Kutsumatta kylään

Voi niitä entisaikoja, jolloin voitiin poiketa naapuriin tai kauempana asuvan tuttavan luo ihan mitään varsinaista asiaa, ihan vaan tervehtimään ja kuulumisia kuulemaan. Voitiin viedä samalla lämpimäiset, jos oli ollut leivontapäivä. Useimmiten laitettiin joku lapsista lähetiksi leivän viennissä. Se oli jonkinlaista vaihtokauppaa. Vastalahjaksi saatiin lämpimäiset myöhemmin takaisin. Mikä sen parempaa on kuin lämmin ruisleipä itse kirnuttu voin kera. Siihen aikaan ei joka taloudessa ollut radiota. radion kuuntelu ja eritoten kuunnelmat ja uutiset veti puoleensa. Monasti radion hankkimiselle oli syynä sähkölinjojen puute. Öljylampulla ei ääntä radioon saatu. Kotiseutuni kylläkin sähköistyi aika varhain. Öljylamppua ei tarvittu kuin navetassa ja saunassa. Muistan kun punosjohdot vaihdettiin alumiini-vaippajohtoihin. Sain leikkikaluiksi vanhat jakorasiat ja punosjohdon kiinnikkeitä, ne olivat oikeita aarteita. Samalla vedettiin sähköt myös saunalle ja navetalle. Vuosi oli 1941. Silloin sai vielä tarvikkeita sähkötöihin. Ulkolinjajohdosta oli pulaa, niinpä siihen käytettiin piikkilankaa, josta poistettiin piikit. se oli pulan esimakua. Nykyinen valvonta ei tällaista ratkaisua sallisi. Sähkömies varmaankin antoi neuvontaa. Koulun johtajaopettaja tuli tekemään taskutarkastuksen, syytä en tiedä miksi, mutta en joutunut taskujani pulpetille tyhjentämään. Olisi siinä ollut opella ihmettelemistä. Taskussani oli niitä “aarteita” aika lailla. Häpesin etukäteen tarkastusta. Se oli kouluaikani ensimmäinen ja viimeinen tarkastus.

Käytäntö on kylään menon suhteen niistä ajoista tosi paljon muuttunut. Voisi miltei nykyajan käytännöstä sanoa, että kylään ei mennä eikä kutsuta. Jonkin verran tämä ajatus on todenperäisen tuntuista. Onneksi kuitenkin vain tuntuista, sillä kanssakäymistä kuitenkin on hyvinkin paljon. Yhteyksiä pidetään toisella tavalla. Ennen ei ollut asuinalueella montaakaan puhelinta. Jos oli tarve ottaa yhteyttä johonkin, niin mentiin taloon jossa “telefooni” oli. Viestintävälineenä oli useimmiten kirje. Nykyisin kirjettä ei oikein osata - tai haluta - kirjoittaakaan. Kirjoitetaan lyhyitä tervehdyksiä, mutta useimmiten viestitys kulkee “käsi poskella kulkien” - kännykällä. Hieman käännettynä sanotaan, “mitä pienet edellä sitä isot perässä”. Pikkuhiljaa aina vain vanhempikin väestö siihen oppien.

Salon SYTY ry:n tiedotuslehdessä oli herätteenä sellainen juttu kuin Kutsumatta kylään 11.4.2019. Tänä huhtikuun päivänä ei tullut mentyä, eikä kukaan myöskään tullut kylään. Päivä oli nimetty nimenomaan kyläily päiväksi. Toivottavasti jotkut toteuttivat teeman.

Meni huhti- ja toukokuu ja tuli juhannuspäivä, silloin minua onnisti. Katselin jotakin tv-ohjelmaa. Tietenkin minulla oli tv liian kovalla äänellä. Kuulin kyllä outoa koputusta, mutta en mitenkään havahtunut siihen. Koputus mielestäni tuli ohjelman myötä. Ovikello soi ja luulin aluksi senkin kuuluvan töllöttimen aikaansaanokseksi. Senhetkinen kuva ei kuitenkaan oikein sopinut näytökseen. Niinpä kiskoin itseni rollon sarviin ja kuljin ulko-ovelle, “onkohan ovella joku ja kuka mahtaa olla”?  Avasin oven ja ovikellon soittajat olivat jo pois lähdössä, kun huomasivat äijän. Soittajat eivät olleet kaupustelijoita eikä “uskonlähettiläitä”. En ole oppinut pelkäämään, että ovikellon soittaja olisi henkilö, jolla on pahat mielessä. Syytä sellaisiin ovat antaneet tapaukset, jolloin yksinäisiä vanhuksia on huijattu. Ei ole kovinkaan pitkää aikaa, kun eräs ystäväni tuli kaltoin kohdelluksi. Hän selvisi pahalla mielellä ja sulkemalla nopeasti pankkikorttinsa. Ei kannata avata kaikille!

Minä onneksi avasin oven ja olin siitä tosi mielissäni. Mieleisiä ja miellyttäviä vieraita oli tulossa minua katsomaan. Yksi vieraista on asunut Märynummella ja toisen kanssa olen joskus jutellut. Kolmas, autoileva nainen, ei ollut entuudesta tuttu.

Tapana on tarjota jotakin, mutta olen tässä elellyt ilman kahvileipiä. Tarjoilun suhteen jääkaappini oli ja on vieläkin aika tyhjä. Kahvi ja kova leipä ei monenkaan mielestä ole hyvää tarjottavaa. Itse olen ollut kahvi-leikkele-salaatti linjalla jonkin aikaa. Syötävää, mutta ei seurustelu tarkoitukseen niinkään sopivaa. Vai onko?

Tunsin itseni oikein piristyneeksi. Tietää sen yksinäisen olotilan, vieraat virkistää. Sitä yrittää viihdyttää itseään kirjoittamalla, katselemalla tv:tä, ratkaisemalla kryptoja tai kirjan äärellä. Tosin tv on hyvä unilääke. Monesti herää kun ohjelma loppuu.

Juteltavaa meille ihmeesti riitti. Muustakin kuin vaivojen selityksillä. Ne meni itse asiassa kuin ohimennen. Juttua riitti kummasti. Maailmaa parannettiin ja moni asia ihmetytti. Oli minulla joitakin dokumentteja näyttää ja niistä saatiin juttelua aikaan.

Tällä jorinalla tahdon kertoa miten piristäviä tällaiset yllätysvierailut ovat. Kyllä se naamakkain kohtaaminen on sen väärtti. 

Muistan, kun menin leski-isääni katsomaan, niin aika usein hänen luonaan pihakeinussa oli kolme-neljä leskiemäntää juttelemassa. Aika usein meillä miehillä on tapana jättää parempi puolisko yksin elämään. Näin oli tapahtunut isäni naapureille. Naiset ovat parempia hakeutumaan toistensa seuraan. Parasta oli kun isälläni oli heistä seuraa.

Sanotaan, että älä jää yksin. Ratkaisuna voisi olla: Kutsumatta kylään -teema. Minä ainakin olin niin iloinen vieraista, että yritin asiasta saada jotakin “paperille”.

Niilo