meit muoskii opetettii, taik opettiit jo paljo enne minnuu ja miu ikkäisiikii. Ko ennevanhaa ei olna just muit konstiloit ossaamissii, tiijo ja taitoloi, jättämisel viel jälestpäikii käytettäväks. Ainha nää vanhemmat ja viisaammat on neuvont nuorempii ja monel o olna oppimissee halutkii, mut jos ei ou ommaa intoo, nii vaik kuiviisii tolkuttais, nii ei tartu mielee mikkää. Miulkii ois siint melkosest omakohtasii kokemuksii...

Tuommosii sannoot kansavviisauveks tahikka sananparsiks ja viel miukii lapsuuves laukoit aikuiset nuit melkolail tihijää. Ain se ei varmastkaa olna pelkästää opettamist, se vaa ol tapan, ja niit käytettii tuommosii ilmauksii ko haastii piettii. Ko kukkaa ei olna viel mittää small talkkii kerent keksimää. Eikä pelkist ilmoiskaa saant pitemmäks aikaa jutujuurt.

Myö varahimmi syntyneet ollaa joskus yhes muistelt nuit erilaisii entisii ilmaisui ja selvittäntkii keskennää, jot mitä niil kaikil on meinattu. Jollokii ko tuntuu, jot vielkii ois iha kohillaa tarjota tuommosiikii tiivistettyi elämäoppiloi – muilkii ku vaa mukuloil. Ja eihä se ain tarviis opettamistkaa olla. Oishaa se silviisii värikkäämpääkii tää haastamine. Jos vaik vastais, ko joku kyssyy vointiloi, jot ”syyvvä pittää, vaikkei tervettä päivää näkiskää”. Tahi jot ”nii o olna kiireit, jottei oo joutant mittää tekemää”. Tos'asjoi, mutt tuolviisii sanomal saattaap tulla hyvä alku juttutuokiol, eikä ainakaa hetikoht tuu alettuu luettelemaa, jot mist kohtaa kolottaap ja milviisii. Vaik ne sannoot, jot ko on pääst sivute puolvällii satastaa, nii melkosii sairaskertomuksii siin saap kanssaihimiset kuullaksee. Miust tuntuu, jot sillo jollokii enne ol muutakii haastamist. Vaik kipijöithä sitä sillokii oltii, mut ei ain ensimäiseks lähetty kunnalääkärilt rohtoloit tahtomaa. Eikä muutonkaa iha vähäl murehuttu: ”Ko leipä loppuu, nii syyvvää vehnäst”! Taik jot ”eihää sitä ihmine onnestaa tiijä – voip olla iessäpäi tahikka jo jiänt jälkeheis”…

Erilaisii sutkauksii pistettiikii mieluust puhheisii niinko kevennykses. Usseest nekkii just semmosii, jottei kuulija olt ihav varma mitäpä tuo nyt tarkottaa tahi tarkottaako mittää. Eikä se kuitekaa olna jonnijjoutavaa, ku ussei siit saap sit johatusta siihen seuraavaa aihiesee.

Tärkijöihe ja tunnettui ihmisii sanomissii kans puhheis jälestettää, vaik jot jo tämä meijän kansakouluopettajakii on sanont, jotta ”elähää hättäile, kyl se pipo viel löyvetää”. Tuonkaltasii taik viel laajemmaltkii tunnetuilt henkilöilt lainataa näit korkeelentosuuksii sit niinko ommii kantoloihe vahventamiseks tähä haastii mukkaa. Ei esitetäkkää, jot ite ois sen keksint, mutt jot samalviisii aatteloo muut, isommatkii tietäjät. Siin sitä ollaa maailmamiehii muka. Molemmat.

Taik sit tarjotaa vahvan tieton jotakii uskomust, niij jot tälviisii jos assiis hoijat, nii siin ei käy silvii – pahast. Ja tottaha sen pittää olla, ko tuolt kirkolt olliit kuulleet, jot joku ol eppäilly, mut ko se lukkaril leskikii nii ol tehnä ja hyväst ol käynt. Vaik ol se kyl sit jälestpäi joutunt lääkäris käymää.

Uskomuksiiha ne perustuutkii ne kaik semmoset, mill meit ihmissii höynäytettää tekemää jos jotakii. Turhapäiväist. Ja maksamaakii asjoist, joist järe kans aatelles pitäs jo ennakkoo osat arvata, jot ei piä paikkaasa. Niinku nää kaik ilmaset tarjouksetkii. ”Ilmasii lounait ei ol”! Kyll asja o silviisii! Ja kaikha sen tietäät, mutt kuitekii – ain oj joku, ku ov valmiin pistämää rahojaa likkoo, jot jos vaikka kuiteskii ja just miul! Tuommosiikii tappauksii kohal ois yle hyvä, ko jokukaa ossais sannoo sen nii topakast, jott ei turhaa kukkaa kokkeiliskaa.

Keksisit Sie? Tiijä vaik silviisii nimmeis jäis aikakirjoloihe ja iha vaa täst yhest oivaltamisestais! Kokkeileha! Myö otetaa ehotuksii kyl vastaa…




















keskiviikko 23. elokuuta 2017

Erilaisia, mutta samanlaisia

Olipa tuossa kevättalvella (jo maaliskuussa) rasismin vastainen viikkokin. Kuinkakohan moni sen mahtoi huomata… No, me ainakin huomasimme sen täällä Perniössä Mannerheimin Lastensuojeluliiton paikallisyhdistyksessä. Päätimmepä järjestää kylille vähän ihmeteltävää! Sen aika koitti toukokuussa!

Miksi rasismi tuo aina ihmisten mieleen vain maahanmuuttajavastaisuuden? Onhan rasismia jos vaikka minkälaista. Jokainen meistä kokee sitä joskus: ikärasismia, sukupuolirasismia, seksuaalisuuteen liittyvää rasismia, vammaisuuteen ja erilaisuuteen liittyviä ennakkoluuloja… Perniössä haluttiin laajentaa rasismin käsitettä.

Toukokuussa Perniön yhteiskoulun 7.-luokkalaiset saivat tutustua ”Erilaisia, mutta samanlaisia” -teemaan. Miksi me aina kiinnittäisimme huomiota ihmisen poikkeavuuteen, miksi emme näe samankaltaisuuksia? Tätä pohdittiin yhdessä 7.-luokkalaisten kanssa.

Päivän aikana järjestettiin erilaista toimintaa yläkoulunsa ensimmäisen vuoden päättäville. Nämä nuoret saivat tutustua rasismikäsitteeseen toimintaradan kautta. Kyseisen toimintaradan suunnittelivat ja toteuttivat Perniön yhteiskoulun tukioppilaat, jotka olivat siis itse 8.- ja 9.-luokkalaisia.

Lisäksi 7.-luokkalaiset tekivät koulun seinälle tilataideteoksena ystävyyden ryijyn, joka nimettiin ”Suvaitsevaisuuden säikeiksi”. Siihen punottiin eri värisiä matonkuteita muistuttamaan meitä siitä, että me ihmiset olemme erilaisia, mutta silti samanlaisia. 

Me saamme värikkään teoksen aikaiseksi, kun uskallamme yhdistää eri värejä ja eri materiaaleja. Näinhän se on elämässäkin: erilaiset ihmiset tuovat rikkautta meidän jokaisen elämään.

Päivän teeman mukaisesti järjestimme myös elävän kirjaston. Elävässä kirjastossa voi lainata eläviä kirjoja. Elävät kirjat ovat ihmisiä, joilla on elämässään jokin normista poikkeava juttu. Elävässä kirjastossamme oli tällä kertaa kahdeksan teosta, jotka pyrkivät hälventämään nuorten ennakkoluuloja tiettyihin asioihin liittyen.

Elävän kirjan voi lainata itselleen tällä kertaa 15 minuutiksi. Kirjat lainattiin Perniössä pienryhmissä, jotta mahdollisimman moni saisi mahdollisemman monesta asiasta tietoa. Lainaajat saivat laina-ajan kuluessa kysyä kirjalta aiheeseen liittyviä kysymyksiä. Kirja päättää, mitkä kysymykset ovat liian henkilökohtaisia, joihin kirja ei halua vastata. 

Meillä oli upea kirjasto! Olimme koonneet elävään kirjastoon tosiaan kahdeksan elävää kirjaa, jotka olivat koko tapahtuman ajan kirjahyllystä lainattavissa.

”Kaapissa(ko)?” kertoi lesbon arjesta ja ”Vitun homo!” puolestaan avasi homon elämää. ”Elävähkö kirja” kertoi lainaajilleen entisen lestadiolaisen elämästä ja ”Kelaa vähän…?!” pyörätuolin käyttäjän arjesta. ”Pimeyden ruhtinatar” kertoi sokean kokemuksista, ”Sun vai mun?” siitä, millaista on olla sijaisvanhempi. ”Ai mää vai?” pureutui maahanmuuttajan arkeen ja ”Eräs roma(a)ni” romanitaustaiseen naiseen.

Toivoimme ideamme herättävän huomiota ja ennakkoluulojen karisevan ainakin 7.-luokkalaisilta. Näin kävikin, koska kuin yhdestä suusta oli päivän yhteenvetona: Mehän olemme kaikki samanlaisia ihmisiä!

Päivi












lauantai 19. elokuuta 2017

“Faktatietoa”

Lueskelin tässä tuonnoin erästä teosta, jonka olin löytänyt “lukemattomien” kirjojeni joukosta. Tarkoitan tällä lukemattomilla kirjoillani sitä, että niitä on muutama teos, jotka tuntuvat melko uusilta tekeleitä vuosien takaa. Joulupukki on kuitenkin syyllinen siihen, että nämä teokset ovat olleet pölyttymässä kirjahyllyssäni. Sanotaanko noin arviolta, että vanhimmat kirjat on noin neljänkymmenen vuoden takaa. Toisin sanoen niistä on tullut minulle ikäänkuin uusia, lukemattomia, teoksia.

Tämä nyt käsittelemäni, vähän tosikko kirja, kuuluu nuorempien joukkoon. Sopii siis hyvin tosikon(kin) luettavaksi. En osaa kertoa mihinkä lokeroon tämän teoksen sijoittaisin. Kielen käytöltään tämä ei sovellu mitenkään Juhani Ahon tasolle. Ei myöskään Aleksis Kiven, kansalliskirjailijamme, tuotannon joukkoon. Faktatietoutta siinä on senverran, että kirja on jaoteltu eri ammattien ja harrastusten mukaan. Ihan niin kuin Aapiskukko sen aikanaan on opettanut, että selkeä järjestys on kaiken A ja O. Mutta kun tähän aiheeseen ei Aapiskukko liity, niin kukko tähän nyt pistetään kuitenkin:
Tuulen synty oli siinä kirjassani perusteltu varsin käytännön mukaisesti. Olin aluksi eri mieltä asiasta. Minusta väittämä on hyvin selvitetty, täysin uuteen logiikkaan perustuen. Siksi viimeaikainen hirmumyrskykin, jota Kiiraksi kutsutaan, sai tuhoa aikaan.

Voitte hyvinkin olla eri mieltä. mutta puista tämäkin myrsky ilmeisesti sai alkunsa.

Puut saavat heiluessaan aikaan ilmanvirtauksen, jota myös tuuleksi kutsutaan. Ensin puut heiluvat lempeästi ja tuulikin on lempeän hyväilevä. Helteellä oikein olemme mielissämme, kun puiden aikaansaama virtaus hyväilee vartaloamme. On mukava olla viilentävässä olotilassa, nautimme siitä. Katselemme puiden latvoja ja ehkä salaa toivomme virtauksen eli tuulen olevan vähän voimakkaamman.

Sitä kirjani ei kerro, mikä yhteys meillä ihmisellä ja puilla on keskenämme.

Aika moni asiantuntijakin kertoo, miten metsällä on rauhoittava vaikutus, hermo lepää puiden keskellä, tuulen suhinassa. Meitä jopa opetetaan halaamaan kookkaita puita.

Niin, siitä tuulen synnystä. Kirjani osoitti sen, että mitä enemmän puut heiluvat, sitä voimakkaampaa on myös tuuli eli ilman virtaus.

Tämän ilmiön on jokainen nähnyt ja kokenutkin. Niin sanotun nopean virtauksen aikana puut oikein taipuvat kaikki samassa tahdissa, edes takaisin, varmaankin niillä on hauskaa leikitellä yhdessä.

Kirjassa oli tosin pieni maininta toisenlaisestakin väittämästä. Siinä annettiin ymmärtää, että auringolla olisi osuutta tuulen syntyyn. Selvitettiin myös perusteluja tämän väittämän todenperäisyyden puolesta, mutta…

Ei aurinko voi aiheuttaa tuollaisia virtauksia. Ei, siitä yksinkertaisesta syystä, että se paistaa vain päiväsaikaan, mutta puut eivät katso sitä milloin heilumisen aloittavat. Meillä täällä aurinko on kateissakin aika pitkään vuoden aikana. Puut sen sijaan eivät katso onko päivä vai yö, aurinkoista tai pilvistä, kesä taikka talvi, ne heiluvat milloin niitä huvittaa.

Minä ainakin uskon tähän teoriaan, ainakin huumorimielessä. Lisäksi kun olin lukenut sen tästä kirjasta, perusteluineen.

Niilo

keskiviikko 16. elokuuta 2017

Salon Viitankruunu – upea pronssikautinen kalmisto

Viitankruunu – kolme komeaa hiidenkiuasta upealla näköalapaikalla on päiväretken arvoinen tutustumiskohde lähellä kaupunkia. Joidenkin tietojen mukaan kruunujen liepeiltä pitäisi löytyä myös luola. 

Pronssikaudella ilmaantuivat Suomeen ensimmäiset kuparin ja tinan seoksesta valetut pronssiesineet. Merkittäviä löytöjä tehdään edelleen, sillä kesällä 2009 Paimiosta löytyi pronssinen kirves, joka on määritelty Upsalan ajoituslaboratorion testeissä yli 3000 vuoden ikäiseksi.  Tältä samalta aikakaudelta ovat peräisin myös Viitankruunun kolme komeaa hautaröykkiötä.

Hautaröykkiöiden rakentamisperinteen katsotaan alkaneen Suomessa noin 3600 vuotta sitten. Niistä käytetään monia eri nimiä, kuten kruunu, hiittenkruunu, kalmisto ja vare. Näitä sanoja tai niiden osia esiintyy myös paikannimissä eri puolilla maata.

Vanhimmat röykkiöt sijaitsevat Ahvenanmaalla ja Varsinais-Suomessa, josta tämä perinne levisi edelleen Satakuntaan. Euran Paneliassa sijaitseva Kuninkaanhauta on Suomen suurin tiedossa oleva pronssikautinen hautaröykkiö.

Kansan keskuudessa hautoja kutsuttiin hiidenkiukaiksi, sillä mystisten taruolentojen, hiisien, arveltiin rakentaneen nämä röykkiöt. Ne rakennettiin meren rannikoille tai saariin korkeille ja näkyville paikoille, silloisen asutuksen viereen tai lähiympäristöön. Vainajille saatettiin laittaa hautaan mukaan aseita, solkia, koruja ja muuta aikakauden esineistöä sekä ruokaa. Kruunuja esiintyy rannikkoseuduilla Kymijoelta aina Tornioon asti.

Opettaja, kirjailija, valtiopäivämies ja arkeologian harrastaja Kustaa Killinen (1849-1922) tallensi Satakunnasta 1870-luvulla mielikuvitusta ruokkivan tarinan Kaunismäen vaarista, joka Juhannuksena kirkolle mennessään huomasi hautaröykkiön päällä sisältä kullatun hopeamaljan. Suuri käärme makasi maljan vieressä sitä vahtien. Vaari lähti hakemaan jotain kättä pidempää, jolla hätistäisi käärmeen pois, mutta kun hän palasi, olivat malja ja käärme kadonneet.

Eri paikkakunnilta tallennetut legendat ovat ruokkineet näkemystä, että röykkiöihin olisi kätketty aarteita. Jotkut hiidenkiukaat ovat jopa useampaan kertaan joutuneet uteliaiden aarteenetsijöiden ja muinaisharrastajien penkomiksi. 


Nykytietojen mukaan noin puolet hautaröykkiöistä on jo hävinnyt. Kiviä on käytetty rautateiden ja maanteiden pohjiksi tai esimerkiksi tulisijojen, talojen perustusten ja navettojen rakennusaineiksi.

Viitankruunun tienhaara on välittömästi Viitannummen asuinalueen jälkeen oikealla, Salosta Teijoon menevän maantien varrella. Viitankruunulle voi mennä autolla tai tehdä pyöräretken lasten tai lastenlasten kanssa, sillä kaupungista voi polkea pyörätietä lähes perille asti. Myös muutamalle autolle löytyy paikoitustilaa. Pronssikauden muinaisille muistomerkeille vievä polku on varsin hyvässä kunnossa ja merkitty selkeästi, joten kannattaa laittaa eväät reppuun ja tehdä retki Salon historiaan!

Teksti ja kuvat Jussi Malminen 













lauantai 12. elokuuta 2017

Suvisoppa - kesän herkku

Onpa ollut vallan ihanaa, kun torilta on saanut tuoreita vihanneksia. Onhan niitä tietysti omassa kasvimaassakin joillakin, jotka jaksavat hoitaa kasvimaata.

Itse olen ostanut tuoreet vihannekset torilta. On se vaan niin mainio herkku se kesän ensimmäinen suvisoppa ihan tuoreista ja uusista vihanneksista. Siinä on perinneruoka, jota mielellään tarjoaa myös omalle jälkikasvulleen. 
Suvisoppaa on varmaan yhtä monta, kun on tekijääkin. Ainakin minä olen muokannut oman äitini ohjetta enemmän omaan suuhun sopivaksi. Äidin ohje lienee jo omasta lapsuuskodista lähtöisin, sitäkin varmaan on muokattu aikojen saatossa.

Anoppi kertoi, että hänen lapsuuskodissaan kesäkeittoon laitettiin keitettyä kananmunaa. Meillä niin ei ole ikinä tehty, enkä ole moisesta kuullutkaan. Ystävättäreni kotona kesäkeittoon laitetaan nakkiakin. Meillä ei! Äitini mielestä kesäkeitto ei ole aitoa, jos siinä ei ole kesän tilliä ja persiljaa. Niistä minäkin kyllä tykkään, mutta aika usein jää tilli laittamatta.

Minun maukas suvisoppani syntyy uusista perunoista, kukkakaalista, porkkanoista, sipulista varsineen ja herneistä. Lisäksi soppaan laitetaan tuoretta persiljaa, ruohosipulia ja joskus sitä tilliäkin. Ehdottomasti suvisoppa vaatii ripauksen sokeria. Liemen keitän kesäkeittoon kasvisliemestä ja juustokermasta sekä tarvittaessa lisään myös maitoa. Keiton kruunaa sulatejuusto tai koskenlaskija ruoka-valmiste. Bon appetit!  
                            Päivi











keskiviikko 9. elokuuta 2017

Leveäkaistatiellä

Meiltä kotoa kun lähtee kohti lähikaupunkia, niin alkutaipaleella pääsee tai joutuu ajamaan ensimmäisen kolmanneksen leveäkaistatietä. Pääsee sinne lähikaupunkiin kyllä ns. vanhaa tietäkin, mutta se on mutkaisempaa ja hitaampaa matkantekoa. Tämä useimmin käytetty reitti leväkaistateineen antaa puolestaan monenmoisia matkan-tekokokemuksia, ääripäinä ihan mukavia ja toisinaan jopa huvittavia sekä sitten niitä hiuksia pystyyn nostattavia kauhunhetkiä.

Leveäkaistatie on varsinkin näin kesäaikaan joillekin autollaan matkustaville vallan uusi tuttavuus. Tämän olen päätellyt ajotavasta. Tässä taannoiselta lomapäivän kaupunkimatkaltani kotiin päin palatessa seurailin yhden auton matkantekoa koko kyseisen tieosuuden. Joillakin on noin yleensäkin tapana ajaa ihan siinä keskiviivan tuntumassa ja tämän auton kuski kuului ilmiselvästi heihin. Osuuden alkaessa tienvarressa on kyllä iso opastetaulu, jossa kehotetaan ajamaan kaistan oikeassa laidassa. Ilmeisesti kuski ei ehtinyt lukemaan sitä tai ei sisäistänyt lukemaansa (tai ei tiennyt kumpi on vasen ja kumpi oikea).

Joka tapauksessa hän asettautui siihen keskiviivan viereen matkaansa jatkamaan. Tieosuudella on satasen nopeusrajoitus ja aika moni tuntuu visusti pitävän huolen, ettei ainakaan alinopeutta tule ajettua. Niin kävi tälläkin kertaa, että ohi pyrkiviä riitti vaikka tämä keskitienkulkija ei niin paljoa alle sallitun nopeuden ajanutkaan. Siinä alussa on vielä pienenmatkaa keltaisin viivoin ja liikennemerkein ohituskielto ja sekös meinaa olla joillekin aivan kestämätön juttu. Kun kielto loppui, niin ensimmäinen ohittaja oli jo minun rinnalla ja edessäni oli vielä yksi auto ja sitten tämä keskitienkulkija. Ensimmäinen hämmennyksen hetki tuli selvästi siellä ohittavassa autossa kun kuski tajusi, ettei se edessä oleva auto ole ketään ohittamassa vaan huristelee siinä kaikessa rauhassa. No, siitä piti päästä ohi mitä pikimmin vastaantulijoiden kaistan kautta. Tosin siellä oli niitä vastaantulijoitakin. Keskitienkulkijan kohdalla soi torvi ja käsimerkkejä riitti huitomiseksi asti. Keskitienkulkija oli selvästi myös hämmennyksissään, että mistä nyt on kyse. Hämmästystä aiheutti ilmiselvästi myös se, kun kohta vastaan tuli kaksi autoa rinnatusten ja joista toinen jonkin verran keskiviivan ylittäneenä. Keskitien kulkijan oli siis pakko väistää hetkeksi välttääkseen kolarin, mutta kun tilanne oli ohi, niin hän palasi kiireesti siihen viivan viereen. Matkan etenemisessä seurasi vähän hiljaisempaa vastaan tulevien osalta ja siinä kiireisemmät pääsivät ohi ihan normaalisti. 
                            
Seuraava ärsyyntyneempi ohittaja oli moottoripyörä, jonka kuski yritti hyvin ansiokkaasti sekä kädellä että jalalla huitoen saada selväksi missä kuuluu ajaa. Keskitienkulkijan autossa hämmennys sen kuin lisääntyi. Koko neljän hengen joukon päät kääntyilivät ja ilmassa oli selvää levottomuutta. Tällöin olin heidän takanaan enkä edes halunnut ohi kun tämä oli mielestäni aika hauska tilanne. (Tiedän, minulla on vähän outo huumorintaju!)

No, matka jatkui ajoittaisten valojen vilkutusten, käsimerkkien ym. kera leveäkaistatien loppuun ja jonka jälkeen on heti kaksi paikallista huoltoasemaa. Keskitienkulkija edessäni pisti vilkun päälle ja samoin minä. Olin menossa tankkaamaan siihen bonuspaikkaan. Saman firman pihalle kaartoi keskitienkulkijakin ja parkkeerasi pihan keskellä olevalle parkkialueelle. Itse puolestani suuntasin tankkaamaan. Sen verran autoilla oli välimatkaa etten kuullut heidän puheitaan, mutta autosta tuli ulos koko neljän hengen porukka ja kovasti kiersivät ympäri autoa katsellen, että onko jossain jotain vialla. Valojenkin toimivuus varmistettiin. Seurue oli hieman iäkkäämpi, mutta eivät kuinkaan mitään ikäloppuja. Autoni tuli tankattua ja matka jatkui kotipihalle, joten keskitienkulkijan seuraaminen osaltani loppui siihen. Jotenkin jäi kyllä sellainen olo, ettei heille vastakaan selvinnyt käsimerkkien, tööttäilyjen ja valojen vilkutusten syy.

Wikipedia kertoo, että maassamme on vain noin 120 kilometriä leveäkaistateitä, joten ei siis ole ihmekään, että ovat toisille uusi tuttavuus. Tässä ohjeistusta ajamiseen: Lain mukaan ajoneuvoa tulee kuljettaa aivan ajoradan oikeassa reunassa. Edellä kulkevan ohittaminen leveäkaistatiellä on sallittua myös kohdatessa vastaantulevaa liikennettä mikäli tien keskiviivaa ei ylitetä. Ohittaminen on sallittua myös keltaisen sulkuviivan kohdalla, ellei sitä ole erikseen siinä kohtaa liikennemerkillä kielletty, jolloin ohittaa saa vain kaksipyöräisen ajoneuvon. Vastaantulevien kaistaa saa käyttää ohitukseen mikäli se on vapaa eikä ylitetä keltaista sulkuviivaa.

Sitten sellainen hiukset pystyyn nostattava kokemus. Olin menossa kaupunkiin päin ja perässäni tuli pakettiauto. Vastaan oli tulossa rekka-auto ja perässä henkilöautoja. Kuinka ollakaan molemmista suunnista päätetään lähteä yhtä aikaa ohittamaan ja niin meitä oli sitten rinnakkain rekka, henkilöauto, pakettiauto ja minä henkilöautolla. Kuten yllä olevasta kyseisen tien kuvasta voi päätellä, niin aika ahdasta oli vaikka kaistat ovatkin  leveämpiä. Siinä kyllä pientareen hiekat pölisivät molemmin puolin ja ainakin itselläni oli akuuttia tarvetta rytmihäiriölääkkeelle pitkän tovin.

Tällä tieosuudella näkee monenmoista kuskia ja ajoratkaisua, niin kuin tien päällä tietysti aika usein muuallakin.

Eija-Riitta












lauantai 5. elokuuta 2017

Haukikörpykät, savo-karjalainen makuelämys

Ensin hankitaan hauki
(taikka muu passeli kala ja vaikka kaupasta, ellei…)
– Mieluusti reilusti kilon paremmalta puolelta – joka sitten suomustetaan sekä perataan nahattomiksi ja ruodottomiksi fileiksi, joista sieltä selkäpuolelta vielä haetaan sormin se pienten ja pirullisten y-ruotojen rivistö ja leikataan pituussuunnassa se alue pois koko fileen pituudelta.
Hukkaan menee yllättävän vähän syötävää, mutta mukavuutta sinne ateriointivaiheeseen tulee monin-kertaisesti…  Ja ellet ole aivan varma kuinka kaikki tuo tehdään, niin googlettamalla ”anopin pala”-sanoilla, saat reilusti piirroksin ja jopa oikein videoituja ohjeita…

Sitten leikellään ruodottomasta kalanlihasta sellaisia korkeintaan parin sormen levyisiä ja kalan poikittaiskoon mukaisia ”pätkiä” elikkä körpyköitä (lapsuusseutujeni nimitys, jolla muualla – Lappia myöten – on nimityksenä ”körpäkkä”). Joka tapauksessa ne, olivatpa sitten minkä nimisiä tahansa, jauhotetaan suolalla maustetuissa ruisjauhoissa (jauhot ja suolat muovipussiin ja kalanpätkät sinne – sitten vain ”ravistellaan”). Reilusti pekonia tai possunkylkeä kuumennetulla valurautapannulla rapeaksi ja sitten nostaen talouspaperille ”kuivumaan”. – Sinne pannuun jäävään, reiluun rasvaan (ellei näyttäisi olevan sanamukaisesti reilusti, niin lisää voita joukkoon) sitten nuukailematta pienittyä sipulia ja hetken päästä ne jauhotetut körpykät. Kalahan ei kauaa kypsy, joten samointein myös pekonit sekaan. Mutta jos tykkäät makustella, niin muutama ripaus mustapippuria (joku suosii sitruunapippuriakin) ja kunnon loraus kermaa juhlistaa annosta, johon sitten vaan haarukalla rikotut uudet potut (mieluusti keitettyinä 😊) lautaselle ja reilu annos pannulta siihen päälle… 
Tarvinneeko tuo muuta kuin sen huurteisen – jotta Bon apétit, suattaapi se savolaenennii sannoo… jollonnii!
Tosin alunalkaen tämä sapuska oli kotimaisemien kalareissumiesten nuotiolla nautittava pika-ateria, yleensä siitä ensimmäisestä hauesta. Se vain perättiin ruodottomaksi, leikattiin körpyköiksi, jotka heiteltiin mukana tuodun siankyljen ja sipulin voissa ruskistamisen jälkeen pannulle taikka römpsään; ripaus suolaa ja kohta on reiluille ruisleivän viipaleille voimia antavaa päällystä reiluksi evääksi. 

Ja syötyä kunnon nokipannukahvit ja ei kun taas rantaan siimoja soittelemaan!

Aivan suotta haukea aliarvostetaan ja väitän, että kun rakkaudella valmistaa tuollaisen körpykkäannoksen (keittiössä taikka nuotiolla) ja nauttii sen kiireettömästi, mielellään hyvien ystävien seurassa, ottaa kyllä aimo askeleen suvaitsevuutta kohti yleensä ja eritoten haukiruokia ajatellen. Ellet usko, kokeile. Vakuutan kokemuksesta!














keskiviikko 2. elokuuta 2017

Rantasaunan löylyt

Mikä sen ihanampaa kuin kunnon löylyttely puusaunassa! Ja kun sauna vielä sijaitsee meren tai järven rannalla, on paikka paras mahdollinen. Kunnon löylyt saa vain puusaunassa, ei sähkösauna anna samanlaista, kosteaa ja lempeää löylyä saunojalle.
Kyllä paras sauna on mökkisauna, vaikka kotoakin löytyy puulämmitteinen sauna. Silti siinä mökin saunassa on omaa tunnelmaa enemmän. Siellä kun juokseva vesi on yhtä nopea kuin veden juoksuttaja saunaan. Pitää kantaa ensin pata täyteen vettä ja sitten kylmää vettä saaviin ja ämpäreihin, että kaikille saunojille riittää sekä kuumaa että kylmää vettä.

Ennen vanhaan padan vesi lämmitettiin aina kävyillä ja roskilla. EU on kai selvittänyt, että käpyjen savu on myrkyllistä, koska sillä ei enää voi lämmittää edes vettä. Ja joskus maailmassa grilliinkin laitettiin kävyistä tuli. No, padan alle sytykkeeksi kelpaavat edelleen palavat roskat. Sitten oman metsän puista tehdyt klapit ja vesi kuumennetaan kiehuvaksi.

Kiukaan alle sytytetään tuli, kun padan vesi jo on kuumaa. Padan alle sytytetty tuli lämmittää samalla myös pesuhuoneen. Ennen patakin oli saunassa, mutta remontin jälkeen päädyttiin laittamaan uusi, pienempi pata pesuhuoneeseen. Ennenhän sitä pestiinkin saunan puolella. Nyt on sauna erikseen, lauteille mahtuu melkein neljän hengen perhe. Ihan kaikki eivät voi hengittää syvään, muuten tulee ahdasta. Vaan sopu sijaa antaa! 

Kun se saunakin on lämmennyt, on aika saunoa, pestä itsensä ja nauttia kesäillasta. Jännä on se, miten vähällä vedellä ihminen pesee itsensä. Kun saunassa ei ole kuin pesuvati, johon vesi laitetaan pesemistä varten, ei aikuinen ihminenkään tarvitse itsensä pesemiseen ja huuhtelemiseen kuin yhden pesuvadillisen vettä. Jos oikein tuhlaamaan alkaa, voi mennä toisestakin vähän. Suihkussa kun käy, niin monella lirisee suihku tauotta vähintään 20 minuuttia. Sitä vaan ihmettelen, että kuinka kamalasti siinä menee puhdasta vettä ihan hukkaan.

Kävi tässä kesän mittaan vieraita kylässä – ei meillä, vaan kylällä – oikein kaukaa Kanadasta asti. Olivat kuulemma käyneet suihkuttomassa saunassa viimeksi mummolassa 1980-luvulla. Eivät voineet ymmärtää, että tämän päivän ihmiset voivat peseytyä edelleen samoin kuin mummolassa yli 30 vuotta sitten. Onneksi maailma ei ihan joka asiassa edisty! 

Nauttikaahan kesän saunomisista, joilla siihen on mahdollisuus!
                                   Päivi