Ennenvanhaan
kaikki oli paremmin – vai oliko? Moni itseäni viisaampi on tuota asiantilaa
tutkiskellut ja jopa todistanut, ettei suinkaan niin ollut. Jopa
professoritasolla todistetaan, että kyseessä on ihmisen ”selviytymistarinan
vaatimus” tuon uskomisesta. Jos jäädään kiinni johonkin negatiiviseen muistoon
taikka epäonnistumiseen, se kasvaa todellista suuremmaksi ja jää
painolastiksemme jo kaiken tekemisen suunnittelu-vaiheessa. Siksi pyrimme
(tietämättämme) tekemään menneisyydestä parempaa mitä se olikaan. Muistamme
mieluusti vain hyvät asiat! Onneksi ihminen on sopeutuvaista sorttia, sillä jos
vaikkapa meidät, jo ennen sotia syntyneet, olisi suoraan tuotu tänne 2020
-luvulle, pikkuhiljaa ”siedättämättä”, niin outoa olisi elämä. Mutta niin
olisi, jos tämän päivän koululaiset pystyttäisiin siirtämään vaikkapa se 70-vuotta,
sinne silloin elettyyn ”entiseen”! Silloin kun ei ollut sähköpostia,
älypuhelimia, Internetiä, sosiaalista mediaa… etc. Voisi tulla aikamoinen
shokki – molemmissa tapauksissa!
No, eihän meidänkään
kansakoulussa sentään enää rihvelitaulu ollut harjoittelun apuvälineenä, mutta
nähtävästi siitä on jäänyt jotain esimerkkiä opetusvälineisiin ja vielä
tähänkin päivään samaa tyyliä seurailevana apuvälineeksi.
Ja jos alkaisin muistelemaan
40-luvulta, sitä heti sodan jälkeistä kansakoulua, jossa oli kaksijakoisuus
ala- ja yläkouluun, kohoaisivat sen monet turvallisuutta luoneet perussäännöt
muistoista. Positiivisina. Alakoulussa opittiin toimimaan yhdessä toisten
kanssa, saatiin perusta kohteliaaseen käyttäytymiseen ja hieman vieraamman kaverinkin
huomioon ottamiseen, sekä siihen, mitä järjestyksen säilyttämisellä saatiin
aikaan onnistumisissa. Opettaja(tar hyvin usein) oli auktoriteetti, jota ensi
alkuun kutsuttiin jopa äidiksi, mutta jonka osaaminen ja ”viisaus” ohittivat
pian äidin aseman ja kotosalla sitten siihen pikkuhiljaa alettiinkin vedota,
varsinkin perheen sisäisissä ajatusmaailman erilaisuuksissa.
Yläluokat, kolmas ja neljäs,
saivat 40-luvulla jatkoksi kaksi ”kansalaiskoululuokkaa”, joitten tarkoituksena
oli antaa valmiudet ammattikoulutukseen, ellei neljänneltä oltu siirrytty
oppikouluun. Lisäviisautta, lähinnä sitten jo käytännön asioissa, annettiin
vielä tiivistetyssä jatkokoulussa. Noilla yläluokilla opettajat olivat edelleen
auktoriteetteja, mutta yhdessä jos toisessa asiassa heillekin rohjettiin jo esittää
myös eriäviä mielipiteitä – kuin osana varhaisaikuistumista. Vaikka silloin ei vielä
puberteetti alkanutkaan nykyisellä vauhdillaan jo heti ala-asteelta ulos
kasvettua.
Koulupäivät aloitettiin aina
virrenveisuulla, pääosin omissa luokkahuoneissa 1-2, 3-4 ja 5-6, joissa useimmissa
kouluissa oli oma opettajansa. Oli myös kaks’opettajaisiakin kansakouluja,
hieman oppilasmäärän mukaan. Silloin ”vuoroluvun” harjoittaminen oli
merkittävässä osassa eri luokkien oppimistavoitteiden mukaisena. Pulpeteissa
istuttiin selkä suorana, äänettöminä ja vain annettua tehtävää suorittaen.
Poikkeaminen tuosta aiheutti joko käskyn seisomaan nousemisesta tai
(alaluokassa ainakin) komennon mennä nurkkaan, kasvot seinään päin. Nuo
seisomiset olivat määrämittaisia, mutta jos rike oli suurempi tai vaikkapa
kotiläksyt jääneet tekemättä, hyvin herkästi joutui jäämään luokkaan toisten
kotiinlähdön jälkeen. Taisipa joskus saada napauksen karttakepistä sormilleen,
mutta (silloisten kasvatusnäkemysten mukaan ja nykyistä myötäilemättä) tuskin
kenellekään noista sen suurempia traumoja liene jäänyt. Ei ainakaan minulle,
vaikka…
Ylemmillä luokilla ja jo
ennen jatkokoulua painopiste oli melko paljon käytännöissä enemmän kuin
teoriassa ja jopa koko koulun voimin toteutettiin lähiluontoon tutustumista mm.
marjojen ja sienien keräilynä koulukeittolan tarpeisiin. Suomi lienee ollut
edelläkävijä, kun jo 1948 oikein lakisääteisesti päätettiin kouluruuan
tarjoamisesta maksutta kaikille oppilaille. Noistakin keittolan anneista oli
varmasti jokaisella (silloin ennen ja ehkä nytkin opiskelleilla) omat
mieliruokansa sekä se ns. ”inhokki”, joka ihmeellisesti vaihtelee tarjonnan
laidasta laitaan. Mutta kun silloin ei lähimaillakaan ollut tarjolla
roskar…pikaruokaa, niin kaikki syötiin isompia nurisematta. Kuinkas muutoin
olisimme jaksaneet koko koulupäivän olla takomassa tietoa kalloomme!
Olisi mielenkiintoista saada
kuvaus tämän päivän koulusta sen eri-ikäisten osuuksilta ja päästä vertaamaan
sen käytäntöjä ja anteja omiinsa ”silloin ennen”; silloin kun kaikki oli
paremmin! Kuka teistä tämän hetken asiantuntijoista (taikka sellaisen vanhemmista)
kirjoittaisi? Yhdistävä tekijähän tarjoaa kaikille avointa
”Mielipide”-tunnisteen alla julkaistavaa juttupaikkaa, jonne voi suunnata ajatuksiaan
– aivan kuten tekstaripalstoille ja vastaaville. Kiittäen taikka moittien;
kunhan ei mennä henkilökohtaisuuksiin! Ohjeet näet tuolta aivan alusta, tämän
postauksen otsikon yläpuolelta. Sinne voisit avata kokemuksiasi tai tietoja
tämän päivän koululaisen päivästä. Taikka muusta mielesi päällä olevasta. Jään
odottelemaan…
Hellettä väistellen ja
sisätiloista ikkunan takaa ulkoilman aurinkoisuuteen tuijotellen sekä
sisäilmanviilentäjän hurinan säestyksessä, huomasin ajatuksien kulkeutuneen
kouluvuosieni muistelemiseen. Eikä sitten ensimmäistäkään negatiivista sieltä
kummunnut framille, ei edes muutamista jälki-istunnoistakaan, sillä niinhän se
tämä ihmismieli on ohjeistettu, että ”sallitaan” vain sellaiset mielihyvää
korostavat muistot, jotka saavat meidät vakuuttuneiksi, että ennen kaikki oli
paremmin! Enkä usko oman ikäluokkani olevan ainoan näin kokevan!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti